Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä on hyvä, että museoiden rooli yhteiskunnassa kasvaa. Ongelmia kuitenkin tulee, jos museotoiminnan rahoituspohja säilyy laajentuneesta vastuusta huolimatta samanlaisena kuin ennenkin.
Suomen museoliiton vuoteen 2020 ulottuvan strategian otsikko on Rakenteet muuttuvat. Luulen, ettei valitsemamme avainsanapari viesti ylivertaisesta strategisesta osaamisestamme, vaan kyse on itsestään selvästä asiasta. Museoalalla ei liene ketään, joka ei ole viime aikoina törmännyt laatikkoleikiksikin kutsuttuun jumppaan, jossa suorakulmiot ovat vuoroin pystyssä ja vuoroin vaa’assa sekä kolmiot vuoroin oikein vuoroin väärinpäin.
Museoiden toiminnallisten rakenteiden kunnossapito vaatii riittävän joustavuuden ja pitkäjänteisyyden yhdistämistä. Joustavuutta tarvitaan liiketoimintatyyppisten näyttely- ja tapahtumapalvelujen tuottamisessa ja pitkäjänteisyyttä kokoelma- ja tutkimustyössä. Liiketoimintatyyppisiä palveluja ei kannata tuottaa julkisina palveluina, vaan yritys-, yhdistys- ja säätiöpohjalta. Pitkäjänteisyyttä edellyttävissä tehtävissä valtio- ja kuntaorganisaatiot näyttävät houkuttavimmilta.
Tulevina vuosina toteutetaan varmasti uudistuksia, joissa kuntien ja valtion omistamia museoita säätiöityy tai säätiöiden ylläpitämiä museoita kunnallistetaan tai valtiollistetaan. Todennäköisin uudistusmalli kuitenkin on jokin näiden sekamuoto. Tällä hetkellä toimivalta näyttäisi Kansallisgallerian julkisoikeudellinen säätiö -malli.
Museoiden toiminnan kannalta laatikkoleikkiä ja ylläpitäjäorganisaation pohtimista tärkeämpää olisi kuitenkin miettiä ja päättää, missä bisneksessä olemme. Tähän pohdintaan meitä ohjaa ja pakottaa museoiden tehtäväkentän laajentuminen.
Viime päivinä museoiden yhteiskunnallisena tehtävänä on korostunut myönteinen vaikuttavuus talouteen ja työllisyyteen. Tämän perusteena on erityisesti matkailu- ja palveluelinkeinojen merkityksen kasvu taloudellisen hyvinvoinnin rakentamisessa. Pakolaiskriisi on puolestaan lisännyt museoiden roolia kulttuurienvälisen keskustelun ylläpitäjinä. Museoita pidetään henkisen hyvinvoinnin ja jopa yhteiskuntarauhan rakentajina. Tänä syksynä käyttöön otettu opetussuunnitelma puolestaan korostaa oppimisen taidoissa omaa tiedonhakua ja kyseenalaistamista. Museo onkin tulevina vuosina entistä useammin opetustila ja museolehtori sama kuin lehtori.
Edellä mainitut tehtävät ovat jo arkipäivää useimmille museoille. Ne ovat tulleet perinteisen ydintehtävämme eli kulttuuriperinnön tallentamisen rinnalle tai huonoimmillaan sen päälle. Oli niin tai näin, kulttuuriperintösiilo, johon museoiden tehtävät on totuttu asettamaan, on murtunut, ja tehtäviä on tullut elinkeino-, sosiaalipalvelu- ja koulusiiloista.
Kehityksen suunta on museoiden ja yhteiskunnan näkökulmasta ehdottomasti oikea. Kasvava ongelma kuitenkin on, että rahoitussiilot eivät ole murtuneet tehtäväsiilojen murtumisen mukana. Uusia tehtäviä on resursoitu vanhalta pohjalta. On syytä kysyä, onko kulttuuriperinnön tallentamisen, tutkimisen ja esittämisen resursseilla toteutettu elinkeino-, sosiaali- ja koulutuspoliittisia tehtäviä? Jos näin on, on selvää, mitkä tehtävät ovat jääneet vähemmälle. En ole ainakaan itse huomannut, että vastuun kulttuuriperinnön tallentamisesta jakaisi museoiden kanssa nykyään jokin muukin toimija.
Se, että resurssipuolen siilot ovat paljolti vielä olemassa, vaarantaa epäilemättä kaikkien osapuolten kannalta myönteisen kehityksen, jossa museoiden osaaminen on laajalti käytössä. Erityisesti siilojen pitäisi purkautua julkisen rahoituksen osalta, jonka varassa museotoiminta on nyt ja epäilemättä myös lähitulevaisuudessa.
Jos rahoitussiilot eivät murru, museoiden on tehtävä valinta. Meidän on päätettävä, missä bisneksessä haluamme olla. Tämä valinta ratkaisee yhteiskunnallisen tehtävämme ja sen, mitä taloudellispoliittista tai lainsäädännöllistä ohjausta noudatamme. Se ratkaisee myös asiakasvalintamme ja sen, millaisia odotuksia palvelun sisällöstä, laadusta tai hinnasta oletamme asiakkailla olevan.
Talouden näkökulmasta houkuttavimmalta näyttää toiminta, jossa liikkuvat suurimmat rahat ja harvemmat kilpailijat. Rahan perässä menevän ei kannata valita ensimmäisenä kulttuuriperintöbisnestä, vaan panostaa sosiaalipalvelu- tai matkailubisnekseen. Ja kun on kyse kilpailutilanteesta, kulttuuriperintöbisnes on museoille kannattavin valinta. Tilanteemme ei kuitenkaan ole missään mielessä lohduton myöskään matkailu-, sosiaali- tai koulupalvelubisneksessä.
Strategiseen pohdintaan ja valintoihin on siis mahdollisuuksia. Pohdinnan voimme aloittaa esimerkiksi kysymällä, tarvitsemmeko kokoelmia, jos toimimme ennen muuta matkailubisneksessä?
Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti