torstai 26. marraskuuta 2015

Museon alku ja loppu



Museoiden alut ja loput ovat hyvin ihmisten tiedossa – kiitos mediahuomion – mutta koska ymmärrämme puhua museoista myös sinä aikana, joka sijoittuu alun ja lopun väliin? Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa tällä kertaa viestinnän roolista museon elinkaaren eri vaiheissa.


Museoiden taloutta ja toimintaa voi kuvata näin: ”Museo on helppo perustaa, mutta vaikea pitää pystyssä.” Syynä on se, että museon perustaminen on kertakustannus, johon on suhteellisen helppo kerätä rahat asiaa ymmärtäviltä ja muuten myötämielisiltä tahoilta. Palkkioksi useimmiten riittää, että saa nimikyltin tai muun huomionosoituksen museon seinään sekä kutsun avajaisiin ja sopivaa hehkutusta puheissa ja medioissa. Museon perustamisessa ei myöskään tarvitse huolehtia julkisuudesta. Sitä saa ilman aktiivista viestintääkin.

Perustamishuumassa pysähdytään miettimään liian harvoin, mitä museotoiminta on ja mitä museomääritelmän kohta ”museo on pysyvä” tarkoittaa. Kun tämä työ jää tekemättä, arki pakottaa pohtimaan sitä ennemmin tai myöhemmin.

Monelle museotoiminnan ylläpitäjälle myöhemmin on konkretisoitunut julkisen rahoituksen kiristyttyä. Eniten viime viikkoina ovat saaneet julkisuutta presidentti Svinhufvudin koti Kotkaniemi, Riihimäen taidemuseo, Hämeenlinnan vankilamuseo ja Särestöniemen museo. Kotkaniemen, Riihimäen taidemuseon ja Hämeenlinnan vankilamuseon kohdalla on päätetty lakkauttamisesta tai ainakin suunniteltu sitä. Särestöniemen osalta Kittilän kunta ei katso enää perustelluksi rahoittaa museotoimintaa. Toteutuessaan tämä päätös tarkoittaa museon nykyisen toiminnan huomattavaa muutosta, jos ei lakkauttamista.

Museon lakkauttaminen tai lakkauttamisen suunnittelu saa yleensä aikaan yhtä paljon pöhinää kuin museon perustaminen. Niin nytkin. Julkistetut lopettamissuunnitelmat ovat täyttäneet yleisönosastot ja muut keskustelupalstat. Museoiden kannalta myönteistä on, että lopettamispäätösten puoltajia yleisönosastoilla ja muilla keskustelupalstoilla ei juuri näy eikä kuulu. Lopettamispäätökset ovat saaneet myös karvalakkilähetystöt liikkeelle. Museoiden puolesta politiikkoja on lähestytty sekä paikallisella että valtakunnallisella tasolla.

Tämä viestinnän ja kansalaistoiminnan aktiivisuus voidaan epäilemättä tulkita niin, että museon lopettamispäätös on yhteisölle vaikeammin hyväksyttävissä kuin päätöksen taustalla olevat säästösyyt. Tuloksiakin on saavutettu. Ainakin Kotkaniemen ja Riihimäen taidemuseon osalta lopettamispäätökset on peruttu. Tästä huolimatta on pakko kysyä, miksi lehdistö, museoiden ystävät ja muut aktiiviset kansalaiset eivät ole liikkeellä silloin, kun museo toimii normaalisti ja ollaan tilanteessa, jossa pikapäätöksille ei olisi tarvetta?

Onko vika sysissä vai sepissä? Onko niin, että emme riittävästi viesti toiminnastamme, tuloksistamme ja merkityksestämme toimittajille ja päättäjille silloin, kun homma toimii? Vai onko niin, että museoiden arki ei anna riittävästi mahdollisuuksia sankarillisille esiintuloille, jossa toimittajat, poliitikot tai aktiiviset kansalaiset voisivat laittaa maineensa ja osaamisensa likoon museon ja sen työn esiin nostamiseksi.

Syitä on varmasti monia, mutta arjen sankareista on nyt kuitenkin suurin pula. Hyvänä huonona esimerkkinä toimii Kotkaniemi. Ministeri Grahn-Laasonen totesi Ilta-Sanomien sankarillisesti otsikoidussa Ministeri pelasti Svinhufvudin kotimuseon -jutussa (18.11.2015): ”Olemme tehneet viikkoja töitä, että saisimme museon rahoituksen kuntoon”.

Työ tuotti tulosta ja nyt on 2,5 miljoonan rahoitus menossa lisäbudjettiin. Arkisempaa olisi ollut tehdä viikkoja töitä, joiden tuloksena olisi peruttu museoiden ensi vuodelle päätetyt 2,5 miljoonan euron valtionosuusleikkaukset. Selvää on, että jos viikkojen työ olisi tuottanut jälkimmäisen tuloksen, media olisi sen kuitannut korkeintaan viitetietona. Iltapäivälehdet olisivat ohittaneet kokonaan.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Museo vs. kauppakeskus



Kauppakeskuksen perusideaa on jo soviteltu museoihin. Onko seuraava askel se, että museo viedään kauppakeskukseen? Museon roolia ja paikkaa suomalaisten arjessa pohdiskelee Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä.


Olen törmännyt viime aikoina useisiin puheisiin ja kirjoituksiin, joissa museo ja kauppakeskus tuodaan esiin samassa asiayhteydessä.

ICOMin johtamisen ja hallinnon kehittämisen komitean marraskuisessa seminaarissa Washingtonissa eräs puhujista totesi, että museoiden toiminnallinen kehityskaari on suurin piirtein seuraava:

1. Keräily ja sitä seurannut museoiden perustamisen vaihe (1900-luvun alku)
2. Museot oppimisen paikkoina ja kokoelmien esillepano opetustarkoituksessa (1970-luvulle)
3. Museot monipuolisina elämysten kauppakeskuksina (2010-luvulle)
4. Museot aktiivisina yhteiskunnallisina toimijoina (nykypäivä)

Tätä neljännen sukupolven museotoimintaa ovat viime aikoina korostaneet myös muut tahot. Viimeksi tanskalaiset.

Tanskan museoliiton ja kulttuuriministeriön julkaisemassa kirjassa Museums, citizens and sustainable solutions (2015) museoiden keskeiseksi tehtäväksi määriteltiin kansalaisten aktivointi: ”There is a high degree of focus on the museums contributing to giving citizens better opportunities for active citizenship.” Museotyön tavoitteeksi puolestaan nostettiin tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentaminen: “Museums have role to resolving some of the social problems that society is facing. This is a case of social justice as a key result of what the museums are doing for society -- The best museums use their position of trust to encourage people to reflect on society’s contemporary challenges. They promote social justice and human rights. Challenge prejudice and champion fairness and equality.”

Suomessa ei vielä ole paljonkaan viitteitä siitä, että olisimme siirtymässä Kauppakeskus-vaiheesta yhteiskunnallisen keskustelun aktiiviseksi vetäjäksi. Taitaa olla niin, että useissa museoissa ollaan vasta siirtymässä Opetustarkoitus-vaiheesta Kauppakeskus-vaiheeseen. Tavoitteena on ennen muuta laventaa elämystarjontaa kauppakeskustyyliin.

Museot ja kauppakeskukset on suomalaisessa keskustelussa yhdistetty konkreettisesti. Muutama viikko sitten Forumin kauppakeskus Helsingissä järjesti keskustelutilaisuuden, jossa erityisesti kauppakeskuksen vetäjät liputtivat aikaisempaa laveamman museoyhteistyön puolesta. Museo nähtiin ennen muuta yhtenä mahdollisuutena, jolla kauppakeskus saataisiin nykyistä houkuttelevammaksi. Ihmiset palaisivat kivijalkakaupantekoon verkkoshoppailun sijasta.

Tulevaksi trendiksi ennustettiin sitä, että kauppakeskuksienkin pitää tulevaisuudessa käyttää entistä enemmän neliöitä ei-kaupalliseen toimintaan, jotta kaupallinen toiminta mahdollistuisi. Tämä ilmiö näyttää toteutuvan jo ainakin Hämeenlinnan Tuuloksessa. Siellä paikallinen kauppakeskus Tuulonen investoi menneenä kesänä huomattavan summan yhden Suomen historian merkittävimmän lentokoneen eli Hanssin-Jukan tallentamiseen ja esillepanoon. Ainakin lehtitietojen mukaan investointi on ollut erittäin kannattava. Kulttuuriperintö on vetänyt kauppakeskukseen väkeä enemmän kuin ennustettiin.

Myös Espoossa on KulttuuriEspoo 2030 -linjauksissa nostettu esiin kauppakeskusten ja kulttuuritoimijoiden yhteistyö, tosin hieman eri näkökulmasta kuin naapurikaupunki Helsingissä. Siellä kauppakeskuksia on jo tyhjentynyt, ja esiin on nostettu vaihtoehto, että nämä tilat voitaisiin muuttaa kulttuuritoimijoiden käyttöön sopiviksi.

Idea ei sinällään ole uusi. Kun teollisesta vaiheesta siirryttiin jälkiteolliseen vaiheeseen, monet tyhjentyneistä tehdastiloista erityisesti kaupunkien keskustoissa otettiin kulttuurin käyttöön. Nyt olemme ilmeisesti siirtymässä kaupallisesta vaiheesta jälkikaupalliseen vaiheeseen, jossa aineeseen ja materiaan perustuva kauppa on verkossa ja aineettomat hyödykkeet ja ei-kaupalliset toimijat vetävät väen kivijalan päällä oleviin tiloihin.

Tämähän ei museoille ole huono uutinen.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

tiistai 10. marraskuuta 2015

Kansainvälisten sopimusten rikkaudesta

Kuva: Eero Ehanti/Museo 2015

Kulttuuriperinnön kanssa työskentelevät ihmiset eivät voi välttyä suurten kansainvälisten organisaatioiden julkistamilta sopimuksilta ja suosituksilta. Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö Eero Ehanti kertoo, kuinka hän itse tutustui kansainvälisten sopimusten laajaan kirjoon.

Pitkät ajat olen pohtinut sitä rikasta verkostoa, joka muodostuu kulttuuriperintötyötä ohjaavista yleissopimuksista, julistuksista, suosituksista, koodistoista ja muista asiakirjoista, joita eri toimijat ovat julkaisseet 1900-luvun alkupuolelta alkaen. Kiehtovaa se on ollut, joskin aavistuksen turhauttavaa. Mitä nämä kaikki tarkoittavat ja miten niihin pitäisi suhtautua?

Vihdoin, äskettäisessä loistavasti organisoidussa ja sisällöltään briljantissa Pohjoismaisen konservaattoriliiton Monumental Treasures -konferenssissa, sain pohdinnoilleni kunnollisen viitekehyksen, jonka antoi ICCROMin Jukka Jokilehto hienossa keynote-puheenvuorossaan "Significance and Values of Cultural Heritage; Appreciation of Conservation".

Taannoin aihepiirin tiimoilta esitelmöidessäni kerroin 1800-luvun puolella alkaneesta Punaisen ristin työstä ja ensimmäisistä Haagin yleissopimuksista vuosilta 1899 ja 1907, joissa kaiketi ensi kertaa hahmoteltiin kulttuuriperinnön suojeluun yhteisiä suuntaviivoja. Etenin kuvaan ensimmäisen maailmansodan sotilaan kypärästä, kiehtovasti ruostuneesta ja koskettavasti lukuisten samanlaisten kanssa esiin asetetusta, joka väistämättä vei ajatukset tuon sodan suuruuteen ja toisaalta yksittäisen sotilaan kohtaloon. Niin dramaattinen oli tuo sota, että sen jälkeen kansat totesivat painokkaasti: "Ei koskaan enää!" Syntyi Kansojen liitto takaamaan rauhaa ja kehittämään yhteisiä toimintamalleja. Kulttuuriperinnön suojeluunkin ryhdyttiin entistä painokkaammin, ja sen tuloksena syntyi ainakin arkkitehtuurin suojelun olennainen askel, Ateenan julistus.

Mutta edellistäkin suurempi sota yhä pahemmin tuhoin katkaisi kehityksen. Sen jälkeen Kansojen liitto loi nahkansa uudelleen Yhdistyneinä kansakuntina ja totesi vieläkin painokkaammin "Ei koskaan enää!" Katto-organisaation alle syntyi Unesco, jonka tehtäväkenttään organisoitiin muun muassa nykymuotoinen kulttuuriperintötyö. Samalla Euroopan yhdentyminen eteni kohti Euroopan neuvostoa ja myöhemmin EU:ta, jotka myös ottivat roolin kulttuuriperinnön suojelussa.

Verkosto kehittyi, kun Unescon sateenvarjon alle syntyi heti sodan jälkeen erikoistuneempia organisaatioita, kuten museoasioihin keskittyvä ICOM, ja vähän myöhemmin kulttuuriympäristöön suuntautunut ICOMOS, joihin kumpaankin Suomi liittyi heti organisaatioiden alkutaipaleella. Ammattikunnittainkin järjestäydyttiin, josta esimerkkinä mainittakoon konservaattoreiden ICCROM ja IIC. Kansallisella tasolla toki tapahtui oma kehityksensä toimijoineen, lainsäädäntöineen ja kansallisine ohjeistuksineen.

Kaiken tämän tuloksena on syntynyt lukuisia erilaisia asiakirjoja, joista toiset määrittävät paljonkin toisten ollessa vain suosituksia. Unescolla on useita tärkeitä ja sitovia yleissopimuksia, joista tunnetuimpia lienevät maailmanperintösopimukset, mutta antaa Unesco suosituksiakin. Euroopan neuvoston puolelta olemme kuulleet viime aikoina Faron puiteyleissopimuksesta kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä. ICOMOS julkaisee julistuksia, ICOM taas tunnetaan muun muassa Museotyön eettisistä säännöistä, joihin kaikki järjestön jäsenet ovat sitoutuneet, vaikka lain voimaa niillä ei tietenkään ole.

Paljon muitakin asiakirjoja on. Ne ovat kiehtovaa luettavaa, mutta kokonaisuus on mielestäni vaikeasti hahmotettavissa. Sitä paitsi kehitys näyttäytyy kovin synkeänä, jos sodat toimivat kehityksen kimmokkeina. Sellaisia ne varmasti ovatkin olleet, mutta kehityskulkua voi hahmottaa toisinkin. Monumental Treasures -konferenssissa Jukka Jokilehto pohjusti konservointialankin taustalla olevaa aatepohjaa aloittaen klassisesti muinaisista roomalaisista ja edeten renessanssin ajattelijoiden kautta Viollet-Le-Ducin ja Ruskinin restaurointidebatteihin ja Alois Rieglin aatteisiin. Pääsipä Nietzchekin ääneen "Jumala on kuollut" -huudahduksellaan. Yleissopimukset, julistukset ynnä muut tulivat esiin tässä kattavassa kronologisessa esittelyssä. Lopuksi kysyin Jokilehdolta kommenttia erilaisten dokumenttien runsaudesta, johon hän vastasi hienosti sitoen samalla yhteen vasta pitämänsä esitelmän teemat.

"Ne näyttävät inhimillisen ajattelun prosessin", sanoi hän ja viittasi siihen, kuinka dokumenttien kautta hahmottuu kiehtova tarina kulttuuriperinnön tärkeydestä viimeisen sadan vuoden aikana. Kaunista! Dokumentit ovat olennaisia kodifioidessaan ja yhtenäistäessään kulttuuriperintötyötä, mutta kaltaiselleni museoihmiselle vasta Jokilehdon tarjoama laaja humanistinen viitekehys antoi pontimen perehtyä itse dokumentteihin niiden ansaitsemalla tarkkuudella.

Keskustelu muuten syventyy 14.–15.4.2016 Jyväskylän yliopiston museologian opiskelijoiden yhdessä ICOM Suomen komitea ry:n kanssa järjestämässä seminaarissa, jonka tämänkertaisena aiheena ovat juuri kansainväliset sopimukset.


Eero Ehanti
Kirjoittaja on Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö