tiistai 22. joulukuuta 2015

Joulukirje 2015




Kulunut vuosi on ollut Museoliitossa vaiheikas ja tavallista vauhdikkaampi. Vuodenvaihteen lähestyessä on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä tänä vuonna tapahtuikaan. Eihän viime joulusta edes ole kovin pitkä aika. Nytkö vuosi on jo takana ja uusi alkamassa ihan pian?


Museoliiton suurin ulospäin näkynyt ponnistus oli Museokortin käyttöönotto toukokuussa. Museokorttiin liittyvät valmistelut aloitettiin jo edellisen vuoden puolella, mutta tositoimiin päästiin alkuvuodesta. Kevättä kohden Museokortti-tiimin vauhti kiihtyi ja kortti saatiin markkinoille suunnitelmien mukaan 5.5.2015. Museokortti on liittynyt tavalla tai toisella kaikkien Museoliitossa työskentelevien arkeen.


On ollut hienoa seurata Museokortin saamaa positiivista vastaanottoa museoiden, museovieraiden ja tiedotusvälineiden suunnalta. Kenties voimme puhua jo museobuumista. Ainakin Museoliiton suuntaan kiinnostusta tuntuu olevan huomattavasti aiempaa enemmän. Odotamme kiinnostuksella museoiden ensi vuoden kävijämääriä, joiden uskomme olevan kasvussa. Suuri kiitos Museokortin menestyksestä kuuluu kaikille museoille!

Vuoteen on totta kai mahtunut myös paljon muuta. Museoliiton arki rullaa eteenpäin jo 92 vuoden kokemuksella. Kalenteria rytmittävät koulutukset ja hanketapaamiset, hallituksen kokoukset ja työryhmien neuvottelut. Museopäiville kokoonnuttiin tänä vuonna Lappeenrantaan. Museopalkintogaalassa juhlittiin uutta Vuoden museota eli Serlachius-museo Göstaa.


Iloisten museohetkien lisäksi kuluneesta vuodesta mieleen jää myös ikävämpiä asioita. Suomen taloustilanne on vaikuttanut monien museoiden toimintaan ja joitakin kohteita on jopa lakkautettu. Museoliitto pyrkii vastaamaan muuttuneeseen tilanteeseen uudella strategialla, jonka pohjaksi on laadittu kattava toimintaympäristöanalyysi. Molemmissa on otettu huomioon erityisesti muutokset taloustekijöissä sekä digitaalisten palvelujen kehittyminen.

Odotamme jo innolla ensi vuotta. Ohjelmassa on paljon tuttua, mutta myös uusia avauksia. Museoliiton toiminta laajenee entistä kattavammin kokoelmapalvelujen suuntaan, kun Museo 2015 –hanke sulautuu osaksi Museoliiton vakiintunutta toimintaa. Lisäksi valmistaudumme Suomen itsenäisyyden juhlavuoteen, joka tulee olemaan hieno näytönpaikka kaikille suomalaisille museoille.


Museoliiton henkilökunta toivottaa hyvää joulua ja onnea vuodelle 2016! Toivottavasti tapaamme monissa museoyhteyksissä jälleen ensi vuoden puolella.



Tuuli Rajavuori
Kirjoittaja työskentelee Suomen museoliitossa viestintäpäällikkönä

torstai 17. joulukuuta 2015

Museo kaipaa tulevaisuutta


Tilastoissa ovat mukana noin 325 Suomen ammatillista museota eli ne, jotka toimivat ammattihenkilökunnan voimin.

Valtio on leikannut jo monta vuotta museoiden rahoitusta. Jos kunnat seuraavat perässä, voi käydä kuten Varkaudessa. Siellä museot eivät enää pysty hoitamaan tärkeintä tehtäväänsä. Tuomo Tamminen selvitti Museo-lehteä varten, mistä museoiden rahoitus koostuu.


Tänä vuonna tuli kuluneeksi 200 vuotta siitä, kun keisarillinen hallituskonselji antoi everstiluutnantti Gustaf Wredelle luvan perustaa ruukki Päiviönsaareen Huruskosken rannalle. Siitä alkoi Varkauden teollisuuden historia, jota ei tehtaan juurelle rakennetussa kaupungissa voi olla huomaamatta.

Juhlavuotta vietetään myös Varkauden museoissa, jotka ovat tuoneet historiaa monin tavoin esille. Huhtikuussa museot adoptoivat Varkauden tehtaiden vanhan Peltola-rakennuksen, jossa järjestettiin kesän aikana muun muassa näyttelyitä, konsertteja, työpajoja ja kesäkahvila. Elokuussa avautui kulttuurihistoriallinen Teollisuuden tekijät -näyttely itse museossa – joka muuten sijaitsee Wredenkadulla, tehtaan entisessä hotellissa.

Juhlavuosi osui sikäli hyvään saumaan, että tällä hetkellä Varkauden teollisuudella näyttää olevan historian lisäksi myös tulevaisuus. 2000-luvun isot irtisanomiset esimerkiksi Stora-Enson paperitehtaalla saivat tilanteen näyttämään jo toivottomalta. Kunnan työttömyysaste on ollut korkeimmillaan liki 20 prosenttia, mutta nyt näyttää jo paremmalta: Stora-Enso on kertonut alkavansa tehdä tehtaillaan liimapuuelementtejä ja kartonkia, tulossa on myös suuri jätteenpolttolaitos.

Mutta onko Varkaudessa pian enää ketään tallentamassa näitä historian uusimpia käänteitä, sitä museotoimenjohtaja Hanna-Kaisa Melaranta usein miettii.

Melaranta ei halua
heitellä tuhkaa ylleen, mutta lukuja ei voi kiistää. Vuoden 2008 jälkeen Varkauden museoiden vakituinen henkilökunta on pienentynyt kahdeksasta viiteen, ja taidemuseo piti muuttaa pienempiin tiloihin. Osa henkilökunnasta on tehnyt jo vuosia lyhyitä määräaikaisuuksia projektirahoituksella, vailla minkäänlaista varmuutta tulevasta.

Nyt taidemuseo ja kulttuurihistoriallinen Varkauden museo toimivat saman katon alla: näyttelypinta-alaa on yhteensä alle 200 neliötä. Jo yhden koululuokan kanssa voi tulla ahdasta.

Kurimus johtuu Varkauden kaupungin heikosta taloustilanteesta. Kunnassa oli isot yt-neuvottelut vuonna 2008 ja uudestaan vuonna 2014. Kun väkeä on vähennetty, samalla on kutistunut myös henkilötyövuosiin sidottu valtionosuus.

Museoiden kokonaisbudjetti on 380 000 euroa vuodessa, ja siitä yli 330 000 euroa menee vuokriin ja työntekijöiden palkkoihin. Toiminnan ydin eli kokoelmien ylläpitäminen on täysin satunnaisen projektirahoituksen varassa. Varsinaista kokoelmatyötä eli arkistointia, luettelointia tai uuden aineiston vastaanottamista ei ole tekemässä yhtään vakituista museoammatillista työntekijää. Tilanteen voisi tulkita niinkin, että museot eivät täytä lakisääteistä tehtäväänsä, joka on myös valtionosuuden edellytyksenä.

”Olemme kuin koulu, jossa on kanslisti, keittäjä ja kouluavustaja, mutta ei yhtään opettajaa”, Melaranta sanoo.

Toiminnan pitkäjänteisyyden puolesta ollaan museoissa huolissaan laajemminkin. Museoiden valtionosuudet nousivat merkittävästi Stefan Wallinin ministerikaudella vuosina 2009–2011, mutta sen jälkeen valtion rahoitus on tasaisesti kutistunut. Kunnissa museoiden rahoitus ei ole tippunut Varkauden kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta kovin paljon, mutta nykyisessä taloustilanteessa uhka on suuri.

Kun vuokrista ja palkoista ei voi säästää, pienilläkin juustohöyläleikkauksilla on suuri vaikutus, kun ne kohdistuvat jo ennestään vaatimattomiin toimintamenoihin.

”Jos näyttelyllä ei ole ulkopuolista rahoittajaa, näyttelybudjetti menee todella alas. Pitää onnistua löytämään sellaisia hankkeita, joilla saadaan vakituisen henkilökunnan työlle muita maksajia. Silloin palkkaresursseja voidaan irrottaa toimintaresurssien kohdalle”, kertoo Työväenmuseo Werstaan museonjohtaja Kalle Kallio Tampereelta.

Hankeraha on kuitenkin aina epävarmaa: jonakin vuonna sitä saa, toisena ei. Ja etenkään isoimmat yksityiset rahoittajat kuten säätiöt eivät yleensä tue kuntien omistamia museoita.

Rahoittajia ei myöskään välttämättä kiinnosta arkinen kokoelmien ja historian tallentaminen. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä pelkääkin, että projektirahoituksen perässä juokseminen ohjaa museot projektityyppiseen, lyhytjänteiseen toimintaan. Silloin historian ja kokoelmien tallentaminen jäävät helposti taka-alalle.

”Tämä on kansakunnan arvokysymys: onko suomalaisuudessa jotain sellaista, mitä haluamme jälkipolville siirtää”, Levä toteaa.

”Viime vuonna kokoelmia otettiin museoissa vastaan jo huomattavasti vähemmän kuin tähän asti. Viime vuoden aikana näkyi myös se, että vakituisen henkilöstön määrä vähenee nopeammin kuin projektihenkilöstön.”

Eniten museoita huolettavat kuitenkin suunnitelmat valtionosuusjärjestelmän uudistamisesta.

Monimutkaista systeemiä on jo pitkään moitittu jäykäksi: se ei kannusta kehittämään toimintaa ja uusien toimijoiden on vaikea päästä mukaan.

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen antoi ministeriölleen syksyllä tehtäväksi selvittää vuoden loppuun mennessä kulttuuri- ja taidelaitosten valtionosuusjärjestelmän uudistamistarpeita. Aihepiiriä pohditaan myös museopoliittinen ohjelmatyö -ryhmässä, jossa on myös museoiden edustajia. Esillä tulee olemaan ainakin toiminnan vaikuttavuuden ja tulosten huomioiminen rahoituksessa.

”Museotkin ovat toivoneet, että toiminnan laatu ja vaikuttavuus jotenkin tunnistettaisiin – haasteena on, miten sitä mitattaisiin tai arvioitaisiin oikeudenmukaisella ja läpinäkyvällä tavalla. Nykyinen järjestelmä ei tunnista, onko joku museo ollut erityisen aktiivinen, tarttunut tärkeisiin teemoihin tai järjestänyt suosittuja näyttelyitä”, toteaa kulttuuriasianneuvos Päivi Salonen opetus- ja kulttuuriministeriöstä.

Salonen sanoo, että ministeriössä kyllä ymmärretään museoiden huoli ennustettavuuden ja pitkäjänteisyyden puolesta. Toiminta on erilaista kuin vaikka teattereissa, joilla voi joku vuosi olla iso tuotanto ja seuraavana vuonna jotain pienempää.

”Lähdetään siitä, että katsotaan, mikä on hyvää nykyisessä mallissa ja mikä vaatii kehittämistä.”

Museoissa ollaan silti epäileväisiä.

”Museon tuloksellisuuden mittaaminen on sinällään kannatettavaa ja myös mahdollista. Suurin ongelma opetus- ja kulttuuriministeriön ajamassa mittaristossa on se, että tuloksellisuutta pyritään mittaamaan samoilla mittareilla kaikkien museoiden kohdalla”, Kimmo Levä kommentoi. 
Edellisen kerran kannustinjärjestelmien toimivuutta selvitettiin edellisen hallituksen aikana. Vaikka nykymalli on jäykkä, ministeriön ehdotus sai kulttuuriväeltä tyrmäyksen.

Selvityksen teki Kalle Kallio Museoliiton silloisena varapuheenjohtajana. 
Selvityksen mukaan näyttelyjen määrän painottaminen olisi voinut johtaa merkityksettömien pientuotantojen tehtailuun. Kävijämääriä olisi varmasti manipuloitu ylöspäin. Muutenkin mittaristot olisi ohjannut museoita väärään suuntaan.


"Werstaan osalta täytyy sanoa, että koemittausten perusteella olisimme saaneet kannustinmallissa nykyistä enemmän valtionosuutta. Tästä huolimatta pidin mallia epäonnistuneena. Se ei huomioinut museoiden erilaisia lähtökohtia, oli sattumanvarainen ja perustui virheelliseen dataan. Museoliitossa toivoimme vertaisarviointiin perustuvaa laaturahoitusta, mutta sitä ei taas ministeriö halunnut", Kallio sanoo.

Varkauden museoissa tulevaisuuden näkymät eivät ole erityisen valoisat, vaikka valtionosuusjärjestelmään ei puututtaisikaan. Lisää rahaa tuskin on luvassa.

Wredenkadulla tunnelma on kuitenkin parempi kuin vaikka vuonna 2008. Työkavereiden menetyksen lisäksi tuolloin painoi taidemuseon omista tiloista luopuminen. Se oli taloudellisesti välttämätöntä, mutta jonkun aikaa kaupungilla puhuttiin ”taidemuseon lakkauttamisesta”. Tuolloin kävijämäärätkin notkahtivat, mutta nyt ne ovat kasvaneet jo viiden vuoden ajan, ja henkilökunnan nahka on koettelemuksista kovettunut.

Entistä suurempi yleisö ei tuota suuria tuloja, koska museoon on vapaa pääsy, mutta olemassaolon kannalta juuri näkyvyys ja yhteys kuntalaisiin saattavat olla museoiden elinehto – vakuutus sille, että edes nykyinen rahoitus säilyy.

”Jos työ on näkymätöntä eikä kosketa ketään, hyvin helposti päättäjät vetävät punakynällä yli. Sanon aina kaikille kulttuurialan toimijoille, että omaa toimintaa pitää jatkuvasti avata päättäjille. Uusia tulee joka neljäs vuosi – se työ ei lopu ikinä”, virkkaa erityisasiantuntija Ditte Winqvist Kuntaliitosta.

Tämän ohjeen mukaan Varkaudessa on jo toimittukin. Esimerkiksi Peltolan kesäprojekti oli iso menestys, joka huomattiin tien toisella puolella kaupungintalossakin. Melaranta kehuu museoiden saaneen fiksun ymmärtäjän sivistyslautakunnan helmikuussa aloittaneesta puheenjohtajasta Kati Hynnisestä (kok.). Vuosia ehtikin mennä, ettei museoita noteerattu valtuustossa millään lailla, Hynninen myöntää.

”Peltolan projekti avasi kaupunkilaisten silmiä, että museotoiminta on muutakin kuin yksi pelkkä museorakennus. Taustalla on niin paljon kaikkea, mitä tavallinen kuntalainen ei tiedä”, Hynninen kiittää.

Koko ajan on silti mietittävä, miten nenä pysyy veden pinnan yläpuolella, Hanna-Kaisa Melaranta huokaa. Vaikeuksien kautta työporukasta on hioutunut tiivis ja tehokas, mutta ilman vuonna 2008 menetettyjä museon ydinosaamisen hallitsevia vakituisia työntekijöitä museo ei Melarannan mukaan pysty tärkeintä tehtäväänsä hoitamaan. Heitä kaivattaisiin esimerkiksi hoitamaan museon valtakunnallisesti ainutlaatuista, yli miljoonan valokuvan kuva-arkistoa.

”Saattaa mennä vuosi, ettei meillä luetteloida yhtään valokuvaa. Tosiasia on, että meidän pitää jättää asioita tekemättä. Se on museossa kauhean kriisin paikka, kun emme tee niitä asioita, joita varten olemme olemassa”, Melaranta suree.

”Mutta humanistin riemu on se, että huonoinakin aikoina aina on joku asia, mihin rakastuu ja minkä haluaa tehdä loppuun asti. Enhän minä täällä sen takia ole, että ylläpidän taloutta, vaan sisällön.”

---

Tulonsiirtoa valtiolta kunnille

Valtio säätää lakeja, jotka asettavat kunnille erilaisia tehtäviä. Se myös antaa kunnille rahaa näiden tehtävien hoitamiseen. Kunnilla on kuitenkin hyvin vaihtelevat mahdollisuudet suoriutua tehtävistään. Valtionosuusjärjestelmä on luotu, jotta eri kuntien asukkailla olisi tasavertainen pääsy lakisääteisiin palveluihin.

Museoille myönnetään valtionosuutta opetus- ja kulttuuritoimen rahoituslain mukaan toiminnan käyttökustannuksiin. Laki ei kuitenkaan velvoita kuntia perustamaan tai ylläpitämään museoita. Rahoituslaissa mainittujen kriteerien rikkomisesta voi seurata valtionosuuden piiristä tippuminen.

Päästäkseen valtionosuuden piiriin museoiden on täytettävä tietyt kriteerit: museolla on esimerkiksi oltava asianmukaiset tilat, vähintään kahden henkilötyövuoden edestä museoalan koulutuksen saanutta henkilökuntaa ja sen on toimittava ympärivuotisesti. Valtionosuutta saavista museoista 42 prosenttia on yksityisten yhteisöjen tai säätiöiden ylläpitämiä, loput kunnallisia. Noin puolet valtionosuuksista maksetaan veikkausvoittovaroista.

Museoiden valtionosuus määräytyy henkilötyövuosien mukaan. Henkilötyövuoden hinta määrätään opetus- ja kulttuuriministeriössä, ja siitä valtio maksaa 37 prosenttia. (Maakuntamuseot, aluetaidemuseot ja valtakunnalliset erikoismuseot saavat 47 prosenttia. Niitä on 17, joukossa esimerkiksi Designmuseo, Suomen rautatiemuseo ja Saamelaismuseo.) Vuonna 2015 henkilötyövuoden yksikköhinta on 67 636 euroa.

Jos museolla on 6 henkilötyövuotta, sen saama valtionosuus laskettaisiin näin: 6*67 636*0,37=150 152 euroa. Käytännössä asia on kuitenkin monimutkaisempi.

Valtionosuuksiin on vuodesta 2012 lähtien jouduttu kohdistamaan säästöjä, jotka on toteutettu yksikköhintaa alentamalla. Tästä johtuen esimerkiksi vuoden 2016 talousarviossa henkilötyövuoden hinnaksi on esitetty 64 650 euroa, eli 4,4 prosenttia kuluvaa vuotta vähemmän.

Myös museoille korvattavien henkilötyövuosien määrä päätetään vuosittain valtion talousarviossa. Vuonna 2015 määrä on 1 183. Valtionosuusjärjestelmän piirissä olevien museoiden todellinen henkilötyövuosimäärä on 1978. Jos museon toiminta ja työntekijämäärä kasvaa, se ei todennäköisesti saa lisää rahoitusta. Jos henkilötyömäärä museossa laskee alle sen, mikä on museolle myönnetyn valtionosuuden perusteena, valtionosuus luultavasti jää alemmalle tasolle, vaikka henkilötyövuosien määrä myöhemmin kasvaisi ennalleen.

Suomessa on useita museoita, jotka täyttävät valtionosuuden kriteerit, mutta joita ei ole vielä hyväksytty järjestelmän piiriin, koska jaettavaa on rajallisesti. Jos joku saa lisää, joltakin toiselta on otettava.

Vuonna 2016 alusta järjestelmän piiriin pääsee kaksi uutta museota: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo Riisa ja Rauman merimuseo.

Teatterit, orkesterit ja museot saavat vuonna 2016 valtionosuuksina yhteensä noin 106 miljoonaa euroa. Teattereiden valtionosuudet ovat noin 51,9 miljoonaa euroa, orkestereiden noin 20,1 miljoonaa euroa ja museoiden noin 34,1 miljoonaa euroa.

Lähteet: OKM, Opetushallitus, Suomen Museoliitto


---

Naantalissa on odotettu jo 10 vuotta

”Kymmenen vuoden ajan ollaan valtionosuutta haettu ja kymmenen vuoden ajan ollaan kriteerit täytetty”, toteaa museonjohtaja Anne Sjöström Naantalin museosta.

Naantalin museo on yksi niitä väliinputoajia, joilla valtionosuudet kriteerit ovat täyttyneet 2000-luvun alussa samaan aikaan kuin monella muullakin. Sjöström sanoo ymmärtävänsä, että kaikkia ei ole voitu ottaa kerralla mukaan, mutta epäoikeudenmukaiselta se silti tuntuu.

Naantalissa tilanne on kuitenkin muuten varsin hyvä: kunnan talous on ollut hyvällä tolalla, ja päättäjät arvostavat museotaan.

”Tuntuu kuitenkin ikävältä, että vuodesta toiseen joutuu selittämään päättäjille ja muille virkamiehille, miksei rahaa saada. Jotenkin valtionosuus toisi sen tuen itsellekin, että kyllä meitä arvostetaan ja kyllä me teemme sitä mitä kuuluukin.”


 Tuomo Tamminen

 

Juttu on julkaistu Museo-lehden numerossa 4/2015. Koko lehti on luettavissa verkkojulkaisuna sekä noudettavissa useissa museoissa.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Avoimuutta kohti

Rajattu yksityiskohta Kawase Hasuin ja Watanabe Shôzaburôn teoksesta vuodelta 1925. Rijksstudio: https://www.rijksmuseum.nl/nl/collectie/RP-P-1979-131

Mistä lähtökohdista museot ponnistavat kohti avointa dataa? Mistä avoimuuden vaatimus kumpuaa – avoin data -aktiiveilta vai peräti EU:n komissiolta? Muun muassa näitä kysymyksiä pohdiskellaan Riikka Sainion tuoreessa kulttuuriperintöaineistojen avaamista käsittelevässä opinnäytetyössä.


Julkishallinnon puolella avointa dataa on tuotettu jo viitisen vuotta siihen tahtiin, että Suomi on tällä hetkellä datan avaamisen kärkimaita maailmassa. Julkisin varoin tuotetun tiedon tulee avoimen datan periaatteiden mukaisesti olla ladattavissa verkosta sekä uudelleenkäytettävissä ja jaettavissa ilman käyttöehtorajoituksia tai maksuja.

Myös muistiorganisaatioilta odotetaan kulttuuriperintöaineistojen avaamista, onhan suuri osa niiden kokoelmista digitoitu julkisin varoin. Kuitenkin museoiden aineistoja on vapaassa käytössä tällä hetkellä vasta marginaalinen määrä. Mistä tämä johtuu? Opinnäytetyössäni Avoin data ja museot – näkökulmia kulttuuriperintöaineiston avaamiseen pyrin muun muassa selvittämään, mitkä tekijät hidastavat museoaineistojen avaamista. Pohdin myös, mitkä museoiden nykykäytännöt asettavat rajoituksia aineistojen avaamiselle ja miten EU-tason suositukset ja direktiivit vaikuttavat datan avaamiseen.

Jo vuonna 2003 opetusministeriön asettama kulttuuriperinnön digitointityöryhmä linjasi strategisissa tavoitteissaan, että ”julkisin varoin digitoidut aineistot tuodaan maksuttomasti verkon kautta kaikkien saataville” (Kulttuuriperintö tietoyhteiskunnassa 2003, 10). Ajatus liippaa avoimen datan määritelmää – lähes kymmenen vuotta ennen ilmiön syntymistä. Tavoite ei kuitenkaan jostain syystä toteutunut, vaan muistiorganisaatiot ovat melko pitkälle voineet itse määritellä käytäntönsä digitoitujen aineistojen saatavuudesta. Vasta viime vuosina on museoaineistojen vapaaseen ja maksuttomaan käyttöön kohdistunut uudelleen odotuksia nimenomaan avoimen datan periaatteiden myötä.

Tietoaineistojen avaamisessa on kysymys koko yhteiskuntaa koskevasta toimintakulttuurin muutoksesta, johon EU-tason suositukset ja direktiivit myös museoita ohjeistavat.  PSI (Public Sector Information) -direktiivin laajennuksen myötä myös museoiden, arkistojen ja kirjastojen aineistojen tulee olla vapaasti uudelleen käytettävissä, jos siihen ei ole lainsäädännöllistä estettä.

Valitettavasti tätä lainsäädännöllistä estettä löytyy. 1960-luvulta peräisin oleva tekijänoikeuslainsäädäntö vääntyy vain vaivoin nykyiseen digitaaliseen aikaan, eikä sen tulkinta ole helpoimmasta päästä. Vielä suuremman ongelman kulttuuriperintöaineistojen avaamiselle muodostaa kuitenkin henkilötietolaki: mitään tietoa, jonka perusteella henkilön voi tunnistaa, ei saisi julkaista eikä välittää – niin absurdilta kuin se välillä vaikuttaakin.

Myös useat museoiden nykykäytännöt, kuten kuvamyynti ja vesileimojen käyttö, ovat ristiriidassa avoimen datan periaatteiden kanssa, joiden mukaan aineiston on oltava saatavilla maksutta ja ilman teknisiä rajoitteita. Avaamista saattaa hidastaa myös se, etteivät avoimen datan periaatteet tai hyödyt ole tuttuja museoille tai ei hahmoteta, että kysymyksessä on uusi toimintatapa, joka koskee myös museoita.

Hidasteista huolimatta museot ovat kuitenkin viime vuosina avanneet aineistojaan vapaaseen käyttöön, mikä on hieno juttu! Tuoreimpana esimerkkinä Porin taidemuseo, joka on avannut kokoelmiinsa kuuluvaa 1800-luvun taidetta Wikimedia Commonsissa. Kansallisgalleria on avannut muun muassa vuonna 2014 Hugo Simbergin ottamia valokuvia vuosilta 1891–1917 Flickr-kuvapalvelussa. Helsingin kaupunginmuseo on puolestaan avannut Finnassa yli 40 000 kuvaa, joista suosittuja ovat olleet etenkin Signe Branderin valokuvat Helsingistä. Aineistoja ovat avanneet toki muutkin museot, tässä vain muutamia esimerkkejä.

Jotta näiden avointen kulttuuriperintöaineistojen määrä saataisiin nousuun, pitäisi jotakin tapahtua. Vaatimus avoimista aineistoista tulee muun muassa EU-tasolta PSI-direktiivin myötä, mutta tämä ei näy käytännössä. Miksi ei? Lainsäädännöllisillä rajoitteilla ei voida selittää kaikkea, sillä museot voisivat avata aineistoa, josta tekijänoikeus on rauennut.

Tilanne voisi muuttua, jos muistiorganisaatioille saataisiin selkeät, kansalliset ohjeistukset aineistojen avaamiseen. Ohjeistusta tarvittaisiin ainakin lakikiemuroiden tulkintaan ja niiden soveltamiseen sekä aineiston käyttöoikeuksien merkitsemiseen. Nykyiset käytännöt käyttöoikeuksien suhteen ovat nimittäin varsin kirjavia, ja niiden selkeyttäminen helpottaisi myös aineiston jatkokäyttöä.

Tässä esiteltyjen aiheiden lisäksi käsittelen opinnäytetyössäni myös museoiden suhtautumista avoimeen dataan sekä esittelen avoimen kulttuuriperinnön toimijoita ja  esimerkkejä avoimista aineistoista.

Opinnäytetyö on tallennettu Theseus-tietokantaan ja se on luettavissa täällä.


Riikka Sainio
Kirjoittaja valmistuu Metropolian ammattikorkeakoulusta medianomiksi (YAMK) ja työskentelee Museo 2015 -hankkeessa tiedottajana.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Mitä kuuluu, Museo 2015?


Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö Eero Ehanti kertoo tämänkertaisessa blogitekstissään hankkeen kuulumisista.

Pitkät ajat Museo 2015 -hankkeessa on painettu valtavasti töitä MuseumPlusRIA -kokoelmahallintajärjestelmän pilotoinnin parissa. Kesällä 2014 se varsinaisesti alkoi, kun saimme markkinaoikeuskierroksien jälkeen allekirjoitettua sopimukset zetcom Ltd:n kanssa. Sen jälkeen ryhdyimme käymään läpi niitä satoja vaatimuksia, joita Suomen museokenttä oli Museo 2015 -hankkeen vetämän työryhmän johdolla tulevalle järjestelmälle asettanut. Katsoimme, kuinka asiat MuseumPlusRIAssa toteutuvat, tai jos eivät vielä toteutuneet, seurasimme, kuinka zetcom tekee tarvittavat räätälöinnit pilottiprojektin aikana.

Samoihin aikoihin ryhdyttiin valmistelemaan pilottimuseoiden tietokantoja tulevaan tiedonsiirtoon eli migraatioon. Istuttiin myös lukuisissa mappaustyöpajoissa miettimässä, mihin uuden järjestelmän kenttään jokainen yksittäinen tieto pilottimuseoiden nykyisistä järjestelmistä pitäisi siirtää. Tämä vaihe venyi varsin pitkäksi johtuen tietokantojen (etenkin Musketti-tietokannan) laajuudesta, joka yllätti ainakin zetcomin. Lopulta meillä kuitenkin oli mappausdokumentit, joiden mukaan tiedot siirtyvät. Siinä ohessa olimme luoneet tulevaan MuseumPlusRIA -versioomme lukuisia uusia kenttiä pilottiaineiston pohjalta.

Keväällä 2015 saimme nähtäväksemme ensimmäisen työstöversion MuseumPlusRIAstamme, joka oli kehittyneempi kuin aikaisemmin näkemämme demoversiot, mutta ei vielä valmis. Vaadittuja uusia toiminnallisuuksia saimme testattavaksi loppukesästä alkaen, ja työ niiden parissa jatkuu edelleen. Testattavaa riittää, koska läpi käydään myös ne toiminnot, jotka järjestelmässä olivat jo ennen meidän räätälöintejämme. Ongelmatonta tämä ei suinkaan ole: MuseumPlusRIAn toimintatavat ja suomalaisten tottumukset ja odotukset eivät aina kohtaa täysin ongelmitta. Mutta ratkaisuja kyllä löytyy, ja tuloksena häämöttää erittäin moneen taipuva helppokäyttöinen järjestelmä, joka on varustettu tarvittavin rajapinnoin KDK:n palveluihin ja yhteisiin tietovarantoihin.

Toiminnallisuustesteistä erillisenä jatkumona ovat kulkeneet migraatiotestiperiodit, joissa tietokanta kerrallaan käydään läpi, kuinka tiedonsiirto vanhasta järjestelmästä uuteen on onnistunut. Menivätkö tiedot oikeaan paikkaan ja olivatko mappaustyöpajoissa tehdyt ratkaisut hyviä? Näinä päivinä päättyy Musketin testi, joka on testeistä suurin ja varmaankin vaikein, ja sen jälkeen kaikki pilottiaineistot on saatu järjestelmään.

Testaus on väistämättä haastavaa aikaa, koska testien tarkoituksena on löytää virheitä ja ongelmia. Molempia on löytynyt, mutta hyvä niin, sillä nyt ne pitääkin huomata, jotta saamme vaadittavat korjaukset agendalle. Jatkon aikataulua teemme zetcomin kanssa joulukuun alkupuolella, jolloin migraatiotestit ovat takana ja meillä on kokonaiskuva vaadittavista korjauksista ja täydennyksistä. Myös toiminnallisen puolen haasteet lienevät selvillä tuolloin. Tässä vaiheessa selkiintyy myös aikataulu, jolla järjestelmä saadaan tuotantokäyttöön pilottimuseoissa ja lopulta muissa museoissa, joista ensimmäisinä jonossa ovat Kansallisgalleria ja Museovirasto. Näiden molempien osalta työ on jo alkanut osana pilottivaihetta.

MuseumPlusRIA on laajalti käytössä oleva järjestelmä, mutta sen muokkaaminen Suomeen ja suomeksi on valtava urakka. Suuri on migraationkin vaatima työ, jota väistämättä lankeaa myös järjestelmänvaihtoon ryhtyvälle museolle. Pilottimuseot - Kuopion kulttuurihistoriallinen museo, Tuusulan taidemuseo, Museoviraston Journalistinen kuva-arkisto, Kansallisgallerian arkistokokoelmat ja Arkkitehtuurimuseo – tekevät suurta ja hienoa työtä sisäänajaessaan järjestelmää meille suomalaisille. Heidän ansiostaan tulevat migraatiot ovat huomattavasti Helpompia.

Kuten aina, olennaista on hyvä valmistautuminen. Siihen pyrimme ohjaamaan sellaisia museoita, jotka MuseumPlusRIA -kelkkaan ovat hyppäämässä. Me kutsumme näitä erilaisia toimenpiteitä siivoustöiksi, joihin on hyvä ryhtyä hyvissä ajoin vanhan järjestelmän puolella, jotta tuleva migraatio sujuisi helposti ja onnistuneesti.

Muistuttaisin tässä myös, että Museo 2015 tekee toki muutakin kuin kokoelmahallintajärjestelmää. Museoiden luettelointiohje on pitkäkestoinen ja olennainen ohjeistus, jota noudattamalla museot etenevät kohti yhteentoimivuutta samassa rintamassa muiden muistiorganisaatioiden kanssa. Ohje on myös kehittyvä, kuten tämän vuoden päivitykset osoittavat, ja juuri on valmistumassa uudistunut luettelointiohje.fi-sivusto. Verkkosivu-uudistus helpottaa luettelointiohjeen käyttöä, sillä sen myötä käyttäjä voi koostaa satojen luettelointiohjeiden seasta itselleen tärkeimmät ohjeet omaan listaan. Osallistumme myös KDK:n kokonaisarkkitehtuurityöhön muun muassa mainitun yhteentoimivuuden nimissä, ja samalla edustamme jotakuinkin koko museoalaa. Ja Finna-tukea on annettu museoille, jotta nämä voisivat avata aineistonsa suuren yleisön iloksi ja hyödyksi.

Tämän ohella järjestelemme tulevaa, sillä Museo 2015 on hanke, jolla on päätepiste. Samaa ei voi sanoa niistä asioista, joita tässä on tehty. Luetteloinnin kehittämisen on jatkuttava yhteisen hyvän nimissä, kuten myös kokonaisarkkitehtuurityön ja Finna-tuen. Ja MuseumPlusRIA -palvelun on pyörittävä hamaan tulevaisuuteen asti. Uusien museoiden on päästävä siihen vaivattomasti mukaan. Museo 2015 -hankkeen jälkeen kaikki sen osiot siis jäävät elämään. Miten ja kenen toimesta, siitä kerromme joulukuussa, kun MuseumPlusRIAn pilotoinnin loppuaikataulun pitäisi olla selvillä ja olemme saaneet tarvittavat päätökset niille oivallisille ratkaisuille, joita olemme tehneet jatkuvuuden varmistamiseksi.

Tulethan paikalle Museoliiton tietopäivään 10.12. kuulemaan, kuinka tarina jatkuu!

Eero Ehanti
Kirjoittaja on Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö

torstai 26. marraskuuta 2015

Museon alku ja loppu



Museoiden alut ja loput ovat hyvin ihmisten tiedossa – kiitos mediahuomion – mutta koska ymmärrämme puhua museoista myös sinä aikana, joka sijoittuu alun ja lopun väliin? Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa tällä kertaa viestinnän roolista museon elinkaaren eri vaiheissa.


Museoiden taloutta ja toimintaa voi kuvata näin: ”Museo on helppo perustaa, mutta vaikea pitää pystyssä.” Syynä on se, että museon perustaminen on kertakustannus, johon on suhteellisen helppo kerätä rahat asiaa ymmärtäviltä ja muuten myötämielisiltä tahoilta. Palkkioksi useimmiten riittää, että saa nimikyltin tai muun huomionosoituksen museon seinään sekä kutsun avajaisiin ja sopivaa hehkutusta puheissa ja medioissa. Museon perustamisessa ei myöskään tarvitse huolehtia julkisuudesta. Sitä saa ilman aktiivista viestintääkin.

Perustamishuumassa pysähdytään miettimään liian harvoin, mitä museotoiminta on ja mitä museomääritelmän kohta ”museo on pysyvä” tarkoittaa. Kun tämä työ jää tekemättä, arki pakottaa pohtimaan sitä ennemmin tai myöhemmin.

Monelle museotoiminnan ylläpitäjälle myöhemmin on konkretisoitunut julkisen rahoituksen kiristyttyä. Eniten viime viikkoina ovat saaneet julkisuutta presidentti Svinhufvudin koti Kotkaniemi, Riihimäen taidemuseo, Hämeenlinnan vankilamuseo ja Särestöniemen museo. Kotkaniemen, Riihimäen taidemuseon ja Hämeenlinnan vankilamuseon kohdalla on päätetty lakkauttamisesta tai ainakin suunniteltu sitä. Särestöniemen osalta Kittilän kunta ei katso enää perustelluksi rahoittaa museotoimintaa. Toteutuessaan tämä päätös tarkoittaa museon nykyisen toiminnan huomattavaa muutosta, jos ei lakkauttamista.

Museon lakkauttaminen tai lakkauttamisen suunnittelu saa yleensä aikaan yhtä paljon pöhinää kuin museon perustaminen. Niin nytkin. Julkistetut lopettamissuunnitelmat ovat täyttäneet yleisönosastot ja muut keskustelupalstat. Museoiden kannalta myönteistä on, että lopettamispäätösten puoltajia yleisönosastoilla ja muilla keskustelupalstoilla ei juuri näy eikä kuulu. Lopettamispäätökset ovat saaneet myös karvalakkilähetystöt liikkeelle. Museoiden puolesta politiikkoja on lähestytty sekä paikallisella että valtakunnallisella tasolla.

Tämä viestinnän ja kansalaistoiminnan aktiivisuus voidaan epäilemättä tulkita niin, että museon lopettamispäätös on yhteisölle vaikeammin hyväksyttävissä kuin päätöksen taustalla olevat säästösyyt. Tuloksiakin on saavutettu. Ainakin Kotkaniemen ja Riihimäen taidemuseon osalta lopettamispäätökset on peruttu. Tästä huolimatta on pakko kysyä, miksi lehdistö, museoiden ystävät ja muut aktiiviset kansalaiset eivät ole liikkeellä silloin, kun museo toimii normaalisti ja ollaan tilanteessa, jossa pikapäätöksille ei olisi tarvetta?

Onko vika sysissä vai sepissä? Onko niin, että emme riittävästi viesti toiminnastamme, tuloksistamme ja merkityksestämme toimittajille ja päättäjille silloin, kun homma toimii? Vai onko niin, että museoiden arki ei anna riittävästi mahdollisuuksia sankarillisille esiintuloille, jossa toimittajat, poliitikot tai aktiiviset kansalaiset voisivat laittaa maineensa ja osaamisensa likoon museon ja sen työn esiin nostamiseksi.

Syitä on varmasti monia, mutta arjen sankareista on nyt kuitenkin suurin pula. Hyvänä huonona esimerkkinä toimii Kotkaniemi. Ministeri Grahn-Laasonen totesi Ilta-Sanomien sankarillisesti otsikoidussa Ministeri pelasti Svinhufvudin kotimuseon -jutussa (18.11.2015): ”Olemme tehneet viikkoja töitä, että saisimme museon rahoituksen kuntoon”.

Työ tuotti tulosta ja nyt on 2,5 miljoonan rahoitus menossa lisäbudjettiin. Arkisempaa olisi ollut tehdä viikkoja töitä, joiden tuloksena olisi peruttu museoiden ensi vuodelle päätetyt 2,5 miljoonan euron valtionosuusleikkaukset. Selvää on, että jos viikkojen työ olisi tuottanut jälkimmäisen tuloksen, media olisi sen kuitannut korkeintaan viitetietona. Iltapäivälehdet olisivat ohittaneet kokonaan.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Museo vs. kauppakeskus



Kauppakeskuksen perusideaa on jo soviteltu museoihin. Onko seuraava askel se, että museo viedään kauppakeskukseen? Museon roolia ja paikkaa suomalaisten arjessa pohdiskelee Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä.


Olen törmännyt viime aikoina useisiin puheisiin ja kirjoituksiin, joissa museo ja kauppakeskus tuodaan esiin samassa asiayhteydessä.

ICOMin johtamisen ja hallinnon kehittämisen komitean marraskuisessa seminaarissa Washingtonissa eräs puhujista totesi, että museoiden toiminnallinen kehityskaari on suurin piirtein seuraava:

1. Keräily ja sitä seurannut museoiden perustamisen vaihe (1900-luvun alku)
2. Museot oppimisen paikkoina ja kokoelmien esillepano opetustarkoituksessa (1970-luvulle)
3. Museot monipuolisina elämysten kauppakeskuksina (2010-luvulle)
4. Museot aktiivisina yhteiskunnallisina toimijoina (nykypäivä)

Tätä neljännen sukupolven museotoimintaa ovat viime aikoina korostaneet myös muut tahot. Viimeksi tanskalaiset.

Tanskan museoliiton ja kulttuuriministeriön julkaisemassa kirjassa Museums, citizens and sustainable solutions (2015) museoiden keskeiseksi tehtäväksi määriteltiin kansalaisten aktivointi: ”There is a high degree of focus on the museums contributing to giving citizens better opportunities for active citizenship.” Museotyön tavoitteeksi puolestaan nostettiin tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentaminen: “Museums have role to resolving some of the social problems that society is facing. This is a case of social justice as a key result of what the museums are doing for society -- The best museums use their position of trust to encourage people to reflect on society’s contemporary challenges. They promote social justice and human rights. Challenge prejudice and champion fairness and equality.”

Suomessa ei vielä ole paljonkaan viitteitä siitä, että olisimme siirtymässä Kauppakeskus-vaiheesta yhteiskunnallisen keskustelun aktiiviseksi vetäjäksi. Taitaa olla niin, että useissa museoissa ollaan vasta siirtymässä Opetustarkoitus-vaiheesta Kauppakeskus-vaiheeseen. Tavoitteena on ennen muuta laventaa elämystarjontaa kauppakeskustyyliin.

Museot ja kauppakeskukset on suomalaisessa keskustelussa yhdistetty konkreettisesti. Muutama viikko sitten Forumin kauppakeskus Helsingissä järjesti keskustelutilaisuuden, jossa erityisesti kauppakeskuksen vetäjät liputtivat aikaisempaa laveamman museoyhteistyön puolesta. Museo nähtiin ennen muuta yhtenä mahdollisuutena, jolla kauppakeskus saataisiin nykyistä houkuttelevammaksi. Ihmiset palaisivat kivijalkakaupantekoon verkkoshoppailun sijasta.

Tulevaksi trendiksi ennustettiin sitä, että kauppakeskuksienkin pitää tulevaisuudessa käyttää entistä enemmän neliöitä ei-kaupalliseen toimintaan, jotta kaupallinen toiminta mahdollistuisi. Tämä ilmiö näyttää toteutuvan jo ainakin Hämeenlinnan Tuuloksessa. Siellä paikallinen kauppakeskus Tuulonen investoi menneenä kesänä huomattavan summan yhden Suomen historian merkittävimmän lentokoneen eli Hanssin-Jukan tallentamiseen ja esillepanoon. Ainakin lehtitietojen mukaan investointi on ollut erittäin kannattava. Kulttuuriperintö on vetänyt kauppakeskukseen väkeä enemmän kuin ennustettiin.

Myös Espoossa on KulttuuriEspoo 2030 -linjauksissa nostettu esiin kauppakeskusten ja kulttuuritoimijoiden yhteistyö, tosin hieman eri näkökulmasta kuin naapurikaupunki Helsingissä. Siellä kauppakeskuksia on jo tyhjentynyt, ja esiin on nostettu vaihtoehto, että nämä tilat voitaisiin muuttaa kulttuuritoimijoiden käyttöön sopiviksi.

Idea ei sinällään ole uusi. Kun teollisesta vaiheesta siirryttiin jälkiteolliseen vaiheeseen, monet tyhjentyneistä tehdastiloista erityisesti kaupunkien keskustoissa otettiin kulttuurin käyttöön. Nyt olemme ilmeisesti siirtymässä kaupallisesta vaiheesta jälkikaupalliseen vaiheeseen, jossa aineeseen ja materiaan perustuva kauppa on verkossa ja aineettomat hyödykkeet ja ei-kaupalliset toimijat vetävät väen kivijalan päällä oleviin tiloihin.

Tämähän ei museoille ole huono uutinen.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

tiistai 10. marraskuuta 2015

Kansainvälisten sopimusten rikkaudesta

Kuva: Eero Ehanti/Museo 2015

Kulttuuriperinnön kanssa työskentelevät ihmiset eivät voi välttyä suurten kansainvälisten organisaatioiden julkistamilta sopimuksilta ja suosituksilta. Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö Eero Ehanti kertoo, kuinka hän itse tutustui kansainvälisten sopimusten laajaan kirjoon.

Pitkät ajat olen pohtinut sitä rikasta verkostoa, joka muodostuu kulttuuriperintötyötä ohjaavista yleissopimuksista, julistuksista, suosituksista, koodistoista ja muista asiakirjoista, joita eri toimijat ovat julkaisseet 1900-luvun alkupuolelta alkaen. Kiehtovaa se on ollut, joskin aavistuksen turhauttavaa. Mitä nämä kaikki tarkoittavat ja miten niihin pitäisi suhtautua?

Vihdoin, äskettäisessä loistavasti organisoidussa ja sisällöltään briljantissa Pohjoismaisen konservaattoriliiton Monumental Treasures -konferenssissa, sain pohdinnoilleni kunnollisen viitekehyksen, jonka antoi ICCROMin Jukka Jokilehto hienossa keynote-puheenvuorossaan "Significance and Values of Cultural Heritage; Appreciation of Conservation".

Taannoin aihepiirin tiimoilta esitelmöidessäni kerroin 1800-luvun puolella alkaneesta Punaisen ristin työstä ja ensimmäisistä Haagin yleissopimuksista vuosilta 1899 ja 1907, joissa kaiketi ensi kertaa hahmoteltiin kulttuuriperinnön suojeluun yhteisiä suuntaviivoja. Etenin kuvaan ensimmäisen maailmansodan sotilaan kypärästä, kiehtovasti ruostuneesta ja koskettavasti lukuisten samanlaisten kanssa esiin asetetusta, joka väistämättä vei ajatukset tuon sodan suuruuteen ja toisaalta yksittäisen sotilaan kohtaloon. Niin dramaattinen oli tuo sota, että sen jälkeen kansat totesivat painokkaasti: "Ei koskaan enää!" Syntyi Kansojen liitto takaamaan rauhaa ja kehittämään yhteisiä toimintamalleja. Kulttuuriperinnön suojeluunkin ryhdyttiin entistä painokkaammin, ja sen tuloksena syntyi ainakin arkkitehtuurin suojelun olennainen askel, Ateenan julistus.

Mutta edellistäkin suurempi sota yhä pahemmin tuhoin katkaisi kehityksen. Sen jälkeen Kansojen liitto loi nahkansa uudelleen Yhdistyneinä kansakuntina ja totesi vieläkin painokkaammin "Ei koskaan enää!" Katto-organisaation alle syntyi Unesco, jonka tehtäväkenttään organisoitiin muun muassa nykymuotoinen kulttuuriperintötyö. Samalla Euroopan yhdentyminen eteni kohti Euroopan neuvostoa ja myöhemmin EU:ta, jotka myös ottivat roolin kulttuuriperinnön suojelussa.

Verkosto kehittyi, kun Unescon sateenvarjon alle syntyi heti sodan jälkeen erikoistuneempia organisaatioita, kuten museoasioihin keskittyvä ICOM, ja vähän myöhemmin kulttuuriympäristöön suuntautunut ICOMOS, joihin kumpaankin Suomi liittyi heti organisaatioiden alkutaipaleella. Ammattikunnittainkin järjestäydyttiin, josta esimerkkinä mainittakoon konservaattoreiden ICCROM ja IIC. Kansallisella tasolla toki tapahtui oma kehityksensä toimijoineen, lainsäädäntöineen ja kansallisine ohjeistuksineen.

Kaiken tämän tuloksena on syntynyt lukuisia erilaisia asiakirjoja, joista toiset määrittävät paljonkin toisten ollessa vain suosituksia. Unescolla on useita tärkeitä ja sitovia yleissopimuksia, joista tunnetuimpia lienevät maailmanperintösopimukset, mutta antaa Unesco suosituksiakin. Euroopan neuvoston puolelta olemme kuulleet viime aikoina Faron puiteyleissopimuksesta kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä. ICOMOS julkaisee julistuksia, ICOM taas tunnetaan muun muassa Museotyön eettisistä säännöistä, joihin kaikki järjestön jäsenet ovat sitoutuneet, vaikka lain voimaa niillä ei tietenkään ole.

Paljon muitakin asiakirjoja on. Ne ovat kiehtovaa luettavaa, mutta kokonaisuus on mielestäni vaikeasti hahmotettavissa. Sitä paitsi kehitys näyttäytyy kovin synkeänä, jos sodat toimivat kehityksen kimmokkeina. Sellaisia ne varmasti ovatkin olleet, mutta kehityskulkua voi hahmottaa toisinkin. Monumental Treasures -konferenssissa Jukka Jokilehto pohjusti konservointialankin taustalla olevaa aatepohjaa aloittaen klassisesti muinaisista roomalaisista ja edeten renessanssin ajattelijoiden kautta Viollet-Le-Ducin ja Ruskinin restaurointidebatteihin ja Alois Rieglin aatteisiin. Pääsipä Nietzchekin ääneen "Jumala on kuollut" -huudahduksellaan. Yleissopimukset, julistukset ynnä muut tulivat esiin tässä kattavassa kronologisessa esittelyssä. Lopuksi kysyin Jokilehdolta kommenttia erilaisten dokumenttien runsaudesta, johon hän vastasi hienosti sitoen samalla yhteen vasta pitämänsä esitelmän teemat.

"Ne näyttävät inhimillisen ajattelun prosessin", sanoi hän ja viittasi siihen, kuinka dokumenttien kautta hahmottuu kiehtova tarina kulttuuriperinnön tärkeydestä viimeisen sadan vuoden aikana. Kaunista! Dokumentit ovat olennaisia kodifioidessaan ja yhtenäistäessään kulttuuriperintötyötä, mutta kaltaiselleni museoihmiselle vasta Jokilehdon tarjoama laaja humanistinen viitekehys antoi pontimen perehtyä itse dokumentteihin niiden ansaitsemalla tarkkuudella.

Keskustelu muuten syventyy 14.–15.4.2016 Jyväskylän yliopiston museologian opiskelijoiden yhdessä ICOM Suomen komitea ry:n kanssa järjestämässä seminaarissa, jonka tämänkertaisena aiheena ovat juuri kansainväliset sopimukset.


Eero Ehanti
Kirjoittaja on Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Flickr opettaa! Museokeskus Vapriikki oppi avaamaan dataa kantapään kautta

Vanha valokuva viehättää. Suomessakin museoiden avaamista aineistoista ylivoimaisesti suosituimpia ovat juuri historialliset valokuvat. Niiden julkaisualustana puolestaan toistaiseksi suosituin on kaupallinen verkon kuvapalvelu Flickr. Tässä tekstissä Tampereen Museokeskus Vapriikki kertoo, kuinka vanhojen kuva-aineistojen avaaminen Flickrissä onnistui ja mitä opittiin.

Horisontissa hackathon
Museokeskus Vapriikki avasi SÄMPLE-hankkeessa valokuvia teollistuvasta Tampereesta 1950-luvulla. Teema kattaa toisaalta Tampereen museoiden kotikenttäaiheet ja toisaalta se on ajankohtainen. Euroopan neuvosto on julistanut vuoden 2015 teollisuusperinnön vuodeksi. Syyskuun toisena viikonloppuna järjestettävien Euroopan kulttuuriympäristöpäivien teemana tänä vuonna puolestaan on teollisuuden ja tekniikan perintö.

Historiallisten kuvien rinnalle haluttiin avoimen datan setissä esinekuvia. Niitä on julkaistu toistaiseksi melko vähän, vaikka esimerkiksi harrastajille ne tarjoavat runsaammin yksityiskohtia ja sitä kautta mahdollisesti uutta tietoa. Esinekuvien julkaiseminen avoimena datana on uusi tapa nostaa kokoelmien aarteita paremmin yleisön tietoisuuteen, ja siten jakaa ennestään tuntematonta aineistoa. Kuvat avattiin helmikuussa järjestettyä Hack4fi-tapahtumaa silmällä pitäen. Kuvien avaaminen tapahtuman yhteydessä toi aineistolle julkisuutta, ja siten helpotti materiaalin markkinointia.

Tekemällä oppii
Kuvien tallennusprosessi lähti käyntiin ryminällä. Vaikka käytössä oli tunnettu ja paljon käytetty palvelu ja Vapriikilla oli jo olemassa tunnus palveluun, sen käyttö ei ollut järin tuttua kenellekään “oman talon väestä”. Kaikki täytyi siis opetella alusta.

Tässä hankeyhteistyö osoittautui kullanarvoiseksi, sillä Gallen-Kallelan museo tarjosi auliisti vertaistukea esimerkiksi metadatatietojen viemisessä Flickriin. Pieninkin datasetti vaatii runsaasti valmistelutyötä. Aineisto täytyy ensin kerätä ja koostaa kokoelmista. Sen jälkeen se täytyy tarkistaa ja tarpeen tullen korjata ja täydentää puuttuvia tietoja. Nämä valmistelutyöt ovat ratkaisevia setin jatkokäytettävyyden kannalta.

Vapriikissa päädyttiin käyttämään museon omaa nimeä tilin tunnuksena sen tunnettuuden vuoksi. Tämän ajateltiin helpottavan myös aineiston markkinointityötä. Tunnukset ovat käytännössä vain kahden henkilön hallussa, ja heidän kanssaan oli neuvoteltava esimerkiksi erilaisista oikeuksista eri Flickr-albumeissa.

Eri palvelut pelaavat yhteen
Museokeskuksen Flickr-tili on kerännyt suuren yleisön. Hack4fi-viikonlopun aikana Flickr-tilin suosituimmat kuvat olivat keränneet tuhat katselukertaa. Tällainen tapahtuma ja sen tuoma julkisuus pienehkölle aineistolle on ollut oiva tapa kertoa muista Vapriikin kokoelmapalveluista, esim. Siiristä (http://siiri.tampere.fi). Siiri-tietokannassa viikoittaisia vierailijoita on vähemmän, mutta sen hakutoiminnolla kävijä tavoittaa koko museokeskuksen kokoelman ja voi halutessaan antaa palautetta näkemästään. Flickr-tili taas kerää runsaammin katselukertoja, mutta tarjolla on vain rajattu silmäys kokoelmien aarteisiin. “Flickrin tyyppinen toiminta on mielestäni erinomainen tapa tuoda uudella tapaa materiaalia esille ja samalla ohjata porukkaa Siirin ja Finnan äärelle.”, toteaa Vapriikin kokoelmapäällikkö Teemu Ahola.

Mitä opittiin?
Havaintojen pohjalta syntyi ajatus siitä, että ideaalia olisi koostaa historiallisista valokuvista ja esinekuvista paketti. Kuvissa olevat esineet voisi tässä yhteydessä nostaa esiin erityisesti kokoelmaesineinä. Idean pohjalta syntyy uusia ajatuksia siitä, miten vähemmälle huomiolle ja suosiolle jääneitä esinekuvia voisi jatkossa nostaa paremmin esiin. Museoiden kannalta esinekuvien avaamisen puolesta puhuu myös helppous – niiden tekijänoikeudet kun ovat yleensä museolla.

Vapriikissa havaittiin hyväksi datan julkaiseminen olemassa olevia ilmaisia palveluja käyttäen. On helpompaa tarjota datasetti valmiiksi asemansa vakiinnuttaneen julkaisualustan kautta olemassa olevalle yleisölle kuin houkutella käyttäjiä täysin uuteen palveluun. Tärkeänä moderniin mobiiliin elämään liittyvänä detaljina nousi esiin myös palvelun ja kuvien skaalautuvuus mobiililaitteille.

Itse kuvasetteihin liittyvistä havainnoista tärkein liittyy niiden kokoon ja sisältöön. Parhaaksi huomattiin pienten ja kuratoitujen settien julkaiseminen usein. Kolmenkymmenen historiallisen kuvan setti, jossa on sama määrä aiheeseen liittyviä esinekuvia, on helpommin satunnaisen selailijan hallittavissa. Katsojien kiinnostus herpaantuu herkästi!

Teemu Ahola (Vapriikki) ja Susanna Haavisto


tiistai 27. lokakuuta 2015

Postimuseo välittää viestit menneisyydestä nykypäivään tulevaisuuden keinoin

Museo tuo viestiä menneisyydestä. Vuonna 2014 Helsingin Pääpostitalosta Tampereelle Museokeskus Vapriikkiin muuttanut Postimuseo kertoo kiehtovia tarinoita menneen ajan viestinkulusta. Muuton yhteydessä haluttiin uudistaa museon toimintaa, jotta menneen ajan tarinat välittyisivät myös nykyajan viestimiin tottuneille yleisöille. Tästä johtuen digitaaliset palvelut ovat museon toiminnan painopisteenä vuonna 2015. Osallistuminen viiden suomalaisen museon sähköisiä museopalveluita kehittäneeseen ja kartoittaneeseen SÄMPLE-hankkeeseen tarjosi oivallisen tilaisuuden viestiä kulttuurin käyttäjille yhä kuuluvammin ja näkyvämmin.

Tekemällä oppii!
Postimuseossa on runsaasti tietovarantoja, joille museo toivoo käyttäjiä. SÄMPLE-hanke antoi mahdollisuuden syventyä tietovarantojen hyödyntämiseen ja siten myös niiden avaamiseen käyttäjille. Ensimmäisinä esimerkkeinä näistä aineistoista nousivat esiin postimerkkidata ja postitoimipaikka-tietokanta. Postimerkkidata avattiin helmikuussa, kun SÄMPLE-hankkeen museoita osallistui avaamillaan aineistoilla Hack4fi-kulttuurihackathon tapahtumaan. Datan avaaminen herätti huomiota ja sitä käytettiin mm. Kaisa Kyläkosken Sukututkijan loppuvuosi -blogissa selvitettäessä suurmiesten esiintymistä postimerkeissä. (http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.fi/2015/02/suurmiehet-postimerkeissa.html)

Erityisen ilahduttavaa oli, että Softalo JH teki avoimen datan aineiston päälle mainiosti toimivan mobiilisovelluksen, joka tosin toimii toistaiseksi vain Windows Phone -ympäristössä. Aineistosta voi tehdä hakuja esimerkiksi postimerkin aiheen tai vuoden perusteella. (http://www.windowsphone.com/fi-fi/store/app/postimerkit/be91040f-5c62-42cb-b117-62a4fc5e3d20)

Ensimmäisellä datan avaamiskerralla haluttiin päästä nopeasti liikkeelle ja oppia tekemällä. Ajatustyötä vaativat ennen kaikkea tekijänoikeuskysymykset, joiden selvittely voi ajoittain olla hyvinkin työlästä ja aikaavievää. Työn määrää lisäävät helposti esimerkiksi vanhat luovutussopimukset, joissa avoimen datan mahdollisuutta ei ole otettu huomioon.

Postia Karjalasta
Huhtikuun lopussa 2015 Postimuseossa aukesi näyttely Liikkeelle! – Uuteen kotiin (http://www.postimuseo.fi/nayttelyt/nayttelytoimintamme/liikkeelle-uuteen-kotiin). Mediamuseo Rupriikin kanssa yhteistyössä toteutettu näyttely kertoo neljän Suomeen muuttaneen karjalaisen evakon ja muualta maailmalta saapuneiden neljän pakolaisten tarinat. Niissä esiin nousevia teemoja ovat esimerkiksi identiteetin säilyttäminen ja uuden kodin rakentaminen uuteen kotimaahan. Näyttelyn avaamisen yhteydessä avattiin myös Postimuseon paikkatiedoilla rikastamaa tietoaineistoa luovutetun Karjalan postitoimipaikoista. Liikkeelle! – Uuteen kotiin -näyttelyssä on esillä tietokannasta versio, jossa esitellään vuonna 1944 toiminnassa olleita postitoimipaikkoja. (https://jarmoniinimaki.cartodb.com/viz/51fd5256-d2e5-11e4-a289-0e9d821ea90d/embed_map)

Aineiston julkaisemisessa ensimmäinen askel oli Postimuseon postitoimipaikka-tietokannan työstäminen. Sieltä etsittiin tiedot luovutetun Karjalan postitoimipaikoista. Tässä vaiheessa aineistosta rajattiin pois postikonttorit, -toimistot, -asemat ja -pysäkit. Julkaistavaa tietokantaa rajattiin myös ajallisesti. Ennestään tietokanta sisälsi jo perustiedot toimipaikoista. Tällaisia tietoja ovat esimerkiksi tiedot toimipaikan perustamisesta, lopettamisesta sekä hallinnollisista muutoksista. Tietokantaan täydennettiin tietoja toimipaikan hoitajista sekä sen sijainnista GPS-koordinaatein. Tietokanta on tarkoitus avata myöhemmin vuonna 2015 myös avoimena datana.

Lopuksi
Postimuseon päänavaus avoimen datan suhteen on kerännyt runsaasti positiivista palautetta yleisöltä. Aineisto on herättänyt kiinnostusta, ja se otettiin innokkaasti käyttöön esimerkiksi Hack4fi-tapahtumassa. Yhteinen hanke on SÄMPLE-museoissa koettu rohkaisevaksi ympäristöksi tehdä kokeiluja erilaisten aineistojen avaamisen parissa. Yhdessä avaaminen runsaasti yleisöä keränneen Kulttuurihackathon-tapahtuman yhteydessä tuo museoiden aineistot myös helposti mahdollisten käyttäjien tietoon ja saavutettaviksi.


Kimmo Antila (Postimuseo) ja Susanna Haavisto



maanantai 26. lokakuuta 2015

Pukutehtaan arki talteen - osallistavaa nykyajan dokumentointia Keski-Suomen museossa

Paikallisesta aloitteesta hankeideaksi
Konginkankaalainen Salmutexin pukutehdas oli uudenlaisen yhteistyön kohteena syksyllä 2014, kun Keski-Suomen museo kokeili osallistavaa nykyajan dokumentointia paikallisen yhdistyksen kanssa.

Aloite pukutehtaan tallentamiseen tuli Konginkankaan Kotiseutukerho Kömin Killan aktiiveilta. Toiveena oli, että Keski-Suomen museo toteuttaisi maan viimeisen miesten pukuja valmistavan tehtaan dokumentoinnin, koska toimialan tulevaisuus koettiin uhatuksi. Salmutexin pukutehdas oli selvästi pienen pohjoiskeskisuomalaisen paikkakunnan ylpeyden aihe. Kömin Kiltalaiset olivat myös historiatietoisia ja halusivat säilyttää tiedon tehtaasta jälkipolville. Kulttuuriperinnön tunnistamistyötä parhaimmillaan!

Museon voimavarat eivät nopeaan tallentamisprojektiin tällöin riittäneet. Samaan aikaan Keski-Suomen museossa kuitenkin kyti ajatus maakunnallisen nykyajan dokumentoinnin vireyttämisestä yhteistyökumppaneiden avulla. Tätä oli ennakoitu mm. tarjoamalla Jyväskylän yliopiston museologian opiskelijoille nykyajan tallennusprojektien aiheita maakunnallisista kohteista. Maakunnallisen dokumentointityön kehittämistavoitteet oli kirjattu myös Keski-Suomen museon alueellisen toiminnan nelivuotissuunnitelmaan.

Maakunnallisen nykyajan dokumentointityön kehittäminen jalostui yhteistyönä toteutettavaksi hankeideaksi, johon haettiin Museoviraston innovatiivista avustusta. Hanke sai myönteisen avustuspäätöksen keväällä 2014. Keski-Suomen museossa hanke yhdisti kokoelmatiimin ja maakunnallisen museotyön yhteiseksi työryhmäksi.

Yhteistuumin tallentamaan
Käytännön yhteistyö Kömin Killan kanssa käynnistyi tapaamisella yhdistyksen edustajien kanssa. Museon iloksi konginkankaalaisilla olivat jo dokumentointisuunnitelmat pitkällä: ammattitaitoinen valokuvaaja ja innokkaita tallentajia löytyi etsimättä. Toteuttamisideaksi esitettiin tilojen ja työvaiheiden tallentamista yhden miesten puvun valmistusprosessin kautta. Vapaaehtoinen puvun tilaaja saatiin yhdistyksen riveistä.

Museon rooliksi muodostui tallennukseen liittyvien sopimusten valmistelu, tallennusmenetelmien ja käytäntöjen ohjaus sekä hankkeesta tiedottaminen tallennukseen osallistuville. Toukokuussa tutustuttiin myös tehtaan toimintaan yhdessä yhdistyksen kanssa ja suunniteltiin tallennuksen toteuttamista käytännössä. Tehtaan johto sitoutui tallennukseen ja huolehti tiedottamisesta työntekijöilleen.

Kömin Kilta ry teki dokumentoinnin omatoimisesti syys–lokakuun aikana. Pukutehtaalla vierailtiin useita kertoja tallentamassa puvun suunnittelun, valmistuksen ja viimeistelyn vaiheita. Valmistusprosessi dokumentointiin valokuvaamalla, ja työntekijöitä haastateltiin eri työvaiheissa kuvatietojen taustaksi. Lisäksi tehtaan perustanutta, jo eläköitynyttä omistajapariskuntaa haastateltiin tehtaan historian selvittämiseksi.

Dokumentoinnista verkkosivuiksi
Kömin Killan tallennuksen aikana Keski-Suomen museossa laadittiin käsikirjoitusta nykyajan dokumentoinnin verkkosivuille, joilla Salmutexin aineistoa oli tarkoitus hyödyntää. Ohjeistus dokumentoinnin tekemiseen oli koettu tarpeelliseksi: museolta kyseltiin erityisesti apua mm. dokumentointikohteiden valintaan, lupa-asioihin sekä tallennusmenetelmien käyttöön. Verkkosivujen sisällössä päätettiin painottaa dokumentointiprosessin näkökulmaa, joka kertoisi lukijalle, mitä vaiheita nykyajan dokumentointiin sisältyy.

Verkkosivuille koottiin tietoa nykyajan dokumentoinnin työvaiheista, tallennusmenetelmistä ja museokokoelmaan liittämistä varten koottavista tiedoista. Lisäksi sivustolle rakennettiin alusta valmiiden dokumentointien esittelyyn. Myöhemmin toteutettavaksi siirtyi sähköinen aineiston palauttamisen toteutus osana Jyväskylän kaupungin sähköisen asioinnin palveluja.

Kömin Killan valmis dokumentointiaineisto toimitettiin Keski-Suomen museolle marraskuussa 2014. Dokumentoinnin laajuus yllätti museoväen. Kaikkiaan tallennuksessa syntyi yli 500 kuvan kokonaisuus ja noin viisi tuntia haastattelu- ja havainnointiaineistoa. Pukutehtaaseen liittyvä kuva- ja ääniteaineisto muodostaa alkuvaiheessa Keski-Suomen museon Nykyajan dokumentointi -sivuston Dokumentoinnit-osion kuvakertomusten ja äänitenäytteiden kautta.

Tallennustyön ja etenkin jälkitöiden aikaavievyys puolestaan yllätti Kömin kiltalaiset. Erityisesti jälkitöiden määrä koettiin kuormittavaksi. Museon ohjeistus ei tarpeeksi selkeästi määritellyt aineiston valmiustasoa ja sen mukana toimitettavia tietoja. Kuvien karsimista ja valikoimista olisi myös voitu harjoitella yhdessä aineiston supistamiseksi. Kaikkiaan kokemukset osallistavasta tallentamisesta olivat positiivisia. Yhteisesti valittu tallennuksen kohde koettiin puolin ja toisin mielekkääksi ja merkitykselliseksi.

Yhteistyö Salmutexin tehtaan ja paikallisen yhdistystoimijan kanssa oli luontevaa ja välitöntä – tämä heijastuu myös dokumentointiaineistossa, joka tavoittaa hyvin myös työntekijöiden näkökulman. Yhteinen hanke sitoutti sekä museon että Kömin Kiltalaiset aikatauluun ja aineiston valmistumiseen. Keski-Suomen museon Nykyajan dokumentointi -verkkosivut julkistettiin Keski-Suomen päivänä 18.4.2014.

Keski-Suomen museon Nykyajan dokumentointi -verkkosivut: http://www.jyvaskyla.fi/keskisuomenmuseo/nykydokumentointi
Keski-Suomen museon verkkosivut: http://www.jyvaskyla.fi/keskisuomenmuseo/ 


Virpi Mäkinen (Keski-Suomen museo)



perjantai 23. lokakuuta 2015

Gallen-Kallelan museon ensimmäinen hackathon

Avoin aineisto etsii käyttäjää
Suomalaisia kulttuuriaineistoja on tarjolla vapaaseen käyttöön enemmän kuin koskaan. Silti moni museo uskoo, että arkistojen uumenista löytyisi käyttökelpoista materiaalia vielä enemmän. Museot kaipaavat kipeästi tietoa siitä, millaisia aineistoja kulttuurin käyttäjät haluaisivat hyödynnettäväkseen. Huolena on, että käyttäjät eivät osaa kysyä vielä digitoimattomien aineistojen perään. Toinen museoiden murhe on, että vähemmän tunnetut laadukkaat aineistot jäävät niin sanottujen hittikokoelmien varjoon. Mistä siis apu, jos museot eivät tiedä mitä tarjota ja käyttäjät eivät tiedä mitä pyytää?

Hack Your Heritage!
Hackathon on hakkerointimaraton-tapahtuma, joka kokoaa joukon innostuneita ihmisiä muokkaamaan avoimista aineistoista esimerkiksi ohjelmistoja ja sovelluksia – tai taidetta! Kaikki tapahtuu lyhyen ajan sisällä, intensiivisesti ja yhteistyössä ahkeroiden: ideoidaan sovelluksia ja tehdään niistä demoja kokeiltavaksi. Ennen kaikkea hackathonit toimivat sosiaalisina alustoina, jotka tuovat yhteen eri alojen ammattilaisia tai muuten vain intohimoisia harrastajia. Suomalaisen Hack4fi-tapahtuman formaatti seurasi Tanskassa järjestetyn Hack4DK-tapahtuman toimivaa mallia.

Hack4fi-kulttuurihackathonin aloitusviikonloppu järjestettiin 6.–8.2. 2015. Sitä seurasi kahden kuukauden työstöperiodi, joka huipentui päätösgaalaan Kansallisarkistolla 26.3.2015. Viiden suomalaisen museon sähköiset museopalvelut eli SÄMPLE-hanke avasi tapahtumaa silmällä pitäen kokoelmistaan aineistoja kulttuuriaineistoista innostuneiden käyttöön. Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamassa ja Vapriikin kuva-arkiston koordinoimassa hankkeessa mukana olivat Vapriikin lisäksi Työväenmuseo Werstas, Suomen metsämuseo Lusto, Postimuseo sekä Gallen-Kallelan museo. Museoista viimeksi mainittu osallistui tapahtumaan ja inspiroitui järjestämään oman Gallen-Kallela-hackathonin. Seuraavassa Gallen-Kallelan museon väki jakaa hackathon-kokemuksiaan ja rohkaisee muitakin museoita mukaan.

Hackathonien intiimi henki
Hack Your Heritage -tapahtuman työstöperiodin aikana museoita ja arkistoja rohkaistiin järjestämään omia hackathoneja tai muita kulttuuriaineistoja hyödyntäviä tempauksia. Gallen-Kallelan museo vastasi tähän toiveeseen ja Gallen-Kallela-hackathon järjestettiin 20.–21. helmikuuta 2015 museon tiloissa, Akseli Gallen-Kallelan suunnittelemassa ja rakennuttamassa Tarvaspään ateljeelinnassa.

Helsingissä Aalto-yliopiston Media Factoryssa järjestetty kolmipäiväinen Hack4fi-tapahtuman aloitusviikonloppu keräsi noin 40 osallistujaa, kun taas Gallen-Kallelan museossa Tarvaspäässä hackathonia vietettiin hyvässä hengessä pienemmällä kokoonpanolla. Museon ensimmäinen hackathon keräsi kahdeksan osallistujaa, joiden lisäksi paikalla oli kuusi henkilökunnan jäsentä, työpajan vetäjä ja opastuksen vetäjä. Pieni ryhmäkoko mahdollisti intiimin yhdessäolon ja ilmapiirin, jossa tultiin tutuiksi ja uskallettiin kysellä ja keskustella rohkeasti.

Yhdessäolon rentous oli toki silmiinpistävää myös Hack4fi-viikonlopussa, ja rento meininki onkin tärkeä ehto verkostoitumistavoitteen toteutumiselle. Suureen tapahtumaan ei kuitenkaan osallistunut niin paljon GLAM-organisaatioita kuin toivottiin. Organisaatioita tai niiden edustajia olisi kaivattu paikalle keskustelukumppaneiksi ja vastaamaan esimerkiksi avattuja aineistoja koskeviin kysymyksiin.

Ainutlaatuista ja intiimiä tunnelmaa luo hackathoneihin osaltaan myös se, että niissä usein ollaan organisaatioiden kuten museoiden tiloissa normaalien aukioloaikojen ulkopuolella. Tämä sallii kurkistuksen kulisseihin, mikä luo suotuisat olosuhteet uteliaisuudelle ja helpottaa kanssakäymistä. Gallen-Kallelan museon projektityöntekijä Satu Rantala painottaakin museon asiantuntevan henkilökunnan ja julkaisemattomien aineistojen välittömän läsnäolon hyötyä ja merkitystä. Näin mahdollisiin aineistoja koskeviin kysymyksiin löytyy helposti ja nopeasti vastaus, ja osallistujat pääsevät tutustumaan aineistoihin paremmin. Aineistot jäävät Rantalan mukaan paremmin mieleen, mikä taas voi lisätä aineiston mainetta kulttuuritiedon käyttäjien piirissä.

Käytännön vinkkejä
Onnistunut hackathon ei vaadi suuria investointeja. Gallen-Kallelan museon Satu Rantalan mukaan ratkaisevia seikkoja on kaksi: toimiva muonitus ja luotettava internetyhteys. Ensiksi mainitun merkitys tapahtuman onnistumisen kannalta voi helposti unohtua, mutta Rantalan mukaan säännöllinen kutsu välipalalle on erittäin tärkeää, koska kulttuuriaineistojen parissa työskentely vie helposti mukanaan. Hän myös huomauttaa, että henkilökunnan, Wikipedia-kouluttajan ja tietoliikennejärjestelyjen lisäksi muonitus oli Gallen-Kallelan museon hackathonin ainoa välitön kuluerä.

Entä työskentely sitten? Hackathonin idea on aineistojen työstäminen yhdessä, joten työskentely toteutetaan usein työryhmissä. Ryhmät voi muodostaa vapaasti, sillä osalla osallistujista saattaa olla mielessä jo valmiiksi ajatus siitä, mitä he haluavat tehdä, ja osa taas liittyy siihen ryhmään, jossa kaivataan juuri omaa osaamista. Satu Rantala kertoo, että Gallen-Kallelan museon hackathonissa moni osallistujista kaipasi ohjausta ja opetusta, mutta muutamat halusivat myös tehdä omia projektejaan. “Tärkeää on tarjota sisällöllistä apua ja hankkia paikalle esimerkiksi Wikipedia-kouluttaja, jos se on alusta, jolla pääasiassa toimitaan. Wikipedia on hyvä alusta erityisesti ‘ei-koodareille’. Kannattaa selvittää mitä taitoja ihmisillä on, eikä rajata etukäteen. Gallen-Kallela-hackathonissa oli muun muassa elokuvantekijä ja sukututkija,” neuvoo Rantala.

Hackathoneissa voidaan osallistujille tarjota myös “träkkejä” (tracks) eli johdattavia teemoja, joiden perusteella projekteja voi ryhtyä ideoimaan. Hack4fi-tapahtumassa esitettyjä träkkejä olivat mm. Challenge Storytelling, Herätä eloon! ja Video Poetry Marathon. Näihin johdattaviin teemoihin ei kannata kuitenkaan liikaa jäädä kiinni, vaan suhtautua niihin juuri ideointia johdattelevina ehdotuksina. Lopullinen työn tulos saattaa olla jotain aivan muuta!

Hack4fi-tapahtumassa Suomen Merimuseo ehdotti yhdeksi träkiksi kokoelman mustavalkoisten kuva-aineistojen värittämistä. Lopulta toiveesta kehkeytyi kuitenkin jotain aivan muuta, kun yksi työryhmä rakensi Merimuseon kuvien joukossa olleen hytti-interiöörin ja fiktiivisen omapäisen Kerttu-neidin ympärille kokonaisen matkustajatarinan hyödyntäen värejä ja animoituja ja äänitehostettuja kohteita. Tätä matkustajatarinaa voisi hyödyntää esimerkiksi oppimateriaalina vanhoihin risteilijöihin tutustumiseen, tai soveltaa sitä jonkin muun sisältöteeman käyttöön. Tarina löytyy jutun lopussa olevasta Hack4fi-linkistä nimellä “Kerttu’s journey” ja se julistettiin Hack Your Heritage! -tapahtuman voittajaksi päätösgaalassa 26.3.2015.

Työryhmien välistä tiedonkulkua ja prosessien avoimuutta edistävät erilaiset ryhmätyön mahdollistavat verkkopalvelut, kuten Google Drive. Aalto-yliopistolla järjestetyssä Hack4fi-aloitusviikonlopussa kehitteillä olevat projektit olivat kaikkien työryhmien nähtävissä Google Docs -palvelussa ja niihin voi tutustua myös Hack4.fi-sivustolla. Valmiit projektit puolestaan löytyvät Trello.com-palvelusta.

Varman voiton tilaisuus
Hackathoniin osallistuminen ja sen jälkeen oman tapahtuman järjestäminen on Satu Rantalan mukaan selventänyt myös Gallen-Kallelan museon omia tavoitteita. Museo suunnittelee hackathonien tai wikityöpajojen ottamista osaksi vakituista toimintaansa. Tästä Gallen-Kallelan museolla saatiin erittäin positiivisia kokemuksia omassa hackathonissa. Rantalan mielestä aineistojen yhteisen työstämisen tapahtumat ovat järjestävälle kulttuuriorganisaatiolle varman voiton tilaisuuksia. Niissä aineistot saavat runsaasti huomiota. Ihmiset luovat aineistoista täysin uudenlaisia tuotoksia, jotka edelleen leviävät ja lisäävät kiinnostusta museon aineistoihin.

Hackathoneissa osallistujat ja organisaatio voivat oppia toisiltaan. Museot saavat palautetta käyttäjiensä tarpeista aineistojen suhteen, ja käyttäjät puolestaan pääsevät näkemään sellaisia aineistoja, jotka vielä odottavat avaamista. Satu Rantala uskoo, että tämä herättää konkreettista kysyntää aineistoille ja auttaa museota perustelemaan aineistojen digitoinnin ja avaamisen merkitystä myös rahoittajille. “Avoimista aineistoista on tulossa normi! Käyttäjiä kyllä on, jos avoimia aineistoja olisi tarjolla. Ja hackathonit ovat hieno tilaisuus esitellä aineistoja henkilökohtaisesti käyttäjille”, rohkaisee Rantala.

Hack Your Heritage! -tapahtuman tuloksia pääset ihailemaan osoitteessa: https://trello.com/b/dMecvs6g/hack4fi-hack-your-heritage
Gallen-Kallelan museon kotisivut löytyvät osoitteesta http://www.gallen-kallela.fi/
Hack Your Heritage! -tapahtuman verkkosivut http://hack4.fi/


Minna Turtiainen ja Satu Rantala (Gallen-Kallelan museo) sekä Susanna Haavisto

torstai 22. lokakuuta 2015

Työväenmuseo Werstaan äitiyspakkauskuvien matka maailmanmaineeseen

Suomalaisten vanhempien ikioma selviytymispakkaus ponnahti maailmanmaineeseen alkuvuonna 2015, mutta tiedätkö mistä kansainvälisiin medioihin levinneet kuvat ovat peräisin? Työväenmuseo Werstaan Kimmo Kestinen kertoo kuinka vastadigitoidut äitiyspakkauskuvat päätyivät tuoreeltaan maailmanturneelle, kiitos kaikille avoimen tietokannan.

Odottamatta parrasvaloihin
Tammikuussa vuonna 2015 BBC:n verkkomedia kertoi maailmalle, että sen historian ehdottomasti luetuin ja jaetuin uutinen koski suomalaista äitiyspakkausta. Sivulla oli vieraillut yli 20 miljoonaa kävijää. Se oli myös ensimmäinen BBC:n uutinen, jota oli jaettu sosiaalisessa mediassa yli miljoona kertaa!

Mitä ihmettä? Eihän tämä ole edes uutinen. Äitiyspakkaukset ovat olleet osa suomalaisten arkea jo yli 75 vuotta. Osasyy suosioon oli jutun raflaava otsikko “Miksi suomalaislapset nukkuvat pahvilaatikoissa?”, joka sai suomalaislukijan tietenkin miettimään, mitähän britit meistä oikein ajattelevat. BBC:n oman analyysin mukaan pakkauksen sisältämä ajatus siitä, että kaikki ovat tasavertaisia syntyessään, oli varmaankin vielä tärkeämpi syy. Se lämmitti ihmisten mieltä ja sai heidät jakamaan tunteensa muiden kanssa. Lopulta nettimeemi on kuitenkin hittibiisin kanssa samalla viivalla – kukaan ei oikein pysty kertomaan, miksi jostain tulee supersuosittu ja jostain toisesta ei.

Vanhat kuvat kiven alla?
Äitiyspakkausbuumi alkoi vuonna 2012, kun Aalto-yliopisto uudisti äitiyspakkauksen ulkoasun osana Design-pääkaupunkivuotta. Uuden pakkauksen julkistuksen yhteydessä järjestettiin näyttely, johon kaivattiin myös vanhoja äitiyspakkauskuvia. Vanhojen kuvien löytyminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Kelalla ei niitä ollut. Näyttelyn organisaattorit sattuivat selaamaan kuvia myös arjenhistoria.fi-sivuston kautta: bingo!

Osoittautui, että äitiyspakkauksien varhaisvaiheesta kertovia kuvia löytyi Työväenmuseo Werstaalta, jossa ne oli juuri digitoitu. Luultavasti kenellekään ei olisi tullut mieleen kysyä kuvia Werstaalta, jollei niitä olisi löytynyt verkossa olevasta tietokannasta. Werstaalle kuvat olivat tulleet Osuustukkukauppa OTK:n negatiivikokoelman mukana. Merkittävässä teollisuushistoriallisessa kokoelmassa oli osana myös OTK:n neulomo II, joka valmisti äitiyspakkaukset toiminnan alkuvaiheissa. Werstas antoi kuvat näyttelykäyttöön Aalto-yliopistolle.

Babybox herättää uteliaisuutta
Joitakin aikoja myöhemmin äitiyspakkauskuvista alkoi tulla tiedusteluja ulkomaita myöten. Ensimmäisenä ulkomaisena tiedotusvälineenä Valitut Palat kyseli kuvien käytöstä. Silloin päätettiin, että toistaiseksi annamme ne kuvat, jotka oli valittu ja annettu näyttelykäyttöön, maksutta myös äitiyspakkauksista kertoviin ulkomaisiin tiedotusvälineisiin – ikään kuin kansallisesta velvollisuudesta. Taka-ajatuksena oli toki se, että kuvien yhteyteen saatiin näkyviin “Finnish Labour Museum Werstas”. Koskaan ei voi saada liikaa kansainvälistä näkyvyyttä. Samanlaisella sopimuksella myös BBC sai kuvat käyttöönsä.

Viimeisimpiä samojen kuvien käyttäjiä on amerikkalainen televisioyhtiö CBS, jonka suosittu makasiinityyppinen, terveydenhoitoon keskittynyt The Doctors -televisio-ohjelma teki suomalaisista pahvilaatikoista ja niiden sisältämistä lapsista, lastentavaroista ja lapsista huolehtimisesta jutun alkuvuonna. Tähän yhteyteen kun sopi vetää esiin myös suomalaisten lapsikuolleisuus, joka on pienimpiä maailmassa.

Äitiyspakkaus täynnä yllätyksiä
Ei olisi kuvissa esiintynyt rouva Perkoila varmaan uskonut, että hän antaa 2010-luvulla suomalaiselle sosiaalipolitiikalle äidinkasvot, joita kadehditaan ympäri maailman (no, joissain amerikkalaisblogeissa tulkitaan kaikkien suomalaislapsien pukeminen täsmälleen samanlaisiin haalareihin sosialismiksi). Werstaan kannalta on hienoa, että kuvat ovat löytyneet käytettäväksi. Valitettavasti myös jotkin sellaiset täysin kaupallista toimintaa harjoittavat tahot, jotka esimerkiksi myyvät “suomalaisen mallin mukaan” tehtyjä äitiyspakkauksia ovat myös löytäneet samat kuvat, ja käyttävät niitä luvatta.

Koko tämä äitiyspakkauskohu jättää ihmetyksen valtaan. Vaimollani ja minulla on ollut ilo saada kolme tällaista pakettia. Pakkaus on sisältänyt aina pienen yllätyksen. Mitä sieltä tällä kertaa löytyy? Ei tullut mieleen, että koko pakkaus on ihme. Ajatus siitä, että missään muualla kuin Suomessa ei ole otettu käyttöön tällaista aivan keskeistä “survival-kittiä” uusille vanhemmille on aivan käsittämätön, kun se meille on itsestäänselvyys. Onko meillä muitakin aivan itsestäänselvyyksiä, joita muu maailma ei ole hoksannut? Keittiön kuivauskaappi vaikkapa? Työväenmuseo Werstaan maailmankuuluja äitiyspakkauskuvia sekä muita kokoelmia voit selata osoitteessa http://www.arjenhistoria.fi.

Kimmo Kestinen

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Avoimen datan solmukohtia

Datan avaamiseen liittyy paljon hyvää. Täysin mutkatonta aineistojen aukaiseminen ei kuitenkaan ole. Monessa museossa on kohdattu keskenään samankaltaisia käytännön haasteita ja jouduttu pohtimaan sitä, miksi dataa halutaan avata ja mitä sillä halutaan tai voidaan saavuttaa.

SÄMPLE-hanke on kartoittanut paitsi avoimeen dataan liittyviä, jo olemassa olevia käytäntöjä, myös siihen liittyviä solmukohtia ja kipupisteitä. Tässä tekstissä nostetaan esille joitakin keskeisiä avoimeen dataan liittyviä haasteita nimenomaan kulttuuriorganisaatioiden näkökulmasta.

Periaatekysymyksiä
Avoimeen dataan liittyvät solmut voidaan jakaa kahteen ryhmään: periaatteellisiin ja käytännön solmukohtiin. Näihin organisaatiot törmäävät, kun ajatus datan avaamisesta on ensi kertaa nostettu pöydälle. Ensimmäinen ja ehkä merkittävin avoimeen dataan liittyvä periaatekysymys on: “Miksi meidän organisaatiomme haluaisi tarjota aineistojaan maksuttomasti yleisön käyttöön?”

Vastauksia on monia. Yleisiä perusteluja aineistojen ja tietovarantojen avaamiselle ovat esimerkiksi se, että tieto aineistoista leviää paremmin ja laajemmalle tai että organisaatio tahtoo olla mukana uuden ilmiön aallonharjalla, edistää innovaatioiden ja sitä kautta mahdollisesti uusien tulonlähteiden syntyä. Tulot tulevat varmasti seuraavana monessa organisaatiossa mieleen, mutta tähän palaamme myöhemmin.

Seuraava kysymys datan avaamispäätöksen jälkeen on: “Mitä aineistoja voimme ja haluamme julkaista?” On aiheellista puntaroida, julkaistaanko kokoelmien hitit ja helmet, kuten esimerkiksi avoimen datan edelläkävijä hollantilainen Rijksmuseum (https://www.rijksmuseum.nl/) teki, vai kaivetaanko esille jotakin hieman tuntemattomampaa. Kummassakin vaihtoehdossa on puolensa, eikä ratkaisun välttämättä tarvitse edes olla joko tai. Harva kuitenkaan haluaa ja voi avata kaikkia kokoelmiaan. On hyvä miettiä, mitkä aineistot avataan ja tarjotaan maksuttomasti.

Käytännön haasteita
Periaatepäätösten jälkeen on aika kääriä hihat ja ryhtyä ratkomaan datan avaamiseen liittyvää käytännön problematiikkaa. Luvassa on pitkä lista haasteita, mutta usein ne liittyvät vain ensimmäiseen avattavaan datasettiin. Seuraavan avaaminen on jo helpompaa, kun rutiinit ovat ehtineet rakentua.

Suosittuja avattavia aineistoja ovat valokuvakokoelmat. Erityisesti näihin liittyy kiperä kysymys tekijänoikeuksista sekä henkilösuojasta. Selvitystyö voi olla erittäin työlästä, ja esimerkiksi valokuvien oikeuksien kohdalla vanhat sopimukset voivat osoittautua epäselviksi ja rajoittaviksi.

Sopimus- ja oikeusviidakon jälkeen edessä on valitun setin julkaisualustan valitseminen. Suosittu väylä julkaista valokuva-aineistoja erityisesti suomalaisten museoiden keskuudessa on ollut verkkopalvelu Flickr. Se on helppokäyttöinen sekä kuvien lataajalle että käyttäjälle ja mahdollistaa suurten tiedostojen jakamisen sekä kattavien taustatietojen julkaisemisen.

Flickr on kuitenkin kaupallinen toimija, eikä esimerkiksi aineistojen säilyvyydestä verkossa voida antaa mitään takeita. Tämä on hyvä ottaa huomioon julkaisualustaa valitessa. Jotkin museot ovat myös toteuttaneet omia alustojaan, mutta niissä haasteena on ennen kaikkea riittävä mainostaminen, jotta käyttäjät löytävät julkaistun aineiston luo. Kannattaa myös pohtia, olisiko hyödyllistä julkaista sama aineisto useammilla alustoilla. Usein tämä on toteutettavissa suhteellisen pienellä työmäärällä, ja aineisto tavoittaa näin eri kohderyhmiä.

Raha- ja henkilöstöresurssit ovat monen organisaation suurin huolenaihe avoimeen dataan liittyen. Erityisesti kuva-arkistot ovat perinteinen tulonlähde, jonka olemassaolo koetaan uhatuksi aineistojen avaamisen myötä. Toisaalta avoimen datan on koettu vähentävän kuva-arkistojen työmäärää, kun aineistot ja tieto ovat käyttäjien saatavilla verkossa. Työvoimaa datan avaamisessa sitoo eniten avaamista edeltävän selvitystyön lisäksi tiedostojen vieminen verkkoon. Avoimen datan yksi kriteeri on, että tieto on teknisesti saavutettavassa muodossa eli koneluettavaa. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi kokoelmatiedot on hyvä julkaista joko .csv- tai .xls-tiedostoina, jolloin ne voi ottaa käyttöön ilman pelkoa ohjelmistojen muodostamista rajoitteista. Toisinaan taulukkomuotoon vieminen tarkoittaa myös sitä, että dataa täytyy niin sanotusti siivota – tietoja siirtää oikeisiin kenttiin ja täyttää ja poistaa informaatiota. Siivousurakan työläys voi yllättää.

Opiksi ja iloksi muille
Tässä tekstissä on nostettu esille vain joitakin sellaisia avoimeen dataan liittyviä solmukohtia, joita SÄMPLE-hanke on toimintansa aikana pannut merkille. Ne ovat hyvin pitkälti sellaisia, jotka koskettavat organisaatiota ja henkilökuntaa, joka toteuttaa datan avaamisen. Ideologisella, laajemmalla tasolla avoimeen kulttuuriin liittyy monisyisempiäkin kysymyksiä, joihin ei kuitenkaan tässä ole vielä aiheellista pureutua. SÄMPLE-hanke on halunnut keskittyä toiminnassaan juuri käytännön haasteisiin, sillä niiden kanssa kulttuuriorganisaatiot enimmäkseen painiskelevat.

Susanna Haavisto