maanantai 26. syyskuuta 2016

7 vinkkiä: Miten viestiä poliitikoille?


 
Vihreiden kansanedustaja Olli-Poika Parviainen on toiminut aiemmin Tampereen sivistys- ja elämänlaatupalvelujen
apulaispormestarina. Lisäksi hän Postimuseosäätiön hallituksen jäsen. Kuva: Kimmo Brandt / Compic / Eduskunta 




Kansanedustaja Olli-Poika Parviainen vieraili syyskuun alussa Museoliiton webinaarissa ja antoi vinkkejä siitä, minkälaista tietoja poliitikot tarvitsevat. Miten tiedot kannattaa heille tarjoilla?

Webinaari käynnisti Kutsu poliitikko museoon -kampanjan, jossa monet museot tutustuttavat
poliitikkoja toimintaansa loka-marraskuun vaihteessa. Alle on koottu Olli-Poika Parviaisen museoille antamat vinkit, miten poliitikkoja kannattaa lähestyä.

1. Keskity olennaiseen, tiivistä ja mene suoraan asiaan. Päättäjät joutuvat tekemään päätöksiä ja muodostamaan mielipiteen nopeasti.
 
2. Lähes kaikki poliitttiset päättäjät ovat maallikoita museoasioissa. Siksi kannattaa perustella hyvin museoammattilaisille itsestään selvät asiat.

3. Perustele tutkimuksilla. Kaikki analyyttinen ja mitattavissa oleva tieto on tervetullutta. Numeroiden käyttäminen lisää uskottavuutta. 

4. Korosta hyvinvointivaikutuksia.  ”Onnellisuus”, virikkeellisyys, hyvä elämä kiinnostavat lähes kaikkia. Vaikutusten arviointi kannattaa esittää mahdollisimman yksinkertaisilla mittareilla.

5. Tuo esiin elinvoimanäkökulma. Kulttuurilla on vaikutusta kunnan vetovoimaan, asukkaiden viihtyvyyteen ja paikalliseen identiteettiin. Poliitikoille kannattaa esittää myös laskelmia siitä, kuinka
paljon rahaa museokävijä jättää paikkakunnalle.

6. Verkostoidu. Varsinkin kuntapolitiikassa on mukana henkilöitä, jotka ovat jo lähtökohtaisesti kiinnostuneita kulttuurista ja museoista. Kannattaa verkostoitua heidän kanssaan. Päättäjiä kannattaa ylipäätään lähestyä aktiivisesti ja kutsua esimerkiksi museon järjestämiin tilaisuuksiin.

7. Verkostoidu myös muiden museoiden kanssa. Museoiden ei kannata kilpailla keskenään.


Tuuli Rajavuori
Kirjoittaja työskentelee viestintäpäällikkönä Suomen museoliitossa


perjantai 9. syyskuuta 2016

Verellä veistetty museo

New Yorkin etupihaan ei olla koskaan tyytyväisiä. Kuvan on tehnyt taiteilijanimimerkki T.M.S.

Syyskuun 11. päivän terrori-iskuista on tänä sunnuntaina kulunut 15 vuotta. Tapahtumapaikalla on nykyisin muun muassa museo. Epäonnistunut museo. Suomen museoliiton tiedottaja Tanja Salonen paneutuu museoon ja sen synkkään tarinaan.



Kohtalokas kortteli
New Yorkin terrori-iskujen muistomerkki ja museo ovat käyneet läpi pitkän ja vaikean matkan ennen kuin niistä tuli sellaisia kuin ne nykyisin ovat. Ennen kuin kerron, mikä terrori-iskumuseossa mättää, kerrataanpa kuitenkin hieman historiaa. Sillä on roolinsa tässä jutussa.

Jättikortteli, jossa museo ja muistomerkki ovat, oli tahtojen taistelutanner ja synkkä paikka jo kauan ennen terrori-iskuja. Kaikki alkoi 1950-luvulla, kun World Trade Center -nimistä rakennuskompleksia alettiin sovitella New Yorkin Manhattanille. Ensin tämän kunnianhimoisen projektin piti rakentua Manhattanin itäosaan, mutta myöhemmin se siirrettiin länsipuolelle.

Siitä ei lännessä pidetty. Alueella, jonka rakennukset oli päätetty jyrätä projektin tieltä, oli nimittäin Radio Row eli korttelit, joissa oli jo pitkään toiminut lukuisia pieniä perheyrityksiä. Yrittäjät protestoivat kiivaasti, mutta heitä ei tietenkään kuunneltu. Kaikki häädettiin, alue raivattiin, eivätkä monet häädetyistä enää koskaan saaneet bisneksiään toimimaan.

Ennen kuin World Trade Centerin kaksoistorneja siis oli rakennettukaan, niillä oli jo synkkä historia. Varsin ristiriitaista, kun muistaa tavoitteet niiden rakentamisen taustalla. New Yorkin ja New Jerseyn satamavirasto (jäljempänä PA (Port Authority)) tahtoi jotakin näyttävää ja ylevää, joka tekisi kunniaa kotikaupungilleen. Kaksoistornit suunnitellut arkkitehti Minoru Yamasaki puolestaan lausui:

"The World Trade Center is a living symbol of man’s dedication to world peace… a representation of man's belief in humanity, his need for individual dignity, his beliefs in the cooperation of men, and, through cooperation, his ability to find greatness."

Tätä kaikkea vastaan hyökättiin ensimmäisen kerran 26.2.1993, kun pohjoistornin maanalaisiin kerroksiin tehtiin pommi-isku. Lopullinen tuomio tuli 11.9.2001.

Samalla kohtalokkaalle korttelille tuli museointiarvoa.

Taistelu ground zerosta
World Trade Centerin megakorttelin suunnitelma kaksoistorneineen meni – siis pakotettiin – aikanaan läpi paljon kivuttomammin kuin syyskuun terrori-iskujen jälkeinen suunnitteluprosessi. Heti kun savu oli hälvennyt ja rauniot raivattu, alkoi armoton vääntö siitä, mitä korttelille tehdään ja kuka sille saa tehdä jotakin.

Terrori-iskujen aikaan PA omisti korttelin maan ja Larry Silverstein oikeuden rakentaa sille. Iskujen jälkeen Silversteinilla oli vakuutusrahat perittävinään ja mielipide sanottavanaan. Hän tahtoi rakentaa kaksoistornit takaisin. PA ja New Yorkin viranomaiset eivät ajatukselle lämmenneet, ja Silverstein päätettiin pelata taistosta ulos.

Voi kuinka helpolla lopulta olisi selvittykään, jos kaikki tuhottu olisi vain palautettu ja tapahtumalle pystytetty muistomerkki. Ja siinä se. Yhdysvallat näyttää maailmalle. Mutta kaikki pitää aina tehdä vaikeimman ja kalleimman kautta. Silverstein-kiistan päätyttyä aikaa kului ja suunnitelmia alueesta esitettiin ja hylättiin. Yhdistävä tekijä suunnitelmille oli se, että ne eivät koskaan tyydyttäneet täysin ketään. Terroristeilla oli varmasti hauskaa, kun aukko Manhattanin siluetissa oli ja pysyi.

Muun muassa New York Post sai väännöstä paljon etusivun juttuja.

Yhdistävänä tekijänä alueen suunnitelmissa oli kuitenkin myös muistomerkki. Kaikille osapuolille oli selvää, että sellainen rakennettaisiin, ja sen yhteyteen tulisi museo.

Muistomerkki ja museo eivät kuitenkaan päässeet sen helpommalla kuin muutkaan alueen rakennushankkeet. Kiistaa tuli viranomaisten ja iskujen uhrien omaisten välille siitä, kuinka museo ja muistomerkki käsittelivät uhrien kunnioittamista. Pahennusta herätti muun muassa se, että iskujen jälkeen alueen raivauksessa löytyneet, toistaiseksi tunnistamattomat ruumiinpalaset ja jäänteet päätettiin sijoittaa museoon.

Museossa on seinä, jonka takana olevat asiat eivät kuuluisi museoon. Kuva: 911memorial.org.

Alue on vieläkin keskeneräinen, mutta muistomerkki ja museo ovat toimineet jo jokusen vuoden.

Tuloksena tympeitä lasitorneja, kallis muistomerkki ja ei kenellekään tarkoitettu museo
Syyskuun 11. iskujen muistomerkki avautui vuonna 2011. Museo puolestaan avattiin yleisölle 21.5.2014. En ole itse käynyt museossa enkä mitä todennäköisimmin käykään, jos noille kulmille joskus eksyn. Miksikö? Museo on halpamainen tekele.

Yksi syy tuomiolleni on alueen koko jälleenrakennusprosessin vastenmielisyys. Tähän liittyy se, ettei uhrien omaisia ole kuunneltu asioissa, joissa heitä olisi pitänyt kuunnella. Tragedia on ollut rakennusaikana vielä sen verran tuore, että sen muistamisessa ja museoimisessa olisi ollut syytä olla tarkkana.

Toinen iso luotaantyöntävä seikka museossa on kaupallisuus. Raha puhuu monella tavalla:

1. Museota ja muistomerkkiä operoivien henkilöiden saamat tulot ovat olleet liian isoja.

2. Museo perii pääsymaksun. 24 dollaria! New Yorkissa on muita museoita, joihin tuon rahan mieluummin sijoittaisin turistina. Kun kyseessä on kansallinen tragedia, pääsymaksun tulisi edes olla pienempi. Vallassa olevien velvollisuus olisi välttää tragedialla rahastaminen tukemalla museota. Onhan tätä yritettykin saada läpi, mutta ei.

3. Museossa on museokauppa. Ei, ei, ei näin! Jos tragedialla rahastaminen ei tule jo pääsymaksun kohdalla mieleen, tässä se tulee viimeistään. Museokauppa on saanut paljon kritiikkiä osakseen, ja syystä. Nämä kuvat kertovat kaiken tarpeellisen:

Muun muassa pilapiirtäjä Jeff Darcy on kritisoinut museokauppaa. Ystävämme New York Post puolestaan sai siitä kohuotsikon.

Kolmas syy on hämmennys, joka museosta tulee. Kenelle museo on lopulta tarkoitettu? Sitä kaupitellaan turistikohteena, mutta kysyn eurooppalaisena, jolla ei ole mitään yhteyttä näihin terrori-iskuihin: minkä museossa oletetaan vetoavan kaltaisiini ihmisiin eli mahdollisiin turisteihin?

Museossa on esillä kaikenlaisia iskuissa vahingoittuneita esineitä, tuhosta selvinnyt portaikko ja kaksi pilaria, jotka olivat aikanaan osa etelätornin julkisivua. Näytillä on myös muun muassa videomateriaalia iskuista ja uhrien kuvat ja tietoprofiilit. Ok. Jotakin tällaista odotinkin. Mutta miksi olisin esineistä ja tiedoista kiinnostunut, kun lähes kaikkeen tähän materiaaliin voi tutustua muuallakin?

Videomateriaalia löytää halutessaan YouTubesta, iskuista on tehty erilaisia dokumentteja, ja uhrien ja heidän omaistensa tarinoita ja selviytymistarinoitakin löytää netin syövereistä jos etsii. Mitään uutta ja ainutlaatuista tietoa museo ei anna. Itselleni ainoa uutuusarvo olisi noissa kaksoistornien pilareissa ja portaikossa, koska en koskaan nähnyt niitä luonnollisessa ympäristössään. Niiden mittakaavaa ei hahmota muuten kuin näkemällä ne itse.

Jos ei tietoa, niin uusi kokemus kenties? Yrittääkö museo vedota siihen samaan tirkistelynhaluun, jonka ohjaamina ihmiset hidastavat moottoritiellä pällistelläkseen vastaantulevien kaistalla tapahtunutta onnettomuutta? Siihen uteliaisuuteen, jonka vuoksi he parveilivat syyskuun terrori-iskujen tapahtumapaikalla ottamassa kuvia kaksoistornien palavista raunioista? Minä olen ollut SIELLÄ ja nähnyt SITÄ JA SITÄ. Aika halpa motiivi. Kaikilla ei palavaa tarvetta tällaiseen ole.

Museo toimisikin paremmin, jos se ei edes yrittäisi olla vetävä turistikohde, vaan muistomerkki. Koska se on tragedialle pyhitetty museo, sen kuuluisi säilyttää tietty arvokkuus ja hiljaisuus itsessään. Jotakin tällaista siellä on yritettykin ainakin netistä löytyvien arvioiden perusteella. Itse näyttelyn toteutus ei ole pahaa kritiikkiä saanut. Museossa on tarkka käyttäytymiskoodi ja vaatimus hiljaisuudesta. Se on ainakin itselleni huojentava tieto, sillä se vielä olisi puuttunut, että museosta olisi tehty samanlainen bilepaikka kuin muistomerkistä.

Vaikea prosessi museon suunnittelu ja toteutus on varmasti ollut, sitä ei voi kieltää. Ehkä museo tarjoaa tuleville sukupolville enemmän. Niille, joille media ei ole syytänyt iskuja joka syyskuu viimeisen 15 vuoden ajan. Jää nähtäväksi.

Jälkikirjoitus
Toistaiseksi vain yksi asia on varma. Tahtojen taisto jatkuu Manhattanin kohtalokkaassa korttelissa niin kauan kuin elossa on ihmisiä, joihin terrori-iskut jollakin tavalla vaikuttivat. He katsovat korttelia miettien mitä jos…, minä olisin…, miksi ei... Aivan kuten aikanaan ne, jotka saivat lähteä kunnianhimoisen kaksoistorniprojektin tieltä. Uskon, että monikaan noista ihmisistä ei lopulta oppinut koskaan rakastamaan tai arvostamaan Manhattanin eteläkärjen haltuunsa ottaneita tornikaksosia.

Aika näyttää, kuinka museo löytää roolinsa ja yleisönsä. Mitä sen rahoitukselle tapahtuu? Opitaanko siellä mitään kritiikistä, ja saavatko uhrien omaiset jonakin päivänä tahtonsa läpi?

Nyt olisi erittäin kiinnostavaa kuulla museoihmisten näkemyksiä aiheesta. Miten surullinen paikka, henkilöhistoria tai tapahtuma pitäisi museoida? Mitä ground zerolle olisi pitänyt tehdä? Mitä mieltä itse olet museosta? Onko joku kenties käynyt siellä?

-----
Linkkejä
Muistomerkin ja museon verkkosivu
Sisarensa terrori-iskussa menettäneen Steve Kandellin museokokemus

Tanja Salonen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton tiedottaja

torstai 1. syyskuuta 2016

Siilot purkautuvat, missä bisneksessä olemme?


Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä on hyvä, että museoiden rooli yhteiskunnassa kasvaa. Ongelmia kuitenkin tulee, jos museotoiminnan rahoituspohja säilyy laajentuneesta vastuusta huolimatta samanlaisena kuin ennenkin.


Suomen museoliiton vuoteen 2020 ulottuvan strategian otsikko on Rakenteet muuttuvat. Luulen, ettei valitsemamme avainsanapari viesti ylivertaisesta strategisesta osaamisestamme, vaan kyse on itsestään selvästä asiasta. Museoalalla ei liene ketään, joka ei ole viime aikoina törmännyt laatikkoleikiksikin kutsuttuun jumppaan, jossa suorakulmiot ovat vuoroin pystyssä ja vuoroin vaa’assa sekä kolmiot vuoroin oikein vuoroin väärinpäin.

Museoiden toiminnallisten rakenteiden kunnossapito vaatii riittävän joustavuuden ja pitkäjänteisyyden yhdistämistä. Joustavuutta tarvitaan liiketoimintatyyppisten näyttely- ja tapahtumapalvelujen tuottamisessa ja pitkäjänteisyyttä kokoelma- ja tutkimustyössä. Liiketoimintatyyppisiä palveluja ei kannata tuottaa julkisina palveluina, vaan yritys-, yhdistys- ja säätiöpohjalta. Pitkäjänteisyyttä edellyttävissä tehtävissä valtio- ja kuntaorganisaatiot näyttävät houkuttavimmilta.

Tulevina vuosina toteutetaan varmasti uudistuksia, joissa kuntien ja valtion omistamia museoita säätiöityy tai säätiöiden ylläpitämiä museoita kunnallistetaan tai valtiollistetaan. Todennäköisin uudistusmalli kuitenkin on jokin näiden sekamuoto. Tällä hetkellä toimivalta näyttäisi Kansallisgallerian julkisoikeudellinen säätiö -malli.

Museoiden toiminnan kannalta laatikkoleikkiä ja ylläpitäjäorganisaation pohtimista tärkeämpää olisi kuitenkin miettiä ja päättää, missä bisneksessä olemme. Tähän pohdintaan meitä ohjaa ja pakottaa museoiden tehtäväkentän laajentuminen.

Viime päivinä museoiden yhteiskunnallisena tehtävänä on korostunut myönteinen vaikuttavuus talouteen ja työllisyyteen. Tämän perusteena on erityisesti matkailu- ja palveluelinkeinojen merkityksen kasvu taloudellisen hyvinvoinnin rakentamisessa. Pakolaiskriisi on puolestaan lisännyt museoiden roolia kulttuurienvälisen keskustelun ylläpitäjinä. Museoita pidetään henkisen hyvinvoinnin ja jopa yhteiskuntarauhan rakentajina. Tänä syksynä käyttöön otettu opetussuunnitelma puolestaan korostaa oppimisen taidoissa omaa tiedonhakua ja kyseenalaistamista. Museo onkin tulevina vuosina entistä useammin opetustila ja museolehtori sama kuin lehtori.

Edellä mainitut tehtävät ovat jo arkipäivää useimmille museoille. Ne ovat tulleet perinteisen ydintehtävämme eli kulttuuriperinnön tallentamisen rinnalle tai huonoimmillaan sen päälle. Oli niin tai näin, kulttuuriperintösiilo, johon museoiden tehtävät on totuttu asettamaan, on murtunut, ja tehtäviä on tullut elinkeino-, sosiaalipalvelu- ja koulusiiloista.

Kehityksen suunta on museoiden ja yhteiskunnan näkökulmasta ehdottomasti oikea. Kasvava ongelma kuitenkin on, että rahoitussiilot eivät ole murtuneet tehtäväsiilojen murtumisen mukana. Uusia tehtäviä on resursoitu vanhalta pohjalta. On syytä kysyä, onko kulttuuriperinnön tallentamisen, tutkimisen ja esittämisen resursseilla toteutettu elinkeino-, sosiaali- ja koulutuspoliittisia tehtäviä? Jos näin on, on selvää, mitkä tehtävät ovat jääneet vähemmälle. En ole ainakaan itse huomannut, että vastuun kulttuuriperinnön tallentamisesta jakaisi museoiden kanssa nykyään jokin muukin toimija.

Se, että resurssipuolen siilot ovat paljolti vielä olemassa, vaarantaa epäilemättä kaikkien osapuolten kannalta myönteisen kehityksen, jossa museoiden osaaminen on laajalti käytössä. Erityisesti siilojen pitäisi purkautua julkisen rahoituksen osalta, jonka varassa museotoiminta on nyt ja epäilemättä myös lähitulevaisuudessa.

Jos rahoitussiilot eivät murru, museoiden on tehtävä valinta. Meidän on päätettävä, missä bisneksessä haluamme olla. Tämä valinta ratkaisee yhteiskunnallisen tehtävämme ja sen, mitä taloudellispoliittista tai lainsäädännöllistä ohjausta noudatamme. Se ratkaisee myös asiakasvalintamme ja sen, millaisia odotuksia palvelun sisällöstä, laadusta tai hinnasta oletamme asiakkailla olevan.

Talouden näkökulmasta houkuttavimmalta näyttää toiminta, jossa liikkuvat suurimmat rahat ja harvemmat kilpailijat. Rahan perässä menevän ei kannata valita ensimmäisenä kulttuuriperintöbisnestä, vaan panostaa sosiaalipalvelu- tai matkailubisnekseen. Ja kun on kyse kilpailutilanteesta, kulttuuriperintöbisnes on museoille kannattavin valinta. Tilanteemme ei kuitenkaan ole missään mielessä lohduton myöskään matkailu-, sosiaali- tai koulupalvelubisneksessä.

Strategiseen pohdintaan ja valintoihin on siis mahdollisuuksia. Pohdinnan voimme aloittaa esimerkiksi kysymällä, tarvitsemmeko kokoelmia, jos toimimme ennen muuta matkailubisneksessä?

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri