keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Museoiden blogilista: seuraa näitä

Ryhdyimme laatimaan museoiden (ja muistiorganisaatioiden) blogilistaa. Vinkkaa uusista kotimaisista tai kansainvälisistä blogeista, jotka ansaitsisivat tulla huomatuiksi.

torstai 21. helmikuuta 2013

Epäonnistumisen pelko ei ole viisauden alku

Museo 2015 -hankkeen projektipäällikön Satu Savian mukaan onnistuneet asiat syntyvät epäonnistumisista. 


Vuonna 1870 vahvistetun dogmin mukaan paavi on erehtymätön puhuessaan viran puolesta (ex cathedra) uskon asioista. Erehtyväisyys, keskeneräisyys ja epäonnistuminen ovat onneksi sallittuja meille tavallisille pulliaisille museoalalla, vai ovatko?



Katso Youtubesta Museo 2015: Museoiden kokoelmien kokonaisarkkitehtuuri 


Museo 2015 –hankkeen kokonaisarkkitehtuurityöryhmä päätti työnsä vuoden 2012 lopussa. Museoiden kokoelmahallinnan kokonaisarkkitehtuuri –dokumenttiin saatiin erinomaisia huomioita ja kehittämisehdotuksia myös kommenttiryhmältä. Työn tuloksiin voi tutustua lukemalla Museoiden kokoelmahallinnankokonaisarkkitehtuuri 1.0 -dokumentin.

Arkkitehtuuri-dokumentissa on paljon kehitettävää: prosessikuvauksia pitää täydentää ja hallintamalli laatia. Sekä nyky- että tavoitetilan kuvauksia täytyy päivittää ja arvioida. Julkaisimmeko keskeneräistä, onnistuimmeko vai epäonnistuimmeko?

Maamme hallituksen tulevaisuusselonteon ennakoinnin raportti julkaistiin viime viikolla. Siinä nostetaan esiin keinoja, joilla Suomi menestyy vuonna 2030. Eräs teemoista on Menestyvien yritysten ja monitaitoisten osaajien maa. Sen tiekarttaan kuuluu onnistumisen ja epäonnistumisen kokeileminen.

Mutta kuka haluaisi kokeilla epäonnistumista tai ylipäätänsä myöntää epäonnistuneensa? Suomessa on vielä paljon tekemistä, jotta meillä olisi ilmapiiri, jossa voi tunnustaa epäonnistuneensa. Keskeneräistä ei puolestaan vanhan sanontamme mukaan saa näyttää herroille eikä hulluille. Onnistumisen pakko ja epäonnistumisen pelko eivät vie kuitenkaan eteenpäin. Usein kaikkien onnistuneimmat asiat ovat syntyneet epäonnistumisista. Suurinta epäonnistumista onkin epäonnistumisen pelko.

Satu Savia
 Kirjoittaja on Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Avoimuuden ihanuus ja kurjuus?

Projektikoordinaattori Pauliina Kinanen osallistui Kehyksen ja Museoviraston kehittämispalveluiden järjestämiin Museoalan teemapäiviin.

Vuosittaisilla museoalan teemapäivillä keskusteltiin ajankohtaisesta avoimen kulttuurin teemasta otsikolla Oikeus kokoelmiin! Päivien ansiokkaat esitykset ja keskustelut käsittelivät teemaa usealta eri kantilta: Kenellä on oikeus puhua, käyttää tai hyödyntää kokoelmia? Pitäisikö museoiden aineistojen olla avoimesti kaikkien saatavilla ja hyödynnettävissä? Kuinka avaaminen käytännössä onnistuu?

Avoimen kulttuurin ajatus tuntuu kauniilta ja houkuttelevalta: toki yhteisen kulttuuriperintömme tulisi olla kaikkien kansalaisten saavutettavissa, käytettävissä ja tulkittavissa. Missä on sitten se kurjuus ja onko sitä?

Asiaan vihkiytymättömälle kurjuuden kokemus tulee vastaan jo termien kohdalla: tekijänoikeus- ja tietosuojalainsäädännön kiemurat ja avoimiin sisältöihin liittyvät käsitteet kuten CC0, public domain, Open GLAM ja PSI-direktiivi aiheuttavat epämääräisen kärryiltä putoamisen tunteen. Oikeus kokoelmiin! -seminaari ja verkkosivuille kerätty lisämateriaali toivat mukavasti selkeyttä tähän monimutkaiseen aiheeseen.

Seminaarin puheenvuoroista ja keskusteluista päällimmäiseksi jäi tunne siitä, että museoissa kamppaillaan avoimuuden houkuttavuuden ja hyötyjen sekä erinäisten tekijänoikeus- ja tietosuojalakien aiheuttamien rajoitusten ristipaineessa. Museot haluaisivat olla avoimempia ja saavutettavampia, mutta lainsäädäntö estää sen. Lisäksi keskusteluun liittyy kysymys museoiden menetetyistä kuvapalvelutuloista. Näitä aiheita on käsitelty tässä blogissa aikaisemminkin. Fredrik Svanbergin kokoelmien dokumentointifilosofiaa käsitellyt esitys herätti myös kysymyksen siitä, ovatko museoiden kokoelmat luetteloitu saavutettavalla tavalla.

Sanna Marttilan ja muidenkin esiintyjien puheenvuoroista mieleen jäi kuitenkin yksi lohduttava seikka: Avoimeksi voi ryhtyä pienin askelin! Museoiden ei tarvitse kerralla julkaista kaikkia aineistojaan vapaasti käytettäväksi verkossa. Ensinnäkin museo voi avata vain osan kokoelmistaan, juuri sen, joka on tekijänoikeuksista vapaa. Toiseksi, museo voi määritellä avoimuuden asteen ja avattavat oikeudet esimerkiksi Creative Commons -lisenssien avulla. Lisensseistä löytyy selkeäkielistä tietoa Sanna Marttilan artikkelista Oikeus avoimeen kulttuuriin.

Lizzy Jongman ja Maarten Brinkerinkin esittelemät hollantilaiset esimerkit kokoelmien avaamisesta olivat valaisevia. Brinkerink edusti Open culture data -yhteisöä, jonka tavoitteena on edistää kulttuuriaineiston vapaata saavutettavuutta ja käyttöä verkon kautta. Yhteisö järjestää vuosittaisen Apps4NL-kilpailun, jossa kehitetään avointa kulttuuridataa hyväksikäyttäviä sovelluksia. Viime vuonna kilpailun voitti Vistory-sovellus, jossa mobiililaitteen avulla voi katsella paikkasidonnaisia historiallisia videoita ja liittää paikkoihin uusia kuvia. Meillä on Suomessa myös oma Apps4Finland -kilpailumme.

Rijksmuseumin Lizzy Jongma puolestaan kertoi kuinka museo avasi kokoelmansa 110 000 tekijänoikeuksista vapaata teosta ja niiden metadatan ilman käyttörajoituksia (public domain) verkossa. Dataa on sittemmin käytetty materiaalina lukuisissa sovelluksissa, joista esimerkkejä löytyy täältä. Lizzyn mukaan operaatio ei ollut johtanut tulojen menetykseen, koska lisääntynyt näkyvyys on tuonut museolle uusia asiakkaita.

Suomalaisen esimerkin toi Marja Istala-Kumpunen, joka esitteli Ateneumin osallistumista Google Art Projectiin. Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset (Kaski)(1893) tulee olemaan yksi sivuston ns. gigapixel-kuvista, joita voi netin kautta tutkia tarkemmin kuin paljaalla silmällä. Mainittakoon, että suomalaista museoista myös Espoon modernin taiteen museo EMMA:n kokoelmateoksia on nähtävillä sivustolla.

Avoimuus ei liity pelkästään kokoelmiin ja kokoelmatietojen julkaisuun verkossa, vaan kysymys on myös mitä suurimmassa määrin työkulttuurista ja sen muutoksesta. Tätä tärkeää aihetta käsittelivät Kiasman Sanna Hirvonen ja Janne Heinonen puheenvuorossaan. Jakamisen mahdollistavien verkkotyövälineiden (wiki, twitter jne.) lisäksi muutos koskee asennetta. Meidän tulisi rohkeammin jakaa asiantuntijaroolia ei-museoammattilaisille ja uskaltaa nostaa myös keskeneräisiä ajatuksiamme ja suunnitelmiamme niin yleisön kuin kollegoidenkin kanssa keskusteltavaksi.

Museoliitto järjestää lokakuun lopussa koulutuksen otsikolla Avoin data ja avoimet sisällöt museossa. Mitä haluaisit tuon koulutuksen sisältävän?

Pauliina Kinanen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton projektikoordinaattori

torstai 14. helmikuuta 2013

Vastaus Hesarin kolumniin: Lapset pitävät museoista

Helsingin Sanomien pääkirjoitusaukeamalla julkaistiin 12. helmikuuta toimittaja Ville Seurin kolumni otsikolla Miksi museoväki pelkää lapsia? Museoliitto tahtoo jatkaa keskustelua: vastauksemme on lähetetty lehden mielipidepalstalle. Tarkkailkaa paperilehteä.


Lapset pitävät museoista

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla (12. helmikuuta) kehotettiin museoita huomioimaan lapset. Museoalan ammattilaiset ovat toimittaja Ville Seurin kanssa täysin samaa mieltä: lasten viihtyvyys on erittäin tärkeää. Kehittämisen varaa museoilla on varmasti, mutta onneksi lasten huomioimiseksi on jo tehty paljon.

Ensimmäiset museolehtorit palkattiin 1970-luvulla parantamaan juuri lasten kokemuksia. Pedagogisissa tehtävissä työskentelee suomalaisissa museoissa jo lähes sata henkilöä. Asenteet lapsia kohtaan ovat kehittyneet niin museoissa kuin muussakin yhteiskunnassa - näyttelyjä uusittaessa lapset pyritään huomioimaan aivan toisella tavalla kuin menneinä vuosikymmeninä. Valitettavasti näkyvä muutos ei tapahdu ilmaiseksi, eikä ihan hetkessä.

Pienillä resursseilla, mutta suurella halulla tehty museotyö on onneksi kantanut hedelmää. Lapset ja lapsiperheet antavat museoiden palveluista yleensä huomattavan positiivista kävijäpalautetta. Mitä useammin lapset museoissa käyvät, sitä paremmaksi heidän kokemuksensa tutkimusten mukaan muodostuvat. Merkittävää on, että koulut ja museot tekevät arvokasta yhteistyötä: joka vuosi lähes puoli miljoonaa koululaista vierailee Suomen museoissa.

Lapsiin vetoaa usein toiminnallisuus, mutta mieleenpainuva elämys - sekä lapselle että aikuiselle - voi esimerkiksi taidemuseossa olla pelkkä teoksen katsominen, siitä jutteleminen ja sen äärelle rauhoittuminen. Museoita myös sitovat lakisääteiset tehtävät yhteiskunnan muistiorganisaatioina. Kokoelmia pitää kohdella hellästi vaalien, tuleville sukupolville säilyttäen.

Museoissa ei pelätä lapsia, mutta joissakin näyttelyissä lapset saattavat pelätä. Esimerkiksi Tampereen Vapriikissa olevan suositun, sisällissodasta kertovan näyttelyn (1918) suositusikäraja on sen vuoksi 13 vuotta.

Riemunkiljahduksista päätellen on varmaa, että Suomesta löytyy paljon upeita, huolella ja mielikuvituksella rakennettuja näyttelyitä, joissa erityisesti lapsille suunnattua sisältöä ja toiminnallisuutta riittää. Ne tarjoavat perheille ainutlaatuisen mahdollisuuden saada yhteisiä, sivistäviä, positiivisia elämyksiä.


Seppo Honkanen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö



EDIT: Virheellinen tieto korjattu. Vapriikin näyttelyssä suositusikäraja on 13 vuotta, vaikka intouduimme ensin väittämään ikärajaksi peräti 18 vuotta.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Sosiaalisessa mediassa ei ole kysymys teknologiasta

Museoliiton koulutuspäällikkö Leena Tornberg osallistui hollantilaisen kulttuuri-innovaattorin Jasper Visserin vetämään työpajaan.

”Kulttuurin tulevaisuus sosiaalisessa mediassa ei ole teknologinen- vaan asennekysymys”, totesi kulttuuri-innovaattori ja digitaalinen strategi Jasper Visser Hollannista NCK:n (Nordiskt centrum för kulturarvspedagogik) viime viikon kevätseminaarissa. Seminaarin aihe oli – ei enempää eikä vähempää kuin – maailman uudelleen muokkaaminen, hyvinvoinnin kasvu taiteen ja kulttuuriperinnön avulla.

Kuinkahan moni kulttuurialan työntekijä kymmenisen vuotta sitten totesi, että minä en tarvitse työssäni kännykkää. Muisti on lyhyt. Onneksi museo muistaa. Sosiaalisen median ja digitalisoimisen kanssa ollaan ehkä samassa tilanteessa. Onko kaikkien otettava ne käyttöön?

Meidän tulee oppia näkemään sosiaalisen median teknologisen näkökulman ulkopuolelle. Jotakin sosiaalisen median sisältötehtävistä meidän kaikkien on ymmärrettävä, haluamme tai emme.  Maailma ei kysy yksilöltä, saako se muuttua.

On tärkeämpää pohtia omaa asennettaan sosiaaliseen mediaan kuin hallita sen kaikki tekniset muodot:  twittaukset, FB:t, blogit ja muut.


Jasper Visser kertoi työskennelleensä aikaisemmin hollantilaisissa museoissa, joten hän tunsi alaa. Hän esitte sekä luennollaan että työpajassaan joitakin väittämiä:

Sosiaalinen media immersiivisten tarinoiden kertomisessa

Jasper Visserin mukaan tarinat, ja etenkin henkilöitävät tarinat, kiehtovat ihmisiä. Esimerkiksi museon ulkopuolisten henkilöiden käyttö kiihkeässä näyttelyprosessissa voi olla joskus vaikeaa yhteisen sopivan ajan ja paikan vuoksi. 

Voisiko sosiaalinen media antaa tähän paremman mahdollisuuden?

Näyttelyn sisältöön vaikuttava henkilö voi tuottaa tai kommentoida materiaalia vapaa-aikanaan, jolloin museotyöntekijä on myös ansaitulla vapaa-ajallaan (ja haluaa tehdä sosiaalisessa mediassa jotakin täysin muuta kuin mitä työkseen). Kun museotyöntekijä tulee työpaikalleen, hän voi tarkistaa tilanteen silloin, kun hänelle sopii.  Näyttelyn aiheeseen, esineeseen tai ilmiöön liittyvät henkilökohtaiset tarinat voivat olla paljon immersiivisempiä, ”sisään upottavampia”, kuin esineen virallinen dokumentaatiotieto. Niiden ei tarvitse olla vastakohtia vaan toisiaan täydentäviä.

Sosiaalisella medialla tavoitat kaikki!

”Et todellakaan tavoita”, sanoi Visser. Teetpä sitten FB:ssa näyttelytapahtumatiedotusta tai yrität saada blogiisi kommentoijia, sosiaalisessa mediassa on määriteltävä, kuka on viestisi ”kaikki”. Työpajaharjoituksessa jouduimme ryhmittäin työstämään, kuka on ”kaikki” meidän omassa esimerkissämme. Jasper ei päästänyt meitä vähällä.

Kuratoi digitalisoitava materiaali!

Kuka on oletettu käyttäjä, jos digitalisoimme museon kaikki miljoona kuvaa?

Museoissa on vahvaa ammattitaitoa kuratoida, tai tehdä valintoja näyttelyyn, jotta siitä tulisi mahdollisimman hyvä. ”Emmekö halua samaa myös ulospäin näkyvältä digitaaliselta materiaalilta”, pohti Visser. Kohtaamme jälleen sanan ”kaikki”; kuka potentiaalinen käyttäjä tarvitsee ”kaikki kuvat” digitaalisessa muodossa. Yliopisto-opinnoissa opimme menemään alkuperäisen lähteen äärelle: miksi erityisaiheen tutkija ei löytäisi tulevaisuudessa samaa tietoa, jonka hän on löytänyt aikaisemminkin arkistoista ja museoista. Kuinka paljon näitä oletettuja syväntason tutkijoita on meidän museollamme?

Digitalisointi ja sosiaalinen media tekevät museoesineistä kosketeltavia!

Visser esitti, että  käsityksemme ”kosketeltavuudesta” voi muuttua digitaalisenmuseomateriaan ansiosta. Ajattelemme, että museoesinettä tai taideteosta ei voi koskea. Visser näytti esimerkkejä, mitä tarkoittaa digitaalinen kosketeltavuus. Digitaalista kuvaa esineestä tai taideteoksesta voi kääntää, vääntää, piirtää päälle, kopioida, rajata, saada siihen uutta ja persoonallista perspektiiviä. Samoja asioita ei voi tehdä aidolle teokselle. Tätä kuunnellessa tuli mieleeni verbi ”pohtia”. Aika monet meistä pohtivat nykyään asioita, eivät enää viljaa.

Sosiaalinen media on vuorovaikutuksellista ja yhteisöllistä!

”Kyllä”, sanoi Visser. ”Mutta sinun tulee vahvistaa toimijoiden tekemiä tapahtumia neljän portaan mallilla: REACH, INTREST, ENGAGE, FACILITATE.” 

Ensin yrität saavuttaa henkilön. Sen jälkeen ruokit hänen kiinnostustaan, jotta seuraavassa vaiheessa saat hänen aktivoitumaan ja tuottamaan jotakin sinulle (kommentti, sisältöä). Todennäköistä on, että toiminta alkaa ruokkia itseään tai jatkuu jossakin uudessa muodossa. Usein teemme vain tuon ensimmäisen vaiheen, yritämme saavuttaa henkilön. Mitä sitten, kun tavoitamme?”

Visserin mukaan pitää varautua useamman kuukauden sitoutumiseen, jotta ei tuota pettymistä heille, jotka saavutetaan. Pienin mahdollinen ele voi olla kiitoksen ilmaisu. Milloin viimeksi sanoit kiitos henkilölle, joka reagoi toimintaasi sosiaalisessa mediassa?

Kulttuuri-innovaattori Jasper Visser antoi ituja kulttuurin innovaatioihin. Asioihin, joita ei ole ennen ollut ja asioihin jotka ovat jo olemassa, mutta joiden muoto tai merkitys tulee alkaa nähdä toisella tavalla asennetasolla: ei niinkään teknologisena innovaationa.

Sosiaalinen media on tullut jäädäkseen kulttuurialallekin. Vai onko? 


Leena Tornberg
Kirjoittaja on Suomen museoliiton koulutuspäällikön sijainen