Museoiden on otettava huomioon tulevaisuudessa seuraavat näkökohdat:
- Veronmaksajat luopuvat tiukan paikan tullen ensimmäisenä kulttuurin rahoituksesta.
- Museoiden omistajat edellyttävät, että heidän tarpeensa määräävät museoiden toimintalinjat.
- Merkittävä osa toimintaa tapahtuu vain siinä laajuudessa, johon museot pystyvät itse hankkimaan rahoituksen. Tämä merkitsee sponsoroinnin, myynnin ja pääsylipputulojen merkityksen moninkertaistumista, samalla valtion ja kunnan rahat muuttuvat sponsorirahan kaltaiseksi eli nekin on itse hankittava.
- Museoiden perustehtävät: tallentaminen, konservointi ja tutkimus eivät häviä, mutta niiden rahoitus tulee epävarmaksi.
- Matkailun merkitys kasvaa edelleen, mutta museoiden kilpailijoiksi tulevat muut vetovoimakohteet, erityisesti kylpyläbuumin jälkeen nousevat yksityiset ”visitor centerit”.
- Museoiden yleisöpalvelun tason on lähestyttävä yksityistä palvelusektoria.
- Markkinointi on aloitettava: markkinoinniksi ei lasketa näyttelyt-palstalla olevia pikkuilmoituksia.
- Museoiden itsenäisyyden säilyminen on hengissä pysymiselle välttämätöntä – toisaalta museoiden ja muiden muistiorganisaatioiden yhteistyön lisääminen ja monipuolistaminen on yhtä välttämätöntä.
- Työn tuottavuutta on oleellisesti parannettava.
Nämä huomiot museoiden toimintaympäristön muutoksista ja tarvittavista toimenpiteistä on kirjattu Suomen museoliiton strategiatyön pohjaksi laadittuun muistioon. Muistiosta tuli minulle ajankohtainen, kun löysin sen toimistollamme vietetyn siivouspäivän aikana. Muistion oli kirjoittanut nyt jo edesmennyt museoneuvos Jouko Heinonen kesäkuussa 1992.
Muistio pysäytti. Suomen museoliiton uusimman, tämän vuoden alusta alkaneen strategian taustalla ovat vastaavat huomiot toimintaympäristön muutoksesta. Myös odotukset museoiden toiminnan muuttumisesta ovat samansuuntaisia.
Olemmeko pysyneet paikallamme parikymmentä vuotta?
Mielestäni emme. 1990- ja 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä museotoiminta otti huomattavia edistysaskeleita. Museolaitos organisoitui. Nimettiin valtakunnalliset museot Kansallismuseo, Luonnontieteellinen keskusmuseo ja Valtion taidemuseo. Saatiin aikaan säädettiin korotetun valtionosuuden tuonut asetus valtakunnallisista erikoismuseoista, maakuntamuseoista ja aluetaidemuseoista sekä ennen muuta koko museoalaa vakiinnuttanut museolaki.
Museoihin investoitiin merkittävästi Heinosen laatiman muistion jälkeisinä vuosina: valtion rahoitusosuus kaikille museoille kasvoi huomattavasti. Monia muitakin edistysaskeleita otettiin.
Näyttää kuitenkin siltä, että toimintaympäristön muutokset ja niiden aiheuttamat paineet museotoiminnalle ovat ajasta ikuisuuteen samanlaisia: julkinen rahoitus on uhattuna, kokoelma- ja tutkimustyön resursointia on hankala perustella, kilpailu kiristyy ja näkyvyyttä tarvitaan lisää.
Muistio pysäytti minut myös siksi, että se sekä hymyilytti että hävetti.
Hymyilytti sen vuoksi, että mieleeni tulivat ne monet hetket 1990-luvulta ja 2000-luvun alkuvuosilta, jolloin itse vaahtosin Jouko Heinoselle siitä, kuinka toimintaympäristö on muuttumassa: ”Julkinen sektori korvautuu yksityisellä, tuotteistamiseen ja markkinointiin on panostettava…”
Hävetti sen vuoksi, että en tiennyt, miksi Jouko oli niin myötämielinen vaahtoamiselleni. Helppohan hänen oli omat ajatuksensa ostaa.
Tästä on hyvä jatkaa 90-vuotisen Suomen museoliiton historian ja sen tekijöiden muistelemista ja juhlimista – tulevaisuuteen katsoen.
Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti