torstai 19. joulukuuta 2013

Museoliiton vuosi 2013 projektikoordinaattorin linssin takaa

Museoliiton projektikoordinaattori/tiedottaja Tuuli Rajavuori tutki tietokoneensa kuvakansioita ja palautti mieleen vuoden 2013 tapahtumia.

Vuoden lähestyessä loppua jokaisessa itseään kunnioittavassa blogissa luodaan katsaus menneeseen vuoteen ja sen huippuhetkiin. P.S.-blogi ei halua olla muita blogeja huonompi ja siksi blogi siirtää katseen hetkeksi kohti kulunutta vuotta. Arkisessa työntouhussa vuosikin tuntuu pitkältä ajalta, joka unohtuu nopeasti. Kalenteria selaamalla ja kuvakansioita tutkimalla olen kirjannut muistiin, minkälaisia omakohtaisia muistoja työvuoteen 2013 kuului. Kiitokset työtovereille kuluneesta vuodesta! Yhdessä tekemällä olemme saaneet monta asiaa valmiiksi.

Kuvia etsiessä päätin, mikä on ensi vuoden uudenvuoden lupaukseni: Aion vihdoin opetella Museoliiton kameran käyttöä ja yleensäkin kuvata enemmän. Jos ei kirjoittamiseen tunnu olevan aikaa, jäisi edes kuvajälkiä. Myös toinen lupaukseni liittyy kuviin. Ensi vuonna aion tallentaa kaikki työhön liittyvät valokuvat ajoissa loogisesti nimettyihin kansioihin ja laitan mukaan myös kuvailutietoja. Ehkä tähän tarvittaisiin ohjeita museoammattilaisilta?

Tältä näytti projektikoordinaattorin vuosi 2013:

Tammikuu

Kuva: Andréa Högberg
Vuoden alussa Museoliitto osallistui Matka 2013 –messuille Helsingin messukeskuksessa. Messuilla julkistettiin museoiden mobiilihakupalvelu m.museot.fi. Palvelua viimeisteltiin ja testattiin julkistamishetkeen asti.

Helmikuu

Kuva: Tuuli Rajavuori
Helmikuussa CREA.M-hankkeen projektiväki ja osa mentoreista kokoontui Turkkiin Denizliin. Projektikokouksen lisäksi opettelimme käyttämään hankkeen aikana kehitettyjä mentoroinnin työkaluja. Vierailukohteisiin kuului muun muassa Unescon maailmanperintökohde Pamukkale.

Maaliskuu

Kuva: Tuuli Rajavuori
CREA.M-hankkeessa päästiin tositoimiin, kun mentoroinnin pilottitestausvaihe aloitettiin. Suomalaiset mentorit kokoontuivat Museoliittoon koulutuspäivää varten.

Huhtikuu

Kuva: Seppo Honkanen
Museoliitto aloitti uutena koulutusmuotona koulutuspolut, joihin sisältyy useita lähiopetusjaksoja. Viestinnän koulutuspolun ensimmäisen moduulin aikana vierailtiin YLE:ssä ja kuultiin vinkkejä museoiden tiedotukseen.

Toukokuu

Kuva: Tuuli Rajavuori
90-vuotiasta Museoliittoa juhlittiin Museopäivillä Kouvolassa. Itselleni jäi parhaiten mieleen retkipäivän upea lounas Nuumaniemessä, Verlan vesistöillä. 

Kesäkuu

Kuva: Tuuli Rajavuori
Museoliiton toimistoa remontoitiin ja uudistettiin heinäkuussa. Koko toimisto pakattiin ja siirrettiin varastoon remontin alta kesäkuun lopussa.

Heinäkuu

Kuva: Marek Snapka
Heinäkuussa vietettiin kesälomia. Kuvan kesäaktiviteetteihin tosin virittäydyttiin jo juhannusviikolla, kun CREA.M-porukka saapui Museoliiton vieraaksi Helsinkiin ja Espooseen. Uimaan päästiin Pitkäjärvellä Nuuksiossa.

Elokuu


Elokuun viimeisten viikkojen aikana kirjoitimme Linkki-hankkeen projektisuunnitelmaa, joka ehti ajoissa opetus- ja kulttuuriministeriöön kuukauden lopussa. 

Syyskuu

Kuva: Tuuli Rajavuori
Syyskuussa Museoliiton uudistunut toimisto "vihittiin" virallisesti käyttöön, kun tiloissa toimitettiin avioparin siviilivihkiminen. Tilaisuus lienee ensimmäinen kerta, kun Museoliiton kirjasto on toiminut vihkitilana.

Lokakuu
Kuva: Tuuli Rajavuori
Museoliitto osallistui yhdessä Rauman merimuseon ja Forum Marinumin kanssa Turun kirjamessuille. Museoliiton julkaisujen lisäksi myytävänä oli keväällä lanseerattuja I love museums –tuotteita.

Marraskuu

Kuva: Tuuli Rajavuori
CREA.M-hankkeen päätösseminaari järjestettiin Antwerpenissä. Kaksivuotinen hanke päättyi hiukan haikeissa merkeissä, kun maailman parhaat projektivetäjät Antonia ja Giulia esittelivät hankkeen lopputuloksia. Seminaari pidettiin yliopistorakennukseen kuuluvassa kappelissa, joka oli otettu seminaarikäyttöön.

Joulukuu

Vuonna 2013 Museoliitto lisäsi osallistumistaan sosiaalisessa mediassa. Facebook-sivu ja Twitter-tili ovat tuoneet Museoliiton viestintään nopeutta ja uutta näkyvyyttä. Tänään Museoliitolla on 1202 tykkääjää.

Vuosikatsauksen myötä toivotan hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta P.S.-blogin lukijoille! Lämpimät kiitokset vuoden aikana saapuneista kommenteista. Toivottavasti tapaamme blogin sekä museoaiheisten keskustelujen merkeissä ensi vuoden puolella!
Tuuli Rajavuori
Kirjoittaja työskentelee Suomen museoliitossa projektikoordinaattorina ja tiedottajana

torstai 5. joulukuuta 2013

Vain makuasioista voi kiistellä


 "Jos haluaa herättää kiinnostusta, pitää uskaltaa esittää subjektiivinen mielipide",  kirjoittaa pääsihteeri Kimmo Levä.


Forssan museon uuden perusnäyttelyn avajaispaneelia vetänyt museonjohtaja Kati Kivimäki heitti minulle kysymyksen: ”Onko subjektiivinen kiinnostavampaa kuin objektiivinen?” Kysymys oli hyvä. Vastaukseni jäi hieman vaillinaiseksi, joten jatkan sitä nyt blogikirjoituksen muodossa.

Historian tutkijan tai museologian koulutuksen saaneet ovat saaneet rokotuksen subjektiivisuutta vastaan. Heidän tavoitteensa on kertoa ja esittää vain totuus.  Sen kertomiseen ei liity adjektiiveja, koska ne ovat väistämättä subjektiivisia näkemyksiä. Ruma ei ole kaikkien mielestä ruma ja kauneus on katsojan silmässä.

Objektiivisuus edellyttää myös sitä, että katsomme asioita monelta kannalta ja olemme lähdekriittisiä. Asioita esitetään toisaalta ja toisaalta. Ilman viitettä olevat väittämät eivät riitä tiedoksi. Näyttelyiden ja muiden tuotostemme nimet noudattavat objektiivisuuden kaavaa:

Ilmiö ojasta allikkoon vuosina 18XX-19XX

Epäilemättä Kati Kivimäen kysymys liittyi siihen, että myös museoalalla esiintyy entistä enemmän tarvetta subjektiivisemmalle lähestymistavalle. Museoilta odotetaan mielipiteitä ja kannanottoja ajankohtaisiin asioihin – jopa asioiden nostamista yhteiseen keskusteluun. Englantilaisten mielestä museoiden tehtävä on ”change lives”. Museoita myös kritisoidaan näennäisobjektiivisuudesta: vaikka asiat esitetään objektiivisesti, valitaan esitettävät asiat väistämättä subjektiivisesti.

Jos pitää ottaa kantaa, muuttu objektiivinen ote hankalaksi. Kantaaottaessa ei voi olla liikkeellä toisaalta ja toisaalta –asenteella. Asioita on hankala nostaa julkiseen keskusteluun, jos pitää välittömästi ottaa kaikki näkökulmat huomioon ja ymmärtää jokaista osapuolta. Tässä pätee samat säännöt kuin markkinoinnissa: kaikille kaikkea tarkoittaa, että ei oikeastaan kenellekään mitään. Objektiivisuudesta seuraa usein hiljaisuus.

Historian tutkimuksen nimissä julkaistaan muistelmia, elämänkertoja, tarinoita, kronikoita, historiikkeja ja akateemisia tutkimuksia. Luonnollisesti vain akateemisia tutkimuksia pidetään oikeina tutkimuksina, koska ne ovat objektiivisia. Ongelma on, että media ja suuri yleisö näyttävät usein pitävän niitä myös joukon tylsimpinä. Se näkyy julkisuuden määrässä ja myyntiluvuissa.

Hyvä esimerkki liittyy Koneen menestystarinaan. John Simonin vuonna 2010 julkaisema elämänkerta Koneen ruhtinas – Pekka Herlinin elämä ja professori Karl-Erik Michelsenin tänä syksynä julkaisema Kone - perhe, yrittäjyys ja yritys teollisuuden vuosisadalla. Simon kirjoitti 400 sivua ilman viitteitä. Michelsenin kirja on 600 sivua pitkä ja varustettu huolellisilla lähdeviitteillä.

Simonin teos sai aikaan mediamylläkän. Teosta ja siihen liittyviä ihmisiä käsiteltiin kaikissa mahdollisissa lehdissä. Myyntimäärissä se kilpaili tasavertaisesti kaunokirjallisuuden kanssa. Michelsenin kirjasta ei ole julkaisupäivän jälkeen kuulunut mitään, jos silloinkaan. Myyntimääristä en tiedä, mutta ei se näytä ainakaan kirjakauppojen joulutyrkkymyyntipöydillä olevan.

Jos haluaa herättää kiinnostusta, täytyy uskaltaa esittää subjektiivinen mielipide. Vain makuasioista voi kiistellä. Vain kiistely tuo julkisuutta, joka realisoituu mediatilana, lukijoina ja kävijöinä. Kiistätkö tämän?

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri


maanantai 25. marraskuuta 2013

Niin kiire, että ei ehdi tehdä mitään


On niin kiire, että ei ehdi kuin polkupyörän vierellä juosta, tai on niin kiire, ettei ehdi sanoa varista kuin linnuksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Kiire lienee yleisimmin käytetty syy sille, että hommat on tekemättä tai ne on tehty huonosti. Kiire tunnutaan myös selityksenä usein hyväksyttävänä ikään kuin force majeure –juttuna. Selityksen lisäksi kiireeseen liittyy itsensä tai toisen korostamisen piirre. Kiirettä käytetään ikään kuin tärkeän, korvaamattoman ja muuten ahkeran ihmisen adjektiivina.

Käytännössä kiire on kuitenkin aina tunnustus epäonnistumisesta.

Ennen muuta kiireessä on kysymys siitä, että olemme joko organisaationa tai yksilöinä epäonnistuneet toimiemme suunnittelussa. Useimmiten kiire on myös tunnustus priorisoinnista tai sen epäonnistumisesta.

Jos olemme itsellemme rehellisiä, harva työ jää tekemättä siksi, että siihen ei ole ollut aikaa. Käytännössä meillä on päivässä reilut 7 tuntia ja viikossa vajaat 40 tuntia aikaa tehdä työ. On vain harvoja töitä, joiden tekemiseen ei esimerkiksi viikon työaika riitä.

Priorisointimme ratkaisee, mitkä asiat teimme — ei kiire.

Jos meillä on kiire, emme oletettavasti saa mitään aikaiseksi. Tämä näkyy kiireen selittämisessä. Emme yleensä kiireen raportoinnissa kerro mitä teimme, vaan kerromme mitä emme ole tehneet. Se oletettavasti johtuu aidosti siitä, että hommat on tekemättä, mutta useimmiten myös siitä, ettemme kehtaa sanoa läsnäolijoille, että pidimme muita juttuja teidän juttujanne tärkeämpinä.

Kun olemme epäonnistuneet suunnittelussa ja priorisoinnissa, seurauksena on, että olemme myöhässä tai pyrimme epätoivoisesti tekemään monia asioita samanaikaisesti. Jopa olemaan monessa paikassa yhtä aikaa.

Kokouksissa olemme enemmän medioissamme kuin antamassa panosta käsiteltävään asiaan. Vapaa-ajallamme olemme enemmän tykkääjiemme kuin rakkaidemme kanssa. Keho ja mieli ovat aina eri tilassa: emme ole missään emmekä koskaan läsnä.

Keskeinen menestymisemme kysymys on, olemmeko onnistuneet priorisoimaan työmme oikein sekä organisaationa että henkilönä. Museoilla ja museotyöntekijöillä on korostettu paine olla kiireettömiä. Linkittyyhän pääosa ammattiosaamisestamme ja työstämme aikaan ja sen hallintaan. Lisäksi teemme jatkuvasti valintaa ja priorisointia siitä, mikä ajassa on ollut tärkeää.




Minulla oli syksyllä mahdollisuus kuulla mosambikilaisen kirjailijan Mia Couton esitelmä The times of time. Hänen mukaansa ihmiset eivät mene museoon katsomaan esineitä ja kuvia, vaan itseään aikajanalla.

Historian kohtaaminen on hänen mukaansa rukoilun kaltainen tapahtuma. Samaan hengen vetoon hän antoi museoille tehtävän: meidän pitää olla turvaa tarjoava kulkuneuvo ajan nopeassa virrassa.

Aihepiiriä käsitteli myös Museoalan ammattiliiton (MAL) seminaarissa 22. marraskuuta kaksi tunnettua ajattelijaa eli Juha Siltala ja Jaakko Heinimäki. Siltanen oli huolissaan kilpailuyhteiskunnasta ja sen kurjistavasta vaikutuksesta luovuuteen ja ihmisten hyvinvointiin. Hän kehotti museoita valitsemaan multitaskingin sijasta monotaskingiin — ei sen vuoksi, että museot eivät pystyisi tekemään monta asiaa samaan aikaa, vaan siksi, että monotasking on tulevaisuuden menestystrendi ja kiireettömyys luovuuden edellytys.

Jaakko Heinimäki perään kuulutti museoilta tehokkuutta, mutta ei sitä, että meidän pitäisi tehdä vähemmässä ajassa tai vähemmillä resursseilla enemmän. Museoiden pitää olla tehokkaita tuottamaan hyvyyttä, totuutta ja kauneutta.

Luovutaan siis vaikka näin adventin alkamisen kunniaksi kiireestä ja keskitytään välillä läsnäoloon, tehokkuuteen ja tekemiseen.



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 18. marraskuuta 2013

Kulttuurialojen koulutus – mitä taitoja työelämässä tarvitaan?

Omia kiinnostuksen kohteita, vahvuuksia ja verkostoja voi kartoittaa esimerkiksi mind mapin avulla. Kuva: Inkeri Hakamies

Miten omaa työllistymistä voisi edistää? CREA.M-hankkeeen mentorointiohjelman pilottitestaajiin kuuluva Inkeri Hakamies kertoo, minkälaisia ajatuksia mentorointi ja hankkeen Antwerpenissä järjestetty päätösseminaari herättivät.

ENCATC:n (European Network of Cultural Administration Training Centres) vuotuisessa konferenssissa pohdittiin, miten kulttuurialojen koulutusta tulisi nykypäivänä uudistaa. Kulttuurintuottajien toimenkuvat muuttuvat, mutta miten hyvin heidän koulutuksensa vastaa todellisuutta?

Hiljattain valmistuneena ja työelämään siirtyneenä kiinnitin konferenssissa huomiota siihen, miten omassa tilanteessani oleva henkilö voisi parantaa asemaansa työmarkkinoilla. Vinkkejä tähän olen saanut myös osallistumalla Museoliiton mentorointiprojektiin, joka toteutettiin osana eurooppalaista CREA.M -verkostoa. CREA.M–ohjelman lopputuloksia esiteltiin myös edellä mainitussa konferenssissa.

Opi sanomaan kaikkeen kyllä – ja myöhemmin ei

Oman lyhyen työurani aikana omaksumani motto (”Sano kaikkeen kyllä”) sai vahvistusta mentoroinnin aikana. Työnhakijana kannattaa olla aktiivinen ja tarttua jokaiseen tarjottuun mahdollisuuteen. Näin saa lisää kokemusta ja tekee itseään tunnetuksi yhä useammalle mahdolliselle työn tarjoajalle. Konferenssin eri puheenvuoroissa ja keskusteluissa kävi kuitenkin ilmi, että kaikkeen suostuminen voi jossain vaiheessa johtaa kohtuuttomaan työtaakkaan. Kulttuurintuottajien pitää ehkä nykyisin olla tuhattaitureita, mutta kukaan ihminen ei pysty kannattelemaan koko maapalloa harteillaan. Kulttuurialan toimijan keskeisiin kykyihin kuuluu siis mielestäni priorisointi. Uusi mottoni ei ole ehkä yhtä iskevä kuin entinen, mutta aiempaa tarkempi: ”Kun on ensin oppinut vastaamaan kaikkeen ’kyllä’, pitää oppia sanomaan joihinkin pyyntöihin tai tarjouksiin harkinnanvaraisesti myös ’ei’.

Tietääkö kukaan?

”Taidot” ja ”kompetenssit” toistuivat lähes kaikkien konferenssin esitelmien ja työryhmien otsikoissa, mutta suoria ehdotuksia kulttuurialalle tarvittavista taidoista oli kuitenkin vaikea poimia. Antwerpenin kaupungin Kulttuuri-, liikunta-, nuoriso- ja opetushallinnon johtaja Bruno Verbergtin mielestä kulttuurialan toimijan tärkeimpiä ominaisuuksia ovat argumentaatiotaidot sekä kyky luoda uusia visioita – eikä vain olemassaolevaa visiota uudelleen. Päätöspäivän yhteisessä sessiossa nostettiin esiin myös joitakin konkreettisia taitoja, kuten kriittinen ajattelu, atk-taidot, suunnitelmallisuus ja ilmaisutaito. Toisaalta voi pohtia, rajoittuuko tämänkaltaisten ominaisuuksien tarve vain kulttuurialoihin, vai onko kyseessä paremminkin yleiset työelämätaidot.

Mitkä sitten olisivat erityisesti kulttuurialalla tarvittavia taitoja tai kykyjä? Kysymys on aina yhtä vaikea, ja se, että edes monisatapäinen, kansainvälinen konferenssiväki ei löytänyt siihen yksimielistä vastausta, on laiha lohtu. Ehkä kulttuurialojen erityisyys liittyykin sisältöihin ja tietoihin enemmän kuin taitoihin.

CREA.M-mentorointi

Yksi yhteinen ongelmakohta kulttuurialoilla on opiskelijoiden mutkikas siirtyminen työelämään. Ratkaisuksi tähän ehdotettiin, että koulutuksesta pitäisi tehdä käytännönläheisempää ja opetusta pitäisi järjestää luokkahuoneiden ulkopuolella, ehkäpä yhteistyöprojekteina mahdollisten työnantajien kanssa. Siirtymävaiheeseen voisi saada hyödyllistä tukea myös mentorilta.

Oman mentorointikokeiluni aikana tapasin mentoriani kasvokkain kuusi kertaa. Tapaamisissa keskusteltiin jo hankkimastani työkokemuksesta, verkostoistani, tavoitteistani ja toisaalta
siitä, miten mentorini ura oli edennyt. Keskustelun apuvälineenä toimi CREA.M–verkoston tarjoama työkalupakki.

Onnistunut mentorointi vaatii paljon työtä myös mentoroitavalta. Mentorin ei ole tarkoitus olla terapeutti tai psykiatri, joka antaa diagnoosin ja tarvittavan lääkekuurin. Valmiita vastauksia ei ole, ja suunnitelmat ja tulevaisuuden tavoitteet voivat jäädä mentoroinnin aikana vielä melko abstrakteiksi. Parhaimmillaan mentorointi antaa uusia ideoita tai kannustaa toteuttamaan vanhoja. Projektin tärkein anti itselleni – ja loppupuheenvuorojen perusteella ilmeisesti myös monille muille mentoroitaville – olikin mentoroinnin yleinen voimaannuttava vaikutus ja tunne siitä, että voi itse vaikuttaa kohtaloonsa. Ärsyttävä totuus on, Viima Games -peliyrityksen toimitusjohtajaa Jussi Autiota lainaten (Helsingin Sanomat 3.11.2013): ”Humanistisen koulutuksen paras ja huonoin puoli on se, että pitää tehdä itse itsensä hyödylliseksi."

FM Inkeri Hakamies
Kirjoittaja osallistui CREA.M-hankkeen mentorointiohjelman suomalaiseen testiryhmään mentoroitavan roolissa

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Euroopan museoliitot pohtivat digitaalisuutta


Nicolae Ceausescun rakennuttamassa Kansojen talossa Romaniassa kokeillaan uutta ansaintalogiikkaa. Kuva: Kimmo Levä/SML

Kimmo Levä kertoo kuulumiset NEMO:n vuosittaisesta konferenssista Romaniasta, jossa tutustuttiin paikallisiin museokysymyksiin. Lisäksi asialistalla oli museoiden digitalisoituminen, tiedon luotettavuus ja eurooppalaiset rahoituskanavat.

Euroopan museoliittojen verkoston, NEMO:n (www.ne-mo.org), vuosittainen konferenssi pidettiin Romanian pääkaupungissa Bukarestissa 1.-3.11.2013. Konferenssilla oli kaksi pääteemaa: ”Museums in a digital world” ja ”The Museums’ component of citizenship”. Näiden lisäksi konferenssissa käsiteltiin Euroopan unionin Luova Eurooppa –ohjelmakauden museoille tarjoamia mahdollisuuksia sekä Romanian museoiden tilannetta.

Romanian ongelmana taloudelliset ja poliittiset murrokset

Romanian museoiden tilanteesta alusti maan ICOMin puheenjohtaja ja kansallisen talonpoikaismuseon johtaja Virgil Stefan Nitulescu. Hän arvioi Romaniassa olevan 500-700 museota. Tarkkaa lukua hän ei pystynyt sanomaan, koska arviointia vaikeuttaa museomääritelmän vakiintumattomuus. Kokonaisuudessaan hän totesi museoiden määrän olevan kaupungeissa hyvällä tasolla, mutta maaseudulla museoita on liian vähän. Keskimääräinen museo on melko pieni ja vuosibudjetti noin 400 000 euroa.

Museoissa on noin 30 miljoonan objektin kokoelmat. Kokoelmien luettelointitilanne on hyvä, mutta säilytysolosuhteet heikot. Tämän on aiheuttanut osaltaan sodanjälkeinen kommunistivallan aika ja toisaalta nykyhetken taloudelliseen tilanne. Kommunistien tultua valtaan museoita perustettiin paljon yksityisiltä kansallistettuihin rakennuksiin. Ongelma on ja on ollut, että näitä rakennuksia ei luonnollisestikaan ole tehty museokäyttöön ja niiden tarjoamat säilytys- ja näyttelyolosuhteet eivät ole parhaat mahdolliset.

Erityinen ongelma syntyi vuoden 1989 vallankumouksen jälkeen, kun moni kansallistettu rakennus palautettiin alkuperäiselle omistajalleen. Joukossa oli museoita, joista omistajavaihdoksen yhteydessä kokoelmat sananmukaisesti siirrettiin kadulle. Seurauksena oli huomattava kokoelmien hävikki, mutta myös kokoelmien omistajuuden ongelmat lisääntyivät. Nykyinen heikko taloustilanne ei mahdollista uusia museorakennuksia.

Maan pitkäaikaiset talousongelmat ovat vaikuttaneet siihen, että museoiden työntekijämäärä on laskussa, vaikka tarve olisi päinvastainen. Erityisesti museopedagogian ja näyttelyrakentamisen osaajia tarvittaisiin lisää.

Museokävijöitä 20 miljoonan asukkaan Romaniassa noin yhdeksän miljoonaa. Tämä on Nitulescun mukaan liian vähän. Tilanteeseen on syynä museoiden huono imago, joka juontaa ajasta, jolloin museovierailut olivat pakollisia. Museot viestivät ja markkinoivat myös liian vähän. Lisäksi talouskriisit ovat vähentäneet kävijöitä. Erityisen heikko vuosi oli 2010, jolloin julkisella sektorilla palkkoja leikattiin 25 % ja jopa edullinen museolippu alkoi tuntua kalliilta.

Digitaalisuus ei ole projekti

Englantilaisen Collections Trustin toimitusjohtaja Nick Poole totesi ytimekkäästi, että konferenssin teeman nimi on vanhahtava tai vähintäänkin harhaanjohtava. Ei ole olemassa digitaalista maailmaa ja muuta maailmaa. On vain yksi moderni maailma. Samaan hengenvetoon hän totesi turhanpäiväiseksi erilliset digitointistrategiat. On olemassa vain museoiden strategiat, jossa digitaalisuus on osana kaikkea toimintaa. Vaihtoehtoja valita modernin ja vähemmän modernin maailman väliltä museoilla ei juurikaan ole, sillä niiden käyttäjät ovat joka tapauksessa jo siirtyneet digitaalisuuteen rakentuvien palvelujen ja viestimien käyttäjäksi.

Modernin maailman hän näki avaavan museoille ennen muuta mahdollisuuksia. Ensisijaisena mahdollisuutena avautuu se, että maailmassa luotettavat toimijat vähenevät huomattavalla nopeudella. Museoihin voi luottaa ja tästä brändistä meidän on pidettävä kiinni myös tulevaisuudessa. Luotettavuus vähenee erityisesti digitaaliseen maailmaan kiinteästi liittyvän tiedon kohdalla. Wikipedian ja muiden hakukoneiden antaman tiedon luotettavuuden taso on heikkoa verrattuna aikaisemman manuaalisen maailman tietoon, jossa Encyclopedia Britannica ja muut tietosanakirjat olivat keskeinen lähde.

Wikipediaa ei kuitenkaan pidä nähdä museoiden kilpailijana tai uhkana vaan mahdollisuutena ja kumppanina, totesi saksalainen iRights.Law –yhtiön lakimies Paul Klimpel. Hänen mukaansa museot eivät koskaan tule pärjäämään Wikipedialle googleosumissa. Haetaanpa mitä tahansa tietoa,  ainakin ensimmäisellä sivulla esiteltävät lähteet ovat Wikipediasta. Ainakin minulle oli uusi tieto se, että useimmiten tiedon koskiessa museoiden edustamaa alaa Wikipediatiedossa on ensimmäisten joukossa linkki museoon tai museoihin. ”Kaikki tiet lopulta vievät kuitenkin museoon”, totesi Klimpel.

Museoiden brändin ja sen säilyttämisen tärkeyttä korosti Nick Poolen tapaan amerikkalaisen Museum Computer Networkin johtaja Charlotte Sexton. Uuteen maailmaan ja uuteen tekemiseen pitää aina siirtyä sisältö ja kohderyhmä edellä. ”Aloita aina asiakkaasta ja asiakaskokemuksesta, älä teknologiasta”, ”Päätä pitkän tähtäimen tavoitteesi, ja mikä on mobiilin rooli siinä – rooli voi myös olla, että roolia ei ole”, hän opasti.

Jos ei jo aikaisemmin, niin viimeistään nyt on selvää, että digitalisaatioon liittyvät työtavat ja keinot eivöt ole määräaikainen projekti. Museoiden on tarjottava tasapuoliset palvelut perinteisen rakennuskäyttöliittymän, internetin ja mobiililaitteiden kautta tuleville asiakkaille.

Ongelmaksi tulee luonnollisesti resursointi. Jos emme onnistu lisäämään työ- ja raharesurssejamme, meidän on luovuttava jostain aikaisemmasta mahdollistaaksemme uudemman. Esitin omassa puheenvuorossani, että yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa on myös mietittävä, onko kaikissa tapauksissa museoiden näyttelyrakennukset tarpeellisia. Museo voi tarjota näyttelyelämyksiä ohjaamalla kävijöitä esimerkiksi mobiililaitteella historiallisille paikoille tai julkisissa tiloissa olevan taiteen äärelle. Saamani palautteen perusteella tämä vaihtoehto tuntuu kuitenkin olevan vielä vaikeasti hyväksyttävissä.

Museot osana uudenlaista eurooppalaista keskustelua

Ei ole olemassa eurooppalaista kulttuuria, on olemassa vain eurooppalainen perinne”, totesi European Museum Academyn johtaja Massimo Negri oman puheensa aluksi. Tämä toteamus nostaa luonnollisesti museot eurooppalaisen arvokeskustelun keskiöön.

Museoiden yhteiskunnallista merkitystä ei kuitenkaan hänen mukaansa pidä ylikorostaa. Museoilta tunnutaan odottavan ja museot tuntuvat ottavan tehtäväkseen kaikkien olemassa olevien sosiaalisten ja taloudellisten kysymysten ratkaisemisen. Tämä ei luonnollisestikaan ole mahdollista. Museoiden on hoidettava perustehtävänsä eli historian ja kulttuurin tallentaminen sekä esittäminen. Sitä kautta osallistumme aktiivisesti eurooppalaisuudesta käytävään keskusteluun sekä olemme rakentamassa eurooppalaisille kulttuurista taustaa, jolla on merkitystä siihen, kuinka asioita näemme ja tulkitsemme.

Tähän keskusteluun osallistumisessa ei enää riitä se, että tavoittelemme museoihimme vapaata sisäänpääsyä, vaan meidän on käytettävä kaikkia informaatioteknologian kehityksen mukanaan tuomia kanavia ja työkaluja. Keskusteluun osallistumisessa ei myöskään riitä se, että laitamme tietoja esille, vaan meidän on otettava kantaa, esitettävä yllättäviä näkökulmia ja asiayhteyksiä sekä herätettävä kysymyksiä.

Uusia rahoitusmahdollisuuksia

Museoiden uuden roolin ja uusien työkalujen kehittämiseen taloudellista apua on odotettavissa EU:n uuden Luova Eurooppa –ohjelman rahoista. NEMO:n konferenssissa ohjelmaa esitelleen Miora Lujanschin (Head of Romanian Cultural Contact Point) mukaan ohjelma tullaan julkaisemaan marraskuun puolivälissä ja ensimmäiset rahoitushakemukset on oltava valmiina helmikuun loppuun mennessä.

Päätöksiä rahoituksesta saadaan syyskuussa 2014. Ensimmäinen hakukierros on melko nopea ja ne suosivat hänen mukaansa pilottihankkeita. Jos pilotti onnistuu, jatkorahoituksen saaminen on melko todennäköistä. Jos moni pilotti menestyy, toisella hakukierroksella uudet hankkeet lähtevät hiukan jälkijunassa. Joulu- ja tammikuun työohjelmaan kannattaa jo siis tässä vaiheessa varata omien kehitystarpeiden kartoittamiseen, kehitysideoiden tekemiseen ja hankehakemuksen kirjoittamiseen. Muut EU-kumppanimme näyttävät ainakin jo teroittelevan kyniään.

Lopuksi ansaintalogiikkaidea tasoa Ajatusten Tonava. Kongressiohjelmaan kuului tutustuminen Nicolae Ceausescun rakennuttamaan palatsiin. Palatsista, jonka kerrottiin olevan maailman toiseksi suurin rakennus Pentagonin jälkeen, oli tällä hetkellä 80 % valmiina ja siihen se ilmeisesti jääkin muutamiksi vuosiksi. Palatsissa oli valokuvaus kielletty, ellei maksa 35 leitä eli vajaat 9 euroa. Tästäkö lisämyyntivaltti myös Suomen museoihin?

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

torstai 31. lokakuuta 2013

Missä olemme? Mihin olemme menossa? Onko suuntamme sama kuin muilla?

Onko museoala nousussa vai laskussa? Miltä Suomen ja Ruotsin museovuosi 2012 näyttää tilastojen valossa? Kuva: Magnus Fröderberg/norden.org
Kimmo Levä tarkastelee Suomen ja Ruotsin museokenttää vuoden 2012 tilastojen pohjalta. Kumpi voittaa maaottelun?

Entisenä puulaakitason suunnistajana tiedän kantapään kautta sen, että tavoitteeseen etenemisessä useimmiten on vaikeampaa tietää missä on, kuin se, minne haluaa päästä. Organisaatioissa tilanne on useimmiten sama: tavoitetila on selkeä, mutta nykytila on hämärän peitossa.

Museoviraston blogissa Marianne Koski ja Mirva Mattila (http://blogi.nba.fi/2013/museoiden-tilastoinnin-mahdottomuudesta) ovat kiinnittäneet huomiota museoalalla nykytilatiedon keräämisen ongelmiin. Saman teeman ympärillä keskusteltiin myös pohjoismaisten museoliittojen edustajien vuosittaisessa seminaarissa, joka pidettiin Tukholmassa 16.-17.10.2013. Ongelmat pohjoismaisella tasolla tuntuivat kovin tutuilta: täytettyjä kyselylomakkeita saa pyydellä ja vastausten vertailu on vaikeaa.

Tilastot ovat tärkein työkalu, jolla voidaan arvioida, missä olemme verrattuna aikaisempaan tai verrattuna muihin alan toimijoihin. Tiedon luotettavuus on ongelma lähinnä jälkimmäisen osalta, koska annettujen tietojen kriteerit vaihtelevat vastaajittain. Eniten variaatiota tuntuu sekä kotimaisella että pohjoismaisella tasolla olevan kävijätiedoissa. Kaikkialla pohditaan, onko kahvilakävijä museokävijä vai ei. Suomessa museoiden vertailutiedon luotettavuusongelmista seuraavat vaikeudet lisääntyvät, kun opetus- ja kulttuuriministeriö ottaa käyttöön VOS-järjestelmän kannustavuusosan, joka perustuu museoiden tilastovertailuun.

Tein museotilastointikeskustelun innoittamana luotettavaa tasoa olevan vertailun suomalaisen museoalan kehityksestä vuosina 2009-2012 sekä suuntaa antavaa tasoa olevan tilastovertailun Suomen ja Ruotsin museoiden tilasta vuonna 2012.

Kasvava museoala

Suomalainen museotoiminta on tunnuslukujen perusteella mukavassa myötätuulessa. Käytännössä kaikki tunnusluvut ovat kasvussa. Jokaisena vuonna välillä 2009–2012 henkilöstö, kokonaisrahoitus, kokonaismenot, ilmaiskävijät ja kokoelmat ovat kasvaneet.

Henkilöstö on lisääntynyt neljässä vuodessa 5 % eli 131 henkilötyövuotta. Kokonaisrahoitus on kasvanut 13 %, noin 18 miljoonaa euroa. Samalla aikavälillä kokonaismenot ovat kasvaneet tosin vieläkin enemmän eli 23 miljoonalla eurolla (12 %). Kiinteistömenojen kasvu oli 12 % ja palkkamenojen 13 %. Muut toimintamenot ovat kasvaneet samaa luokkaa. Ainoastaan kokoelmamenot ovat olleet laskussa. Vuosina 2009-2012 ne vähenivät 7 % eli 196 000 eurolla. Tämä oli mitä ilmeisemmin poissa museoiden taidehankinnoita.

Ilmaiskävijät lisääntyivät 219 000 kävijällä eli 9 %. Kokonaiskävijämääräkin on ollut viimeiset kolme vuotta kasvussa. Vuonna 2012 ylitimme jälleen 5 miljoonan kävijän rajan. Edellisen kerran näin kävi vuonna 2009.

Näyttelytoiminnan osalta merkittävää on myös se, että ilmaiskävijöiden kasvun rinnalla museoiden pääsylipun hinta on noussut nopeasti. Vuonna 2012 pääsylipun keskimääräinen hinta oli 5,15 euroa. Nousua vuoteen 2010 verrattuna oli reilut 20 %. Myydyn lipun keskihinnan nousu ei suoraan kerro näyttelytoiminnan aikaisempaa paremmasta taloudellisesta menestyksestä, sillä näyttelyjen määrä on kasvanut suhteellisesti enemmän kuin kävijöiden määrä. Näyttelyä kohden kävijöitä oli esimerkiksi vuonna 2012 noin 200 vähemmän kuin vuonna 2011.

Kokoelmista nopeimmassa kasvussa on esineet, joiden määrä lisääntyi neljässä vuodessa 632 000 kappaleella. Kasvuprosentti oli 12. Valokuvien määrä kasvoi 2,1 miljoonalla (9 %). Vaikka teoshankintarahat ovat laskusuunnassa, teosten määrä on kuitenkin kasvanut huomattavasti. Vuosina 2009-2012 teosten määrä museoiden kokoelmissa lisääntyi 33 000:lla eli 10 %.

Suomi-Ruotsi 2012

Suomen (http://www.museotilasto.fi/index.php?id=17) ja Ruotsin (http://www.kulturanalys.se/statistik/museer/) museotilastot valmistuivat tänä vuonna suurin piirtein yhtä aikaa. Tilastojen laadussa Suomi vetää pitemmän korren. Suomessa vastausprosentiksi saatiin käytännössä 100, kun se Ruotsissa oli vajaat 80 %. Tosin määrällisesti Ruotsin museotilastossa on useamman museon tiedot, koska he pyrkivät saamaan tilastoihin kaikki museot, jotka täyttävät ICOM:in museomääritelmän. Suomessa tilastoitavan museon pitää täyttää ammattimaisen toiminnan mitat. Suomessa tilastotiedot on saatavissa 154 museosta, Ruotsissa 179:stä.

Ruotsalaiset kirjasivat vuonna 2012 tilastoihinsa 17,4 miljoonaa kävijää. Keskimäärin kävijöitä oli museoita kohden 97 000, kun vastaava luku Suomessa on 34 000.  Näyttelyitä ruotsalaiset rakensivat jopa enemmän kuin suomalaiset eli siellä jokaisessa museossa oli keskimäärin 10 näyttelyä vuonna 2012. Suomessa vastaava luku oli kahdeksan.

Talouden rakenteen osalta ruotsalaisten museoiden tilanne on hieman parempi kuin Suomessa. Ensinnäkin Ruotsissa museot ovat suurempia. Keskimääräinen budjetti naapurissa on 2,4 miljoonaa euroa, kun se Suomessa on 1,4 miljoonaa. Molemmissa maissa henkilöstömenojen osuus kokonaisbudjetista on noin 50 %. Kiinteistömenojen osuus Ruotsissa on 21 % kokonaismenoista, kun Suomessa vastaava osuus on 30 %.  Kokoelmamenojen osuus Ruotsissa on 6 %. Suomessa kokoelmamenot ovat vain 1 % kokonaismenoista. Muiden kulujen osuus, mikä useimmiten tarkoittaa toimintaan käytettyjä rahoja, Ruotsissa on 22 % ja Suomessa 20.

Tulojen osalta avustukset ovat Ruotsissakin museoiden talouden perusta. Siellä avustuksilla katetaan 66 % museoiden menoista. Avustusten osalta merkittävin ero on siinä, että Ruotsissa maakunnat avustavat museoita merkittävästi ja niiden osuus museorahoituksesta on suurempi kuin kuntien. Myös valtion avustusten osuus Ruotsissa on hieman Suomea suurempi (Ruotsi 40 % tuloista, Suomi 37 % tuloista). 

Museoiden omatoimisen tulon osuus on Ruotsissa suurempi. Niillä katetaan menoista noin 30 %, kun vastaava luku Suomessa on 10 % pienempi. Pääsymaksuilla katetaan Suomessa 8 % museomenoista, kun niiden osuus on Ruotsissa 11 %. Myös museokauppatulojen osuus on Ruotsissa pari prosenttia Suomen suurempi (Ruotsi 8 %, Suomi 6 %). Palvelutulojen (6 %) ja sponsoritulojen (1 %) osuus on molemmissa maissa samaa tasoa . Yllättävänä voi pitää sitä, että myös Ruotsissa sponsoroinnin merkitys museoiden taloudessa on marginaalista.

Odotettavissa lisää tilastotyötä

Tilastotietoja kerätään niiden vertailukelpoisuuden vuoksi. Kehittämiselle tämä asettaa melkoisen haasteen. Jos tilastointia uudistetaan huomattavasti, vertailu vaarantuu. Toisaalta jos tilastointia ei uudisteta, toiminta ja tilastointi saattavat lähteä eri teille.

Ainoa ratkaisu lienee, että tilastoinnissa pidetään vanhat ja otetaan uusia mittareita mukaan niiden tarpeen ilmennyttyä. Vastaajille tämä tulee näkymään pitenevinä kyselylomakkeina. Kun tiedoilta odotetaan toimijoiden välisessä vertailussa luotettavuutta, seurauksena on pitenevät täyttöohjeet. Vuonna 2014 tilastotietojen täyttämiseen on hyvä varata jo erillinen kohta vuosikalenteriin.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri


torstai 24. lokakuuta 2013

Testi: Miten museosi huomioi venäläiset matkailijat?

Eremitaasin sisäänkäynti: Vasemman puoleinen tila on varattu jonotukseen ennakkoon lipun varanneille ja ryhmille, oikean puoleinen tila henkilöille, jotka ostavat lipun museon vastaanotosta. Onko museoon johtava jono utopiaa vai tavoiteltavaa Suomessa esimerkiksi uuden vuoden aikaan? Kuva: Leena Tornberg/SML
Leena Tornbergin laatimassa leikkimielisellä testissä voi arvioida oman museon suhdetta venäläisiin matkailijoihin.

Venäläiset matkailijat ovat olleet taivaan lahja Suomen museoille. Mutta miten tästä eteenpäin? Monessa museossa tätä pohditaan, pähkäillään ja palaveerataan. Miten venäläiset voitaisiin huomioidan museossa entistä paremmin? Nyt on aika siirtyä suunnitelmalliseen ja pitkäjänteiseen kehittämiseen, totesi Venäjä-asiantuntija Jukka Laikari muutama päivä sitten vierailleessaan Museoliitossa.

Tee leikkimielinen testi oman museosi nykytilanteesta. Merkitse rasti niihin väittämiin, jotka pitävät paikkaansa museosi kohdalla. Mitkä ovat museonne tavoitteet venäläisten kävijöiden suhteen ensi vuonna?

1. Olemme alueella, jossa venäläisten matkailijoiden määrä on toistaiseksi niin vähäinen, että keskitymme museossamme ympäröivän yhteiskunnan palveluun. Seuraamme kuitenkin tilannetta ja opimme muilta kokeneimmilta.  
  • Hienoa, että olette realisteja. Kaikkien ei tarvitse mennä joka trendin mukaan. Museon perustehtävän tekeminen hyvin on yhtä arvokasta työtä.
2. Olemme huomanneet venäläiset matkailijat tulevaisuuden potentiaalina museossamme. Olemme kirjanneet vuoden 2014 toimintasuunnitelmaan toiminnan kehittämisen aloittamisen.
3. Meillä on jo perustoiminnot (esim. venäjänkieliset www-sivut, venäjänkielistä asiakaspalveluhenkilökuntaa sekä erityispanostukset sesonkikausiin) kunnossa venäläisille matkailijoille. Haemme vuonna 2014 kasvua venäläisten kävijöiden määrään useilla toimenpiteillä.
  • Hienoa. Tässä teille motivaation lisääjäksi seuraavanlainen laskelma: Venäjältä tehdään 5,1 miljoonaa matkaa Suomeen. Museoliiton kävijätutkimuksen perusteella (2011) 22 % vastanneista kertoi, että museossa käynti on heille harrastus. Tästä laskien 22 % kaikista matkoista on 1,12 miljoonaa. Moniko näistä matkailijoista on teidän museonne kävijöitä ensi vuoden aikana? 
4. Meillä on erityispalveluja Suomessa asuville venäläisille ja jatkamme palveluja vuonna 2014.
  •  Hienoa. Kerro muillekin museoille, millaisia toimintamuotoja teillä on. Se on kullanarvoista tietoa.
5. Museollamme on toimiva yhteistyö Suomessa asuvien venäläisten kanssa venäläisten matkailijoiden palvelutuotannossa.
  • Hienoa. Katso edellinen vastaus.
6. Venäläisten osuus on niin suuri museomme kansainvälisistä kävijöistä, että museossamme tehdään vuonna 2014 seurantaa ja analysointia venäläisistä kävijöistä. Tulosten pohjalta kehitämme palveluja edelleen.
  • Hienoa! Tuletteko kertomaan tuloksista Museoliiton  ensi vuonna järjestämiin koulutuksiin?
7. Museomme tulee jakamaan tietoa venäläisistä kävijöistä aktiivisesti Museoliiton kulttuurimatkailuhankkeen kanssa vuonna 2014. Lisäksi henkilökuntamme tulee osallistumaan hankkeen koulutustilaisuuksiin keväällä 2014.  
  • Tämä on todella hienoa. Tavoitteeksi voisi ottaa kirjoituksen yläreunassa olevan kuvan, jossa jonotetaan Eremitaasiin.
Montako rastia museonne sai? Rastien määrällä ei kuitenkaan ole niin väliä. Jukka Laikaria lainatakseni: "Riittää, että museossanne Asenne on kohdallaan”.


Leena Tornberg
Kirjoittaja työskentelee projektikoordinaattorina Suomen museoliiton Museot kulttuurimatkailun kärkeen -hankkeessa

maanantai 14. lokakuuta 2013

Sivilisaation syntymailla on museo-osaamiselle tilausta


Museoliiton delegaatio vietti kaksi viikkoa Pakistanissa tutustuen paikallisiin museoihin ja museoalan osaamiseen. Kimmo Levä kokoaa matkan antia.

Suomen museoliiton koulutustilaisuus Pakistanissa. (Kuva: Kimmo Levä / SML)

Pakistanissa on noin 180 miljoonaa ihmistä. Sen pinta-ala on yli kaksi kertaa suurempi kuin Suomen. Pakistanin alueella sijaitsee monia maailman sivilisaation syntysijoja kuten Taksila, Harappa ja Mohenjo-Daro. Arkeologisia aarreaittoja Pakistanissa riittää. Museoita ei. Koko maassa kerrottiin olevan 28 museota.

Kaksi viikkoa kestäneen kongressi- ja koulutusmatkan aikana Suomen museoliiton delegaatiolle esiteltiin museoita ja arkeologisia kaivauksia Punjabin alueella.  Museot olivat pääosin arkeologisia ja arkeologia tuntuukin olevan maassa museotoiminnan synonyymi. Taide-, erikois- tai edes kulttuurihistoriallisia museoita maassa ei juuri ole. Kulttuurihistoriallisten museoiden osalta myönteisen poikkeuksen tekee Faisalabadissa sijaitseva, äskettäin valmistunut Lyallpurin museo, joka on aktiivisesti lähtenyt kehittämään koko museoalan toimintaa. Museo toimi myös Suomen museoliiton delegaation isäntänä. 

Pakistanilaisen museosektorin kehittämisen työkaluksi perustettiin Suomen museoliiton ohjaamana Pakistanin museoliitto 3.10.2013. Pakistanin museoliiton perustamisen jälkeen Suomen museoliiton ja Lyallpurin museon välinen yhteistyösopimus päivitettiin kahden museoliiton väliseksi sopimukseksi, jonka ensimmäinen kausi jatkuu vuoden 2015 loppuun.

Pakistanissa museoiden kehittämiselle on todella kysyntää. Saattaa tuntua yllättävältä, mutta pulaa tuntuu olevan enemmän osaamisesta kuin rahasta. Tähän näyttää vaikuttavan erityisesti se, että yritykset ovat valmiita tukemaan museoiden kehittämistä. Osaamista kaivataan museotoiminnan koko leveydeltä.

Katsottiinpa asiaa miltä kantilta tahansa, museoita on liian vähän. Niiden perustamiseen tuntuu ainakin Pakistanin museoliiton mukaan olevan kiire. Museoita tarvitaan, että pakistanilaiset oppisivat tietämään, mikä museo on ja sitä kautta arvostamaan omaa kulttuuriperintöään, jonka juuret ulottuvat sivilisaatiomme syntyvaiheisiin. Lisäksi museoita tarvittaisiin kipeästi maan kohtuuttoman heikon imagon parantamiseen. Tämä lienee yksi syy yritysten halukkuuteen tukea museoiden hankkeita.

Museotietämyksen ja arvostuksen puute näkyy siinä, että olemassa olevien museoiden ja erityisesti kaivausten suuri ongelma on varkaudet, laittomat kaivaukset ja näihin liittyvä laiton maastavienti. Tietämättömyyden lisäksi laittoman maastaviennin syy on luonnollisesti myös siihen liittyvä liiketoiminta, joka on paikallisten lähteiden mukaan huomattavaa.

Kaikki näkemämme museot olivat tehty ”asiantuntijalta asiantuntijalle” –asenteella. Jos tiedot esihistoriasta ja Aasian uskonnoista ovat peruskoulutasoa, museoiden anti ei juuri avaudu. Yleistekstejä on vähän ja esinetekstit rajoittuvat ajoitustietoihin. Näyttelyyn liittyvät tekstit ja näyttelykerronta ovat aihe, johon oletettavasti palataan myös myöhemmissä seminaareissa ja kongresseissa. Näyttelyjen osalta kehittämiskohteita ovat myös kerrontamenetelmien monipuolistaminen, kohdentaminen eri ryhmille, pedagogia, siivous, museokaupat ja muut oheispalvelut.

Pakistanin museoiden olosuhteet ovat haasteelliset. Ilmasto on kuuma ja kostea. Tasaisten olosuhteiden ylläpidon tekee käytännössä mahdottomaksi maassa vallitseva energiapula.
Verkosta tuleva sähkö katkaistaan tunnin ajaksi joka toinen tunti. Tämä sähkökatko katetaan monessa kohteessa aggregaatilla – ei kuitenkaan kaikissa paikoissa. Aina omaankaan aggregaattiin ei tosin ole polttoainetta. Sähkö- ja energiaongelmat aiheuttavat rajoituksensa luonnollisesti myös näyttelytekniikalle ja hälytysjärjestelmille, jotka eivät voi perustua sähköllä toimiviin laitteisiin.

Museoiden sisältöjen osalta ongelma on myös pakistanilaisen historiatutkimuksen vähäisyys. Kansallinen historian tutkimus on heikoissa kantimissa. Osaltaan tähän vaikuttaa se, että nykyhetken poliittiseen ja uskonnolliseen tilanteeseen liittyy tapaamamme historian professorin mielestä liikaa tabuja. Siksi aiheisiin ei käytännössä saa tutkimuslupaa. Lisäksi arkistolähteet on pääsääntöisesti määritelty luottamuksellisiksi, vaikkakin maassa on laki, jonka perusteella kaikki 25 vuotta vanhemmat materiaalit ovat julkisia, elleivät ne sisällä maan turvallisuutta vaarantavia tietoja.

Tapaamamme professori totesikin, että Museoliitolla olisi tehtävää laissa olevan ”jos-lauseen” poistamisessa. Tutkimuksellisia aukkoja pyritään täyttämään sillä, että mainituista ”tabuista” vapaita ulkomaisia yliopisto-opiskelijoita innostetaan tarttumaan Pakistanin historiaan liittyviin aiheisiin. Tämän sanoman hän kohdisti myös suomalaisten yliopistojen opiskelijoille ja tutkijoille.

Koska kansallisella tasolla historian tutkimus on heikolla tasolla, alueellinen ja paikallinen historia on käytännössä tuntematonta. Tämä tuli selvästi esiin pidetyssä kongressissa, jonka teemana oli alueellinen kulttuuriperintö ja alueelliset museot sekä niihin liittyvät ”facts and fears”.

Museoiden kokoelmatyöhön emme matkalla tutustuneet Harappan kaivausten yhteydessä ollutta tutkimusyksikköä tarkemmin. Arkeologissa löydöissä riittää tutkimista ja niiden määrä on suomalaisessa skaalassa käsittämätön. Harappassa niitä näkyy ilman kaivauksiakin joka puolella. Toinen vierailemamme kohde oli Shorkotin kukkula, jossa löytöjä tulee näkyviin sadekausien jälkeen. Parhaat löydöt paikalliset ihmiset käyvät keräämässä parempaan talteen. Shortkotin kukkulalla ollaan aloittamassa kaivaukset ja sieltä odotetaan löytyvän merkittävää uutta tietoa sivilisaatiomme synnystä. Kaivaukset on tosin aloitettava mittavalla aidan rakennustyöllä, jolla pitäisi käytännössä ympäröidä koko valtava alue.

Suomalaisen ja pakistanilaisen museosektorin yhteistyö avaa molemmille osapuolille huomattavia mahdollisuuksia. Suomalaisille museoille avautuu mahdollisuudet saada näytteille esihistoriallista materiaaleja käyttötavaroista taiteeseen. Arkeologit voivat puolestaan lähteä jatko- tai täydennyskouluttautumaan ja tietenkin myös opettamaan maailmanluokan kaivauksille. Suomalaisille museoille avautuu erinomaisia mahdollisuuksia osaamisen ja kulttuurin vientiin, johon jo ensimmäisinä vuosina olisi hyvä saada mukaan museorakennusten suunnitteluun liittyvää taitoa.

Pakistanilaisille museoille yhteistyö avaa mahdollisuudet saada meiltä tietoa ja osaamista. Tämä on pakistanilaisille museoille ja heidän työntekijöilleen pääosin myös ainoita käytännön mahdollisuuksia kansainvälistymiseen. Kansainvälistymistä haittaa tiukahko viisumikäytäntö, mutta ennen muuta maan matala elintaso. Kun museotyöntekijän kuukausipalkka on noin 300 euron, on seminaari- tai kongressimatka ennemmin vuosien kuin kuukausien valmistelun tulos.

Lopuksi: Vuorineuvos Harri Kerminen totesi osuvasti Helsingin Sanomien haastattelussa, että suomalaisten ja suomalaisten yritysten pi­tää nos­taa purjeet ja läh­teä satamasta. ”Jos jää lai­tu­riin, elä­mä näi­vet­tyy ja kuih­tuu”. Tämä on hyvä neuvo myös museoille.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

torstai 10. lokakuuta 2013

Lontoossa museoiden myöhäisillat kilpailevat baarien kanssa


Lontoossa museot toimivat iltaisin paikkoina, joihin nuoret aikuiset kokoontuvat tapaamaan toisiaan, nauttimaan kulttuurista – ja lasillisesta tai muutamasta.


Kun ilta pimenee Lontoossa,
on aika mennä museoon.
(Kuva: Wikimedia Commons)
Lontoo on tunnettu maailman tasokkaimpiin kuuluvista museoistaan ja taidegallerioistaan, joista löytyisi nähtävää ja koettavaa luultavasti vuoden jokaiselle päivälle. Eräs mielenkiintoisimmista tavoista tutustua kaupungin museotarjontaan ovat lähes kaikkien suurimpien museoiden ja taidegallerioiden järjestämät myöhäisillat. Niin kutsuttujen Museum Lates -iltojen konseptiin kuuluu, että museot ovat auki pitkälle iltaan asti ja tarjoavat osallistujille monenlaisia erikoistapahtumia.

Museoillat ovat Lontoossa varteenotettava vaihtoehto vaikkapa pubille tai elokuville – myöhäisillat ovat yllättävän suosittuja erityisesti nuorten aikuisten keskuudessa. Iltoihin kuuluu vakionäyttelyiden lisäksi yleensä luentoja, keskustelutilaisuuksia, työpajoja, baari tai pop up -ravintola. 

Iltojen aktiviteetit ovat hauskoja ja usein hieman yllättäviäkin: National Portrait Galleryn myöhäisillan osallistujat saavat harjoitella muotokuvien piirtämistä ammattilaisten ohjauksessa ja Science Museumissa iltaan kuuluu esimerkiksi pikadeittailua.


Seitsenkerroksisessa Science Museumissa joka kuun viimeinen keskiviikko järjestettävä Lates -ilta saattaa hyvinkin olla kaupungin monipuolisin ja hulvattomin – iltojen teemat vaihtuvat kuukausittain mutta ohjelmaan kuuluu vakiona pikadeittailun lisäksi pubivisa, tiedeaiheisia komediaesityksiä ja hiljainen disko, jossa tanssitaan ihkaoikeiden avaruusrakettien alla.

National Museum History, joka kätkee sisäänsä yli 70 miljoonaa kasvia, eläintä, fossiilia ja kivilajia järjestää kerran kuukaudessa Lates-illan, jolloin museon pääaulaan pystytetään cocktail-baari ja pop-up-ravintola ja yleisöä viihdyttävät huolella valitut muusikot. Päivisin käytäviä hallitsevat koululaisryhmät loistavat poissaolollaan, ja museon täyttää lasien kilinä ja aikuisten innokas puheensorina. Jokakuisten Lates-iltojen lisäksi museo järjestää säännöllisesti myös kekseliäitä erikoistapahtumia, kuten yöllisiä safariretkiä sekä suuren suosion saavuttaneita, ohjelmallisia yökyläilyja museossa. Museon yötapahtumien valtava suosio todistaa sen, että monet aikuiset ovat valmiita maksamaan (suuria summia) päästäkseen nukkumaan makuupussissa dinosaurusten vieressä ja syömään eläviä hyönteisiä.

Mielenkiintoinen konsepti on myös First Thursdays, joka levittäytyy joka kuun ensimmäinen torstai-ilta yli 130 galleriaan ja museoon itä-Lontoossa. First Thurdaysiin voi osallistua opastetun bussikierroksen kyydissä tai seurata yhtä suositelluista taidereiteistä, mutta suurin osa ihmisistä vaeltelee galleriasta toiseen ilman suunnitelmaa. Taide ja ihmiset leviävät usein gallerioista kaduille porisemaan ja tunnelma muistuttaa sivistynyttä korttelijuhlaa.


Museoiden myöhäisillat ja niiden suosio kertovat ainakin siitä, kuinka mutkattomasti museot kuuluvat monen lontoolaisen elämään. Jos kysyt paikalliselta, mitä hän tekee vapaa-ajallaan, noin joka toinen mainitsee luultavasti museot tai taidegalleriat. Osa luonnollisesti yrittää vain tehdä vaikutusta, mutta suuri osa kaupunkilaisista todella käy säännöllisesti museoissa – uudet näyttelyt ja installaatiot ovat kuumia puheenaiheita siinä missä ensi-iltaelokuvat tai trendikkäimmät ruokapaikatkin. Lontoon museot ovat onnistuneet siinä, missä monet muut ovat epäonnistuneet: ne ovat kiinteä osa kaupungin kiihkeästi sykkivää ja nopeasti muuttuvaa arkielämää.

Parasta Museum Lates -illoissa saattaa kuitenkin olla se, että ne ovat – kuten suuri osa museoista Lontoossa – ilmaisia.

Houkuttaisiko lähteä museoturistiksi Lontooseen?

Hyvä uutinen on se, että lentolippujen hinnat eivät päätä huimaa. Mainio tapa koluta Lontoon museoita on ottaa tukikohdaksi keskeinen West Endin alue, josta voi kävellä moneen mielenkiintoiseen museoon ja galleriaan. Keskustan hotellit ovat usein hinnakkaita, mutta esimerkiksi Expedian hotellitarjontaa selaamalla löytää myös edullisempia vaihtoehtoja ja hyviä tarjouksia. Eri museoiden myöhäisilloista löytää lisätietoa esimerkiksi Time Outin sivuilta.


Heini Huhtinen

Kirjoittaja on kulttuuripolitiikan opiskelija,
 josta Lontoo on tehnyt museointoilijan.

Kommentoi: Voisiko tälläinen museoiltakonsepti toimia myös Suomessa?