perjantai 17. marraskuuta 2017

Miksi kulttuurin taloudesta ei keskustella?

Kuva: Wikimedia Commons (muokattu)




Kun kulttuurilta leikataan, perusteeksi ei anneta selvityksiä leikkausten talousvaikutuksista. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä muistuttaa, että jos selvityksiä tehtäisiin, kulttuurilta ei ehkä päädyttäisi leikkaamaan ollenkaan.



Olin tällä viikolla sivistysvaliokunnassa kuultavana vuoden 2018 valtionbudjetista ja siihen sisältyvästä museo- ja kulttuurirahoituksen tasoleikkurista. Rahoitustasoa on leikattu vuodesta 2012 alkaen valtiontalouden tervehdyttämisen merkeissä. Museoilta tasoleikkuri vie vuonna 2018 rahoitusta 2,2 miljoonan euron verran, mikä tarkoittaa sitä, että jokainen henkilötyövuosikorvaus olisi ilman leikkuria 20,3 % suurempi.

Valtion budjettia enemmän kulttuurin rahoituksen leikkaaminen on kuitenkin viime viikkoina keskusteluttanut paikallisella tasolla. Kävi näet niin, että Riihimäen kaupunginjohtaja oli viemässä kaupunginhallitukseen esitystä, jolla kaupunginteatterin rahoitusta olisi leikattu 300 000 eurolla. Käytännössä kaupunginjohtajan esitys olisi tarkoittanut Riihimäen kaupungin teatterin esitysten loppumista. Perusteena leikkaukselle oli kaupungin heikko taloudellinen tilanne.

Teatteriväki ja taiteilijat olivat tietenkin järkyttyneitä, ja lausuntoja teatterin säilyttämisen puolesta lähti liikkeelle kaikilla median keinoilla. Tulosta myös saatiin, ja reilun viikon aikana tilanne muuttui siten, että teatterin rahoitus jää entiselleen. Tilanteen nopean kääntymisen vuoksi on epäilty, että kaupunginjohtaja taktikoi teatterirahoitusleikkurilla budjettikeskustelun lillukanvarsiin, jotta suuremmat asiat jäisivät huomiotta. Niin tai näin, mutta varmaa on, että tämä veto oli helpoin tapa välttyä keskustelulta kulttuurirahoituksen kasvattamisesta.

Kulttuurin rahoituksesta käytävässä keskustelussa on eräs kummallinen piirre. Vaikka kulttuurin rahoitusleikkausten peruste on käytännössä aina heikko taloudellinen tilanne, leikkausesitys ei kuitenkaan johda keskusteluun taloudesta vaan kulttuurista. Keskustelua käydään siitä, miten kulloinenkin leikkaus vaikuttaa leikkauksen kohteena olevan kulttuurilaitokseen ja -toimialaan. Tyypillisimmillään puhutaan esitysten ja näyttelyiden määrästä, aukioloajoista, työllisyydestä, sivistyksestä, arvoista sekä mahdollisista museoiden ja teattereiden sulkemisista ja orkesteritoiminnan loppumisesta.

Minäkin olin  s i v i s t y s v a l i o k u n n a s s a  antamassa lausunnon esitykseen valtion talouden tervehdyttämisestä kulttuuribudjetin leikkauksilla, kun luontevampi paikka olisi ollut  t a l o u s v a l i o k u n t a. Tilanne olisi toinen, jos leikkausten peruste olisi kulttuurivihamielisyys tai vahva poliittinen vääntö kulttuuripolitiikan suunnasta. Näitä perusteita tai syitä ei rahoitusleikkausten taustalle kuitenkaan koskaan esitetä.

Luontevaa olisi, että keskustelua käytäisiin siitä, johtavatko taloussyillä perustellut päätökset esimerkiksi valtion tai Riihimäen kaupungin talouden kohenemiseen. Varmaa on, että esityksen talousvaikutus euroina on eri kuin valtion ja kaupungin kulubudjeteissa euroina näyttäytyvät säästöt.

Edelleen luontevaa olisi, että päätösten pohjaksi tehtäisiin selvitys talousvaikutuksista. Näitä ei kuitenkaan tehdä eikä ole tehty myöskään päätösten jälkeen. Ehkä syy on se, että selvitysten tulokset saisivat katumapäälle. Näet yleisellä tasolla tehtyjen kansallisten ja kansainvälisten selvitysten perusteella kulttuurin säästöillä aikaansaadut talousvaikutukset ovat vahvasti miinuksella. 

Kulttuurimenot eivät ole ajaneet yhdenkään kaupungin, alueen tai valtion taloutta ahdinkoon, eikä yhdenkään kaupungin, alueen tai valtion heikkoa taloutta ole pelastettu kulttuurimenojen leikkauksilla. Sen sijaan esimerkkejä päinvastaisista toimista on useita. Kulttuuri-investoinneilla on saatu aikaan rakennemuutos, jolla talous on saatu kasvu-uralle. Valtiollamme olisi mahdollisuus pyrkiä samaan.


Parempaa lahjaa pian sata vuotta täyttävä Suomi ei voisi itselleen antaa.



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

110 metriä korkea Museokortti-torni ja muita faktoja

Miltä 2,5-vuotiaan Museokortin tulokset näyttävät? 


Ojentaessamme ensimmäiset Museokortit presidentti Sauli Niinistölle ja rouva Jenni Haukiolle Mäntyniemessä 5. toukokuuta 2015 tunnelma oli juhlallinen. 

Tasavallan kuninkaallisten tapaamista enemmän jännitti se, millainen tarina Museokortilla olisi edessä. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin tiedämme siitä hieman enemmän. 

Huippukorkea asiakastyytyväisyys, miljoona kiinnostunutta


Museokortti-torni olisi
lähes 110 metriä korkea.
Museokortit ovat käyneet kaupaksi. Jos tähän mennessä valmistetut 140 000 Museokorttia pinottaisiin päällekkäin, torni olisi lähes 110 metriä korkea. Huippu jäisi toistaiseksi hieman Näsinneulan näköalatasanteen alapuolelle. 

Museokortin omistajat ovat tyytyväistä joukkoa. Asiakastyytyväisyyttä olemme mitanneet asteikolla 1—5.

  • 4,83 - asiakaskyselyn yleisarvosana 5/2016
  • 4,84 - asiakaskyselyn yleisarvosana 10/2017
  • 4,9 - Facebook-keskiarvo 11/2017

Kansallisgallerian teettämästä tutkimuksesta (2017) käy ilmi, että 71 prosenttia kaikista suomalaisista ja pääkaupunkiseudun asukkaista jopa 85 prosenttia on kuullut Museokortista. Lukemat ovat häkellyttävän korkeita, koska kysymys on alle kolmevuotiaasta tuotteesta. 

Eikä siinä vielä kaikki. Pääkaupunkiseudun asukkaista 39 prosenttia ja kaikista suomalaisista 28 prosenttia kertoo harkitsevansa Museokortin hankkimista (KG 2017). Suomessa on 4,4 miljoonaa täysi-ikäistä asukasta, joten tämä tarkoittaa noin 1,2 miljoonaa kiinnostunutta henkilöä. 

Kaikki eivät Museokortin ostopäätöstä todellisuudessa tee — oleellista on huomata, että puhutaan todella suuresta potentiaalistaSe on valtava mahdollisuus koko museoalalle.

Kynnys piipahtaa madaltunut, käyttökulttuuri muuttunut


Suomalaisten museoiden sisällöt ovat upeita ja juuri siksi Museokortin omistajat ovat tyytyväisiä. Korttihan on vain käytt
öliittymä, joka laskee museoon poikkeamisen kynnystä. 

Museokortin omistaja maksaa mahdollisuudesta (tunteesta!) että hän saa poiketa museoiden hienojen sisältöjen äärellä juuri niin usein kuin tahtoo, ilman erillisiä maksuja. Mielikuvien tasolla hän lähtee vuoden mittaiselle kulttuurimatkalle. 


Museokortin FB:ssa saamia arvioita.
Tustustu arvioihin ja kirjoita omasi täällä!

Museokortti on muuttanut museoiden käyttökulttuuria. Sen osoittavat innostunut asiakaspalaute, museoiden kokemukset ja kävijätilastot. Museokorttia voi ajatella myös osana globaalia kuluttajatottumusten muutosta. Vastaavaa, jatkuvasti suosiotaan kasvattavaa ansaintalogiikkaa hyödyntävät esimerkiksi suoratoistopalvelut Spotify ja Netflix; yhdellä maksulla rajattomasti sisältöä. 

Kun korttijärjestelmä perustettiin, museokohteita oli mukana 183. Tällä hetkellä Museokortti käy jo 264 museossa Ahvenanmaalta Inariin. Pääkaupunkiseudulta löytyy 40 Museokortti-museota. 

”Museokortti on yksi parhaista hankinnoistani ikinä. Reissatessa tulee selvitettyä etukäteen, missä museoissa voisi poiketa. Kynnys piipahtaa museossa on selvästi madaltunut, vaikka ennenkin olen museoissa käynyt”, muotoilee asian eräs asiakaskyselymme vastaajista.

Museoissa tehtiin kaikkien aikojen kävijäennätys


Museot tekivät viime vuonna kaikkien aikojen kävijäennätyksen. Kävijämäärä kasvoi vuonna 2016
viidenneksellä, eli noin miljoonalla 6,6 miljoonaan kävijään. Koko 2000-luvun ajan museoiden kävijämäärät ovat pysytelleet hieman yli 5 miljoonassa. 

Museokortin omistajat poikkeavat aktiivisesti museoissa ja houkuttelevat mukaan myös ystäviään. Kävijätutkimusten perusteella tiedämme, että museokäynnit tehdään usein yhden tai usemman henkilön seurassa. Innostunut Museokortin omistaja on kuin magneetti, joka vetää myös muita tuttavapiirinsä ihmisiä museoiden hienojen sisältöjen äärelle.  

Kävijämäärien ja julkisen huomion kasvaessa museotoiminnan rahoitusta on helpompi perustella myös poliitikoille. Kohonneet kävijämäärät kasvattavat lisäksi museokahviloiden ja -kauppojen potentiaalisia tulovirtoja. Ainoa selittävä tekijä kasvaville kävijämäärille Museokortti ei tietenkään ole, mutta korrelaatiota voi pitää varsin vakuuttavana. 



Museoiden pääsymaksutulot ja kävijämäärät 2014-2016:
Pääsymaksutulot: +5,7 miljoona, 41%
Museokävijät +1,2 miljoonaa, 23%


Pääsymaksutulot kasvukäyrällä: +41%


Kävijämäärien ohella museoiden pääsymaksutulot ovat kasvaneet selvästi. Viimeinen vertailukelpoinen tilastovuosi ilman Museokortin vaikutusta on 2014. Museoiden yhteenlasketut pääsymaksutulot kasvoivat 2014–2016 peräti 5,7 miljoonaa euroa eli 41 prosenttia.



Museokortin hankkivat henkilöt sijoittavat noin 65 euroa museokäynteihinsä. Suurin osa heistä ei muutoin käyttäisi vuoden aikana näin suurta summaa pääsylippujen hankkimiseen. 

Museokortin myyntitulot (uudet kortit ja uusittavat kortit) ovat kuin museoiden yhdessä leipoma kakku, joka jaetaan museoiden kesken kävijämäärien perusteella. Kakku paisuu sitä suuremmaksi, mitä useammat suomalaiset Museokortin hankkivat.
 Sen eteen meidän kaikkien kannattaa yhdessä työskennellä. Oleellinen tieto lienee myös, että Museokortin myyminen on aina kannattavampaa museolle kuin aikuisten kertalipun myyminen.

Joulusesonki, Museokortin paras myyntikausi, on juuri alkamassa. Kyseessä on aineeton lahja täynnä sisältöä — tuote, jota voi hyvällä sydämellä suositella lähes kenelle tahansa. 


Seppo Honkanen 
Kirjoittaja on Museokortin kehitysjohtaja
@honkanen

Katso video Museokortin toimintalogiikasta 


perjantai 10. marraskuuta 2017

Tanssi robottien kanssa

Kuva: Ismo-Pekka Heikinheimo


Tekniikka ja nykytanssi kohtaavat rajoja rikkovalla tavalla, kun Ismo Dance Company esittää Robotit eivät uneksi -tanssiteosta Tekniikan museossa 12.10–10.12.2017. Vuoden 2017 neljännen Museo-lehden ennakkojuttu esittelee museoiden uudentyyppisiä yhteistyökuvioita.


Mustassa nesteessä elävä ja siitä ravintonsa saava kuvitteellinen ihmisrobotti saa käskynsä liikkua ja tanssia tulevaisuuden informaationsiirtomuodolla. Tanssiva robotti osaa liikkua monipuolisemmin ja sulavammin kuin nykyaikaiset robotit, mutta pystyy silti toteuttamaan tehtävänsä millintarkasti.

Ismo Dance Companyn Robotit eivät uneksi -tanssiteosta esitetään Tekniikan museon uuden Tekniikan maa -näyttelyn yhteydessä. Näyttely käsittelee teknologian roolia, teollisuutta ja innovaatioita suomalaisessa yhteiskunnassa, kulttuurissa ja ihmisten arjessa.

”Halusimme tuoda museoomme ja kävijöillemme jotain uutta, jotain särmää, jotain, mitä täällä ei ole ennen nähty. Vaikuttaa siltä, että olemme onnistuneet siinä”, kertoo museonjohtaja Marjo Mikkola Tekniikan museosta.

Ismo Dance Company haki kiinnostavia yhteistyökuvioita sekä erityisesti tälle teokselle sopivaa miljöötä.

”Tämän tyyppinen sanomallinen esitys kaipaa oikean kontekstin. Sitä ei olisi voinut esittää teatterissa”, kertoo teoksen koreografi ja ohjaaja Ismo-Pekka Heikinheimo.

Heikinheimo on tehnyt aiemminkin esityksiä ja yhteistyötä eri museoissa. Niiden tilat ja ympäristö antavat nykytanssille uusia mahdollisuuksia.

”Moniaistisuus on museoissakin nykyisin tärkeä yleisön kohtaamisen väline.”

Ennakkoluuloja kaatavaa yhteistyötä


Museolle esitys on antanut uuden näkökulman teknologiaan liittyvään näyttelyyn. Museota on kehuttu rohkeasta avauksesta ja yhteistyöstä yli kulttuurin raja-aitojen.

”Olemme saaneet uusia yleisöjä nykytanssin ja kulttuurin puolelta. Yleisöä, joka ei ajatellut, että tekniikka olisi kulttuuria. Tämä on ennakkoluuloja kaatavaa yhteistyötä”, pohtii Marjo Mikkola.

Heikinheimo miettii puolestaan, että Tekniikan museon vakiokävijät eli insinöörit ovat olleet haltioissaan esityksestä: ”Näinkin tekniikkaa voi käsitellä.”

Mikkolan mukaan Tekniikan museo voi jatkossakin olla näyttämönä esitystaiteelle ja rakentaa uudenlaisia yhteistyökuvioita.

”Aiemmin museossa on nähty esimerkiksi valokuvataidetta, mutta onhan tämä huomattavan pitkälle vietyä rajojen rikkomista.”

Robotit eivät uneksi -teoksessa kansainvälistä arvostusta saanut nykytanssija Tanja Illukka esittää mustassa märkäpuvussa ihmisrobottia. Teos pohjautuu kuvataiteilija Suvi Härkösen samannimiseen installaatioon, jonka vesiallas toimii teoksen vaikuttavana lavastuksena. Yleisö puetaan mustiin sadeviittoihin ja asetellaan istumaan vesialtaan ympärille.

”Esityksessä katsoja upotetaan osaksi teosta, otetaan mukaan teoksen maailmaan”, tiivistää Heikinheimo.

Tekniikan museo
Viikintie 1, 00560 Helsinki tekniikanmuseo.fi/

Robotit eivät uneksi -tanssiteos
Su 12.11. klo 15
To 16.11. klo 18
Su 19.11. klo 15
To 23.11. klo 18
Su 26.11. klo 15
To 30.11. klo 18
Su 3.12. klo 15
To 7.12. klo 18
Su 10.12. klo 15 Liput: holvi.com/shop/ismodance/

Nelli Korpi
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö
Teksti on kirjoitettu Museo-lehteen 4/2017






Museo-lehti 04/2017 ilmestyy 24.11.2017. Tilaa lehti suoraan kotiisi tästä!

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Kulttuurin rahoitus on yritystukia tärkeämpää

Kuva: Marinus van Reymerswale: The moneychanger and his wife. (Wikimedia Commons)



Yrityksiä tuetaan enemmän kuin kulttuuria. Mutta mitä tapahtuisikaan, jos osittain tehottomia yritystukia ohjattaisiin kulttuurille? Tätä mietiskelee Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä.


Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) mukaan julkisen yritystuen määrä on noin 7 miljardia euroa. Tuen tarkkaa määrää ei tosin tiedetä, sillä laskentamallista ei ole yksimielisyyttä. Jos lukuun sisällytetään vain suorat rahalliset tuet, yritystuen määrä on 1,1 miljardia euroa. Kun siihen otetaan mukaan yritysten saamat verotuet, kokonaismäärä nousee 4 miljardiin euroon. Korkein luku eli 7 miljardia euroa saadaan, kun yritystukiin otetaan mukaan myös arvonlisäverokevennykset.

Valtio rahoitti museoita vuonna 2016 yhteensä 103 miljoonalla eurolla. Tämä ilmenee Museoviraston juuri julkaisemista tilastokorteista. Kun rahoitukseen otetaan mukaan kuntien panostus, museoiden julkisen tuen määrä nousee 188 miljoonaan euroon. 

Jos vertaillaan valtion panostuksia yrityksiin ja museoihin, on parasta verrata suoraa yritystukea ja valtion museorahoitusta. Vuositasolla valtio avustaa siis yrityksiä noin miljardilla eurolla enemmän kuin museoita.

Museorahoitusta ja yritystukia yhdistää tällä hetkellä se, että molempia perustellaan elinkeinopoliittisilla syillä. Yritystuet ovat olleet tässä viitekehyksessä aina. Museorahoituksessa elinkeinopoliittinen näkökulma on vahvistunut koko 2010-luvun ajan. Tällä hetkellä on niin, että museoinvestoinnit kuuluvat poliittisella päätöksentekoareenalla enemmän elinkeinopoliittiseen kuin kulttuuripoliittiseen keskusteluun. Museoiden ylläpitorahoituksessa kulttuuripoliittinen viitekehys on vahvempi.

Vaikka yritystuet ja museorahoitus ovat enenevässä määrin vahvistamassa taloutta ja työllisyyttä samassa viitekehyksessä, poliittinen keskustelu poikkeaa huomattavasti tukien välillä. Kun julkista rahoitusta tarvitaan museo- ja kulttuuri-investointeihin, vastustusargumenteissa toistuvat homekoulut sekä vanhusten hoidon ja julkisen talouden yleinen heikko tilanne.

Yritystukia ei näillä argumenteilla kritisoida. Päinvastoin. Yritystuet nähdään pikemminkin mahdollistajina sille, että niihin kohteisiin, joista museorahoituksen katsotaan olevan pois, riittäisi rahoitusta myös tulevaisuudessa. Poliittisen keskustelun ja päätöksenteon ytimessä on syvällä sellainen perusajatus, että teollisuuskylä on investointi ja kulttuuriteollisuuskylä on kulu.

Tutkimustulokset eivät ole tukeneet tätä ajatusta enää vuosiin. Selvää on myös se, että jälkiteollisessa Euroopassa teollisuuskylä on julkisen rahoituksen riski-investointi, jos sen yhteiskunnallista tuottoa vertaa kulttuuri-investointeihin.

Vaikka yritystukia ei ammuta alas sillä, että tukiin käytetyt rahat ovat pois lapsilta, vanhuksilta ja syrjäytyneiltä, eivät yritystuetkaan ole välttyneet kritiikiltä. Kritiikki on jopa erittäin voimakasta, ja usein se tulee tuen kohderyhmästä. Johtavat yrityspäättäjät ja useat yritykset kritisoivat tukia, koska ne on todettu tehottomiksi ja koska ne vääristävät kilpailua. Yritystukien on jopa todettu estävän kehitystä, sillä ne pitävät yllä rakenteita, jotka eivät ole enää elinkelpoisia. Kritiikistä huolimatta yritystukiin käytetyt budjettivarat ovat kuluvalla hallituskaudella olleet kasvamaan päin.

Kuluvalla hallituskaudella kutistuneen kulttuurirahoituksen näkökulmasta tämä on vähintäänkin omituista. Museotoiminta ja muu kulttuuri ovat luovan talouden ytimessä, ja luovan talouden on esimerkiksi Anne Brunilan työryhmän selvityksessä todettu olevan erittäin tehokasta talouden, työllisyyden ja kilpailukyvyn lisäämisessä sekä talouden rakenteiden muuttamisessa ja uudistamisessa. Yleistäen voisi sanoa, että luovan talouden rahoituksen voi katsoa tukevan niitä tavoitteita, joiden toteuttamisessa yritystukirahoituksen on todettu olevan tehotonta.

Yhteiskunnallisten vaikutusten näkökulmasta kaikki näyttäisivät voittavan, jos yritystukiin käytettyä rahoitusta siirrettäisiin kulttuuriin. 10 %:n siirto tuplaisi museoiden rahoituksen ja 40 %:n siirto tuplaisi koko kulttuuritoimialan rahoituksen. Painopisteen muutos saisi aikaan loikan kulttuuripalveluissa. Muutos myös edistäisi niitä tavoitteita, joita yritystuille asetetaan, sekä toivotusti vähentäisi yritystukien haittavaikutuksia. Ainakaan siirrot eivät veisi julkisen talouden tasapainoa huonompaan suuntaan.

Yritystukiin kohdistetusta kritiikistä huolimatta uskon, että tuilla on sijansa. Painopisteen siirrolle on kuitenkin vahvat perusteet. Tällä hetkellä kulttuuri on tärkeämpää elinkeinopoliittisesta näkökulmasta katsoen.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Hinnat kohdilleen


Mitä museon palveluiden ja tuotteiden pitäisi maksaa? Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä pohdiskelee nyt hinnoittelua.


Hinnoittelun tavoite on yksinkertaisimmillaan saada palvelut ja tuotteet myytyä siten, että tuottaja saa välittömästi tai keskipitkällä aikavälillä rahaa vähintään saman verran kuin palveluiden tai tuotteiden tekeminen vaati. Asiakas arvioi hintaa mm. oman maksukykynsä, mielikuvansa tai kilpailijoiden tarjonnan näkökulmasta. Jos pohdinta tukee ostoa kaikilta osin, tuote on hintansa väärti ja kauppa syntyy.

Palvelun tuottajan osalta hintaan liittyvät näkökulmat ovat moninaisemmat. Hinnoittelua mietitään useimmiten tuotantokustannusten perusteella: tuotteesta pitää saada vähintään muuttuvien ja kiinteiden kulujen verran rahaa (kustannusperusteinen hinnoittelu).

Ongelmia tulee, jos kustannusperuste tuottaa hinnan, joka ei ole linjassa asiakkaan maksukyvyn tai mielikuvan kanssa. Museoissa asiakkaan hintamielikuvaongelmaan törmää etenkin tietopalveluiden kohdalla. Asiakas mieltää museon useimmiten julkiseksi palveluksi ja odottaa palveluilta sen mukaista hintaa. Siis matalaa tai maksutonta. 

Ongelmissa ollaan myös, jos markkinoilla on tarjolla asiakkaalle samoihin tarpeisiin vastaava tai korvaava tuote tai palvelu, joka on huomattavasti halvempi (markkinaperusteinen hinta-arvio), tai hinta on korkeampi kuin mitä asiakas on tottunut aikaisemmin maksamaan (palveluhistoriaperusteinen hinta-arvio).

Hinnoittelun kuningaslaji on arvoperusteinen hinnoittelu: hinta määritellään sen mukaan, mitä hyötyä/arvoa asiakas tuntee palvelusta tai tuotteesta saavansa. Hinta voi olla hyvinkin korkea ja täysin riippumaton tuotantokustannuksista, jos asiakas esimerkiksi arvostaa tuotemielikuvaa (vrt. luksustuotteet) tai saavuttaa ostoksellaan huomattavaa taloudellista hyötyä (vrt. investointihyödykkeet). Tästä hinnoittelunäkökulmasta olen kirjoittanut kesäkuussa 2014 julkaistussa blogipostauksessani Hintansa väärti.

Museoissa eniten käytetty on palveluhistoriaan perustuva hinnoittelu. Näin ainakin pääsylippujen osalta. Hinnan muutoksia arvioidaan ennemmin sen perusteella, mitä hinnat olivat aikaisemmin, kuin analysoimalla tuotantokustannusten tai markkina-aseman muutosta. Aktiivisemmallekin hinnoittelupohdinnalle olisi tilausta. Tähän asiaan kiinnitti koko kulttuurialan osalta huomiota myös Taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Pasi Holm tuoreessa Sitran julkaisemassa blogissa.

Hinta voisi joustaa vähintään sesonkien, mutta myös vuorokaudenaikojen mukaan. Perusteltua olisi, että aamu- ja keskipäivällä museoliput olisivat ilta-aikaa edullisempia. Luonnollisesti hinnoittelun pitäisi reagoida myös kysyntään. Jos kysyntä on heikkoa, sitä voisi vauhdittaa hintojen laskulla. Ruuhkatilanteissa kysyntää voisi tasata hintaa nostamalla. Mielenkiintoisia näkymiä avaa myös se, että hinta muuttuisi käytetyn ajan tai palvelutason mukaan. Tämän tyyppinen aktiivinen hinnoittelu tarkoittaisi sitä, että museoiden hallitukset ja lautakunnat luopuisivat hintojen määräämisvallasta. Näin on monessa museossa jo tehty, ja muissakin pitäisi.

Hinnoittelulla voi saada halutessaan myös tehokasta asiakaspalautetta. Kuulin hiljattain, että ohjelmistokehitysyhtiö Vincitin tavoite on 100-prosenttisesti tyytyväiset asiakkaat. Kohti tätä tavoitetta he vauhdittavat itseään lupaamalla palauttaa asiakkaalle rahat, jos 100 %:n tyytyväisyydestä jäädään. Tulokset näkyvät. Vincit on yksi Suomen menestyneimmistä yhtiöistä.

Vuosia sitten luin amerikkalaisesta kivialan yhtiöstä, jonka hinnoittelu perustui siihen, että asiakas sai maksaa sen, mitä yhtiö asiakkaan mielestä ansaitsi. Käytännössä tämä toteutettiin siten, että yhtiön laskussa oli työn normaalihinta, mutta asiakkaalla oli täysi oikeus maksaa mitä halusi. Kuitenkin siten, että jos maksu poikkesi laskussa olevasta summasta, erotuksen syy piti perustella.

Innostuin tästä ajatuksesta etenkin siksi, että tämäkin yhtiö oli menestystarina. Rohkeus ei kuitenkaan riittänyt viedä ajatusta käytäntöön. Päätöksessä painoi kevyt epäluottamus oman palvelun laatuun, mutta myös kevyt epäluottamus asiakkaaseen – ajattelin, että asiakkaat käyttäisivät järjestelmää hyväkseen. Kumpikaan peruste kokeilusta luopumiseen ei ollut kovin asiakaskeskeinen, ja edelleen mieltäni vaivaa eräs kysymys. Onko muuta aidosti oikeaa tapaa saada hinnat kohdilleen?



Kimmo levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Suomi 100 ja Pakistan 70 - perfect match?

Kimmo Levä piti esitemän Museoliiton mahdollisuuksista museoiden toiminnan kehittämisessä Pakistanin kansallismuseossa. Kuulijoina oli Karachin alueen museoiden edustajia.

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä vieraili viime viikolla Pakistanin Karachissa. Nyt hän kertoo näkemästään ja kokemastaan.



Sain olla mukana Pakistanin suurlähettiläs Rauli Suikkasen delegaatiossa juhlistamassa Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä Karachissa 5.–7.10.2017. Tilaisuus oli juhlava, ja sen järjestelyistä vastasi pääosin Suomen Karachissa asuva kunniakonsuli Sadia Khan. Puheiden lisäksi Suomen historia oli esillä Museoliiton ulkoministeriölle tuottamassa näyttelyssä, joka koostui yhdeksästä roll upista ja yhdestä esineestä: äitiyspakkauksesta.

Äitiyspakkaus oli paikalla juhlistamassa Suomen ulkoministeriön Karachissa rahoittamaa ja erittäin onnistunutta hanketta, jossa tuettiin nuorille äideille kohdennetun klinikan kehittämistä. Se oli hyvin valittu esine myös Suomen historian esittelyn näkökulmasta. Paikalla kunniavieraana ollut terveysministeri nosti sen puheessaan esiin todeten, että näinhän valtion pitäisi toivottaa kaikki syntyneet, uudet ihmiset tervetulleiksi maailmaan. Ainakin puhetasolla hän aikoi viedä ideaa eteenpäin Pakistanissa.

Juhlan jälkeisinä päivinä minulla oli tilaisuus pitää esitelmä Karachin alueen museonjohtajille ja kuraattoreille Pakistanin kansallismuseossa aiheesta The role of Museum Associations in development of museums and museology. Pakistanin kansallismuseon lisäksi vierailin Valtion pankin museossa (State Bank Museum of Pakistan), vuonna 1947 itsenäistyneen Pakistanin perustajan Muhammad Ali Jinnahin kotimuseossa, hänen hautapaikallaan sijaitsevassa Quaid-l-Azamin kansallisessa mausoleumissa ja Pakistanin merenkulku- ja laivastomuseossa. Itsenäisen Pakistanin 70-vuotias historia oli huomioitu erikoisnäyttelyllä Valtion pankin museossa.

Olen vieraillut Pakistanissa vuoden 2013 jälkeen kolme kertaa. Karachin museot olivat ehdottomasti korkealaatuisimpia näkemistäni museoista, ja ne olivat monilta osin eurooppalaisella tasolla. Laadukkaita olivat erityisesti Valtion pankin museo ja Merenkulku- ja laivastomuseo. Tämän ovat epäilemättä mahdollistaneet vakaat ja vauraat omistajatahot eli Pakistanin pankki ja Pakistanin merivoimat.

Pakistanin museoliiton pääshteeri Attique Ahmad ja Museoliiton Karachin alueen koordinaattori Z.m. Quadri

Kansallismuseo oli esillepanossaan yllä mainittujen museoiden tason alapuolella. Voisi sanoa, että kansallismuseo näyttäytyi tyypillisenä pakistanilaisena kulttuurihistoriallisena museona, jossa on erittäin arvokas arkeologinen ja uskontoihin liittyvä esineistö, mutta dokumentaatio- ja esittelytiedot puuttuvat käytännössä kokonaan. Myös näyttelytilojen olosuhteet olivat ilmaston kovuuteen nähden erittäin heikot, ja ne selkeästi vaarantavat materiaalien pitkäjänteisen säilymisen.

Pakistanin kansallismuseossa pitämäni luennon aihe oli Pakistanin museoliiton pääsihteeri Attique Ahmadin antama. Esitelmän aikana ja sen jälkeen virinnyt keskustelu osoitti, että aihe oli hyvin valittu. Museoiden toiminnan kehittämiselle Karachissa ja koko Pakistanissa on huomattava tarve. Kehittäminen tarkoittaa sekä laatua että määrää.

Pakistanin museoiden kokonaismäärä ei ole tiedossa, mutta ammatillisten museoiden määrä on alle 100. Käydyn keskustelun osalta museoiden keskeisimmät haasteet ovat



- kehittämishankkeiden jääminen toteutumatta tai jääminen hankkeiksi

- museoalalle koulutetun henkilöstön vähäisyys (erityisesti arkeologit ja tutkijat)
- 
museoiden vakiintumaton rooli yhteiskunnassa

- museoalan yhteisen näkemyksen puute kehittämisen suunnasta.

Muiden kehittyvien maiden tapaan Pakistanilla on huomattavat mahdollisuudet saada kansainvälistä rahoitusta kehittämishankkeilleen. Museoalalle näitä oli myös haettu ja saatu. Ongelmaksi muodostui se, ettei hankerahoja saatu käytettyä museoalan osaajien vähäisyyden vuoksi ja rahoja jouduttiin palauttamaan. Erityisesti puute on arkeologisesta osaamisesta. Tällä hetkellä tilanne on se, että tiedossa olevia arvokkaita löytöjä Harappan valtakunnan alueelta ei kaiveta esiin, koska ammattilaisista on pulaa niin kaivauksilla kuin löydetyn materiaalin dokumentoinnissa (konservoinnissa ja säilyttämisessä).

Kehityshankkeiden jääminen pelkästään hankkeiksi ei ole yksistään pakistanilainen ongelma, mutta museoiden vähäisyys ja museoiden yhteistoiminnan koordinoimattomuus kärjistävät tilannetta. Hanketulokset eivät siirry museoiden arkeen. Tulosten jakaminen museoihin olisi Pakistanin museoliiton tehtävä, mutta liitto on vasta perustamisvaiheessa (perustettu 2014). Museoliiton henkilöstön voimavarat menevät vielä verkoston rakentamiseen ja toiminnan organisoimiseen. Kuvaavaa on, että pääsihteeri Ahmad totesi merkittävänä kehitysaskeleena sen, että liitolle oli viimein saatu avattua oma pankkitili ja että toiminta alkaa muutenkin olla byrokratian osalta kunnossa.

Kouluttamisen ja kehittämishankkeiden koordinoimisen lisäksi Pakistanin museoliitolta odotetaan yhteiskunnallista vaikuttamista museoiden aseman vahvistamiseksi sekä liittovaltion että koko Pakistanin tasolla. Tässä tehtävässä onnistuminen edellyttää, että Museoliittoon liittyy riittävästi museoita. Tällä hetkellä pääsihteeri Ahmadin kertoman mukaan Museoliitolla on memorandum of understanding -tyyppinen sopimus noin 70 museon kanssa. Osuus on jo merkittävä, mutta tilanteeseen, jossa nämä museot esimerkiksi kokoontuvat vuosittaiseen tapaamiseen tai jossa Museoliitolla on jäsenistönsä valitsema hallitus, on vielä matkaa.

Pakistanin ja Suomen museosektorien yhteistyö näyttää perfect matchilta. Alan organisoitumisen ja asiantuntemuksen osalta meillä on sellaista osaamista, jolle Pakistanissa on kasvavaa tilausta. Pakistanin kansallismuseossa pitämäni luennon jälkeen syntyneessä keskustelussa Karachin alueen museonjohtajien viesti oli selkeä: nyt on siirryttävä jo käytännön tekoihin. Viesti oli kohdennettu sekä Pakistanin että Suomen museoliitolle. Vaatimus oli aiheellinen ja perusteltu. Mahdollisuuksia tähän on, sillä keskustelussa esiintyi monesti viimeaikaisessa eurooppalaisessa museokeskustelussa vähän käytetty lause: money is not the problem.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

torstai 21. syyskuuta 2017

Vähän kaikkea vai paljon jotain?


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa valinnoista. Nyt jos koskaan museoiden olisi syytä miettiä painotuksiaan ja tehdä valintoja.



Museoiden toimintaympäristön muutoksessa sekä museoiden tehtävät että työmenetelmät arvioidaan uudelleen. Molemmissa ryhmissä variaatioiden määrä on kasvamassa.

Museoiden tehtäväkentässä perinteisten kulttuuripoliittisten tavoitteiden rinnalle on tullut sosiaali-, koulutus- ja elinkeinopoliittisia tehtäviä. Näiden lisäksi museoilta odotetaan aikaisempaa aktiivisempaa osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Työmenetelmissä analogisten menetelmien rinnalle on tullut digitaalisia työkaluja, ja museopalveluiden on oltava kivijalan lisäksi saavutettavissa internet- ja mobiilikäyttöliittymillä. 

Variaatioiden lisääntyminen merkitsee joko valintoja tai huomattavaa lisäresursointia. Vaihtoehtona on myös se, että jaamme nykyiset resurssimme entistä laajemmalle.

Nykyinen rahoitusnäkymä ei rohkaise valitsemaan resurssien kasvattamista. Todennäköisimmät strategiset vaihtoehdot ovat siis joko nykyisten resurssien jakaminen entistä laajemmalle (tehdään vähän kaikkea) tai sen valitseminen, mihin resurssit suunnataan (tehdään paljon jotain).

Museot eivät toimi tyhjiössä. Palvelujemme käyttäjät voivat aina valita, mihin aikansa ja rahansa käyttävät. Tämä kilpailutilanne tarkoittaa käytännössä sitä, että ”tehdään vähän kaikkea” on strategisena valintana riskipitoinen. Asiakas-/käyttäjävalinta kohdistuu yleensä markkinoiden parhaiden joukossa olevaan toimijaan. Tätä asemaa eivät koskaan saavuta ”vähän kaikkea” -organisaatiot. Rohkaisen siis valintaan ja sen mukaiseen resurssien käytön ja kehittämisen painottamiseen.

Kun valitsemme tehtävää, meidän on ensin valittava toimialamme. Jos esimerkiksi näemme tulevaisuutemme ennen muuta kulttuurimatkailuorganisaationa, meidän on keskityttävä olemaan sillä toimialalla parhaiden joukossa sekä tilojemme, osaamisemme että palvelujemme suhteen. Käytännössä tämä valinta myös tarkoittaa, että lähdemme kohti liiketoiminnallista ympäristöä, jossa julkisen hallinnon rakenteissa kiinni oleva organisaatio ei pärjää.

Kulttuurimatkailutoimialalla meidän on unohdettava taloudellista voittoa tavoittelematon luonteemme ja ”ti–pe 8–16” -palvelukonseptimme ja keskityttävä vauraamman puoleisen väen tarpeisiin. Kohderyhmien huomion saamme tavoittelemalla valtakunnallista näkyvyyttä.

Jos taas näemme, että tulevaisuutemme on esimerkiksi ensisijaisesti koulutussektorilla, meidän on keskityttävä olemaan paras oppimisen paikka tilojen ja osaamisen osalta.  Tämä valinta tarkoittaa, että olemme vahvasti julkinen palvelu ja mahdolliset rakennus- ja muut investointimme määräytyvät koulujen sijainnin mukaan. Tämä valinta myös tarkoittaa sitä, että olemme ennen muuta paikallinen toimija, joka tarjoaa palveluitaan ma–pe 8–16.

Työmenetelmien osalta päävalinta tehdään digitaalisten ja analogisten menetelmien välillä. Näkymä on ollut jo vuosia se, että kaikki digitalisoituu. Asiakkaiden odotukset verkko- ja mobiilipalvelujen tasosta alkavat olla jo melko korkealla tasolla. Tässä toimintaympäristössä valinta, joka kohdistuu kivijalkapalvelujen ylläpitoon ja kehittämiseen digitaalisten palvelujen kustannuksella, on erittäin riskipitoinen.

Tehtäväkentän ja työmenetelmien monipuolistuminen edellyttää myös valitsemaan, miten määrittelemme museomme toiminnan. Kulttuurimatkailu- tai koulutoimialalla ei kokoelmatyötä välttämättä tarvita.

Liikkeelle valinnan harjoittelussa voi lähteä vaikka tekemällä valintoja seuraavista vaihtoehdoista:

- 

 Paikallinen vai valtakunnallinen?

-  Varattomille vai vauraille?

-  Enemmistölle vai vähemmistölle?

-  Analogisesti vai digitaalisesti?

-  Julkinen palvelu vai business?

-  Vaikuttava vai toteava?

-  Subjektiivinen vai objektiivinen?

-  Tallentamista vai tutkimista vai esittämistä?


Harjoittelutehtävän reputtaa, jos valinta on “kaikkea tätä suurelle yleisölle”. Menestystä tuleviin vaativiin valintoihin.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Luova museo ideoi, kokeilee ja jakaa - yhdessä muiden kanssa


Suomen museoliitto oli partnerina kolmivuotisessa Creative Museum -projektissa, joka on juuri tullut päätökseensä. Tässä kirjoituksessa Museoliiton projektikoordinaattori/koulutussuunnittelija Pauliina Kinanen ja projektisuunnittelija Janne Tielinen tiivistävät projektin tulokset ja opit.


Creative Museum -projekti lähti liikkeelle tarpeesta vastata museoiden muuttuvan toimintaympäristön vaatimuksiin, jotka edellyttävät museoilta ja niiden työntekijöiltä rohkeutta luoda uusia kumppanuuksia, testata erilaisia tapoja työskennellä yleisöjen kanssa sekä jakaa kokemuksia ja käytäntöjä.

Projekti vahvisti ajatusta siitä, että innovatiivinen ja luova museo on vaikuttava museo.
Käsitys luovasta museosta tiivistyi projektin kuluessa kolmeen pääteemaan: Connecting to Communities, Spaces for Yes ja Strategies for Success. Nämä pääteemat voi kiteyttää viiteen ohjenuoraan:



1. Verkostoidu rohkeasti
Luovan teknologian hyödyntäminen esimerkiksi museoiden näyttelyissä tai palveluissa edellyttää avoimuutta ulkopuolisia toimijoita kohtaan. Sopivien toimintatapojen ja museon näkökulmasta oleellisen osaamisen kartoittaminen kannattaa aloittaa tutustumalla ilmiöihin ja potentiaalisiin tekijöihin. Etsi ihmisiä ja yhteisöjä, jotka inspiroivat, ota rohkeasti yhteyttä ja mene käymään.

2. Altistu maker-kulttuurille
Creative Museum -projektissa erityisenä huomion kohteena olivat maker-yhteisöjen ja museoiden välinen yhteistyö. Maker-kulttuurissa (suomennettuna värkkääminen tai itse tekemisen kulttuuri) painottuvat erityisesti tekemisen ja kokeilemisen kautta oppiminen. Maker-yhteisöt ovat vapaasti toimivia ja epämuodollisia harrastajayhteisöjä, joiden jäseniä innostaa ja yhdistää kiinnostus esimerkiksi (digi)teknologiaan ja oman osaamisen jakamiseen.

Maker-kulttuurille voi altistua parhaiten vierailemalla esimerkiksi Maker Faire -tapahtumissa ja makerspace-tiloissa tai ottamalla suoraan yhteyttä paikalliseen maker-verkostoon.

Creative Museum -projektin viimeinen tapaaminen järjestettiin Lyonissa. Pääsimme mukaan Museomix Summer Campille ja vierailemaan lyonilaisessa UrbanLabissä, joka on innovoinnille ja kokeiluille omistettu paikka ja verkosto. UrbanLabissä on kehitetty esimerkiksi Paperzoom-sovellus, joka havainnollistaa lisätyn todellisuuden avulla historiallisia kerrostumia ympäristössä.

3. Ole se, joka sanoo kyllä
Yhteistyön aloittaminen ja museon avaaminen yhteisölähtöiselle kehittämiselle edellyttää avointa suhtautumista uutta kohtaan. Aloite voi olla yksinkertaisesti se, että sanoo kyllä kokeiluille, ideoille, teoille ja avauksille, jotka ovat toteutettavissa pienellä vaivalla. Myönteinen suhtautuminen avaa keskusteluyhteyden ja antaa yhteistyökumppaneille paremmat lähtökohdat ymmärtää museoiden toimintatapoja ja tapoja hyödyntää esimerkiksi kokoelmia, näyttelyitä ja museon tiloja.

4. Kokeile
Creative Museum -projektissa korostettiin kokeilujen merkitystä osana luovan museon kehittämistyötä. Kokeilujen avulla voi testata ideoiden toimivuutta pienessä mittakaavassa ja oppia epäonnistumistenkin kautta. ”Fail early, fail fast, fail forward.” – J. Maxwell, Failing Forward: Turning Mistakes into Stepping Stones for Success.

Creative Museum -projektin päätöskonferenssin työpajassa etsittiin leikkimielisesti rajoja museossa toimimiselle. “Pretend to lick the object”. Olisko museokävijän sallittua teeskennellä nuolevansa museo-objektia?




5. Kohti luovaa museota
Jotta onnistuneet kokeilut eivät jää yksittäisiksi teoiksi, juurruta luova työskentelytapa osaksi museon toimintakulttuuria ja strategiaa. ”Uudenlainen museo on ympäristöltään kannustava, jatkuvasti kävijöiden mukaan muuttuva tila, jossa museoammattilaiset jakavat, kokeilevat, inspiroivat ja houkuttelevat kävijöitä historian, nykyhetken ja tulevaisuuden pariin.” – Diane Dubray, We Are Museums.

Käytännön esimerkkejä näistä ohjenuorista ja työkaluja niiden toteuttamiseen löytyy Creative Museum -projektin julkaisusta Toolkit. Iloksemme voimme myös todeta, että projekti saa jatkoa: The Making Museum jatkaa työskentelyä Museomix-tapahtumakonseptin ja maker-yhteistyön parissa.

Creative Museum -projektin tuloksia ja kirjoituksia projektista:
Analysis of selected best practices from Europe
Recommendations - Building a Creative Museum
Adieu the Creative Museum project by Jenny Siung
The Creative Museum – Using the creativity of communities in culture by Jasper Visser

Kirjoittajat ovat Suomen museoliiton projektikoordinaattori/koulutussuunnittelija Pauliina Kinanen ja projektisuunnittelija Janne Tielinen.

torstai 31. elokuuta 2017

Persoonaton Vuosisadan museo


Vuosisadan museo -finalistit julkistettiin jokin aika sitten. Yleisöäänestyksessä esitetyt näkemykset Vuosisadan museosta saivat Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän pohtimaan museotoiminnan luonnetta.


Vuosisadan kulttuurigaala järjestetään Turun Logomossa 18.10.2017. Tilaisuudessa huomioidaan monia hienoja kulttuurialan saavutuksia, joista yksi on nimitys Vuosisadan museoksi. Valinnan tekee muusikko ja taiteilija A.W. Yrjänä. Palkinnon tunnuksena Yrjänä luovuttaa kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen Kultalilja-veistoksen pienoismallin jollekin kuudesta finalistimuseosta: Aboa Vetus & Ars Novalle, Ateneumille, Serlachius-museoille, Museokeskus Vapriikille, Visavuoren museolle tai Suomen Kansallismuseolle.

Vuosisadan museo -finalistien joukko valikoitui yleisöäänestyksen perusteella. Saimme 1700 näkemystä Vuosisadan museosta. Vaikka äänet jakautuivat lähes 150 museon kesken, yksittäiset perusteet olivat melko yhteneviä. Niiden perusteella Vuosisadan museon resepti on seuraava:

- omistaja on sitoutunut museon ylläpitoon
- museo sijaitsee kauniilla ja keskeisellä paikalla kiinnostavassa rakennuksessa
- museossa järjestetään monipuolisia näyttelyitä ystävällisen ja yrittäjähenkisen henkilökunnan ohjaamana.

Vuosisadan kulttuurigaalan valmistelujen yhteydessä nousi selkeästi esiin museotoiminnan poikkeava luonne muihin kulttuurialoihin verrattuna. Museotoiminta on organisaatiobrändikeskeistä eikä henkilöbrändikeskeistä. Tämän voi selkeästi todeta meneillään olevasta Vuosisadan kulttuuripersoona -äänestyksestä. Sadan kulttuuripersoonan joukossa on kirjailijoita, muusikkoja sekä näyttämö- ja kuvataiteen edustajia, mutta ei ainoatakaan museoalalla meritoitunutta. Sen sijaan joukossa on huomattava määrä henkilöitä, joiden mainetta, elämäntyötä ja tunnettuutta museot ylläpitävät.

Vaikka museoiden perustamisen ja ylläpidon sankareita ei kulttuurikuuluisuuksien joukossa ole, se ei tarkoita, ettei yksittäisillä henkilöillä olisi ollut ratkaisevia rooleja museoiden perustamisessa, ylläpidossa ja kehittämisessä. Tilanne on päinvastoin. Suomessa ei liene ainoatakaan museota, jonka taustalta ei löytyisi yksittäistä henkilöä, jonka merkitys museon kehitykseen ei olisi ollut poikkeuksellisen suuri. Useimmiten nämä tulenkantajat ovat olleet museon perustajia tai perustamiseen johtaneiden kokoelmien kerääjiä. Nämä henkilöt ansaitsevat kilpaillun paikkansa kansakuntamme kulttuurikaapin päällä, vaikka heitä ei sinne yleisöäänestyksellä nostetakaan.

Kansallisten museokuuluisuuksien puutteesta seuraa se, että museoala lähtee kulttuuritoimijoiden joukossa viestinnälliseltä takamatkalta. Museoala ei saa päivittäistä ilmaista julkisuutta mediassa, jota hallitsevat kirjailijoiden, taiteilijoiden ja tietenkin muusikkojen ajatukset ja tekemiset – hyvässä ja pahassa.

Pitäisikö meidän museoalalla erityisesti pyrkiä siihen, että nostaisimme yksittäisiä persoonia esiin ja pääsisimme tilanteeseen, jossa joku museonjohtaja, konservaattori tai tutkija nousisi median seuraamaksi tähdeksi, jonka tekemiset, vaatekaapit ja ihmissuhteet tulisivat osaksi arkeamme?

Epäilemättä museojulkkikset lisäisivät kiinnostusta museoihin ja museoalaan. Nykymedian aikaan luonnollisin askel tähän suuntaan taitaisi olla kampanja, jolla innostaisimme joukkojamme osallistumaan tosi-tv-ohjelmiin. Tai ehkä meidän pitäisi lanseerata museoille oma tosi-tv-formaatti?

Niin tai näin, museoiden vuosisataiseen toimintaan tähtäävän tavoitteen kannalta keskeistä on, että persoonat eivät nouse liian suureen rooliin. Siten säilytämme alana vahvan persoonattoman luonteemme.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 16. elokuuta 2017

SOTKU


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä tarkastelee valtiovarainministeriön budjettiesitystä. Mihin unohtui kulttuuri?


Valtiovarainministeriö julkaisi budjettiesityksensä viime viikolla. Yleensä julkaisun jälkeinen keskustelu käydään tämän bestsellerin sisältämistä numeroista. Niin nytkin. Numerot olivat yleisen arvion mukaan kuitenkin yllätyksettömiä. Näin myös museoiden osalta, vaikka myönteinen tieto oli, että vuosia jatkunut leikkuulinja on päättymässä.

Toivottavasti numerot kääntyvät seuraavilla budjettikierroksilla selkeään kasvuun julkisen talouden vähitellen kohentuessa. Museo- ja kulttuurialan tulevan kehityksen näkökulmasta onkin syytä kiinnittää erityistä huomiota siihen, mitä tekstiosassa kirjoitetaan. Budjetin tekstissä näet kuvataan ministeriöiden poliittiset tavoitteet. Kulttuuriministeriö linjaa tavoitteensa seuraavasti:

”Kulttuuripolitiikan tavoitteet ja tehtävät liittyvät luovuuden, kulttuurisen moninaisuuden ja osallisuuden edistämiseen. Taiteellinen ja kulttuurinen tuotanto ja sen käyttö, kulttuuriperinnöstä huolehtiminen ja monipuolinen kulttuurielämä takaavat kulttuurin kehittymisen ja lisäävät sosiaalista ja taloudellista hyvinvointia sekä vahvistavat demokratiaa. Kulttuuripolitiikan tavoitteita toteutetaan erityisesti taide- ja taiteilija-, kulttuuriperintö-, kirjasto-, kulttuurivienti-, tekijänoikeus- ja audiovisuaalisen politiikan keinoin.”

Vuoden 2018 osalta ministeriö toteaa erikseen:

”Vuonna 2018 vietetään kulttuuriperinnön eurooppalaista teemavuotta myös Suomessa. Keskeisenä tavoitteena on kulttuuriperintöön liittyvien mahdollisuuksien esiintuominen ja hyödyntäminen kulttuurisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävän kehityksen edistämisessä.”

ja

”Taiteen ja kulttuurin saavutettavuuden kärkihankkeessa parannetaan taide- ja kulttuuriharrastamista sekä taiteen perusopetusta varhaiskasvatuksessa ja koulupäivien yhteydessä ja koulun tiloissa. Taiteen prosenttiperiaatteen laajentamisen tavoitteen on vakiinnuttaa taide- ja kulttuurilähtöiset hyvinvointipalvelu sosiaali- ja terveystoimen rakenteisiin mm. uusien toiminta- ja rahoitusmallien avulla.”

Tiivistetysti kulttuuripolitiikan tavoite on sosiaali-, terveys-, koulutus-, elinkeino- ja jopa ympäristöpoliittisten tavoitteiden toteuttaminen. Tämä huomio herättää odotukset siitä, että näitä tavoitteita toteuttavat avainministeriöt ovat varanneet linjauksissaan kulttuurille ja kulttuuritoimijoille huomattavan roolin sekä teksti- että numero-osassa.

Ministeriöiden linjaukset tuottavat kuitenkin pettymyksen. Kulttuuria tai kulttuuriperintöä ei mainita sosiaali-, terveys tai elinkeinoministeriöiden poliittisten tavoitteiden tekstiosioissa edes yhdessä sivulauseessa. Tämän jälkeen ei yllätä, ettei kulttuuri näy myöskään numeropuolella.

Vuoden 2018 budjettikirjan perusteella on korkea aika keskustella siitä, mitä kulttuuripolitiikka on. Tällä hetkellä se näyttäytyy ennen muuta sosiaali- ja terveyspolitiikkana sekä sen mukaisina painotuksina moninaisuuden, saavutettavuuden, tasa-arvon ja taloudellisen hyvinvoinnin edistämiseksi sekä sosiaaliselta asemaltaan hankalassa tilanteessa olevien aktivoimiseksi. On täysin selvää, että näitä tavoitteita pitää yhteiskunnassa edistää, mutta mikä tekee niistä kulttuurinpoliittisia tavoitteita ja sen myötä kulttuurin ja kulttuuriperinnön edistämiseen tarkoitetuilla rahoilla toteutettavia?

Kun valtion kulttuuripolitiikka on sosiaali- ja terveyspolitiikkaa, missä ovat tavoitteet ja rahat itseisarvoiseen perustyöhön, joilla esimerkiksi pidetään rakennetun ja rakentamattoman kulttuuriympäristömme kohteita kunnossa, konservoidaan esineitä, tehdään arkeologisia kaivauksia tai tuotetaan esine-, teos-, valokuva- ja muuta perustutkimusta? Näyttää siltä, ettei tavoitteita ja rahoja ole missään tai että ne ovat siirtymässä kansalaisaktiivisuuden varaan. Tämä näkyy jo nyt joukkorahoituskampanjoiden lisääntymisenä sekä yksittäisiin esineisiin ja kohteisiin liittyvän kummi- tai tukiyhdistystoiminnan kasvuna.

Kuin ennakkona mahdollisesti jo seuraavalla hallituskaudella perustettavan sosiaali-, terveys- ja kulttuuriministeriön (saakoon nimekseen SOTKU) toiminnasta kulttuuriministeriöstä on haettavissa ”Kulttuurin kokeilu- ja kehittämishankeavustukset/Osallisuus ja osallistuminen” -avustus. 750 000 euron avustuksen tavoitteena on osallisuuden ja osallistumisen lisääminen kulttuurin ja kulttuuripalveluiden piirissä sekä kulttuuripalvelujen yleisöpohjan laajentaminen. Erillisenä linjauksena on, ettei avustusta myönnetä kulttuuriperintöalan hankkeisiin, joissa hakijana on museo tai muu kulttuuriperintöalan toimija.

Niinpä.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 4. elokuuta 2017

Nyt ei erota taidetta pöhinästä


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä luo katsauksen museoiden pöhinätilanteeseen.


”Museoissa on kuulkaas pöhinää” otsikoi päätoimittaja Pessi Rautio uusimmassa Taide-lehdessä (3/2017) juttunsa, jossa hän kritisoi museoiden muutosta ja halua ”olla jotain uutta ja erilaista”.

Erityisen huolestuttavana Rautio pitää sitä, että museot käyttävät aikaisempaa enemmän resursseja viestintään. Tätä päätelmää hän ei ole tehnyt siitä, että Taide-lehdessä museot ovat kasvava ja pääasiallinen ilmoitustilan ostajaryhmä.

Päätelmän taustalla on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö Tuuli Rajavuoren arvio Vuoden museo -kilpailun finaaliin sijoittuneen ja Vuoden erikoispalkinnolla huomioidun Vantaan taidemuseo Artsin muutoksesta. Museo-lehdessä (2/2017) Rajavuori toteaa myönteisenä kehityssuuntana sen, että vaihtuvien näyttelyiden määrää on vähennetty ja resursseja on käytetty aikaisempaa enemmän esimerkiksi viestintään.

Kriittisillä linjoilla museoiden nykyisen kehityksen osalta oli jo aikaisemmin taidekriitikko ja toimittaja Otso Kantokorpi (Ylen Kulttuuricocktail 10.5.2017). Hänen mukaansa panostaminen viestintään ja näyttelyiden oheistoimintaan on lähinnä museoiden epätoivoinen yritys esittää uusiutumista tilanteessa, jossa voimavarat olisi keskitettävä veret seisauttavien näyttelyiden tekemiseen.

Suomalaisia taidemuseoita saattaa lohduttaa tieto siitä, että ne eivät ole astumassa kriitikkojen kuvaamaan harhaan yksin. New Yorkin MoMAssa on liikuntapiirejä, Belgialaisessa taidemuseossa joogataan ja V&A:n näyttelyissä on suosittuja fitnesstunteja.

Näkökulmasta riippuen lohduttavaa tai vahvistavaa on myös se, että museokritiikki on samaa maailmalla ja Suomessa. Se ei nyt vain näytä olevan sopivaa, että taidemuseot vastaavat muihinkin tarpeisiin kuin taidekasvatukseen ja hiljentymiseen hyvän taiteen äärelle. Hyvän taiteen taas näyttää tunnistavan siitä, että näyttelypaikka ei pidä itsestään meteliä.

Amerikkalaisella taidesivustolla, Artsyssa, kesäkuussa julkaistussa kolumnissa Why the rise of Workout Classes in Museums Should Worry Art Lovers Daniel Kunitz kysyy, miksi taidemuseota ei voisi käyttää liikuntapaikkana tai virkistäytymiseen samalla tavalla kuin kävelyä luonnossa. Luonnossakin yksittäisiin puihin keskittymistä tärkeämpää on metsä, joka luo suotuisan ympäristön mielen ja kehon piristämiselle. Samassa yhteydessä nousee esiin kysymys, miten taiteen merkitykseen vaikuttaa se, että yksittäisen teoksen sijasta keskitytään kokonaisuuden luomaan tunnelmaan tai jonkin aktiviteetin ohjaajan sanomaan, jonka vaikutusta ympäröivät taideteokset vahvistavat.

On tietenkin selvää, että jooga- ja fitnesstunnit, lasten työpajat, yritysryhmät tai osallistavat näyttelykohteet häiritsevät henkilöitä, jotka ovat tulleet museoon hiljentymään taideteosten äärelle ja pohtimaan niiden sanomaa. Toinen kysymys sitten on, minkälaisten kävijöiden ehdoilla museoita kehitetään tai ollaan kehittämättä. Tällä hetkellä museot ovat valinneet linjan, jossa kohderyhmää laajennetaan ja tarjontaa monipuolistetaan. Taideteoksia ja esineitä hyödynnetään ja avataan kävijöille muutenkin kuin perinteisillä asiantuntijaopastuksilla.

Tähän valintaan ovat vaikuttaneet taloudelliset syyt. Niitä merkittävämpi syy on kuitenkin se, että museoita tarvitaan entistä enemmän myös muuhun kuin taidevalistukseen tai taiteen edistämiseen. Museot ovat keskeinen osa koulujärjestelmää sekä terveydellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ylläpitoa.

Aika näyttää, onko suunta oikea, mutta varmaa on, että valittu linja ei heikennä museoiden näyttelyiden laatua. Huoli laadun heikkenemisestä näyttää perustuvan tunteeseen faktan sijasta. Missään yhteydessä ei ole tietääkseni arvioitu, että ennen taidenäyttelyt olivat parempia. Laadun heikkenemistä ei voi päätellä ainakaan Taide-lehdestä, sillä olen lukenut museoartikkelit siitä usean vuoden ajan. Niiden perusteella sutta ja sekundaa on aina tuotettu. Harhainen on myös käsitys, että viestintä ja markkinointi vievät museoiden resursseja – pikemminkin ne ovat keskiössä museoiden resurssien kasvattamisessa.

Sen sijaan kiistaton fakta on se, että näyttelyiden määrä on vähenemässä. Tarjontaa kuitenkin vielä riittää. Vuonna 2016 taidemuseot avasivat reilut 300 vaihtuvaa näyttelyä ja ylläpitivät lukuisia perusnäyttelyitä näiden lisäksi. Artsi avasi uuden näyttelyn noin kahden kuukauden välein, joten kyllä sen viidessä näyttelyssä Rautiolle ja muille taiteen rakastajille edelleen katsottavaa oli ja on. Pöhinättömiäkin hetkiä löytyy, vaikka muun muassa viestinnän ja onnistuneen brändäämisen vuoksi kiinnostus ja kävijämäärät ovat Artsissakin kasvussa, eikä toiminnallisuus ole vähenemään päin.

Lukemissani kolumneissa ja artikkeleissa taidemuseoiden suunnasta ovat olleet huolissaan lähinnä taidekriitikot. Miltä kehitys mahtaa näyttää taiteilijan näkökulmasta? Onko taiteentekijän lähtökohta ja tavoite, että jokainen työ saa pysähtymään, hiljentymään ja miettimään? Vai olisiko jopa niin, että nyt museot ovat tavoittelemassa jotain, mitä taiteen näkökulmasta pitääkin tavoitella?

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Museovuosi 2016: kohti museobisnestä


Ennen blogin lyhyttä kesätaukoa Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä pohdiskelee Museotilaston 2016 lukuja.

Museoviraston keräämä ja julkaisema Museotilasto on vähintäänkin erinomainen työkalu museoalan toiminnan ja talouden kehityksen arvioimiseen. Kesäkuussa tilaston verkkoversiossa julkistettiin vuoden 2016 luvut.

Talouden osalta muutos vuoteen 2015 verrattuna oli huomattava. Myönteistä oli se, että alan kokonaisvolyymi lähti jälleen kasvuun. Museoalan rahat lisääntyivät 245 miljoonasta eurosta  250 miljoonaan euroon. Kasvu perustui kokonaisuudessaan museoiden pääsymaksu-, museokauppa- ja muiden palvelutulojen varaan. Museoiden ns. omatoiminen tulo kasvoi 6,2 miljoonaa euroa, ja näillä tuloilla katettiin vuonna 2016 museoiden kuluista 17,2 %. Vuonna 2015 vastaava luku oli 15 %.

Muutos oli huomattava ja vahvisti jo aikaisempina vuosina näkyvissä ollutta trendiä, jossa museoiden taloudellinen kasvu perustuu palvelu- ja myyntituloihin. Vuonna 2016 tähän suuntaan otettiin poikkeuksellisen mittava askel. Askeleen taustalla oli myönteisesti kehittynyt museoiden myynti ja kielteisesti kehittynyt avustusrahoitus. Eniten museoiden avustusrahoitusta vähensi valtio, joka leikkasi museoiden rahoitusta 3,9 miljoonalla eurolla.

Museoiden palvelutuloja kasvatti erityisesti pääsylippumyynti, jossa nousua oli huimat 5,1 miljoonaa euroa. Pääsylipputulojen kasvun taustalla oli se, että museoiden kävijämäärien kasvu painottui maksaviin kävijöihin, ja nämä kävijät maksoivat museolipustaan entistä enemmän. Maksullisten kävijöiden osuus kokonaiskävijämäärästä nousi 48,5 prosenttiin. Edellisenä vuonna pääsymaksun maksaneita kävijöitä oli 47,6 % kaikista kävijöistä. Keskimäärin vuonna 2016 pääsylipusta maksettiin 6,06 euroa. Edelliseen vuoteen verrattuna nousua oli 0,63 euroa.

Museoiden kulurakenteessa ei tapahtunut muutosta. Kiinteiden kulujen (henkilöstö- ja kiinteistökulut) osuus kaikista kuluista oli edellisen vuoden tapaan 77%. Onnetonta on, että tässä kuluryhmässä jatkuivat myös sisäiset siirrot, eli henkilöstökulut vähenivät ja kiinteistökulut kasvoivat. Vuonna 2016 henkilöstökuluihin käytettiin museoiden rahoista 44 % ja kiinteistökuluihin 34 %. Tämän vuosikymmenen kuluessa kiinteistökulujen osuus museoiden menoista on noussut 4 % ja henkilöstökulujen vähentynyt saman verran. Moisen ”henkilöstöstä seiniin” -trendin olisi jo korkea aika katketa.

Muuttuviin kuluihin eli mm. kokoelma-, näyttely- ,viestintä- ja toimistotyöstä aiheutuviin menoihin oli käytettävissä 22 % museoiden budjeteista. Kuluryhmien painotuksissa ei tapahtunut muutoksia: näyttelytoimintoihin käytettiin 6 %, kokoelmatyöhön 2 %, markkinointiin ja viestintään 2 % ja muihin kuluihin 12 % budjeteista.

Museoiden talousluvut eivät suoraan kerro sitä, onko museoiden toiminnan painopisteessä tapahtunut muutoksia. Tähän tarvittaisiin tilastot siitä, mihin työaika museoissa on käytetty. Tätä on selvitetty viimeksi vuonna 2013 Suomen museoliiton Museoväki-tutkimuksessa. Tutkimus tehdään seuraavan kerran vuonna 2018. Jotain kuitenkin Museotilastostakin on pääteltävissä.

Merkittävää on, että museoiden näyttelyjen määrä jatkoi laskuaan. Vuonna 2016 ammatillisesti hoidetut museot pitivät esillä 1024 näyttelyä, joista vaihtuvia oli 974. Vielä viisi vuotta sitten vastaavat luvut olivat 1267/1192. Erityisesti perusnäyttelyihin käytettävä työaika ja resurssit ovat vähenemässä.

Kokoelmatyön osalta luvut ovat ristiriitaiset. Tilaston mukaan museoissa oli vuonna 2016 5,51 miljoonaa esinettä. Tämä oli lähes 50 000 vähemmän kuin edellisenä vuonna. Samaan aikaan museoiden kokoelmiin otettiin kuitenkin reilut 45 000 esinettä. Poistoihin kirjattiin vajaa 6000 esinettä. Tällaisenaan luvut eivät täsmää, ja ristiriitaa vielä jyrkentää se, että vuoden 2016 tilastoon tietojaan on antanut 5 museota enemmän kuin edellisenä vuonna.

Sama ristiriita on myös muissa kokoelmatiedoissa. Teosten määrä oli taidemuseoissa 405 000, jossa laskua oli pari tuhatta teosta samaan aikaan kun kartunta oli huomattava, eli 6200 teosta. Valokuvia museoiden kokoelmissa oli 22 miljoonaa kappaletta. Vuoteen 2015 verrattuna luku on lähes miljoonan vähemmän, vaikka valokuvakartunta oli 460 000 kuvaa. Poistoihin vuonna 2016 kirjautui 3500 valokuvaa. Suurimmillaan ristiriita on luonnontieteellisten kokoelmien tiedoissa. Vuonna 2016 luonnontieteellisiin kokoelmiin kirjattiin 21,7 miljoonaa näytettä, mikä oli 5,5 miljoonaa enemmän kuin vuonna 2015.  Tilastoitu kartunta selittää kasvusta vain 16 000 näytettä.

Kokoelmatietojen ristiriitaisuudet ovat tilaston luotettavuuden ja sen myötä tilaston perusteella tehtävien päätelmien kannalta harmillisia. Syitä varmaan on monia. Myönteisin on se, että kokoelmien luettelointi etenee, ja tämän myötä luvut täsmentyvät. Kielteisin syy on se, että kaikissa museoissa toiminnan tilastointiin ja sen mukaiseen seurantaan ei suhtauduta riittävän vakavasti. Tätä indikoi myös se, että vuodesta toiseen Museovirastossa tilastoa keräävät saavat odottaa ja pyytää museoilta lukuja määräaikojen jälkeen.

Kokoelmatyöhön liittyvien lukujen epämääräisyyksistä huolimatta lukujen pohjalta on pääteltävissä, etteivät kokoelmiin liittyvä työmäärä ja kokoelmatyön merkitys ole museoissa vähentymässä. Tähän viittaavat vahvimmin kokoelmien karttumisen luvut, jotka pysyivät korkealla tasolla ja lähtivät taidemuseoissa jopa huomattavaan kasvuun. Aktiivisen kokoelmatyön määrän kasvuun viittaa myös se, että tilastoihin on nyt ensi kertaa kirjattu myös kokoelmapoistot.

Museoiden tutkimus- ja julkaisutyö näyttää Museotilaston valossa säilyneen entisellä tasollaan. Vuonna 2016 museot tekivät reilut 180 julkaisua. Pääosa (75) julkaisuista koski näyttelyjä. Kokoelmatutkimuksia julkaisuista oli 12.

Museotilasto 2016:n valossa museoiden talous näyttää muuttuvan enemmän kuin toiminta. Talouden osalta museot ottivat huomattavan loikan kohti liiketoimintaa palvelutulojen kasvun ja avustusten vähentymisen myötä. Toistaiseksi tämä muutos ei näy museoiden toiminnan luvuissa, joiden perusteella on pääteltävissä, että kokoelmat ja tutkimus ovat säilyttäneet asemansa museotyön keskiössä. 

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Museoretkelle Ahvenanmaalle

Ålands Konstmuseum. Kuva: Aino-Marja Miettinen

Tuoreimmassa Museo-lehdessä vierailtiin Ahvenanmaalla. Ahvenanmaa on museoineen kulttuurimatkailijan unelmakohde.


Väkilukuun ja pinta-alaan suhteutettuna museoita on Ahvenanmaalla runsaasti – museoita on lähes jokaisessa kylässä. Valikoima vaihtelee korkeatasoisista taidemuseoista pieniin kotiseutumuseoihin ja yksityisten keräilijöiden persoonallisiin kokoelmiin. Selityksiä poikkeukselliseen museotiheyteen voi hakea vahvasta kotiseutuidentiteetistä, perinteiden arvostamisesta ja matkailun kehittämisestä.

Monet museoista ovat auki pääosin kesällä, mutta usein ovet avataan myös tilauksesta. Tänä keväänä maakunnan ensimmäiset museot liittyivät Museokortti-järjestelmään.

Kulttuurimatkailijan käyntilista täydentyy harmaakivikirkoilla, perinnemaisemilla ja esihistoriallisilla kohteilla, joten retkeen kannattaa varata aikaa useampi päivä.

Tutustu ainakin näihin


Önningebymuseum


Önningebyn taiteilijayhteisön kultakausi ajoittuu vuosiin 1886–1914. Ruotsalaisista ja suomalaisista taiteilijoista muodostunut yhteisö kokoontui kesäisin Jomalaan taidemaalari Victor Westerholmin kutsusta. Önningebymuseumissa on esillä kattava otos yhteisöön kuuluneiden taiteilijoiden teoksia sekä alueeseen liittyviä esineitä. Museon pihapiirissä toimii myös kahvila sekä kirpputori, josta taiteenystävä voi tehdä kiinnostavia löytöjä.

Ålands Sjöfartsmuseum

Ålands Sjöfartsmuseum sijaitsee keskeisellä paikalla Maarianhaminan länsisatamassa. Nimensä mukaisesti museo esittelee Ahvenanmaan merenkulun historiaa, ja jännittävät tarinat johdattelevat talonpoikaispurjehduksesta Ruotsin-laivoille saakka. Monissa näyttelypisteissä merihistoriaan voi tutustua itse tekemällä ja kokeilemalla. Viime vuonna Suomen Vuoden museoksi valitun kohteen näyttelyissä on huomioitu erityisesti myös lapsivieraat.

Museon vieressä sijaitsee myös nelimastoinen parkki Pommern, joka avataan yleisölle konservointitöiden jälkeen kesällä 2018.

Kuva: Juho Vesa


Ålands museum & Ålands Konstmuseum


Viime syksynä täysin uudistuneena avautunut museo sijaitsee Maarianhaminan keskustassa. Samassa rakennuksessa sijaitsevat kulttuurihistoriallinen museo ja taidemuseo täydentävät hyvin toisiaan. Perusnäyttely johdattaa teemoittain Ahvenanmaan vaiheisiin esihistoriasta nykypäivään. Moderni näyttelytekniikka ja tyylikäs esillepano miellyttävät vaativaakin museokävijää. Taidemuseon näyttelyt tuovat puolestaan esille sekä paikallista että kansainvälistä taidetta laajalla perspektiivillä. Museokaupassa on laadukkaita paikallisia käsityötuotteita.

Ålands Jakt och Fiskemuseum


Eckerössä, Ahvenanmaan länsirannikolla, tutustutaan paikalliseen metsästys- ja kalastuskulttuuriin. Luonnonolot ovat vaikuttaneet alueen asukkaisiin merkittävästi. Ankariin säihin on sopeuduttu sukupolvien ajan, ja museossa voikin tutustua esimerkiksi kalastusmajojen karuihin olosuhteisiin. Museon erikoisuus on avoin säilytystila, jossa on esillä muun muassa kattava perämoottorikokoelma.

Eckerössä kannattaa piipahtaa myös vuonna 1828 valmistuneeseen, C.L. Engelin suunnittelemaan Posti- ja tullitaloon. Viihtyisässä pihapiirissä järjestetään kesäisin korkeatasoisia taidekäsityönäyttelyitä. Samalla kannattaa kurkistaa myös pikkuruiseen Postiruotumuseoon.

Kuva: Tuuli Rajavuori

Ålands Fotografiska museum

Yksi Ahvenanmaan erikoisimmista museoelämyksistä on Ålands Fotografiska museum. Yksityisen keräilijän, Olle Strömbergin, kokoelmaan kuuluu tuhansia kameroita ja muuta valokuvaukseen liittyvää esineistöä. Entisen Pålsbölen kyläkoulun tiloihin on sisustettu myös kokonainen valokuvausliike, pimiö ja ateljee.

Museossa kannattaa vierailla jo pelkästään kiinnostavien tarinoiden takia. Museokäyntiin kuuluu kokoelman kerääjän perusteellinen opastus, joka menee tekniikkaa syvemmälle. Hyvällä onnella kaupan päälle voi saada vaikka akrobatiaesityksen!

Tuuli Rajavuori
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö.
Teksti on julkaistu Museo-lehdessä 2/2017.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Miltä Museokortin tilastovaikutukset näyttävät?

Museokortti täytti toukokuussa kaksi vuotta. On aika tarkastella kuluneita vuosia tilastotietojen valossa.




Museokortti otettiin käyttöön 5. toukokuuta 2015. Museokorttien määrä kasvaa joka kuukausi, joten trendin mukaisten vaikutusten voi olettaa erottuvan kuluvan vuoden (2017) tilastoissa edellisvuotta voimakkaammin. Viimeinen vertailukelpoinen tilastovuosi ilman Museokortin vaikutusta on 2014. 

Suomalaisten museoiden kävijämäärä kasvoi vuonna 2016 viidenneksellä, eli noin miljoonalla 6,6 miljoonaan kävijään. Museot tekivät viime vuonna kaikkien aikojen kävijäennätyksen.

Museoiden yhteenlasketut pääsymaksutulot kasvoivat vertailujaksolla prosentuaalisesti tätäkin enemmän; euromääräisesti 5,7 miljoonaa euroa. Vuosina 2015-2016 myös keskimääräinen maksettu pääsymaksu kävijää kohden nousi 5,4 eurosta 6 euroon.

"Suurin yksittäinen syy museoryntäykseen on toukokuussa 2015 markkinoille tullut Museokortti, josta on tullut heti alusta pitäen menestys", analysoidaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 16. kesäkuuta.
 

On selvää, ettei Museokortti ole ainoa selittävä tekijä positiiviselle tilastokehitykselle. Tilastollinen korrelaatio on kuitenkin varsin vahva. Käyttäjäksi kirjautuneita Museokortin omistajia on noin 126 000, voimassa tällä hetkellä olevia kortteja noin 110 000. 

Kehitys 2014-2016


  • Museoiden pääsymaksutulot: +5,7 miljoonaa euroa, kasvua 41%
  • Museoiden myynti- ja palvelutulot: +1,5 miljoonaa euroa, kasvua 12%
  • Museoiden konaiskävijämäära: +1,2 miljoonaa, kasvua 23% 
  • Maksettujen museokäyntien määrä: +0,7 miljoonaa, kasvua 29%

Tilastotiedot ovat nähtävissä kokonaisuudessaan osoitteessa 
Museotilasto.fi.



Seppo Honkanen
kehitysjohtaja, Museokortti
@honkanen


keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Postcard from a conference: SPECTRUM 29-30 May

Detective work: participants at a workshop figuring out how to handle a surprise donation using the SPECTRUM standard.

P.S.-blogi in English! Join an Åbo Akademi graduate student Matilda Grönberg as she tells us her experiences of the SPECTRUM conference (29–30 May).

During the very last week of May Kulttuuritalo in Helsinki was the venue of an international conference focused on collections management and a standard called SPECTRUM. The conference was organized by Finnish Museums Association together with Swedish National Heritage Board and Arts Council Norway.

It was really nice to see how people from several countries had found their way to the auditorium of Kulttuuritalo, ready for two days of discussions on how to manage museum collections. Most of the participants were museum professionals who work with collections in one way or another, i.e. curators, conservators and museum assistants. Although not yet a professional, I got the opportunity to attend this conference in order to give a museology student's perspective on the discussions and share with you what's going on in the museum world right now.

So, you might now be wondering what this SPECTRUM is. Some new kind of software? And what do I mean by "standard"?

Richard Light, one of the speakers, described standards as "an agreed, repeatable way to do something". The idea behind the SPECTRUM standard is to find good ways of collections practice regardless of what collection management system your museum happens to use, and help museum staff record information in a consistent way. SPECTRUM does so by providing museums with standards for each procedure in the process of collections management – from when a new object turns up at the museum to what to do with objects that have been in the collections for decades.

The standard is developed by Collections Trust in co-operation with museums and other institutions that manage collections. SPECTRUM is free to download from Collection Trust's website and can be used also in analogue collections management since the standard is not software, but a set of shared guidelines and recommended procedures. It can be used by museums of all sizes. Collections Trust also provides training and consultancy regarding SPECTRUM in addition to the tools and advice included in the standard itself.

The conference was quite perfectly timed, as many Finnish museums are considering to start using a new collection management system called MuseumPlus RIA and a new version of SPECTRUM will be published this summer. The draft for the latest version of SPECTRUM was also still open for feedback at the time of the conference, so it was possible to comment, discuss and directly affect how the latest version turns out!

The two conference days consisted of one day of presentations and one day of workshops. I thought the structure was very pleasant and it let the participants get over the initial nervousness before getting on with workshops. The conference was opened by Leena Tokila from Finnish Museums Association and Pirjo Hamari from the Finnish National Board of Antiquities, both giving an overview of databases and standards used in Finland. Fellow Finnish museology students might be familiar with the national cataloguing instructions called Museoiden luettelointiohje which are based on the SPECTRUM standard. Other familiar names were Finna, Loki and Europeana – websites through which Finnish institutions are opening up their collections to the public. Tokila and Hamari both emphasized the importance of standards as key to making cultural heritage available to all, as well as the importance of international exchange of knowledge.

Kevin Gosling from Collections Trust continued with a talk on the development of SPECTRUM, and described the standard as a tool of influencing behaviour on workflow level.  Gosling pointed out how beneficial it is to involve museums and other actors in the development of standards, as that ensures that the standards actually work in a relevant and sustainable way. According to Gosling it's also good to have SPECTRUM procedures as part of museums' manuals for collection care and management in order to ensure that the actual work is done according with the SPECTRUM standard. If not, the standard might just become a nice theoretical plan that isn't present in the everyday practical museum work.

The rest of the day was spent sharing experiences of collection management with SPECTRUM in Norway, Sweden, Finland and the United Kingdom. Bård Bie-Larsen from Arts Council Norway gave presentations on the Norwegian experiences with SPECTRUM, both positive and negative, and about development projects focusing on the standard. Leena Furu-Kallio presented how SPECTRUM is visible in the Finnish instructions for cataloguing, whereas Kevin Gosling shared his experiences with SPECTRUM in practical collections management in the UK. The Swedish perspective on SPECTRUM was provided by Ingela Chef-Holmberg, Annika Carlsson and Susanne Nickel from the Swedish National Heritage Board. The day ended with consultant Richard Light’s presentation on the role of standards in documentation.

During the workshops of the second day participants got to do practical exercises. It was possible to choose between three different workshops: one on how to adapt SPECTRUM to your museum’s procedures, one where participants were to analyze how the collections management work at their own museums relates to SPECTRUM, and a workshop on implementing SPECTRUM in the work of a small museum making the transition to new collections management software. It was pretty fun to move between workshops and see how participants discussed, made connections, found differences and similarities as well as mapped out strengths and weaknesses.

Conference essentials: good snacks
Consistency, communication and transparency stood out to me as central themes during the conference. Consistency in collections management procedures makes the management and publishing of collections easier on both national and international levels. Consistency in procedures within institutions was also pointed out as extremely important. Internal consistency along with communication and transparency helps the people working with collections to know what is collected, why, how and for what. The three aspects are also great tools in quality assurance throughout the management process and make it easier to justify collection work to non-experts such as the management. It can also make it easier for new people to enter the museum field if the work procedures are standardized and easy to teach forward.

All in all I got the impression that the conference was a relaxed environment where it really was possible to exchange experiences and knowledge with colleagues from near and far. Comments about the latest version of SPECTRUM directly influenced the development process and practical workshops combined with discussions seemed to help participants develop their work with collections and find ways to further solidify the SPECTRUM standard as part of their activities.

My tip for the summer is to find out more about linked data, as it seems to become more and more present in collections management and the sharing of information. Also, keep an eye open for the new SPECTRUM 5.0!


Matilda Grönberg
The writer is a graduate student at Åbo Akademi University with a special interest in museums and cultural analysis.