tiistai 11. heinäkuuta 2017

Museovuosi 2016: kohti museobisnestä


Ennen blogin lyhyttä kesätaukoa Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä pohdiskelee Museotilaston 2016 lukuja.

Museoviraston keräämä ja julkaisema Museotilasto on vähintäänkin erinomainen työkalu museoalan toiminnan ja talouden kehityksen arvioimiseen. Kesäkuussa tilaston verkkoversiossa julkistettiin vuoden 2016 luvut.

Talouden osalta muutos vuoteen 2015 verrattuna oli huomattava. Myönteistä oli se, että alan kokonaisvolyymi lähti jälleen kasvuun. Museoalan rahat lisääntyivät 245 miljoonasta eurosta  250 miljoonaan euroon. Kasvu perustui kokonaisuudessaan museoiden pääsymaksu-, museokauppa- ja muiden palvelutulojen varaan. Museoiden ns. omatoiminen tulo kasvoi 6,2 miljoonaa euroa, ja näillä tuloilla katettiin vuonna 2016 museoiden kuluista 17,2 %. Vuonna 2015 vastaava luku oli 15 %.

Muutos oli huomattava ja vahvisti jo aikaisempina vuosina näkyvissä ollutta trendiä, jossa museoiden taloudellinen kasvu perustuu palvelu- ja myyntituloihin. Vuonna 2016 tähän suuntaan otettiin poikkeuksellisen mittava askel. Askeleen taustalla oli myönteisesti kehittynyt museoiden myynti ja kielteisesti kehittynyt avustusrahoitus. Eniten museoiden avustusrahoitusta vähensi valtio, joka leikkasi museoiden rahoitusta 3,9 miljoonalla eurolla.

Museoiden palvelutuloja kasvatti erityisesti pääsylippumyynti, jossa nousua oli huimat 5,1 miljoonaa euroa. Pääsylipputulojen kasvun taustalla oli se, että museoiden kävijämäärien kasvu painottui maksaviin kävijöihin, ja nämä kävijät maksoivat museolipustaan entistä enemmän. Maksullisten kävijöiden osuus kokonaiskävijämäärästä nousi 48,5 prosenttiin. Edellisenä vuonna pääsymaksun maksaneita kävijöitä oli 47,6 % kaikista kävijöistä. Keskimäärin vuonna 2016 pääsylipusta maksettiin 6,06 euroa. Edelliseen vuoteen verrattuna nousua oli 0,63 euroa.

Museoiden kulurakenteessa ei tapahtunut muutosta. Kiinteiden kulujen (henkilöstö- ja kiinteistökulut) osuus kaikista kuluista oli edellisen vuoden tapaan 77%. Onnetonta on, että tässä kuluryhmässä jatkuivat myös sisäiset siirrot, eli henkilöstökulut vähenivät ja kiinteistökulut kasvoivat. Vuonna 2016 henkilöstökuluihin käytettiin museoiden rahoista 44 % ja kiinteistökuluihin 34 %. Tämän vuosikymmenen kuluessa kiinteistökulujen osuus museoiden menoista on noussut 4 % ja henkilöstökulujen vähentynyt saman verran. Moisen ”henkilöstöstä seiniin” -trendin olisi jo korkea aika katketa.

Muuttuviin kuluihin eli mm. kokoelma-, näyttely- ,viestintä- ja toimistotyöstä aiheutuviin menoihin oli käytettävissä 22 % museoiden budjeteista. Kuluryhmien painotuksissa ei tapahtunut muutoksia: näyttelytoimintoihin käytettiin 6 %, kokoelmatyöhön 2 %, markkinointiin ja viestintään 2 % ja muihin kuluihin 12 % budjeteista.

Museoiden talousluvut eivät suoraan kerro sitä, onko museoiden toiminnan painopisteessä tapahtunut muutoksia. Tähän tarvittaisiin tilastot siitä, mihin työaika museoissa on käytetty. Tätä on selvitetty viimeksi vuonna 2013 Suomen museoliiton Museoväki-tutkimuksessa. Tutkimus tehdään seuraavan kerran vuonna 2018. Jotain kuitenkin Museotilastostakin on pääteltävissä.

Merkittävää on, että museoiden näyttelyjen määrä jatkoi laskuaan. Vuonna 2016 ammatillisesti hoidetut museot pitivät esillä 1024 näyttelyä, joista vaihtuvia oli 974. Vielä viisi vuotta sitten vastaavat luvut olivat 1267/1192. Erityisesti perusnäyttelyihin käytettävä työaika ja resurssit ovat vähenemässä.

Kokoelmatyön osalta luvut ovat ristiriitaiset. Tilaston mukaan museoissa oli vuonna 2016 5,51 miljoonaa esinettä. Tämä oli lähes 50 000 vähemmän kuin edellisenä vuonna. Samaan aikaan museoiden kokoelmiin otettiin kuitenkin reilut 45 000 esinettä. Poistoihin kirjattiin vajaa 6000 esinettä. Tällaisenaan luvut eivät täsmää, ja ristiriitaa vielä jyrkentää se, että vuoden 2016 tilastoon tietojaan on antanut 5 museota enemmän kuin edellisenä vuonna.

Sama ristiriita on myös muissa kokoelmatiedoissa. Teosten määrä oli taidemuseoissa 405 000, jossa laskua oli pari tuhatta teosta samaan aikaan kun kartunta oli huomattava, eli 6200 teosta. Valokuvia museoiden kokoelmissa oli 22 miljoonaa kappaletta. Vuoteen 2015 verrattuna luku on lähes miljoonan vähemmän, vaikka valokuvakartunta oli 460 000 kuvaa. Poistoihin vuonna 2016 kirjautui 3500 valokuvaa. Suurimmillaan ristiriita on luonnontieteellisten kokoelmien tiedoissa. Vuonna 2016 luonnontieteellisiin kokoelmiin kirjattiin 21,7 miljoonaa näytettä, mikä oli 5,5 miljoonaa enemmän kuin vuonna 2015.  Tilastoitu kartunta selittää kasvusta vain 16 000 näytettä.

Kokoelmatietojen ristiriitaisuudet ovat tilaston luotettavuuden ja sen myötä tilaston perusteella tehtävien päätelmien kannalta harmillisia. Syitä varmaan on monia. Myönteisin on se, että kokoelmien luettelointi etenee, ja tämän myötä luvut täsmentyvät. Kielteisin syy on se, että kaikissa museoissa toiminnan tilastointiin ja sen mukaiseen seurantaan ei suhtauduta riittävän vakavasti. Tätä indikoi myös se, että vuodesta toiseen Museovirastossa tilastoa keräävät saavat odottaa ja pyytää museoilta lukuja määräaikojen jälkeen.

Kokoelmatyöhön liittyvien lukujen epämääräisyyksistä huolimatta lukujen pohjalta on pääteltävissä, etteivät kokoelmiin liittyvä työmäärä ja kokoelmatyön merkitys ole museoissa vähentymässä. Tähän viittaavat vahvimmin kokoelmien karttumisen luvut, jotka pysyivät korkealla tasolla ja lähtivät taidemuseoissa jopa huomattavaan kasvuun. Aktiivisen kokoelmatyön määrän kasvuun viittaa myös se, että tilastoihin on nyt ensi kertaa kirjattu myös kokoelmapoistot.

Museoiden tutkimus- ja julkaisutyö näyttää Museotilaston valossa säilyneen entisellä tasollaan. Vuonna 2016 museot tekivät reilut 180 julkaisua. Pääosa (75) julkaisuista koski näyttelyjä. Kokoelmatutkimuksia julkaisuista oli 12.

Museotilasto 2016:n valossa museoiden talous näyttää muuttuvan enemmän kuin toiminta. Talouden osalta museot ottivat huomattavan loikan kohti liiketoimintaa palvelutulojen kasvun ja avustusten vähentymisen myötä. Toistaiseksi tämä muutos ei näy museoiden toiminnan luvuissa, joiden perusteella on pääteltävissä, että kokoelmat ja tutkimus ovat säilyttäneet asemansa museotyön keskiössä. 

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Museoretkelle Ahvenanmaalle

Ålands Konstmuseum. Kuva: Aino-Marja Miettinen

Tuoreimmassa Museo-lehdessä vierailtiin Ahvenanmaalla. Ahvenanmaa on museoineen kulttuurimatkailijan unelmakohde.


Väkilukuun ja pinta-alaan suhteutettuna museoita on Ahvenanmaalla runsaasti – museoita on lähes jokaisessa kylässä. Valikoima vaihtelee korkeatasoisista taidemuseoista pieniin kotiseutumuseoihin ja yksityisten keräilijöiden persoonallisiin kokoelmiin. Selityksiä poikkeukselliseen museotiheyteen voi hakea vahvasta kotiseutuidentiteetistä, perinteiden arvostamisesta ja matkailun kehittämisestä.

Monet museoista ovat auki pääosin kesällä, mutta usein ovet avataan myös tilauksesta. Tänä keväänä maakunnan ensimmäiset museot liittyivät Museokortti-järjestelmään.

Kulttuurimatkailijan käyntilista täydentyy harmaakivikirkoilla, perinnemaisemilla ja esihistoriallisilla kohteilla, joten retkeen kannattaa varata aikaa useampi päivä.

Tutustu ainakin näihin


Önningebymuseum


Önningebyn taiteilijayhteisön kultakausi ajoittuu vuosiin 1886–1914. Ruotsalaisista ja suomalaisista taiteilijoista muodostunut yhteisö kokoontui kesäisin Jomalaan taidemaalari Victor Westerholmin kutsusta. Önningebymuseumissa on esillä kattava otos yhteisöön kuuluneiden taiteilijoiden teoksia sekä alueeseen liittyviä esineitä. Museon pihapiirissä toimii myös kahvila sekä kirpputori, josta taiteenystävä voi tehdä kiinnostavia löytöjä.

Ålands Sjöfartsmuseum

Ålands Sjöfartsmuseum sijaitsee keskeisellä paikalla Maarianhaminan länsisatamassa. Nimensä mukaisesti museo esittelee Ahvenanmaan merenkulun historiaa, ja jännittävät tarinat johdattelevat talonpoikaispurjehduksesta Ruotsin-laivoille saakka. Monissa näyttelypisteissä merihistoriaan voi tutustua itse tekemällä ja kokeilemalla. Viime vuonna Suomen Vuoden museoksi valitun kohteen näyttelyissä on huomioitu erityisesti myös lapsivieraat.

Museon vieressä sijaitsee myös nelimastoinen parkki Pommern, joka avataan yleisölle konservointitöiden jälkeen kesällä 2018.

Kuva: Juho Vesa


Ålands museum & Ålands Konstmuseum


Viime syksynä täysin uudistuneena avautunut museo sijaitsee Maarianhaminan keskustassa. Samassa rakennuksessa sijaitsevat kulttuurihistoriallinen museo ja taidemuseo täydentävät hyvin toisiaan. Perusnäyttely johdattaa teemoittain Ahvenanmaan vaiheisiin esihistoriasta nykypäivään. Moderni näyttelytekniikka ja tyylikäs esillepano miellyttävät vaativaakin museokävijää. Taidemuseon näyttelyt tuovat puolestaan esille sekä paikallista että kansainvälistä taidetta laajalla perspektiivillä. Museokaupassa on laadukkaita paikallisia käsityötuotteita.

Ålands Jakt och Fiskemuseum


Eckerössä, Ahvenanmaan länsirannikolla, tutustutaan paikalliseen metsästys- ja kalastuskulttuuriin. Luonnonolot ovat vaikuttaneet alueen asukkaisiin merkittävästi. Ankariin säihin on sopeuduttu sukupolvien ajan, ja museossa voikin tutustua esimerkiksi kalastusmajojen karuihin olosuhteisiin. Museon erikoisuus on avoin säilytystila, jossa on esillä muun muassa kattava perämoottorikokoelma.

Eckerössä kannattaa piipahtaa myös vuonna 1828 valmistuneeseen, C.L. Engelin suunnittelemaan Posti- ja tullitaloon. Viihtyisässä pihapiirissä järjestetään kesäisin korkeatasoisia taidekäsityönäyttelyitä. Samalla kannattaa kurkistaa myös pikkuruiseen Postiruotumuseoon.

Kuva: Tuuli Rajavuori

Ålands Fotografiska museum

Yksi Ahvenanmaan erikoisimmista museoelämyksistä on Ålands Fotografiska museum. Yksityisen keräilijän, Olle Strömbergin, kokoelmaan kuuluu tuhansia kameroita ja muuta valokuvaukseen liittyvää esineistöä. Entisen Pålsbölen kyläkoulun tiloihin on sisustettu myös kokonainen valokuvausliike, pimiö ja ateljee.

Museossa kannattaa vierailla jo pelkästään kiinnostavien tarinoiden takia. Museokäyntiin kuuluu kokoelman kerääjän perusteellinen opastus, joka menee tekniikkaa syvemmälle. Hyvällä onnella kaupan päälle voi saada vaikka akrobatiaesityksen!

Tuuli Rajavuori
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö.
Teksti on julkaistu Museo-lehdessä 2/2017.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Miltä Museokortin tilastovaikutukset näyttävät?

Museokortti täytti toukokuussa kaksi vuotta. On aika tarkastella kuluneita vuosia tilastotietojen valossa.




Museokortti otettiin käyttöön 5. toukokuuta 2015. Museokorttien määrä kasvaa joka kuukausi, joten trendin mukaisten vaikutusten voi olettaa erottuvan kuluvan vuoden (2017) tilastoissa edellisvuotta voimakkaammin. Viimeinen vertailukelpoinen tilastovuosi ilman Museokortin vaikutusta on 2014. 

Suomalaisten museoiden kävijämäärä kasvoi vuonna 2016 viidenneksellä, eli noin miljoonalla 6,6 miljoonaan kävijään. Museot tekivät viime vuonna kaikkien aikojen kävijäennätyksen.

Museoiden yhteenlasketut pääsymaksutulot kasvoivat vertailujaksolla prosentuaalisesti tätäkin enemmän; euromääräisesti 5,7 miljoonaa euroa. Vuosina 2015-2016 myös keskimääräinen maksettu pääsymaksu kävijää kohden nousi 5,4 eurosta 6 euroon.

"Suurin yksittäinen syy museoryntäykseen on toukokuussa 2015 markkinoille tullut Museokortti, josta on tullut heti alusta pitäen menestys", analysoidaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 16. kesäkuuta.
 

On selvää, ettei Museokortti ole ainoa selittävä tekijä positiiviselle tilastokehitykselle. Tilastollinen korrelaatio on kuitenkin varsin vahva. Käyttäjäksi kirjautuneita Museokortin omistajia on noin 126 000, voimassa tällä hetkellä olevia kortteja noin 110 000. 

Kehitys 2014-2016


  • Museoiden pääsymaksutulot: +5,7 miljoonaa euroa, kasvua 41%
  • Museoiden myynti- ja palvelutulot: +1,5 miljoonaa euroa, kasvua 12%
  • Museoiden konaiskävijämäära: +1,2 miljoonaa, kasvua 23% 
  • Maksettujen museokäyntien määrä: +0,7 miljoonaa, kasvua 29%

Tilastotiedot ovat nähtävissä kokonaisuudessaan osoitteessa 
Museotilasto.fi.



Seppo Honkanen
kehitysjohtaja, Museokortti
@honkanen


keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Postcard from a conference: SPECTRUM 29-30 May

Detective work: participants at a workshop figuring out how to handle a surprise donation using the SPECTRUM standard.

P.S.-blogi in English! Join an Åbo Akademi graduate student Matilda Grönberg as she tells us her experiences of the SPECTRUM conference (29–30 May).

During the very last week of May Kulttuuritalo in Helsinki was the venue of an international conference focused on collections management and a standard called SPECTRUM. The conference was organized by Finnish Museums Association together with Swedish National Heritage Board and Arts Council Norway.

It was really nice to see how people from several countries had found their way to the auditorium of Kulttuuritalo, ready for two days of discussions on how to manage museum collections. Most of the participants were museum professionals who work with collections in one way or another, i.e. curators, conservators and museum assistants. Although not yet a professional, I got the opportunity to attend this conference in order to give a museology student's perspective on the discussions and share with you what's going on in the museum world right now.

So, you might now be wondering what this SPECTRUM is. Some new kind of software? And what do I mean by "standard"?

Richard Light, one of the speakers, described standards as "an agreed, repeatable way to do something". The idea behind the SPECTRUM standard is to find good ways of collections practice regardless of what collection management system your museum happens to use, and help museum staff record information in a consistent way. SPECTRUM does so by providing museums with standards for each procedure in the process of collections management – from when a new object turns up at the museum to what to do with objects that have been in the collections for decades.

The standard is developed by Collections Trust in co-operation with museums and other institutions that manage collections. SPECTRUM is free to download from Collection Trust's website and can be used also in analogue collections management since the standard is not software, but a set of shared guidelines and recommended procedures. It can be used by museums of all sizes. Collections Trust also provides training and consultancy regarding SPECTRUM in addition to the tools and advice included in the standard itself.

The conference was quite perfectly timed, as many Finnish museums are considering to start using a new collection management system called MuseumPlus RIA and a new version of SPECTRUM will be published this summer. The draft for the latest version of SPECTRUM was also still open for feedback at the time of the conference, so it was possible to comment, discuss and directly affect how the latest version turns out!

The two conference days consisted of one day of presentations and one day of workshops. I thought the structure was very pleasant and it let the participants get over the initial nervousness before getting on with workshops. The conference was opened by Leena Tokila from Finnish Museums Association and Pirjo Hamari from the Finnish National Board of Antiquities, both giving an overview of databases and standards used in Finland. Fellow Finnish museology students might be familiar with the national cataloguing instructions called Museoiden luettelointiohje which are based on the SPECTRUM standard. Other familiar names were Finna, Loki and Europeana – websites through which Finnish institutions are opening up their collections to the public. Tokila and Hamari both emphasized the importance of standards as key to making cultural heritage available to all, as well as the importance of international exchange of knowledge.

Kevin Gosling from Collections Trust continued with a talk on the development of SPECTRUM, and described the standard as a tool of influencing behaviour on workflow level.  Gosling pointed out how beneficial it is to involve museums and other actors in the development of standards, as that ensures that the standards actually work in a relevant and sustainable way. According to Gosling it's also good to have SPECTRUM procedures as part of museums' manuals for collection care and management in order to ensure that the actual work is done according with the SPECTRUM standard. If not, the standard might just become a nice theoretical plan that isn't present in the everyday practical museum work.

The rest of the day was spent sharing experiences of collection management with SPECTRUM in Norway, Sweden, Finland and the United Kingdom. Bård Bie-Larsen from Arts Council Norway gave presentations on the Norwegian experiences with SPECTRUM, both positive and negative, and about development projects focusing on the standard. Leena Furu-Kallio presented how SPECTRUM is visible in the Finnish instructions for cataloguing, whereas Kevin Gosling shared his experiences with SPECTRUM in practical collections management in the UK. The Swedish perspective on SPECTRUM was provided by Ingela Chef-Holmberg, Annika Carlsson and Susanne Nickel from the Swedish National Heritage Board. The day ended with consultant Richard Light’s presentation on the role of standards in documentation.

During the workshops of the second day participants got to do practical exercises. It was possible to choose between three different workshops: one on how to adapt SPECTRUM to your museum’s procedures, one where participants were to analyze how the collections management work at their own museums relates to SPECTRUM, and a workshop on implementing SPECTRUM in the work of a small museum making the transition to new collections management software. It was pretty fun to move between workshops and see how participants discussed, made connections, found differences and similarities as well as mapped out strengths and weaknesses.

Conference essentials: good snacks
Consistency, communication and transparency stood out to me as central themes during the conference. Consistency in collections management procedures makes the management and publishing of collections easier on both national and international levels. Consistency in procedures within institutions was also pointed out as extremely important. Internal consistency along with communication and transparency helps the people working with collections to know what is collected, why, how and for what. The three aspects are also great tools in quality assurance throughout the management process and make it easier to justify collection work to non-experts such as the management. It can also make it easier for new people to enter the museum field if the work procedures are standardized and easy to teach forward.

All in all I got the impression that the conference was a relaxed environment where it really was possible to exchange experiences and knowledge with colleagues from near and far. Comments about the latest version of SPECTRUM directly influenced the development process and practical workshops combined with discussions seemed to help participants develop their work with collections and find ways to further solidify the SPECTRUM standard as part of their activities.

My tip for the summer is to find out more about linked data, as it seems to become more and more present in collections management and the sharing of information. Also, keep an eye open for the new SPECTRUM 5.0!


Matilda Grönberg
The writer is a graduate student at Åbo Akademi University with a special interest in museums and cultural analysis.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Lahjahevosen suuhun on katsottava


Lahjoja on aina kiva saada – paitsi jos niiden mukana saa myös tukun ongelmia. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa tällä kertaa museoille osoitetuista lahjoituksista.


Museoiden kokoelmat karttuvat pääosin lahjoitusten kautta. Lahjoitusten rooli kokoelmien kokonaiskartunnassa on kasvanut hankintamäärärahojen vähentyessä. Samalla lahjoituksiin liittyvät ongelmat lisääntyvät.

Lahjoituksiin perustuvassa kokoelmakartunnassa aktiivisen ja ohjelmallisen kokoelmatyön toteuttaminen on huomattavasti hankalampaa kuin ostomäärärahoilla. Lienee niin, ettei useampia esineitä, teoksia tai kuvia sisältävissä lahjoituksissa jokainen yksittäinen objekti osu kokoelmapolitiikan ytimeen. Huonoimmillaan museon kokoelman kannalta keskeisen materiaalin kylkiäisenä tulee huomattava määrä materiaalia, jonka paikka ei lahjoituksen vastaanottaneessa museossa ole. Oletettavaa myös on, että lahjoitus ei useinkaan ajoitu museon työn kannalta optimikohtaan.

Lahjoituskokoelmiin saattaa myös sisältyä ehtoja, jotka ennemmin tai myöhemmin muuttuvat ongelmiksi. Yleensä nämä ehdot koskevat lahjoituksen esilläpitoa, lahjoituksen antajan tai hänen jälkeläistensä etuoikeuksia, lahjoituksen pysyvyyttä tai lahjoitukseen liittyviä käytön rajoitteita.

Harmillinen lahjoituksiin liittyvä ongelma on niihin liittyvä viestintä. Erityisesti taideteoslahjoituksissa viestin kärki liittyy usein lahjoituksen taloudelliseen arvoon. Viimeksi tämä toteutui Espoon modernin taiteen museon EMMAn saaman lahjoituksen kohdalla. Nokia teki suurlahjoituksen Espoon modernin taiteen museolle – tällaista taidetta 700 000 euron kokoelma pitää sisällään kirkui päivän otsikko Hesarissa 25.5.2017.

Otsikon 700 000 euroa on valeuutinen monella tapaa. Ensinnäkään kokoelman taloudellista arvoa ei ole mahdollista tietää kuin myymällä. 700 000 euroa oli arvaus, mutta toivottavasti valistunut. Jos 700 000 euroa olisikin totta, EMMA ei vastaanottanut 700 000 euron tuloja vaan tuhansien eurojen kulut, jotka realisoituvat ensin kokoelman vastaanottamisen projektikuluna ja sen jälkeen ikuisina ja kiinteinä säilyttämiseen liittyvinä kuluina. Jos otsikossa pitää olla talousnosto, oikeampi muotoilu olisi ollut Nokian tuhansien eurojen kokoelmakulut Espoon modernin taiteen museolle – tällaisen taiteen säilytys siirtyi museon varoilla hoidettavaksi.

Ehdottomasti suurin ongelma kaikesta huolimatta on se, että huonoimmillaan lahjoitus johtaa arvottomaan tilanteeseen, jossa huijari huijaa toista huijaria. Jos esimerkiksi Nokian tai muun merkittävän yrityksen motiivi lahjoitukseen on se, että syystä tai toisesta yhtiö katsoo, että kokoelman pito ei ole sille enää taloudellisten tai muiden resurssien puutteen vuoksi mahdollista tai järkevää, on arvotonta lähestyä museota yhteiskunnallisen vastuun häntä kainalossa.

Museon puolelta arvotonta on ottaa materiaalia vastaan ja pysyvään säilytykseen, jos sen tutkijat ja konservaattorit ovat jo ennen lahjoitustakin ylityöllistettyjä, kokoelmatila natisee liitoksistaan, toimintabudjetissa ei ole väljyyttä tai seuraaville vuosille ei ole näkyvissä varmaa tulojen kasvua.

Arvottomimman tilanteen välttämiseksi on lahjoittajan kanssa käytävä avoin keskustelu. Siinä varmistetaan, että lahjoittaja haluaa aidosti tehdä yhteiskunnan ja museon eteen työtä lahjoituksellaan. Useimmiten tämä on helpoin osoittaa sillä, että lahjoittaja vahvistaa omalta osaltaan museon taloudellisia mahdollisuuksia kokoelman vastaanottoon ja ylläpitoon. Vähimmillään lahjoittaja maksaa kulut, jotka aiheutuvat lahjoituksen liittämisestä museon kokoelmiin. Parhaimmillaan lahjoittaja sitoutuu pysyvään taloudelliseen tukeen museolle tai lahjoitukseen liitetään omaisuuseriä, jotka tuottavat museoille pitkäjänteisesti pääomatuloja. Selvää on, että lahjoittaja myös antaa museolle vapaat kädet lahjoitusomaisuuden museoammatilliseen hoitoon.

Museon osalta arvotyhjiön täyttäminen edellyttää lahjahevosen suuhun katsomista. Käytännössä tämä tarkoittaa aloitteellisuutta taloudellisten kysymysten esille ottamisessa. Lahjoittajille lahjoituksiin liittyvä taloudellinen rasite on useimmiten tuntematon. Tavallisesti tämä johtuu siitä, että he olettavat lahjoituksen kululisäyksen hoituvan lahjoitusta seuraavalla näyttelytulojen kasvulla.

Arvokas toiminta edellyttää museoilta myös rehellisyyttä sanoa ”ei”, jos taloudellinen tai toiminnallinen yhtälö ei toimi. Tämä vaatii museoammatillisuutta, jota meissä jokaisessa asuva keräilijäminä ankarasti kampittaa. 



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

tiistai 30. toukokuuta 2017

Olisi jo aika kysyä, ”mitä”

Alkuperäinen kuva: The Town Hall on the Dam, Amsterdam, Gerrit Adriaensz, Berckheyde, 1693. Rijksmuseum

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä kulttuurin rahoituksesta käytävässä keskustelussa ei ole osattu kysyä oikeita kysymyksiä. Rahoitusjärjestelmän uudistuksen vuoksi niiden kysyminen olisi kuitenkin tärkeää.

Kulttuurin tuki täysin uusiksi (HS 11.1.2017) ja Taiteen valtiontuesta pidetään kiinni kynsin hampain, vaikka se vaarantaa taiteen  vapauden (HS 21.5.2017). Näillä otsikoilla Helsingin Sanomissa on herätetty kuluvana vuonna keskustelua kulttuurin rahoituksen uudistamisen tarpeesta.

Molemmissa kirjoituksissa kantavana ajatuksena on ollut se, että kulttuurin rahoituksen pitäisi muuttua enemmän kysyntälähtöiseksi. Tarjotaan mallia, jossa kulttuurin rahoitus käytetään kohteisiin, jotka ovat ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiaisen (HS 21.5.2017) sanoin ”riittävän monen kuluttajan mielestä arvokkaita”.

Kirjoittajat menevät aloitteillaan suorinta tietä metsään. On helppo laukoa, että kulttuurin tuotosten täytyy olla ”riittävän monen kuluttajan mielestä arvokkaita”, jos ei tarvitse sen enempää pohtia, mikä on riittävästi ja kuka on kuluttaja.

On kuin populistin oppikirjaa lukisi, kun näkee sanottavan, että kulttuurin kuluttajat ovat hyvätuloista eliittiä. Kun lähteeksi otetaan vielä kulttuuritapahtumiin lippuja myyvän Lippupisteen tutkimus, on helppo ohittaa esimerkiksi se fakta, että yli 50 % museoiden näyttelyjen kuluttajista on ilmaiskävijöitä. He eivät näy sen enempää Lippupisteen myynti- kuin verotilastojenkaan kärjessä.

Museot eivät ole kulttuurilaitoksina poikkeuksia. Myös konserteissa ja teattereissa sekä Pursiaisen tikunnokkaan nostamassa oopperassa ilmaiskävijöiden tai huojennetuilla lipunhinnoilla vierailevien joukko on iso.

Molemmissa keskustelun herätteissä kiusallista on myös kapea näkemys siitä, mitä kulttuuri on ja mihin tarpeeseen kulttuuripalvelut ovat. Kulttuuri halutaan nähdä lähinnä taiteena, ja kulttuurin tarvetta mitataan kävijöillä. Nämä käsitykset ei sovi museoihin tai museoiden rahoituksesta käytävään keskusteluun. Museot toki ovat merkittävässä roolissa taidekentällä ja museoita arvostetaan kasvavassa määrin niiden huomattavan kulttuurimatkailullisen roolin vuoksi, mutta pihvi on muualla.

Museotoimintaa tarvitaan ja ylläpidetään ensisijaisesti itseisarvoisista syistä. Ihmiset haluavat sekä yksilöinä että yhteisöinä siirtää tietoa ja kokemuksia jälkipolville (tarinat, kertomukset, kirjoitukset), kunnioittaa edellisten sukupolvien osaamista ja saavutuksia (muistoesineet, tutkimukset, taideteokset, kunnioittamisen ja muistamisen paikat) sekä ylläpitää mahdollisuutta päästä tiedon ja muistojen ääreen silloin, kun tarve on (arkistot, kirjastot ja museot).  

Selvää lienee, että näiden palvelujen rahoittaminen kysyntä- tai käyttäjämaksuperusteisesti olisi vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Kysyntälähtöisyys istuu huonosti myös muiden kulttuurilaitosten palveluihin, kuten Suomen sinfoniaorkestereiden puheenjohtaja, säveltäjä Kalevi Aho mielipidekirjoituksessaan (HS 28.5.2017) totesi.

Populistin oppikirjasta on myös syviin riveihin uppoava ajatus: ”Koska ooppera koskettaa siis lähinnä pientä ja hyvin toimeentulevaa kuluttajaryhmää, kuluttajien pitäisi maksaa lystistä merkittävä osa itse… On käsittämätöntä, että rahapelejä pelaavat mummot ja työttömät rahoittavat eliitin kulttuuriharrastukset”. Ajatus sisältää kestämättömän näkemyksen siitä, että veronmaksajilla pitäisi olla suora oikeus päättää, mihin heidän maksamansa verot käytetään.

Kulttuuripalveluja käyttävät epäilemättä haluaisivat, että heidän yhteisiin verovaroihin keräämiänsä rahoja käytetään kulttuurilaitosten rahoittamiseen. Saattaa olla niin, että tässä joukossa on huomattavakin määrä ihmisiä, jotka eivät ole erityisen motivoituneita hyväksymään sitä, että heidän maksamiaan veroja käytetään sosiaali-, terveys-, koulutus-, tai puolustusmenoihin. Toistaiseksi en kuitenkaan ole törmännyt kirjoitukseen, jossa todettaisiin, että ”sosiaali- ja terveyspalvelut, koulut ja maanpuolustus on rahoitettava vain niitä tarvitsevien verovaroista.”

Kulttuurin rahoitusjärjestelmä on uudistumassa, ja julkisen keskustelun perusteella tälle uudistukselle on huutava tarve. Tässä huutelussa ovat vähemmälle jääneet esseet ja ajatuspajojen tuotokset, joissa arvioitaisiin, mitkä tulokset nykyisellä rahoitusjärjestelmällä ovat jääneet saavuttamatta ja miten uusi rahoitusmalli todetun puutteen korjaisi. Kirjoitukset ovat keskittyneet rahan jakamisen perusteisiin tai siihen, että kaikki eivät ole saaneet sitä, mitä ovat mielestään ansainneet. On tarjottu vastauksia kysymykseen ”miten” samalla kun tärkeämpi ja vaikeampi kysymys ”mitä” on jäänyt vaille huomiota.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 19. toukokuuta 2017

Rukinlavoista graffiteihin

Samaan kuvaan mahtuu sekä rukinlapoja että graffitia. Hävetkää-kuva: Olli Berg.

Kansa ei vaella museoihin tietämättä mitä saa, muistuttaa Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä, joka puhuu museoiden brändäämisen puolesta.



Kriitikko ja kolumnisti Otso Kantokorpi on huolissaan museoiden brändistä (Ylen Kulttuuricoctail 10.5.2017). Tarkemmin sanottuna hän on huolestunut museoiden nykymenosta, jossa uudistuksia tehdään brändääminen edellä.

Hänen huolensa kärkenä on se, että väheneviä voimavaroja kohdennetaan väärin. Tämä näkyy sisältöjen laadun heikkenemisenä ja kasvavien kävijämäärien tavoittelemisena. Sisältöesimerkkinä hän nostaa esiin graffitien nousun taidemuseoiden ohjelmistoon. Kaikkineen hän pitää brändäämistä turhana. Rukinlavat ja pöly ovat niin lujassa museomielikuvassa, ettei tähän brändimaakareiden opeilla muutosta saada.

Edellä mainitun tulemana museoinstituutio on Kantokorven mukaan ajautunut kriisiin. Kriisin keskiössä näyttää olevan Suomen tärkeimmällä museoalan palkinnolla, Vuoden museo -tittelillä, ja kansainvälisessä Museum + Heritagen kilpailussa palkittu Helsingin kaupunginmuseo.

Brändi-sanalla on epäilemättä monta määritelmää, ja sanaan liittyy monia mielikuvia. Yleisellä tasolla yksimielisyys vallinnee siitä, että brändi on tuotteen, palvelun tai muun sisällön tai toimijan identiteetin yhteenveto tai tiivistelmä. Brändin lupaus lunastetaan toiminnalla ja kuvataan liikemerkillä sekä tunnuslauseella tai niiden yhdistelmällä. Tältä osin on vaikea yhtyä Kantokorven näkemykseen siitä, ettei rukinlapojen tai pölyn varaan rakentuvaa museobrändiä murra mikään. Näin ei ole. Muutosta voimme nopeuttaa hyödyntämällä brändäämisen ja viestinnän asiantuntijoita, mutta välttämätöntä se ei ole.

Rukinlavat ovat maatalous- ja talonpoikaisyhteiskuntaa dokumentoivaa esineistöä ja aikakauden keskeistä kansantaidetta. Tämän esineistön tärkeys suomalaisen elämänmenon dokumentaationa on vähentynyt dramaattisesti sotavuosien jälkeen. Myös kansantaiteessa rukinlavat ovat luovuuden ja taiteellisten ilmaisun välineenä mennyttä aikaa. Tilalle on tullut muuta, muun muassa graffiti.

Voinemme olla samaa mieltä siitä, että rukinlapojen osuuden väheneminen museokerronnassa ja muussa toiminnassa on vain luonnollista kehitystä. Lienee jo tällä hetkellä niin, että pääosa museokävijöistä ei edes kyseistä kansantaiteen ilmentymää tunnista tai ei ainakaan tiedä sen alkuperäistä tehtävää.

Museot eivät lunasta myöskään pölyä brändilupauksena. Tästä pitävät huolta kasvavat kiinteistömenot. Museoiden toiminnan nopeasta muutoksesta voisi päätellä, etteivät ne lunasta pölyä myöskään toimintansa kuvauksen mielikuvana.

Museot ovat muuttumassa sekä välittämiensä mielikuvien että toimintansa tasolla. Kantokorven toivoma suunta, jossa keskitymme veret seisauttaviin näyttelyihin, ei vastaa kaikkiin niihin tarpeisiin, joita haastava toimintaympäristö museoille asettaa. Veret seisauttaviin näyttelyihin keskittyminen edellyttäisi myös lisääntyvää panostamista Kantokorven kritisoimaan markkinointiin ja viestintään sekä johtaisi entistä kävijämääräkeskeisempään toimintaan. Veret seisauttavat näyttelyt edellyttävät veriä, joita seisauttaa. Näitä ei saada paikalle, jos sisältöjä ei saada tiedoksi brändimarkkinoinnin ja tuoteviestinnän avulla.

Kävijäkeskeisen toiminnan tai veret seisauttavien näyttelyjen sijasta toimintaympäristön muutos ohjaa museoita entistä laveampaan asiakasmäärittelyyn. Nämä paineet tulevat ennen muuta sosiaali-, koulu- ja elinkeinotoiminnan sektoreilta. Painetta on myös toiminnan kehittämiseen laatuajattelu edellä. Laatukeskustelua käydään myös museoalan ulkopuolella ja erityisesti meneillään olevan VOS-uudistuksen yhteydessä.

Laatukeskustelu on taiteen ja kulttuurin osalta pääosin laadutonta. Keskustelu lähtee yleensä väärille jengoille heti alusta, kun aletaan miettiä kriteereitä ja mittareita taidenäyttelyn, esityksen tai muun tuotoksen sisällölle. Näitä kriteereitä ja mittareita ei ole eikä tule. Toiset vain tykkäävät tyttäristä ja toiset äideistä.

Laatua sen sijaan voidaan kehittää ja mitata sekä toiminnan että tuloksen osalta. Voimme laatia kriteerit ja mittarit toiminnan osalta esimerkiksi sille, kuinka taidenäyttelyt tuotetaan asiakaskeskeisesti johtajien ja henkilöstön voimin ja ennustettavilla toimintamalleilla. Voimme mitata myös onnistumistamme kysymällä asiaa kävijöiltä ja muilta asiakkailta, arvioimalla samaa asiaa itse sekä katsomalla, miten homma meni maaliinsa taloudellisesti kulujen ja tulojen osalta. Voimme myös mitata ja arvioida, kuinka tuloksemme toteutti yhteiskunnallisia tarpeita ja omia tavoitteitamme.

Kaikkea tätä laadun mittaamista tehdään jo. Helsingin kaupunginmuseo parhaiden joukossa, ja tulokset näkyvät. Kansa kiittää ja kollegat ylistävät. Aiheesta.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 12. toukokuuta 2017

Nyt on aika tuplata kulttuurin rahoitus

Hallituksen royal flush, jolla se ei uskalla pelata.


Kulttuuriin kannattaisi panostaa silloin, kun talous sakkaa ja leipäjonot pitenevät. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä ihmettelee, miksi hallitus ei ole panostusta tehnyt.



Paikkakuntien ja yhteisöjen hyvä taloustilanne ja panostukset kulttuuriin korreloivat. Tämän korrelaation perinteinen tulkinta on se, että paikkakunnilla ja yhteisöillä on varaa kulttuuripanostuksiin, kun talous on kunnossa.

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi huhtikuun alussa Anne Brunilan työryhmän esityksen Luova talous ja aineettoman arvon luominen kasvun kärjiksi. Esityksen nimi ja työryhmän ehdotukset eivät ole luovimmasta päästä, mutta sen taustatyö ja päätelmät ovat ansiokkaita. Aineeton pääoma nostetaan yritysten ja yhteisöjen keskeiseksi kilpailukykytekijäksi.

Perinteinen korrelaatiotulkinta kulttuurin ja talouden välillä on viimeistään nyt aika unohtaa tai ainakin kyseenalaistaa. Paikkakuntien ja yhteisöjen talous on kunnossa, kunhan kulttuuriin on investoitu riittävästi.

Brunilan työryhmän esityksessä todetaan: ”Kansakunnan tai yrityksen kilpailukyky ei määräydy enää yksinomaan perinteisiä tuotannontekijöitä (työvoima, pääoma ja tuotantovälineet) ja niiden välisiä suhteita kehittämällä, vaan aineettomasta pääomasta on tullut uusi keskeinen tuotannontekijä. Lisääntyvä osa investoinneista kohdistuu aineettomaan pääomaan aineellisen pääoman sijaan, koska aineettomasta pääomasta on tullut merkittävä kasvun ja tuottavuuden ajuri.”

Tämä on merkittävä huomio. Erityisen merkittävää on toteutunut kehitys. Aineettoman pääoman osuus yritysten kokonaisarvosta on 1970-luvulta lähtien kasvanut nopeasti. Kun vuonna 1975 aineettoman pääoman osuus yrityksen markkina-arvosta oli alle 20 %, on sen osuus tällä hetkellä reilusti yli 80 %.

Esityksessä konkretisoidaan myös erittäin hyvin kulttuurin merkitys kansantaloudelle. Tällä hetkellä kulttuuritoimiala tuottaa noin 3% kansantulostamme. Riippuu tietenkin näkökulmasta, onko 3% paljon vai vähän, mutta joka tapauksessa se on enemmän kuin esimerkiksi elektroniikka-, metsä- tai paperiteollisuuden tai hotelli- ja ravintola-alan osuudet.

Tärkeä huomio on myös se, että kulttuurialan osuus työllisestä työvoimasta on sen bkt-osuutta merkittävästi suurempi. Tämän myönteisen suhteen kielteinen selitys on siinä, että kulttuuritoimialalla palkat ovat keskimäärin muita toimialoja matalammat. Kulttuurialalla vähemmällä tulolla pystytään työllistämään enemmän.

Kulttuuritoimialan osuus bkt:sta ja työllisestä työvoimasta on viime vuosina ollut laskusuuntainen. Enimmillään kulttuuritoimialan osuus bkt:sta oli 3,2 % ja työllisestä työvoimasta 4,2 % 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Tämän jälkeen osuus on laskenut. Selitystä laskevalle osuudelle ei tarvitse kaukaa hakea. Bkt ja työllisyys lähtivät laskuun, kun julkinen sektori alkoi vähentää panostuksiaan.

Kun lukee Brunilan työryhmän esityksen ja tietää kulttuurirahoituksen viimeaikaisen kehityksen, tulee vähintäänkin kummallinen olo. Miten on mahdollista, ettei Sipilän hallitus, jonka keskeisin tavoite on kilpailukyvyn parantaminen ja työllisyysasteen nostaminen, ole tehnyt historiallisen suurta kulttuurirahoituksen nostoa?

Entistä kummallisemmaksi tunteen tekee se, että historiallisen suuri kulttuurirahoituksen nosto ei olisi kilpailukyvyn parantamisen ja työllisyyden nostamisen viitekehyksessä mitenkään historiallisen suuri panostus. Jos hallitus vaikkapa päättäisi tuplata kulttuurirahoituksen, se tarkoittaisi 400 miljoonan investointia. Se lisäisi valtion menoja 0,7 %, eli valtionbudjettiraamissa puhuisimme pyöristyksestä.

Sekä Brunilan työryhmän esitys että talonpoikasjärki sanovat, että kulttuurirahoituksen tuplaaminen kannattaisi tehdä. Erityisesti nyt. Koska näin ei ole toistaiseksi tapahtunut, olisi kohtuullista tietää, missä vastaavalla panostuksella saisi paremman tuloksen kilpailukyvyn ja työllisyyden parantamiseksi? Jos tämä kysymys on liian hypoteettinen, olisi vähintäänkin aika avata se poliittisen päätöksenteon logiikka, jolla kulttuurirahoituksen leikkauksiin on päädytty.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Voiko rakkaudella ylittää uutiskynnyksen?

Rakkauden tiloja -museoiden ensimmäinen yhteinen rakkaustempaus, rakkausviestien jakaminen ohikulkijoille, järjestettiin aamuvarhaisella keskiviikkona 14.9.2016 Helsingin päärautatieaseman tuntumassa. Kuva: Auli Sukuvaara.

Viimeisenä Vuoden museoviestintäteko -finalisteista esittäytyy Rakkauden tiloja – neljän uusmaalaisen museon näyttely- ja tapahtumakokonaisuus.

Eräänä syyskuisena iltana vuonna 2016 MTV3:n Kymmenen uutisten loppukevennyksessä kerrottiin, kuinka Helsingin rautatieasemalla jaettiin lemmenviestejä aamuruuhkassa. Rakkausviestejä tuntemattomille -tempaus oli Rakkauden tiloja -museoiden ensimmäinen yhteinen näkyvä viestintätempaus, joka ylitti uutiskynnyksen.

Rakkauden tiloja sai alkunsa vuonna 2015 neljän avarakatseisen museon halusta puhaltaa yhteen hehkuvaan hiileen. Keskenään erilaisia museoita yhdisti kiinnostus universaaliin teemaan, rakkauteen, sekä uudenlaisen yhteistyön tekemiseen. Ystävänpäivänä 14.2.2017, kaksi vuotta, 129 Instagram-julkaisua, 171 twiittiä, 155 Facebook-julkaisua ja 10 YouTube-videota sekä kymmeniä mediaosumia ja museoiden välisiä kokouksia myöhemmin avautuivat Rakkauden tiloja -näyttelyt. Mukana olevat museot saivat toteuttaa juuri sellaiset näyttelyt kuin olivat suunnitelleetkin. Viestintää, tapahtumia ja näkyvyyttä ideoitiin villisti yhdessä.

Rakkauden tiloja -museoissa sekä rakkaudentiloja.fi-nettisivuilla voi jättää rakkausviestejä ja lämpimiä ajatuksia jaettavaksi eteenpäin tuntemattomille henkilöille.
Museoiden on tavoitettava nykyaikana kohderyhmänsä entistä kekseliäämmin, kun tekstiä, ääntä ja kuvaa tarjotaan joka suunnasta. Pienesti viestivät jäävät valitettavan usein suurten kaupallisten jalkoihin, eikä huomiota tunnu saavan edes sillä, että on liikkeellä hyvän asian puolesta. Yhdessä Rakkauden tiloja -museot ovat ja näkyvät enemmän kuin yksin. Me haluamme saada aikaan jotakin uutta kokeilemalla uudenlaisia ja museoille poikkeavia viestintä- ja toimintatapoja.

Rakkauden tiloja -hankkeessa Facebookit, Twitterit, Instagramit, Hyperlapset, Boomerangit, Collapset, Yammerit, Live-videot ja muut uudenlaiset viestinnälliset kanavat ja sovellukset kulkevat rinta rinnan perinteisten kanavien kanssa. Kaiken tekemisemme tavoitteena on osoittaa, että museot ovat merkittäviä tässä ajassa vaikuttavia toimijoita ja aidossa vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa.

Jotta hankkeen viestintä ei olisi vain säntäilyä paikasta toiseen ilman varsinaista suunnitelmaa siitä mitä tehdään, palkattiin hankkeeseen projektityöntekijä, rakkaudentuottaja, joka pitää rakkauden ohjat käsissään. Tuottajaa tarvitaan muun muassa toiminnan organisointiin, tapahtumien järjestämiseen sekä monenlaisten sisältöjen tuottamiseen eri viestintäkanaviin.

Päivää ennen näyttelyiden avajaisia 13.2.2017 järjestimme pressibussin, joka kierrätti toimittajia, bloggaajia ja vloggaajia Rakkauden tiloja -näyttelyissämme.

Viime syyskuussa rautatieasemalla olimme vasta matkamme alussa. Hanke etenee höyryjunan vauhdilla, ja Rakkausviestejä tuntemattomille -tempauksen jälkeen on muun muassa nähty valotaulumainoksia, pressitilaisuus bussissa, piilotettuja avajaiskutsuyllätyksiä kirjaston kirjojen välissä, ja ihan pian starttaavat ensimmäiset rakkauden bussiajelut. Horisontissa siintävät yhteiset työpajat, luentosarjat ja ennen kaikkea viestintätempaukset!

Rosaliina Munnukka
Kirjoittaja on hankkeen rakkaudentuottaja

--------------------------------------

www.rakkaudentiloja.fi

Katso myös hankkeet tuottamat videot:
Krista Kososen rakkausviesti
Hankkeen mainosvideo
Tunteiden kiitotiellä -näyttelyn rakentaminen

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Ei hävetä! Viestintää Artsin tyyliin

This is it! Artsin julkisivu sai 350-neliöisen graffitin kylkiinsä 8 mestarin loihtimana Hävetkää!-kohun päätteeksi.

Vuoden museoviestintäteko -finalistien esittelyt jatkuvat! Toisena finalistina lukijoille esittäytyy Vantaan taidemuseo Artsi.


Tammikuun lopulla 2016 syntyi Artsi, kun julkistimme Vantaan taidemuseon uuden nimen ja erikoistumisemme graffitiin, katutaiteeseen ja performanssitaiteeseen osana kaikkea toimintaamme. Heti julkistamisen jälkeen alkoi Artsin naapurissa Myyrmäen avoimella graffiti- ja katutaideseinällä tapahtua. Hävetkää!-kohu lävähti eteemme kuin etukäteen käsikirjoitetusti, mutta oikeasti täysin spontaanisti ja meidän tietämättämme. Nyt olemme ehdolla Vuoden museoviestintäteko -palkinnon saajaksi Hävetkää!-graffititeokseen liittyvien viestinnällisten vaiheiden ansiosta. Vantaan taidemuseo Artsia ehdotti sekä Vuoden museoksi että Vuoden viestintäteon tekijäksi ulkopuolinen fanimme.

Artsin kokoelmistakin jo entuudestaan tutut graffititaiteilijat Deos ja Hende kritisoivat Hävetkää!-graffitissaan Vantaan kolmen urheilujohtajan epäselvää rahankäyttöä. Graffiti herätti heti ison julkisen keskustelun. Muun muassa Helsingin Sanomat, Voima, Vantaan Sanomat, Metro, Ylen eri kanavat sekä sosiaalinen media reagoivat aktiivisesti noin kuukauden ajan Hävetkää!-prosessin vaiheisiin. Hävetkää!-teoksen synnyttämä kohu ei hävettänyt tai nolottanut meitä, vaan näyttäytyi mahdollisuutena herättää julkista keskustelua graffitista ja myös museoiden yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Museoissa on perinteisesti totuttu hyvissä ajoin ennakoivaan työhön myös viestinnän osalta. Artsi pitää silmät ja korvat auki, Artsi on valppaana. Tähän strategiseen ajattelutapaan osuu myös se, kuinka Artsissa reagoitiin Hävetkää!-graffitin myötä roihahtaneeseen kohuun.

Puhelimeni kävi kuumana heti Hävetkää!-graffitin päädyttyä julkisuuteen. Annoin kuukauden aikana kymmeniä haastatteluja ja sain vastata myös erittäin kipakoihin palautteisiin. Oli tärkeää oivaltaa taidemuseon perustehtävä – taiteellisen ilmaisunvapauden puolustaminen – ja kommentoida siitä näkökulmasta myös provosoivia kysymyksiä.

Kädenpuristus sovinnon eleeksi Myyrmäen aseman keskustelutilaisuuden päätteeksi. Graffititaiteilijoiden kaupunginjohtajalle lahjoittama lippis kruunasi tilaisuuden myönteisen hengen.

Nopean toiminnan nimissä otin yhteyttä Myyrmäki-liikkeen suuntaan ja järjestimme pikapikaa keskustelutilaisuuden graffitin yhteiskunnallisesta merkityksestä keskelle Myyrmäen asemaa. Tilaisuus keräsi kymmeniä ihmisiä paikalle, ja se taltioitiin myös some-kanaville. Uutisia on nykyajan virrassa valtavasti, ja päivän uutinen voi jo huomenna olla vanha. Nopea reagointi oli tässäkin kohtaa avainasemassa.

Keskustelu oli menestys, ja sen ansiosta saatiin molemmat osapuolet – sekä kaupunginjohtaja, joka oli määrännyt teoksen päällemaalattavaksi, että graffititaiteilijat – hyvään ja rakentavaan dialogiin. Tilaisuuden päätteeksi otin Hävetkää!-teoksen vastaan lahjoituksena Vantaan taidemuseo Artsin kokoelmiin.

Artsin levynkansitaiteen suurnäyttely Eläköön vinyyli veti ihmisiä magneetin lailla puoleensa vuonna 2016.

Artsimainen viestintätyyli edellyttää äärimmäistä valppautta ja nopeutta. Viestintä- ja markkinointibudjettimme on erittäin rajallinen, vain joitakin tuhansia euroja vuodessa, joten viestintämme edellyttää aivan uudenlaista kekseliäisyyttä, somen haltuunottoa ja muidenkin kuin viestintävastaavien aktiivista osallistumista viestintään.

Sekä paikallinen että laajempi yhteiskunnallinen keskustelu kulkevat parhaimmillaan käsi kädessä: tässä tapauksessa paikallinen kohu ja kuntapolitiikka olivat kontekstina laajemmalle keskustelulle taiteen kantaaottavuudesta ja graffitista Suomessa.

Kati Huovinmaa
Kirjoittaja on Artsin pomo

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Naurettavan ajankohtainen kokoelma


Nyt P.S.-blogissa esittäytyvät Vuoden museoviestintäteko -finalistit! Ensimmäisenä vuorossa on Visavuoren museo, joka on kisassa mukana Visavuoren kokoelmat kommentoimassa nykyaikaa somessa -teollaan.

Miten ylläpitää kiinnostusta jotain sellaista kohtaan, joka perustuu kokonaan hetkellisyyteen? Siinäpä kysymys, joka osui kipeästi Visavuoren museoon 2000-luvun mittaan. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen ja hänen piirroksensa olivat yli 40 vuoden ajan jokaisen suomalaisen aamukahvipöytäkeskustelun aiheena, mutta kun kuvat lakkasivat ilmestymästä, ne häipyivät myös ihmisten mielistä. Visavuoren museon noin 10 000 pilapiirroksen kokoelma uhkasi muuttua merkityksettömäksi ennen aikojaan.

Kokoelman parissa työskennellessä kuitenkin huomaa, että itse asiassa hämmentävän moni pilapiirros on edelleen – tai jälleen – ajan hermoilla. Sosiaalinen media antaa mahdollisuuden reagoida nopeasti päivän tapahtumiin ja edullisen väylän, jota museo voi omin voimin hyödyntää. Siksi Visavuoren museo teki tietoisesti rohkean päätöksen ja lähti kommentoimaan nykyaikaa oman kokoelmansa avulla. Päätöksen mahdollisti sopimus Kari Suomalaisen tekijänoikeuden omistajien kanssa.

Visavuoren museo on valinnut tämänhetkiseksi kanavakseen pääosin Facebookin. Syy tähän on yksinkertainen: Facebookin käyttäjäkunnasta suurin osa on keski-ikäisiä eli juuri niitä, jotka vielä muistavat Karin. Karin kuvat herättävät muistoja, ja tälle pohjalle on ollut helppo rakentaa kuvakampanjaa. Sosiaalisen median hyvä puoli on se, että puolivahingossa kuvat tavoittavat myös nuorempia ja löytävät uusia silmäpareja.

Pilapiirrosten erityislaatuisuus muihin taideteoksiin verrattuna on se, että piirrokset on tarkoitettu ensisijaisesti painettaviksi eivätkä originaaleina katseltaviksi. Siinäkin mielessä nykyinen sosiaalinen media sopii näiden taideteosten julkaisukanavaksi. Museo tavoittelee tietenkin kävijöitä myös paikan päälle, mutta erityisen tärkeää on, että Karin piirrokset elävät ja tavoittavat uusia katsojia. Museon Facebook-sivusto on muuttunut eräänlaiseksi virtuaaliseksi näyttelytilaksi, jolla tavoitamme huomattavasti suuremman yleisön kuin pelkällä perinteisellä näyttelytoiminnalla.


Sosiaalisen median käyttäminen on tietenkin muuttanut kokoelman parissa työskentelyä. Sen sijaan, että voisi keskittyä kartoittamaan jotakin aihealuetta tai suunnittelemaan seuraavaa näyttelyä, täytyy jokaisesta päivästä lohkaista siivu uutisten lukemiselle ja niiden reflektoimiselle kuvakokoelmaan. Ajankohtaisuus vaatii aikaa. Yhteensopivien uutisten ja kuvien löytäminen ei aina käy käden käänteessä, vaikka olisi kuinka hyvät muistikuvat kaikista kokoelman kuvista. Kuvat eivät myöskään ole valmiiksi digitoidussa muodossa, vaan jokainen kuva digitoidaan julkaisemisen yhteydessä.

Sosiaalisen median säännöt ovat muuten hyvin yksinkertaiset: ole aktiivinen, ole kepeä ja ole avoin. Museoiden kokoelmat ovat yhteistä omaisuutta, joten ei siis ole yhtään hyvää syytä, miksi niistä ei voisi nauttia yhdessä muiden kanssa! Parhaimmillaan kokoelmien avoin käyttö lisää tietoutta museoiden toiminnasta ja niistä mahdollisuuksista, joihin yhteistyö museoiden ja niiden kokoelmien parissa voi johtaa.

Kari ennustaa.

Yksi asia on sosiaalisen median käytössä kaikkein tärkeintä: älä pelkää! Karin kuvat eivät aina ehkä ole kaikkien mieleen, mutta rohkeita ja vaikeitakin kuvia pitää pystyä jakamaan. Karin piirroksia kommentoidaan ahkerasti ja niihin reagoidaan herkästi. Kommenteista käy myös ilmi, että halumme nostaa kuvat osaksi tätä päivää toimii hyvin: yleisin kommentti sivuilla on “Miten Kari osasi ennustaa?”. Naurettavan kokoelmamme ajankohtaisuus tulee todistettua viikoittain.

Pälvi Myllylä
Kirjoittaja on Visavuoren museon museonjohtaja

-----------------------------------------------------------
Lue lisää Vuoden museo -palkinnoista täältä.
Visavuoren museo Facebookissa

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Videobloggaus: Digitalisaation uudet mahdollisuudet museoille

 

Museoliiton ensimmäinen videobloggaus on ulkona! Pääsihteeri Kimmo Levä kertoo videolla, miten digitalisaatio muuttaa museoiden toimintaa. 



P.S. Katso myös Museoliiton jäsentiedote, jossa kerrotaan Kuvaston kanssa tehdystä sopimuksesta museoiden näkökulmasta: http://museoliitto.fi/jasentiedotteet.php?aid=12769 

torstai 30. maaliskuuta 2017

Museot ovat perustarve


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kannustaa pohtimaan, mikä lopulta on kulttuuripalveluiden rooli yhteiskunnassa.

Usein sanotaan, että yhteiskunnalla ja yhteisöillä on tarve ja mahdollisuudet museoihin, teattereihin, orkestereihin sekä muuhun kulttuuriin liittyvään tekemiseen, kunhan perustarpeet, kuten päiväkodit ja vanhusten ja sairaiden hoito ovat kunnossa ja vähävaraiset ja syrjäytyneet ovat löytäneet tukevampaa maata jalkojensa alle. Näkemykset näyttävät saavan tukea Abraham Maslow’n (1908–1970) tarvehierakiasta, jossa taide ja kulttuuri sijoittuvat tarpeiden ylemmille portaille.

Riippumatta siitä, mihin Maslow taiteen ja kulttuuriin liittyvät tarpeet asettaa, museot, teatterit ja orkesterit sekä muut kulttuuripalvelut edustavat ihmisten perustarpeita ja tarjoavat mahdollisuuksia tarpeiden täyttämiseen. Edellisten sukupolvien ja heidän työnsä kunnioittaminen, sukupolvien välisen viestien välittäminen, kuvien ja veistosten tekeminen, tanssi, soitto tai tarinoiden kertominen ovat olleet keskeinen osa ihmisten elämää ja perustarpeita ihmiskunnan alkuajoista lähtien – jopa ennen kuin keksittiin, että lapset pitää opettaa päiväkodeissa ja kouluissa tai että senioriväestö tarvitsee omat tilansa ja hoitajansa.

Nykyajassa toteutamme kulttuurisia perustarpeitamme monin tavoin. Otamme kuvia ja jaamme niitä eteenpäin, täytämme hyllymme, kaappimme ja varastomme muistoilla arjestamme ja juhlastamme, laulamme yksin ja yhdessä sekä kerromme tarinoita, kun kohtaamme tai olemme yhteydessä jonkin median avulla. Yhdessä ylläpidämme näiden perustarpeiden täyttämiseksi museoita, teattereita ja orkestereita.

Perustarpeita ei pitäisi sekoittaa yhteiskunnan lakisääteisiin tehtäviin, vaikka näin usein tehdään poliittisessa keskustelussa. Ei ole ihan tavatonta, että kunta- ja valtakuntatason poliitikot vertaavat museoiden ja muiden kulttuuripalvelujen resursointitarpeita kouluihin, päivä- ja seniorikoteihin, terveyskeskuksiin, sairaaloihin tai erilaisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin, joihin laki pakottaa päättäjiä ottamaan kantaa.

Perustarpeiden toteuttamiseen ei ole loogista pakottaa lakimääräisyydellä. Ne on priorisoitava itseisarvoisina tarpeina ja tehtävinä, joissa keskustelu ja päätöksenteko menevät eri polkuja kuin lakipakotteisten toimintojen yhteydessä. Perustarpeiden toteuttaminen ja tarpeisiin käytetyt yhteiset resurssit eivät haittaa lakisääteisten tehtävien toteuttamista. Päinvastoin. Kun perustarpeista huolehditaan, lakisääteisten palveluiden käyttö ja resurssitarpeet vähenevät.

Tästä on tehty lukuisia selvityksiä Suomessa ja muualla maailmassa. Norjalaiset ovat todenneet, että museot vähentävät ahdistuneisuutta. Amerikkalaiset ovat todenneet, että museot vähentävät stressiä ja että museot ovat tulevaisuuden kouluja. Englantilaiset ovat todenneet, että museot vähentävät yksinäisyyttä ja parantavat ihmisten hyvinvointia enemmän kuin urheilu. Suomessa tietokirjailija ja dosentti Markku T. Hyyppä on todennut monissa yhteyksissä museoiden ja kulttuurin erittäin myönteiset vaikutukset ihmisten hyvinvointiin. Hän on jopa todennut, että museovierailut pidentävät elinikää.

Saadut tulokset kulttuurin myönteisistä hyvinvointivaikutuksista yllättävät monet, vaikka niiden ei pitäisi. Sillä perustarpeitahan tässä vain täytetään.


Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Kannatan, mutta vastustan

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa. Nyt hän miettii, miksi yksityinen rahoitus ja museot eivät toimi yhteen.

Uusimaa-lehden perusteella (13.3.2017)  Porvoossa käydään tulevien kuntavaalien innoittamana keskustelua taidemuseon tarpeellisuudesta. Keskustelun sisältö ei yllätä. Puolesta- ja vastaan-kommentit ovat tuttua luettavaa haudatuista tai toteutukseen päätyneistä museohankkeista: toiset pitävät kulueränä, toiset investointina elinvoimaisuuteen.

Tuttua on myös, että vahvoja näkemyksiä esitetään sujuvasti tunnepohjalta ja museotoimintaa tuntematta. Käytännössä tämä näkyy siinä, että museota pidetään vain näyttelytilana ja museon mahdollinen perustehtävä porvoolaisen kulttuuriperinnön säilyttämisessä sivuutetaan.

Guggenheim Helsinki -hankkeesta museokeskusteluun on tullut vakiintumaan päin oleva kannanotto, jolla ollaan sekä kannattajien että vastustajien joukossa samanaikaisesti. Tämän joukon vahva mielipide kuuluu: "kannatan hanketta, mutta se on toteutettava yksityisellä rahalla".

Museotoiminnassa yksityisen rahoituksen rooli on kasvamassa sekä pääsylippu- ja museokauppatulojen kautta että hitaan varmasti myös yritysyhteistyön osalta. Tämä on hyvä suunta, mutta tästä huolimatta museo on nyt ja pitkällä tulevaisuudessa julkinen palvelu ihmisten mielessä ja rahoitusrakenteen osalta. Museoiden budjetista valtion ja kuntien rahoitus kattaa tällä hetkellä noin 80 %.

Museoalan talouden rakennetta on käytännössä mahdoton muuttaa ilman, että päätetään ajaa alas pääosa nykyisistä museoista ja aloittaa uudelta pohjalta, jossa museot ovat liiketoimintaa. Tämä ratkaisu tuhoaisi sekä porvoolaisen että suomalaisen kulttuuriperinnön. Uusi yksityisrahoitusperusteinen museoverkko nousisi elämyskeskuspohjalta ilman sen suurempaa tarvetta tai velvollisuutta toimia sukupolvien välisenä siltana ja yhteisenä muistina.

"Kannatan, mutta vastustan" -joukon tavoitteet voisivat toteutua vain toimintaympäristössä, jossa museot ja muut julkiset palvelut muuttuisivat yksityisellä rahoituksella toimiviksi. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että lähtisimme Amerikan raitille, jossa museoiden seurana olisivat terveyskeskukset, sairaalat, koulut, päiväkodit, kaupunkien bussivuorot, tieyhteydet ja pääosa kaikista hyvinvointipalveluista.

"Kannatan museota, mutta se on toteutettava yksityisellä rahalla" on toive, jonka esittämisessä pitää olla varovainen, sillä kukaan meistä tuskin haluaa sen toteutuvan.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Lahden laskut


Museot tekevät työn ja muut korjaavat voitot. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä pohdiskelee, kuinka ongelmallisesta tilanteesta päästäisiin ulos.


Lahdessa vietettiin mennä viikkoina hieno hiihtojuhla. Kun tilinpäätöstä alettiin päättäjäisten jälkeen tehdä, Lahden kaupungin edustajat hehkuttivat näkyvyyttä ja matkailun edustajat laskivat tyytyväisinä noin 30 miljoonan euron pottia, jonka kisavieraat Lahden alueelle jättivät. Kaikki hymyilivät – tai ainakin melkein kaikki.

MM-kilpailut järjestänyt hiihtoliitto kiristeli laskunipun edessä hampaita. Vahva epäilys oli, että pääsylippujen ja oheistavarojen myynti ei riitä kattamaan järjestelyistä aiheutuneita kuluja. Tämän tuloksena hiihtoliitolla on edessä vyönkiristys, joka näkyy henkilöstövähennyksinä ja vähenevinä tukirahoina hiihtäjille.

Hiihtoliitolla ja MM-kisoilla näyttää olevan sama taloudellinen ongelma kuin museoilla ja niiden näyttelyillä. Toiminta tuottaa rahaa, muttei sille, joka rahat saa liikkeelle ja joka kulut kantaa. Myös urheilussa pääosan rahoista saavat ne samat tahot kuin museoiden kohdalla: hotellit, ravintolat, liikennevälineet ja kaupat. Sama kaiku askelten tai isku porkkien näyttää olevan myös sponsoririntamalla: hotelli-, ravintola- ja kauppaketjut loistavat poissaolollaan, ja liikennevälineet ovat mukana sponsoriryhmässä, johon ei laskua lähetetä.

MM-Lahdessa ja museoissa ei toteudu talouden prinsiippi, jossa tuottoja ei voi odottaa ilman panostuksia. Selvää on, että tilanne on kestämätön eikä vastavirtaan voi määräänsä enemmän kulkea. Kulujen riskien ja tulojen mahdollisuuksien tulisi kohdistua samaan osoitteeseen. Homman kääntäminen oikeille jengoille olisi yksinkertaista.

Meidän on muutettava nykyinen kumppanien hankintamenettely reaktiivisesta proaktiiviseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että haemme ja sitoutamme kumppanimme kisojemme ja näyttelyjemme kuluihin ennen kuin teemme oman päätöksemme hankkeeseen lähtemisestä. Kisoja ja näyttelyjä tuotetaan yhdessä tai sitten ei ollenkaan.

Sponsorille ei tarjota näkyvyyttä, etuja tai goodwilliä, vaan mahdollisuutta tehdä rahaa tai olla tekemättä. Hanketta ei toteuteta, jos sponsorit eivät ole järjestäjien kanssa rivissä kisoja hakemassa tai näyttelysopimuksia allekirjoittamassa. On turha luulla – ja käytäntö on sen riittävästi osoittanut – että joku lähtee tukemaan tapahtumaa, jos samat tuotot ovat saatavissa ilman panostuksiakin.

Muutos edellyttää tapahtumien järjestäjiltä tulisieluisuuden vaihtamista ammattilaisuuteen. MM-tason hiihtokilpailujen tai kulttuurimatkailijat liikkeelle saavien näyttelyjen järjestäminen ei ole pyhä tehtävä vaan liiketoimi, jonka on tuotettava rahaa missioidemme toteuttamiseen.

Hotelleilta, ravintoloilta ja muilta palveluntarjoajilta muutos edellyttää siirtymistä jälkiteolliseen aikaan. Aika, jolloin Nokia alihankkijoineen täytti hotellit ja ravintolat, on ohi. Nokian korvaavat luovat toimijat näyttelyineen, kisoineen ja muine tapahtumineen, mutteivät entisen maailman ehdoilla. Nyt hotellin, taksin tai kylän kaupan on panostettava myös sisältöihin.

Jos tämä muutos ei toteudu, nykyiset miljoonien tekijät tekevät tulevina vuosina miljoonien tappiot. Tämän pesuveden mukana menisivät tapahtumat ja näyttelyt. Talouden näkökulmasta voittajina hymyilisivät väkinäisesti museot ja tapahtumien järjestäjät.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Voittoa tavoittelematonta kauppaa?

ABBA-museon museokauppa. Tuuli Rajavuori/SML

Museokauppaa ei ole totuttu näkemään voittoa tavoittelevana. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kuitenkin uskoo, että kaupan tulisi olla voittoa tavoittelevaa.



Museoiden palvelu- ja myyntitulot ovat uusimman eli vuodelta 2015 olevan tilaston mukaan 13,7 miljoonaa euroa. Keskimäärin palvelu- ja myyntitulo oli noin 50 000 euroa/museokohde. Valtaosa palvelu- ja myyntitulosta tulee museokaupasta.

Museotoiminnan kohdalla taloudellisesta kannattavuudesta puhuminen on yleensä turhaa, sillä ikiaikaisen määritelmän mukaan museotoimintaa ei ylläpidetä taloudellisen voiton tavoittelemiseksi. Museokauppaa ei määritelmässä eroteta, joten eettismääritelmällinen tavoite koskee todennäköisesti myös sitä. 

Museokauppojen kannattavuudesta ei ole käytettävissä muuta kuin viitteellistä dataa, vaikka tarve olisi myynti- ja erityisesti käyttökatetiedoille. Voimme kuitenkin päätellä, että museokauppojen myynnin kannattavuus ei ole kovin hyvä. Tähän viittaa keskimääräisen liikevaihdon pienuus. 50 000 euron liikevaihto oletettavasti hupenee valtaosaltaan kaupan tila- ja palkkakuluihin. Lisäksi on niin, että vaikka kiinteille kuluille ei laskisi mitään, tämän kokoinen liikevaihto ei missään olosuhteissa mahdollista sellaista ostovolyymia, jolla hankintahinnat mahdollistaisivat kannattavan ulosmyynnin. Kun katsoo vähittäiskaupan kannattavuuslukuja, ei voi välttää sitä päätelmää, että kaupan kannattavuuden ratkaisevat ennemmin matalat hankintahinnat kuin korkeat myyntihinnat.

Se, että museokauppoihin liittyvän tiedon tilastointi on puutteellista ja kauppojen keskimääräinen myynti on vaatimatonta, todentaa sitä, että museokauppamme täyttävät keskimääräisen hyvin museotoiminnan taloudellisen määritelmän. Voittoa ei tavoitella eikä tehdä.

Näin ei pitäisi olla. Emme voi rinnastaa jääkaappimagneettien emmekä edes kirjojen myyntiä museoiden perustehtävään. Museokaupalla on oltava oma tehtävänsä: sen on tuotettava voittoa, jolla rahoitetaan museon ei-kaupallisia toimintoja. Jos tämä tavoite ei täyty, museokaupasta on luovuttava ja säästyvä resurssi on käytettävä museon perustehtäviin.

Ennen museokaupasta luopumista on tietysti laskettava, kannattaako museokauppa nyt. Jos tilanne ei ole täysin toivoton, on käytävä läpi kaikki ne keinot, jotka kannattavuuden parantamiseksi ovat käytettävissä. Niitä kyllä on. Motivaatiota uudenlaiselle tekemiselle antaa se, että museokaupan menestymisen mahdollisuudet paranevat, kun museon tavoittama asiakasmäärä kasvaa. Tällä hetkellä asiakasmäärät ovat jyrkässä nousussa sekä kivijalka- että verkkomuseossa.

Kivijalka- ja verkkomyynnin lisäämisessä ensimmäinen ja samalla vähiten resursseja vaativa ja riskiä sisältävä kehitysaskel on tehdä ostaminen helpoksi. Vähimmillään tämä tarkoittaa lipunmyyjältä tai oppaalta kehotusta kiinnittää huomioita yksittäiseen tuotteeseen tai koko museokauppaan. Tämä kehitysaskel ei vaadi käytännössä mitään. Verkkokaupassa tilanne on toinen, eli helppous edellyttää toimivuutta sekä ostoskorin että maksun osalta. Nämä toiminnot eivät kaikissa tapauksissa ole kovin edullisia.

Kun myynnin taidot ja välineet ovat kunnossa, on mahdollista ottaa seuraava askel, jossa trimmataan tuotevalikoima asiakkaiden maun mukaiseksi sekä laitetaan hankintaketju kuntoon. Tärkeintä on löytää keinot, joilla hankintojen yksikköhinnat saadaan niin alas, että ulosmyyntihinta mahdollistaa riittävän katteen. Käytännössä tämä edellyttää joko suuria hankintaeriä tai tinkijän taitoja.

Viimeisin kehitysaskel koskee kaupan sijaintia ja ilmettä sekä tuotteiden sijoittelua. Mitä vaikeampi museokävijän on välttää museokaupan läpi kulkeminen ja mitä helpompi tuote on käsiin ottaa, sitä paremmin kassa laulaa.

Tunnuslukujen ja havainnoinnin perusteella museokauppa on museoille mahdollisuus, jolla voidaan parantaa sekä taloutta että asiakaskokemusta. Mahdollisuuden hyödyntäminen edellyttää uudenlaista tekemistä. Yllä esiteltyjen vinkkien lisäksi muutakin on lähiviikkoina tulossa.

Tällä hetkellä noin 50 Aalto-yliopiston opiskelijaa kiertää professori Pekka Mattilan johdolla museokauppoja sekä kivijalassa että verkossa. Huomionsa ja kehittämisideansa he luovuttavat käyttöömme maaliskuun puolivälissä. Näitä tuloksia odotellessa voitte käyttää ajan hyödyksi laskemalla, mitä jää, kun vähennätte museokauppanne myynnistä ostot sekä tila- ja työkustannukset. Se on ensimmäinen ponnistus siihen suuntaan, ettei museokauppa ole ”kauppa se on joka kannattaa” -sääntöä vahvistava poikkeus.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri