maanantai 25. marraskuuta 2013

Niin kiire, että ei ehdi tehdä mitään


On niin kiire, että ei ehdi kuin polkupyörän vierellä juosta, tai on niin kiire, ettei ehdi sanoa varista kuin linnuksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Kiire lienee yleisimmin käytetty syy sille, että hommat on tekemättä tai ne on tehty huonosti. Kiire tunnutaan myös selityksenä usein hyväksyttävänä ikään kuin force majeure –juttuna. Selityksen lisäksi kiireeseen liittyy itsensä tai toisen korostamisen piirre. Kiirettä käytetään ikään kuin tärkeän, korvaamattoman ja muuten ahkeran ihmisen adjektiivina.

Käytännössä kiire on kuitenkin aina tunnustus epäonnistumisesta.

Ennen muuta kiireessä on kysymys siitä, että olemme joko organisaationa tai yksilöinä epäonnistuneet toimiemme suunnittelussa. Useimmiten kiire on myös tunnustus priorisoinnista tai sen epäonnistumisesta.

Jos olemme itsellemme rehellisiä, harva työ jää tekemättä siksi, että siihen ei ole ollut aikaa. Käytännössä meillä on päivässä reilut 7 tuntia ja viikossa vajaat 40 tuntia aikaa tehdä työ. On vain harvoja töitä, joiden tekemiseen ei esimerkiksi viikon työaika riitä.

Priorisointimme ratkaisee, mitkä asiat teimme — ei kiire.

Jos meillä on kiire, emme oletettavasti saa mitään aikaiseksi. Tämä näkyy kiireen selittämisessä. Emme yleensä kiireen raportoinnissa kerro mitä teimme, vaan kerromme mitä emme ole tehneet. Se oletettavasti johtuu aidosti siitä, että hommat on tekemättä, mutta useimmiten myös siitä, ettemme kehtaa sanoa läsnäolijoille, että pidimme muita juttuja teidän juttujanne tärkeämpinä.

Kun olemme epäonnistuneet suunnittelussa ja priorisoinnissa, seurauksena on, että olemme myöhässä tai pyrimme epätoivoisesti tekemään monia asioita samanaikaisesti. Jopa olemaan monessa paikassa yhtä aikaa.

Kokouksissa olemme enemmän medioissamme kuin antamassa panosta käsiteltävään asiaan. Vapaa-ajallamme olemme enemmän tykkääjiemme kuin rakkaidemme kanssa. Keho ja mieli ovat aina eri tilassa: emme ole missään emmekä koskaan läsnä.

Keskeinen menestymisemme kysymys on, olemmeko onnistuneet priorisoimaan työmme oikein sekä organisaationa että henkilönä. Museoilla ja museotyöntekijöillä on korostettu paine olla kiireettömiä. Linkittyyhän pääosa ammattiosaamisestamme ja työstämme aikaan ja sen hallintaan. Lisäksi teemme jatkuvasti valintaa ja priorisointia siitä, mikä ajassa on ollut tärkeää.




Minulla oli syksyllä mahdollisuus kuulla mosambikilaisen kirjailijan Mia Couton esitelmä The times of time. Hänen mukaansa ihmiset eivät mene museoon katsomaan esineitä ja kuvia, vaan itseään aikajanalla.

Historian kohtaaminen on hänen mukaansa rukoilun kaltainen tapahtuma. Samaan hengen vetoon hän antoi museoille tehtävän: meidän pitää olla turvaa tarjoava kulkuneuvo ajan nopeassa virrassa.

Aihepiiriä käsitteli myös Museoalan ammattiliiton (MAL) seminaarissa 22. marraskuuta kaksi tunnettua ajattelijaa eli Juha Siltala ja Jaakko Heinimäki. Siltanen oli huolissaan kilpailuyhteiskunnasta ja sen kurjistavasta vaikutuksesta luovuuteen ja ihmisten hyvinvointiin. Hän kehotti museoita valitsemaan multitaskingin sijasta monotaskingiin — ei sen vuoksi, että museot eivät pystyisi tekemään monta asiaa samaan aikaa, vaan siksi, että monotasking on tulevaisuuden menestystrendi ja kiireettömyys luovuuden edellytys.

Jaakko Heinimäki perään kuulutti museoilta tehokkuutta, mutta ei sitä, että meidän pitäisi tehdä vähemmässä ajassa tai vähemmillä resursseilla enemmän. Museoiden pitää olla tehokkaita tuottamaan hyvyyttä, totuutta ja kauneutta.

Luovutaan siis vaikka näin adventin alkamisen kunniaksi kiireestä ja keskitytään välillä läsnäoloon, tehokkuuteen ja tekemiseen.



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 18. marraskuuta 2013

Kulttuurialojen koulutus – mitä taitoja työelämässä tarvitaan?

Omia kiinnostuksen kohteita, vahvuuksia ja verkostoja voi kartoittaa esimerkiksi mind mapin avulla. Kuva: Inkeri Hakamies

Miten omaa työllistymistä voisi edistää? CREA.M-hankkeeen mentorointiohjelman pilottitestaajiin kuuluva Inkeri Hakamies kertoo, minkälaisia ajatuksia mentorointi ja hankkeen Antwerpenissä järjestetty päätösseminaari herättivät.

ENCATC:n (European Network of Cultural Administration Training Centres) vuotuisessa konferenssissa pohdittiin, miten kulttuurialojen koulutusta tulisi nykypäivänä uudistaa. Kulttuurintuottajien toimenkuvat muuttuvat, mutta miten hyvin heidän koulutuksensa vastaa todellisuutta?

Hiljattain valmistuneena ja työelämään siirtyneenä kiinnitin konferenssissa huomiota siihen, miten omassa tilanteessani oleva henkilö voisi parantaa asemaansa työmarkkinoilla. Vinkkejä tähän olen saanut myös osallistumalla Museoliiton mentorointiprojektiin, joka toteutettiin osana eurooppalaista CREA.M -verkostoa. CREA.M–ohjelman lopputuloksia esiteltiin myös edellä mainitussa konferenssissa.

Opi sanomaan kaikkeen kyllä – ja myöhemmin ei

Oman lyhyen työurani aikana omaksumani motto (”Sano kaikkeen kyllä”) sai vahvistusta mentoroinnin aikana. Työnhakijana kannattaa olla aktiivinen ja tarttua jokaiseen tarjottuun mahdollisuuteen. Näin saa lisää kokemusta ja tekee itseään tunnetuksi yhä useammalle mahdolliselle työn tarjoajalle. Konferenssin eri puheenvuoroissa ja keskusteluissa kävi kuitenkin ilmi, että kaikkeen suostuminen voi jossain vaiheessa johtaa kohtuuttomaan työtaakkaan. Kulttuurintuottajien pitää ehkä nykyisin olla tuhattaitureita, mutta kukaan ihminen ei pysty kannattelemaan koko maapalloa harteillaan. Kulttuurialan toimijan keskeisiin kykyihin kuuluu siis mielestäni priorisointi. Uusi mottoni ei ole ehkä yhtä iskevä kuin entinen, mutta aiempaa tarkempi: ”Kun on ensin oppinut vastaamaan kaikkeen ’kyllä’, pitää oppia sanomaan joihinkin pyyntöihin tai tarjouksiin harkinnanvaraisesti myös ’ei’.

Tietääkö kukaan?

”Taidot” ja ”kompetenssit” toistuivat lähes kaikkien konferenssin esitelmien ja työryhmien otsikoissa, mutta suoria ehdotuksia kulttuurialalle tarvittavista taidoista oli kuitenkin vaikea poimia. Antwerpenin kaupungin Kulttuuri-, liikunta-, nuoriso- ja opetushallinnon johtaja Bruno Verbergtin mielestä kulttuurialan toimijan tärkeimpiä ominaisuuksia ovat argumentaatiotaidot sekä kyky luoda uusia visioita – eikä vain olemassaolevaa visiota uudelleen. Päätöspäivän yhteisessä sessiossa nostettiin esiin myös joitakin konkreettisia taitoja, kuten kriittinen ajattelu, atk-taidot, suunnitelmallisuus ja ilmaisutaito. Toisaalta voi pohtia, rajoittuuko tämänkaltaisten ominaisuuksien tarve vain kulttuurialoihin, vai onko kyseessä paremminkin yleiset työelämätaidot.

Mitkä sitten olisivat erityisesti kulttuurialalla tarvittavia taitoja tai kykyjä? Kysymys on aina yhtä vaikea, ja se, että edes monisatapäinen, kansainvälinen konferenssiväki ei löytänyt siihen yksimielistä vastausta, on laiha lohtu. Ehkä kulttuurialojen erityisyys liittyykin sisältöihin ja tietoihin enemmän kuin taitoihin.

CREA.M-mentorointi

Yksi yhteinen ongelmakohta kulttuurialoilla on opiskelijoiden mutkikas siirtyminen työelämään. Ratkaisuksi tähän ehdotettiin, että koulutuksesta pitäisi tehdä käytännönläheisempää ja opetusta pitäisi järjestää luokkahuoneiden ulkopuolella, ehkäpä yhteistyöprojekteina mahdollisten työnantajien kanssa. Siirtymävaiheeseen voisi saada hyödyllistä tukea myös mentorilta.

Oman mentorointikokeiluni aikana tapasin mentoriani kasvokkain kuusi kertaa. Tapaamisissa keskusteltiin jo hankkimastani työkokemuksesta, verkostoistani, tavoitteistani ja toisaalta
siitä, miten mentorini ura oli edennyt. Keskustelun apuvälineenä toimi CREA.M–verkoston tarjoama työkalupakki.

Onnistunut mentorointi vaatii paljon työtä myös mentoroitavalta. Mentorin ei ole tarkoitus olla terapeutti tai psykiatri, joka antaa diagnoosin ja tarvittavan lääkekuurin. Valmiita vastauksia ei ole, ja suunnitelmat ja tulevaisuuden tavoitteet voivat jäädä mentoroinnin aikana vielä melko abstrakteiksi. Parhaimmillaan mentorointi antaa uusia ideoita tai kannustaa toteuttamaan vanhoja. Projektin tärkein anti itselleni – ja loppupuheenvuorojen perusteella ilmeisesti myös monille muille mentoroitaville – olikin mentoroinnin yleinen voimaannuttava vaikutus ja tunne siitä, että voi itse vaikuttaa kohtaloonsa. Ärsyttävä totuus on, Viima Games -peliyrityksen toimitusjohtajaa Jussi Autiota lainaten (Helsingin Sanomat 3.11.2013): ”Humanistisen koulutuksen paras ja huonoin puoli on se, että pitää tehdä itse itsensä hyödylliseksi."

FM Inkeri Hakamies
Kirjoittaja osallistui CREA.M-hankkeen mentorointiohjelman suomalaiseen testiryhmään mentoroitavan roolissa

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Euroopan museoliitot pohtivat digitaalisuutta


Nicolae Ceausescun rakennuttamassa Kansojen talossa Romaniassa kokeillaan uutta ansaintalogiikkaa. Kuva: Kimmo Levä/SML

Kimmo Levä kertoo kuulumiset NEMO:n vuosittaisesta konferenssista Romaniasta, jossa tutustuttiin paikallisiin museokysymyksiin. Lisäksi asialistalla oli museoiden digitalisoituminen, tiedon luotettavuus ja eurooppalaiset rahoituskanavat.

Euroopan museoliittojen verkoston, NEMO:n (www.ne-mo.org), vuosittainen konferenssi pidettiin Romanian pääkaupungissa Bukarestissa 1.-3.11.2013. Konferenssilla oli kaksi pääteemaa: ”Museums in a digital world” ja ”The Museums’ component of citizenship”. Näiden lisäksi konferenssissa käsiteltiin Euroopan unionin Luova Eurooppa –ohjelmakauden museoille tarjoamia mahdollisuuksia sekä Romanian museoiden tilannetta.

Romanian ongelmana taloudelliset ja poliittiset murrokset

Romanian museoiden tilanteesta alusti maan ICOMin puheenjohtaja ja kansallisen talonpoikaismuseon johtaja Virgil Stefan Nitulescu. Hän arvioi Romaniassa olevan 500-700 museota. Tarkkaa lukua hän ei pystynyt sanomaan, koska arviointia vaikeuttaa museomääritelmän vakiintumattomuus. Kokonaisuudessaan hän totesi museoiden määrän olevan kaupungeissa hyvällä tasolla, mutta maaseudulla museoita on liian vähän. Keskimääräinen museo on melko pieni ja vuosibudjetti noin 400 000 euroa.

Museoissa on noin 30 miljoonan objektin kokoelmat. Kokoelmien luettelointitilanne on hyvä, mutta säilytysolosuhteet heikot. Tämän on aiheuttanut osaltaan sodanjälkeinen kommunistivallan aika ja toisaalta nykyhetken taloudelliseen tilanne. Kommunistien tultua valtaan museoita perustettiin paljon yksityisiltä kansallistettuihin rakennuksiin. Ongelma on ja on ollut, että näitä rakennuksia ei luonnollisestikaan ole tehty museokäyttöön ja niiden tarjoamat säilytys- ja näyttelyolosuhteet eivät ole parhaat mahdolliset.

Erityinen ongelma syntyi vuoden 1989 vallankumouksen jälkeen, kun moni kansallistettu rakennus palautettiin alkuperäiselle omistajalleen. Joukossa oli museoita, joista omistajavaihdoksen yhteydessä kokoelmat sananmukaisesti siirrettiin kadulle. Seurauksena oli huomattava kokoelmien hävikki, mutta myös kokoelmien omistajuuden ongelmat lisääntyivät. Nykyinen heikko taloustilanne ei mahdollista uusia museorakennuksia.

Maan pitkäaikaiset talousongelmat ovat vaikuttaneet siihen, että museoiden työntekijämäärä on laskussa, vaikka tarve olisi päinvastainen. Erityisesti museopedagogian ja näyttelyrakentamisen osaajia tarvittaisiin lisää.

Museokävijöitä 20 miljoonan asukkaan Romaniassa noin yhdeksän miljoonaa. Tämä on Nitulescun mukaan liian vähän. Tilanteeseen on syynä museoiden huono imago, joka juontaa ajasta, jolloin museovierailut olivat pakollisia. Museot viestivät ja markkinoivat myös liian vähän. Lisäksi talouskriisit ovat vähentäneet kävijöitä. Erityisen heikko vuosi oli 2010, jolloin julkisella sektorilla palkkoja leikattiin 25 % ja jopa edullinen museolippu alkoi tuntua kalliilta.

Digitaalisuus ei ole projekti

Englantilaisen Collections Trustin toimitusjohtaja Nick Poole totesi ytimekkäästi, että konferenssin teeman nimi on vanhahtava tai vähintäänkin harhaanjohtava. Ei ole olemassa digitaalista maailmaa ja muuta maailmaa. On vain yksi moderni maailma. Samaan hengenvetoon hän totesi turhanpäiväiseksi erilliset digitointistrategiat. On olemassa vain museoiden strategiat, jossa digitaalisuus on osana kaikkea toimintaa. Vaihtoehtoja valita modernin ja vähemmän modernin maailman väliltä museoilla ei juurikaan ole, sillä niiden käyttäjät ovat joka tapauksessa jo siirtyneet digitaalisuuteen rakentuvien palvelujen ja viestimien käyttäjäksi.

Modernin maailman hän näki avaavan museoille ennen muuta mahdollisuuksia. Ensisijaisena mahdollisuutena avautuu se, että maailmassa luotettavat toimijat vähenevät huomattavalla nopeudella. Museoihin voi luottaa ja tästä brändistä meidän on pidettävä kiinni myös tulevaisuudessa. Luotettavuus vähenee erityisesti digitaaliseen maailmaan kiinteästi liittyvän tiedon kohdalla. Wikipedian ja muiden hakukoneiden antaman tiedon luotettavuuden taso on heikkoa verrattuna aikaisemman manuaalisen maailman tietoon, jossa Encyclopedia Britannica ja muut tietosanakirjat olivat keskeinen lähde.

Wikipediaa ei kuitenkaan pidä nähdä museoiden kilpailijana tai uhkana vaan mahdollisuutena ja kumppanina, totesi saksalainen iRights.Law –yhtiön lakimies Paul Klimpel. Hänen mukaansa museot eivät koskaan tule pärjäämään Wikipedialle googleosumissa. Haetaanpa mitä tahansa tietoa,  ainakin ensimmäisellä sivulla esiteltävät lähteet ovat Wikipediasta. Ainakin minulle oli uusi tieto se, että useimmiten tiedon koskiessa museoiden edustamaa alaa Wikipediatiedossa on ensimmäisten joukossa linkki museoon tai museoihin. ”Kaikki tiet lopulta vievät kuitenkin museoon”, totesi Klimpel.

Museoiden brändin ja sen säilyttämisen tärkeyttä korosti Nick Poolen tapaan amerikkalaisen Museum Computer Networkin johtaja Charlotte Sexton. Uuteen maailmaan ja uuteen tekemiseen pitää aina siirtyä sisältö ja kohderyhmä edellä. ”Aloita aina asiakkaasta ja asiakaskokemuksesta, älä teknologiasta”, ”Päätä pitkän tähtäimen tavoitteesi, ja mikä on mobiilin rooli siinä – rooli voi myös olla, että roolia ei ole”, hän opasti.

Jos ei jo aikaisemmin, niin viimeistään nyt on selvää, että digitalisaatioon liittyvät työtavat ja keinot eivöt ole määräaikainen projekti. Museoiden on tarjottava tasapuoliset palvelut perinteisen rakennuskäyttöliittymän, internetin ja mobiililaitteiden kautta tuleville asiakkaille.

Ongelmaksi tulee luonnollisesti resursointi. Jos emme onnistu lisäämään työ- ja raharesurssejamme, meidän on luovuttava jostain aikaisemmasta mahdollistaaksemme uudemman. Esitin omassa puheenvuorossani, että yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa on myös mietittävä, onko kaikissa tapauksissa museoiden näyttelyrakennukset tarpeellisia. Museo voi tarjota näyttelyelämyksiä ohjaamalla kävijöitä esimerkiksi mobiililaitteella historiallisille paikoille tai julkisissa tiloissa olevan taiteen äärelle. Saamani palautteen perusteella tämä vaihtoehto tuntuu kuitenkin olevan vielä vaikeasti hyväksyttävissä.

Museot osana uudenlaista eurooppalaista keskustelua

Ei ole olemassa eurooppalaista kulttuuria, on olemassa vain eurooppalainen perinne”, totesi European Museum Academyn johtaja Massimo Negri oman puheensa aluksi. Tämä toteamus nostaa luonnollisesti museot eurooppalaisen arvokeskustelun keskiöön.

Museoiden yhteiskunnallista merkitystä ei kuitenkaan hänen mukaansa pidä ylikorostaa. Museoilta tunnutaan odottavan ja museot tuntuvat ottavan tehtäväkseen kaikkien olemassa olevien sosiaalisten ja taloudellisten kysymysten ratkaisemisen. Tämä ei luonnollisestikaan ole mahdollista. Museoiden on hoidettava perustehtävänsä eli historian ja kulttuurin tallentaminen sekä esittäminen. Sitä kautta osallistumme aktiivisesti eurooppalaisuudesta käytävään keskusteluun sekä olemme rakentamassa eurooppalaisille kulttuurista taustaa, jolla on merkitystä siihen, kuinka asioita näemme ja tulkitsemme.

Tähän keskusteluun osallistumisessa ei enää riitä se, että tavoittelemme museoihimme vapaata sisäänpääsyä, vaan meidän on käytettävä kaikkia informaatioteknologian kehityksen mukanaan tuomia kanavia ja työkaluja. Keskusteluun osallistumisessa ei myöskään riitä se, että laitamme tietoja esille, vaan meidän on otettava kantaa, esitettävä yllättäviä näkökulmia ja asiayhteyksiä sekä herätettävä kysymyksiä.

Uusia rahoitusmahdollisuuksia

Museoiden uuden roolin ja uusien työkalujen kehittämiseen taloudellista apua on odotettavissa EU:n uuden Luova Eurooppa –ohjelman rahoista. NEMO:n konferenssissa ohjelmaa esitelleen Miora Lujanschin (Head of Romanian Cultural Contact Point) mukaan ohjelma tullaan julkaisemaan marraskuun puolivälissä ja ensimmäiset rahoitushakemukset on oltava valmiina helmikuun loppuun mennessä.

Päätöksiä rahoituksesta saadaan syyskuussa 2014. Ensimmäinen hakukierros on melko nopea ja ne suosivat hänen mukaansa pilottihankkeita. Jos pilotti onnistuu, jatkorahoituksen saaminen on melko todennäköistä. Jos moni pilotti menestyy, toisella hakukierroksella uudet hankkeet lähtevät hiukan jälkijunassa. Joulu- ja tammikuun työohjelmaan kannattaa jo siis tässä vaiheessa varata omien kehitystarpeiden kartoittamiseen, kehitysideoiden tekemiseen ja hankehakemuksen kirjoittamiseen. Muut EU-kumppanimme näyttävät ainakin jo teroittelevan kyniään.

Lopuksi ansaintalogiikkaidea tasoa Ajatusten Tonava. Kongressiohjelmaan kuului tutustuminen Nicolae Ceausescun rakennuttamaan palatsiin. Palatsista, jonka kerrottiin olevan maailman toiseksi suurin rakennus Pentagonin jälkeen, oli tällä hetkellä 80 % valmiina ja siihen se ilmeisesti jääkin muutamiksi vuosiksi. Palatsissa oli valokuvaus kielletty, ellei maksa 35 leitä eli vajaat 9 euroa. Tästäkö lisämyyntivaltti myös Suomen museoihin?

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri