perjantai 21. marraskuuta 2014

Ajasta ja paikasta riippumatta

www.rijksmuseum.nl

Seinät eivät enää rajoita museokokemusta. Museo ja sen palvelut sekä kokoelmat esittäytyvät konkreettisen rakennetun tilan lisäksi myös monissa muissa kanavissa.

Allan & Bo Hjeltin taidesäätiö järjesti lokakuun 21. päivä Ateneumissa Reinventing the Museum –keskustelutilaisuuden. Siellä nousi esille selkeästi ajatus, että internetissä ja sen tarjoamissa mahdollisuuksissa on museoiden tulevaisuus. Museon kokoelmia tulisi laadukkaasti esitellä myös netissä, jolloin museokokemusta voi jatkaa kotona tai museoon voi tutustua ilman konkreettista vierailua, jopa toisesta maasta käsin. Visuaalisesti ja taitavasti toteutetut some-ystävälliset nettisivut ovat tämän päivän museolle välttämättömyys.

Rijksmuseumin Wim Pijbes kertoi esimerkin museokokoelmien käytöstä myös muussa kuin museaalisessa tarkoituksessa. Paikallinen kauppaketju oli lähestynyt museota yhteistyö mielessä ja tuloksena syntyikin sarja maitopurkkeja, joiden kylkiä koristivat museon kokoelmien erilaiset teokset. Tempaus toi taiteen tavallisen kuluttajan aamupalapöytään ja toimi lisäksi laajalevikkisenä mainoksena itse museolle. Museonjohtaja olikin sitä mieltä, että mitä enemmän ihmisille antaa kuvallisia ärsykkeitä, sitä varmemmin ihmiset myöhemmin löytävät tiensä museoon sen alkuperäisen teoksen äärelle. Pijbes kertoi, ettei kuvien käytöstä oltu maksettu museolle mitään korvausta. Sitä vastoin hän oli itse ollut valmis jopa maksamaan ulkopuoliselle yritykselle, jotta kuvia käytettäisiin! Taiteen tunnetuksi tekeminen ja tempauksen luomat pidemmän aikavälin vaikutukset ovat jotain paljon arvokkaampaa kuin kertakorvauksen tuoma tulo. 
Trafiikki-museoiden verkkokaupan tuotteita.

Verkko-ostokset ovat mm. vaatteiden, kirjojen ja matkojen osalta jo arkipäivää. 11.9. TouNet-hankkeen Myynti ja markkinointi verkossa -tilaisuudessa esiteltiin erilaisia matkailutoimijoiden hyödynnettävissä olevia jakelukanavia ja verkkokaupparatkaisuja. Myös museot ovat kulttuurimatkailutoimijoita, joten museot voisivat myös hyödyntää tätä kanavaa! Konkreettisen museovierailun kohokohta monelle on museon yhteydessä oleva museokauppa, mutta monet museot ovat laajentaneet kauppapaikkansa jo seinien ja aukioloaikojen ulkopuolelle. Tilaisuudessa kiitosta sai erityisesti Trafiikki-museoiden yhteistyössä ylläpitämä verkkokauppa

Tällainen yhteisöverkkokauppa olisi varmasti hyvä ratkaisu myös monelle muulle resurssien kanssa taiteilevalle museolle. Museoviraston yhdessä Helsingin Sanomien kanssa 5.11. järjestämässä poliitikkopaneelissa museokaupat nousivat myös esille museon yhtenä tulonlähteenä.

Poliitikot olivat sitä mieltä, että museokäynnin kynnystä olisi madallettava. Verkko tarjoaa tähän yhden ratkaisun. Museokauppatuotteiden lisäksi verkkokaupasta tulisikin mielestäni olla mahdollista ostaa myös pääsyliput museoon sekä opastus museokierrokselle. Museokäynnin ja museokahvilassa ruokailun yhdistävä valmis elämyspaketti olisi varmasti monen matkailijan mieleen!


Elina Björkqvist
Kirjoittaja työskentelee projektikoordinaattorina Suomen museoliitossa Museot kulttuurimatkailun kärkeen -hankkeessa

perjantai 14. marraskuuta 2014

Museoiden ja matkailun välitilassa on tuottajan mentävä kolo

Tuottajat rinnastetaan usein välittäjäportaaseen. Kuvat Salla Hänninen/SML.

Salla Hänninen on huomannut, että tuottajia kaivataan museo- ja matkailualoilla.

Hei, nimeni on Salla ja olen kulttuurituottaja. Mitä se sitten tarkoittaa? Moniakin asioita, kuten sitä, että voin työskennellä kulttuurimatkailuhankkeessa välittäjän roolissa.

Olen osallistunut viime aikoina useaan taide-, kulttuuri- tai matkailuaiheiseen tilaisuuteen, jossa huhuillaan tuottajien perään. Myös sana välittäjäporras on toistunut lukemattomia kertoja. Joskus on vain kauheasti kaivattu jotakuta kolmatta osapuolta auttamaan, vaikkei sitä olla osattu suoraan tuottajaksi nimetä. Esimerkiksi Suomen museoliiton ja Culture Finlandin yhdessä järjestämissä Museo- ja matkailualan verkostoseminaareissa tuottajat mainittiin työpajan jokaisessa ryhmässä. Kyse ei ole mistään heikosta signaalista, vaan ääneen lausutusta tarpeesta, joka on esiintynyt myös monissa viimeaikaisissa tutkimuksissa. Ajatus ei ole uusi, mutta käytännössä sen toteutuminen ottaa aikansa.

Suomessa on järjestetty kulttuurituottaja-koulutusta vuodesta 1998 alkaen. Tällä hetkellä kulttuurituottajaksi voi kouluttautua neljässä ammattikorkeakoulussa. Tuottamista voi opiskella myös osana muita koulutuksia. Lisäksi alalla on paljon käytännön kokemuksen kautta oppineita konkareita. Ammatti tunnistetaan nykyisin niin Ammattinetti-palvelussa kuin kuntatasollakin. Silti kulttuurituottaja joutuu toisinaan yhä selittelemään ammattinimikettään, työtehtäviään ja tarpeellisuuttaan.
Museo- ja matkailualan verkostoseminaarien antia.

Kulttuurituottaja-taustaisena, kulttuurimatkailuun suuntautuneena museo- ja matkailualan työntekijänä näen tuottajille useita mahdollisuuksia.

Museohenkilökunnan tai matkailutoimijoiden ei ole aina järkevää järjestää tapahtumia itse, sillä sen voisi tehdä tuottaja. Museot ja kulttuuri- ja matkailualan toimijat voivat säästää kustannuksissa tekemällä tapahtumien ja tuotteiden yhteistuotantoja, joissa tuottaja toimii yhteyshenkilönä. Alat eivät aina keskenään puhu samaa kieltä ja toimintatavatkin voivat erota merkittävästi. Yhteistyötä helpottaa sopiva välittäjä, joka ymmärtää sekä kulttuuriarvoja että elinkeinotoimintaa.

Tuottaja voisi koota kulttuurisisältöjä yhteen ja kehittää niistä selkeitä, myytäviä tuotteita, mikä palvelisi etenkin matkailualan tarpeita. Tuottajasta on apua uuden rahoituksen ideoinnissa ja etsimisessä. Tuottaja katsoo maailmaa laajasta näkökulmasta ja antaa painoarvoa sisällölle unohtamatta viestintää, markkinointia tai kannattavuutta.

Tuottajan olemassaolon tai tarpeen tajuaminen ei ole silti suora tie Eldoradoon. Yhteistuotantoon osallistuminen, työntekijän jakaminen tai hänen palveluidensa epäsäännöllinen käyttäminen ei välttämättä istu joidenkin instanssien kankeaan byrokratiaan. Tuottajien alalla epätyypilliset työsuhteet ovat kyllä tavanomaisia, mutta kulttuurimatkailun välittäjäportaaksi työllistyäkseen yhä useamman tuottajan tulisi toimia osuuskunnan tai toiminimen kautta.

Kulttuuritahot joutuvat miettimään uudenlaisia rahoitustapoja. Siksi heidän on tarpeellista nähdä itsensä matkailutoimijoina ja ajatella omaa toimintaansa kulttuurimatkailun näkökulmasta. Pohja kulttuurimatkailuyhteistyölle voidaan luoda jo opiskeluvaiheessa. Kun kulttuurin ja matkailun opiskelijoille esitellään jo varhaisessa vaiheessa kulttuurimatkailu-näkökulma ja toisen alan tarjoamat mahdollisuudet, helpottaa se myöhemmin yhteistyön syntyä ja toivottavasti myös työllistymistä.

Vallitsevassa tiukassa taloustilanteessa vähennetään resursseja, opiskelupaikkoja (etenkin kulttuurialan) ja työntekijöitä. Jonnekin sinne väliin jää vielä tuottajalle paikka. Hentoinen ja ilmassa roikkuva, mutta paikka kuitenkin.


Salla Hänninen
Kirjoittaja työskentelee Suomen museoliiton ja Culture Finland-kulttuurimatkailun katto-ohjelman yhteisenä hankeassistenttina.



17.11.2014 vietetään Tuottajapäivää Helsingissä Lasipalatsissa. 

Ohje ja työkalu kulttuurimatkailutuotteen kehittämiseen: 



tiistai 11. marraskuuta 2014

Museot muuttavat yhteiskuntaa – yhteiskunta muuttaa museoita

Bologna seen from Asinelli tower CC BY-SA 3.0 Goldmund100 (Luca Volpi)
Pääsihteeri Kimmo Levä osallistui Italian Bolognassa järjestettyyn Euroopan museoliittojen vuosittaiseen seminaariin. Seminaariesitelmät ja niihin linkittyneet kommenttipuheenvuorot korostivat museoilla olevan merkittävä tehtävä sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan rakentamisessa.

Euroopan museoliittojen (Network of European Museum Organisations, NEMO) vuosittainen seminaari pidettiin 6.-8.11.2014 Bolognassa, Italiassa. Paikalla oli 140 osallistujaa 29 maasta. Euroopan ulkopuolelta kokoukseen osallistui USA:n museoliiton (American Alliance of Museums, AAM) edustaja. Seminaarin teemana oli ”Living together in a sustainable Europe – Museum work for social cohesion”. Teemaa tarkasteltiin politiikan, museoalan ja yksittäisten museoiden näkökulmasta.

Pääteeman lisäksi seminaariväkeä puhutti luonnollisesti eurooppalaisten museoiden taloudellinen tilanne. Italiassa tilanne on annetun kuvauksen perusteella todella tukala. Italian ICOMin puheenjohtaja Alberto Garlandini totesi museoiden näkökulmasta aikojen olevan heikoimmillaan sitten toisen maailmansodan.

Paine siihen, että museoiden pitäisi osallistua aktiivisesti sosiaalisiin tehtäviin tulee toimintaympäristön muutoksesta. Seminaarin yhden parhaista esitelmistä piti Chris Torch. (ruotsalaisen konsulttitoimiston Intercultin osakas) Hän totesi osuvasti ettei ole varma voivatko museot muuttaa maailmaa, mutta maailma muuttaa museoita.

Hänen mukaansa toimintaympäristön muutoksista ovat merkittävimpiä:
  • ilmaston muutokseen on reagoitava, joka näkyy uusien teknologioiden käyttöönottona ja kestävän kehityksen politiikkana
  • demokraattiseen päätöksentekoon osallistuminen vähenee, mikä näkyy yleisenä apatiana
  • siirtolaisvihamielisyys lisääntyy, mikä näkyy islamofobiana ja kulttuurisena sisäänpäin kääntymisenä, introversiona
  • taloudellisen vallan siirroksina, mikä näkyy globalisaationa
Ei ollut yllätys, että seminaariesitelmät ja niihin linkittyneet kommenttipuheenvuorot korostivat museoilla olevan merkittävä tehtävä sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan rakentamisessa. Eniten äänessä olivat ja myös eniten asiaa ovat pohtineet Hollannin ja Iso-Britannian museot. Iso-Britanniassa tämä tehtävä on jopa nostettu museovision kärjeksi Museums change lives – otsikolla. Lisäksi siellä innostetaan museoita tarttumaan Happy Museum –periaatteisiin, joita ovat:
  • luo hyvinvointia
  • edistä yhteenkuuluvuutta
  • opettele sitkeyttä ja joustavuutta
  • arvosta ympäristöä 
  • edusta sekä tulevaisuutta että historiaa
  • ole aktiivinen kansalainen
  • mittaa sitä mikä merkitsee
Museot edistävät sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan rakentamista näyttely- ja tapahtumateemoillaan, mutta myös osallistamalla kansalaisia vapaaehtoistyön ja hankkeiden kautta.

Vapaaehtoistyön osalta tilanne on hieman kaksijakoinen. Museoilla on tarjota huomattava määrä erilaisia tehtäviä, joilla on sosiaalisen osallistamisen lisäksi huomattava merkitys museoille esimerkiksi tapahtumatoiminnan ja kahviloiden ylläpidossa. Ongelma on, että osittain vapaaehtoistyö korvaa ammattilaista työpanosta. Italiassa lasketaan museoiden vapaaehtoistyöhön osallistuvan jopa 2 miljoonaa henkilöä ja määrä kasvaa samalla kun ammatillista museohenkilöstöä vähennetään tai ei ainakaan palkata lisää.

NEMOn seminaarin lisäksi ”Sustainable”-teema on viime aikoina ollut useiden kansainvälisten kokoontumisten aiheena. Selvää lienee, että museoilla on rooli sosiaalisesti, kulttuurisesti ja ympäristön kannalta kestävän toiminnan ja yhteiskunnan rakentamisessa. Lisäksi meidän pitää ottaa aikaisempaa aktiivisemmin kantaa kestävää kehitystä vaarantavien näkökohtien esille tuomisessa. Objektiiviseen tarkkailuun ja tallentamiseen tähtäävä toiminta ei enää riitä.

Keinojen ja painopisteiden osalta riittää sitten enemmän pohtimista. Ensimmäisenä meidän on päätettävä, onko museo mielipiteiden ja näkemysten kertoja vai paikka mielipiteiden ja näkemysten kertojille. Toiseksi on löydettävä sopiva suhde uuden ”vaikuttamistyön” ja perinteisemmän museotyön välille.

Museon uudet tehtävät kestävällä kehityspolulla olevan yhteiskunnan rakentamisessa ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että vanhoissa tehtävissämme ja vakiintuneissa tavoissamme tehdä työtä olisi mitään vikaa tai ettei niille enää olisi tarvetta. Museotyössä tarvitaan edelleen päätä, mutta myös hieman enemmän sydäntä ja käsiä, kuten Museum Associationin puheenjohtaja David Anderson muutosta osuvasti kuvasi.

Seminaarin perusteella voi myös päätellä, että kansainvälistyminen ja museoiden merkitys kansainvälisten yhteyksien luomisessa on kasvamassa. Kansainvälistymiseen liittyvää rahoitusta on nyt tarjolla sekä vanhalla että uudella mantereella. NEMO:lla on alkaneella EU kaudella entistä paremmat mahdollisuudet tukea sekä toiminnallisesti että taloudellisesti jäsenmaidensa museoiden kansainvälistymistä. Myös uuden mantereen AAM on käynnistänyt ohjelman, joka mahdollistaa museoammatillisen osaamisen vaihdon USA:n ja Euroopan museoiden välillä.

Suomen museoliiton yhteistyö Venäjän ja Pakistanin kanssa näyttäytyi AAM:n edustajalle erityisen kiinnostavalta – oletettavasti kuitenkin enemmän poliittisesta kuin museologisesta näkökulmasta.


Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 7. marraskuuta 2014

Kulttuuria ja perintöä

Kulttuuriperintö puhuttaa. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä pohtii kulttuuriperinnön käsitettä ja sen määrittelemisen vaikeutta.

Kulttuuriperintö puhuttaa tällä hetkellä tosissaan sekä aineellisena että aineettomana. Järjestetään seminaareja, laaditaan strategioita ja kirjoitetaan kirjoja. Kaikkia näitä yhdistää mielestäni hieman kummallinen ongelma eli kulttuuriperinnön määritelmä. Jos kaikki se energia, joka viime viikkoina lukemani ja kuulemani perusteella käytetään kulttuuriperintökäsitteen määrittelyyn ja siihen liittyvään akateemiseen debattiin käytettäisiin kulttuuriperintötyöhön, strategiat ja ohjelmat olisi jo toteutettu ja kulttuuriperintömme olisi varmuudella siirtymässä jälkipolville.

Sopiikin kysyä, mikä siinä kulttuuriperinnön käsitteessä on niin vaikeaa? Kaikki keskustelut ja kirjoitukset kuitenkin päätyvät samaan tulemaan eli käytännössä kaikki on kulttuuriperintöä. Ja jos luetun tai kuullun perusteella heräisikin epäilys, että onko tämä kulttuuriperintöä, niin kysymällä sitä asiantuntijoilta saa varmasti vastauksen – kyllä esittämäsi ilmiö on kulttuuriperintöä. 

Kulttuuriperintömäärittelydepatin ongelma ei ole perintö vaan kulttuuri. Kulttuurin määritelmä lähtee siitä, että kaikki on kulttuuria. Perinnön käsite ei puolestaan lähde siitä, että kaikki on perintöä tai ei ainakaan kaikkien perintöä.

Homma yksinkertaistuisi, jos puhuisimme vain
perinnöstä, joka jakautuu yksityiseen ja yhteiseen. Yksityisen perinnön valinnasta, säilyttämisestä ja siirtämisestä jälkipolville huolehtii kukin yksityinen henkilö tai yhteisö omien intressiensä mukaisesti. Yhteisen perinnön valinnasta, säilyttämisestä ja siirtämisestä jälkipolville huolehtii yhteisesti hallinnoidut toimijat, useimmiten luonnollisesti museot.

Ongelmia tulee ja on tullut, kun yksityisen ja yhteisen perinnön intressit törmäävät. Vallan tavatonta ei ole, että yksityiset tahot haluavat perintöönsä liittyvät velvoitteet yhteisön hoidettavaksi. On näkyvissä myös toisensuuntaista perinnön pakoilua. Yhteisöt ovat tällä hetkellä mielellään siirtämässä yhteistä perintöä yksityisten hoitoon – kärjessä kartanot. Hermostuneisuutta yhteisöperinnön vaalijoissa on herättänyt myös yksityisten innokkuus hoitaa metallinpaljastimineen yhteistä perintöä.

Teenkin seuraavan esityksen. Unohdamme sanan ”kulttuuri” ja keskitymme perinnöstämme huolehtemiseen!


Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kansalaisia osallistamaan

Muistiorganisaatioiden tulisi ottaa aktiivisempi rooli sekä uusien toimintamallien että teknisten työkalujen kehittämisessä, jotta ne saadaan päivitettyä uuteen toimintaympäristöön.  Museo 2015 -hankkeessa suunnittelijana toimiva Sampsa Heinonen antaa vinkkejä kuinka hyödyntää yhteisöjen asiantuntemusta metadatan rikastamisessa.

Museoiden vapauttaessa kokoelmiaan julkisiin kokoelmatietokantoihin otetaan huomioon ensimmäiseksi lainsäädännön esittämät vaateet (mm. tekijänoikeudet ja henkilötietolaki). Kun nämä kriteerit on huomioitu, voidaan pohtia mitä aineistoja museon kokoelmista tullaan viemään verkkoon asiakkaiden selailtavaksi. Useimmiten verkkopalveluissa julkaistaan ainoastaan täsmällistä ja tarkkaa metadataa sisältävää aineistoa. Puutteelliset metatiedot saattavat siten olla syy jättää jokin kokoelma julkaisematta verkossa. Tällaisen kokoelman julkaisun mielekkyyttä voi kuitenkin perustella metadatan rikastamisella: kansalaiset voisivat toimia museoiden apuna puuttuvien tietojen täydentämisessä ja tallentamisessa. Esimerkiksi Museoviraston kuvakokoelmat on kokeillut viime keväänä valokuvaaja Teuvo Kanervan ikuistamien kaupunkinäkymien tunnistamisessa kansalaisten osallistamista.

Metadatan rikastaminen ei ole ainoastaan yhdensuuntaista objektia koskevan palautteen keräämistä käyttäjiltä. Ensinnäkin on muistettava, että verkon vuorovaikutteisuutta voidaan hyödyntää eri tavoin metadatan rikastamisessa. Objektia koskeva yksittäinen palaute voi toimia esimerkiksi verkkoyhteisöissä muistelun alkusysäyksenä. Toiseksi esimerkiksi palautelomakkeen avulla toteutettu metadatan rikastaminen hyödyttää lähinnä muistiorganisaatioita eikä kansalaista. Palautteet käsitellään sisäisesti muistiorganisaatiossa eivätkä ne jää julkiseen kokoelmatietokantaan näkyviin. Tässä tapauksessa asiakkaan näkökulmasta palaute voi tuntua hukkuvan organisaation syövereihin, sillä pahimmassa tapauksessa siihen ei reagoida edes ”Kiitos palautteesta”-viestillä. Parhaimmillaan metadatan rikastamisessa on kyse sekä asiakasta että organisaatiota tasapuolisesti hyödyttävästä toiminnasta. Yhtäältä muistiorganisaation metadatan laatu paranee, kun taas toisaalta kansalainen saa hyödynnettäväksi erilaisia kiinnostavia aineistoja.

Verkkoyhteisöissä on paikallista asiantuntemusta ja yhteisöllistä voimaa. Viime keväänä Ebeneser-säätiön valokuvakokoelmia luetteloidessani kokeilin tätä käytännössä. Kokoelmissa oli eräs kuva, jonka tarkka kuvauspaikka oli jäänyt epäselväksi huolellisenkin selvitystyön jälkeen. Lähetin Turussa otetuksi tiedetyn kuvan Facebookin Postikorttien Turku-ryhmään. Kuvauspaikka täsmentyi noin kymmenessä minuutissa Turun Puolalanpuistoksi yhteisön asiantuntemuksen ansiosta. Näiden omaehtoisen kiinnostuksen ympärille kehittyneiden verkkoyhteisöiden toimintaan kannattaa osallistua aktiivisena keskustelijana ja erilaisten aineistojen jakajana. Tällaisissa yhteisöissä sekä asiantuntija että harrastaja ovat tasavertaisessa asemassa, jossa vuorovaikutteisesti ja avoimesti voidaan keskustella erilaisista yhteisöä kiinnostavista aihepiireistä. Tämä takaa myös osallistumisen matalan kynnyksen, sillä tällöin yhteydenottoa ”virheellisestä tiedosta” ilmoittamista varten viralliseksi koettuun instituutioon ei tarvitse ujostella. Käytäntö on myös osoittanut, että on useimmiten huomattavasti helpompaa jalkautua suoraan verkkoyhteisöjen pariin kuin yrittää kerätä kokoon museon hallinnoima muisteluryhmä.

Postikorttien Turku-ryhmässä tunnistettu kuva. Turun Puolalanpuiston (Turun kansanlastentarha nro 3) lastentarhan lapsia kahden lastentarhanopettajan kanssa piirissä käsi kädessä Puolalanpuistossa, 1917-1919. Taustalla vas.nyk. Puolalanpuisto 5b ja oik. Puolalanpuisto 5a. Kuvaaja tuntematon. Ebeneser-säätiön kuvakokoelmat. CC-BY 2.0.

Muistiorganisaatioissa metadatan yhteisöllisessä rikastamisessa on nähty edellä mainittujen mahdollisuuksien ohella myös uhkia ja riskitekijöitä. Asiakkailta saatavan metadatan tarkistaminen ja läpikäynti on aikaa vievää. Ongelmalliseksi saatetaan myös kokea tämän metadatan laatu: asiakkaat eivät välttämättä ole tunnistaneet oikein esimerkiksi kuvassa näkyvää paikkaa tai kuvan henkilöitä. Käytännössä kuitenkin useimmiten mikä tahansa metadataa rikastava vihje tai tiedonmurunen on enemmän hyödyksi kuin haitaksi. Epätarkka tai virheellinen informaatio ei sinänsä myöskään vähennä museon tietovarantoja. Tämän ohella on huomioitava, ettei kokoelmaobjekteja koskeva informaatio asetu ainoastaan faktatason oikein- tai väärinasetteluun. Nähdäkseni on usein mielekästä tallentaa virheelliseksi tulkittavissa oleva informaatio, sillä tällöin saadaan talteen informaatiota siitä miten tai millä tavoin esimerkiksi jokin ilmiö tai tapahtuma muistetaan.

Museoiden työvoimaresurssien tarpeeseen vaikuttaa millä tavoin julkisesta kokoelmatietokannasta rikastettu metadata siirretään takaisin kokoelmahallintajärjestelmään: jos tämä voidaan toteuttaa rajapintojen avulla, sitä ei tarvitse siirtää työläästi käsin kopioimalla tai tallentamalla liitetiedostoksi objektin yhteyteen. Arkistojen, kirjastojen ja museoiden yhteiseen Finna-hakupalveluun on suunnitteilla rajapinta, jonka avulla voidaan siirtää asiakkaiden rikastamaa metadataa takaisin taustajärjestelmään. Museo 2015 -hankkeen hankkimassa kokoelmahallintajärjestelmässä tämä on otettu huomioon: zetcom ltd:n MuseumPlus RIA-järjestelmään voidaan tallentaa julkisesta kokoelmatietokannasta tulevat käyttäjäpalautteet automaattisesti objektin yhteyteen.

Yhteisöllistä metadatan rikastamista voidaan hyödyntää myös erilaisissa muistiorganisaatioiden nykydokumentointihankkeissa (esim. TAKO-hanke, SKS:n muistitietokeruut). Muusikko Jori Hulkkonen ilmaisi vuosi sitten Turun Sanomissa (21.12.2013) huolensa valtavirran ulkopuolella kulkevan populaarikulttuurin tallentamisesta ja dokumentoinnista esittäen esimerkkinään elektronisen tanssimusiikkikulttuurin tallentamisen. Verkossa olisi huomattavasti helpompaa ja luontevampaa tavoittaa esimerkiksi suomalaisen elektronisen musiikin historiasta kiinnostuneita harrastajia kuin perinteisellä ylhäältä alaspäin toteutetulla muistitietokeruilla. Muistiorganisaatioiden tulisi siksi ottaa aktiivisempi rooli sekä uusien toimintamallien että teknisten työkalujen kehittämisessä, jotta ne saadaan päivitettyä uuteen toimintaympäristöön. Suurena riskinä on, että nykyiset toimintamallit eivät tarpeeksi hyvin tavoita digitaaliseen toimintaympäristöön tottuneita potentiaalisia asiakkaita.

Museoilla on suuri haaste ottaa toiminnassaan huomioon uudenlainen työ- ja toimintakulttuuri, joka väistämättä pakottaa avaamaan aiemmin lähinnä organisaation sisäisiksi koettuja prosesseja kansalaisille. Jokaisen museossa työskentelevän tulee oppia sietämään keskeneräisyyttä myös ulospäin: avoimuuden ja rohkeasti uusia menetelmiä kokeilevan otteen avulla saamme aikaiseksi sekä entistä paremmin kansalaisia palvelevat että tietovarannoiltaan rikkaammat museot.

Muistilista museoille – miten hyödynnät yhteisöjen asiantuntemusta metadatan rikastamisessa:
  •  Reagoi kaikenlaiseen palautteeseen. Kiireestä huolimatta lyhyt ”Kiitos lähettämästäsi palautteesta” -viesti on aina parempi kuin jättää vastaamatta.
  • Tunnista sosiaalisessa mediassa museon toiminnan kannalta oleelliset sidosryhmät. Osallistu rohkeasti keskusteluun ryhmissä ja jaa kiinnostavia aineistoja!
  •  Opettele sietämään keskeneräisyyttä. Sekä museon että asiakkaiden näkökulmasta on arvokkaampaa, että puutteellisesti luetteloidut digitaaliset aineistot pääsevät verkkoon kommentoitavaksi kuin jäävät vain muistiorganisaation sisäiseen käyttöön.
  • Asiantuntijuus ei verkossa rakennu yksisuuntaisesti ylhäältä alaspäin, vaan edellyttää kansalaisten pariin jalkautumista. Museoissa tarvitaan asiantuntijuutta sekä aineistojen että niiden jakamisen suhteen: tulevaisuuden kokoelmaihminen on myös yhteisömanageri.
  • Yhteisöissä on runsaasti hyödyntämätöntä asiantuntemusta. Sadan ihmisen joukosta oleellinen informaatio valikoituu huomattavasti helpommin esiin kuin yhden. Ei kannata myöskään unohtaa, että asiakkaiden osallistaminen verkossa vahvistaa ja tukee aktiivista kansalaisuutta. 
  • Avoimesti verkossa toimiva museo viestittää ulospäin asiakkaille mielikuvaa dynaamisesta ja ajanmukaisesta museosta. Suunnittele museosi verkkostrategia käytettävissä olevien resurssien mukaisesti.
  • Pyri pitämään kynnystä ottaa yhteyttä museoon mahdollisimman alhaalla!


Sampsa Heinonen

Kirjoittaja toimii suunnittelijana Museo 2015 –hankkeessa
Kirjoittaja on Ebeneser-säätiössä / Lastentarhamuseossa keväällä 2014 työskennellessään avannut verkkoon CC BY-lisenssillä 200 kuvan näytteen säätiön kuvakokoelmista (http://www.flickr.com/photos/ebeneser)