Museoiden saavutettavuuden parantaminen on hieno tavoite. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kuitenkin miettii, voisiko saavutettavuutta parantaa myös niissä kävijäryhmissä, jotka tavallisesti jäävät saavutettavuusohjelmien ulkopuolelle.
Useimmat museot ovat viime vuosien strategiakeskusteluissaan ja päätöksissään ottaneet tavoitteeksi museon saavutettavuuden parantamisen. Käytännössä keskusteluja ja päätöksiä on tehty asiasta, jonka wikipedinen määritelmä on seuraava:
”Hyvä saavutettavuus kertoo erilaisten yleisöjen tarpeiden huomioimisesta ja kohteen tarjonnan (tuotteen tai palvelun) helposta lähestyttävyydestä ja tarjoaa mahdollisuuden osallistumiseen ja elämyksiin yksilöiden erilaisista ominaisuuksista riippumatta. Saavutettavuus on yhdenvertaisuuden edistämistä. Saavutettavuus merkitsee kohteen helppoa lähestyttävyyttä kaikenlaisille ihmisille, mukaan lukien (mutta ei pelkästään) vammaisten tai toimimisesteisten ihmisten näkökulmasta.”
Yksilöiden erilaisia ominaisuuksia on huomioitu toteuttamalla esteettömyysohjelmia ja niihin liittyviä investointeja. Saavutettavuutta on kohennettu kohdentamalla sisältöjä mm. lapsille, nuorille, maahanmuuttajille, syrjäytymisvaarassa oleville, seksuaalivähemmistöille ja senioreille. Lisäksi museoiden saavutettavuuteen liittyvän palvelumuotoilun keskiössä ovat lapsiperheet ja koululaiset. Keskeistä saavutettavuuden lisäämisessä on myös se, että pääsylippujen hinnat pidetään alhaisina joko kaikille tai erityisryhmille. Yleisesti voi todeta, että saavutettavuutta parannetaan madaltamalla henkisiä, fyysisiä ja taloudellisia kynnyksiä.
Saavutettavuuden arvioinnissa palvelujen käyttö lienee ainoa käyttökelpoinen mittari. Tältä osin saavutettavuus näyttää paranevan, mitä kalliimpi pääsymaksu museossa on. Korkea pääsymaksun hinta ja suuri kävijämäärä korreloivat. Tätä sääntöä vahvistaa vain muutama poikkeus, joista kirkkaimpana Helsingin kaupunginmuseo.
Hieman kummallista on, että saavutettavuus näyttää myös olevan paras kohderyhmissä, joita ei museoiden ohjelmissa erikseen huomioida. Vuodesta toiseen museot saavuttavat parhaiten myöhäiskeski-ikäiset ihmiset sekä keskivertoa paremmin toimeentulevan ja koulutetun kansanosan. Käsitykseni on, että yksikään museo ei ole tätä kansanosaa erityiseksi kohderyhmäkseen ja saavutettavuuspolitiikkansa keskiöön valinnut.
Voidaan ajatella, että myöhäiskeski-ikäiset ja vauras väki on jo saavutettu, joten heihin ei sen vuoksi tarvitse kiinnittää erityistä huomioita. Tämä on kuitenkin palvelujen tarjoamisen näkökulmasta poikkeuksellista ajattelua. Harhaista olisi myös ajatella, että museot saavuttavat jo 100 % mainituista kohderyhmistä.
Epäilemättä nykyisessä pääkäyttäjäryhmässä saavutettavuus jää reilusti alle 50 %, vaikka tästä ei tutkimuksia ole tehtykään. Ei myöskään ole niin, että tämän kohderyhmän saavutettavuuden parantamiseksi ei tarvitse enää tehdä mitään, koska palvelut näyttävät kohderyhmäajattelun ulkopuolelle jäämisestä huolimatta olevan kunnossa.
Niin kauan kun kohderyhmän saavutettavuuden aste jää alle 100 prosentin, jotain on mahdollista ja syytäkin tehdä. Mainitsemiini kohderyhmiin kuuluva emeritusprofessori Sixten Korkman nosti taannoin Ylen haastattelussa esiin ajatuksen, että osa teattereiden tai orkesteriesitysten paikoista voisi olla korkeamman taloudellisen kynnyksen takana eli kohdistettuna ihmisille, jotka olisivat valmiita maksamaan siitä, että pääsylipun saisi nykyistä lyhyemmälläkin varausajalla. Lyhyempi varausaika olisi tarpeellinen niille henkilöille, jotka aikataulujensa tai toimintatapojensa vuoksi eivät pysty sitoutumaan nykyisiin pitkiin varausaikoihin. Haitaksi ei olisi, jos palvelujen sisältö huomioisi samalla ne tarpeet, jotka vaurastuminen on mahdollistanut ja joihin käyttäjä on tottunut.
Korkmanin ajatus ei nostanut vastaavaa keskustelua kulttuurin rahoittamisesta kuin toisen taloustutkijan eli Pasi Holmin samoihin aikoihin tekemä esitys kysyntälähtöisestä kulttuurin avustamisesta (ks. edellinen blogipostaukseni). Tarvetta keskustelulle kuitenkin olisi.
Meille kulttuuritoimijoille keskustelu taloudellisen eliitin saavutettavuuden parantamisesta tuntuu vieraalta ja nostaa esiin kysymyksiä etiikasta tai siitä, mitä julkisin varoin tuettujen laitosten on luvallista tehdä. Väitän kumminkin, että kaikki esiin nousevat syyt sille, ettei museo- tai muita kulttuuripalveluja voisi kohdentaa myös taloudellisesti hyvinvoiville ihmisille, ovat tekosyitä.
Palvelujen erilaistaminen ja upgreidaaminen ovat arkipäivää, eikä kukaan ainakaan etiikan tai verovarojen käytön näkökulmasta kyseenalaista sitä. Hotellien, ravintoloiden, lentokenttien ja myös konserttien tai jääkiekkopelien lounget ja VIP-alueet ovat hyvä esimerkki. Näiden palvelujen tarjoaminen on myös kannattavaa. Tähän viittaa mm. se, että jalkapalloliitto on nostanut erityiseksi ongelmaksi sen, ettei meneillään oleva Olympiastadionin remontti tuo vieläkään mukanaan aitioita tai muita VIP-alueita.
Kannattavat palvelut näkyvät kaikille parempina sisältöinä. Nämä puolestaan lisäävät palvelujen saavuttavuutta kaikkien kohderyhmien osalta. Kukaan ei kyseenalaistane näkökulmaa, että sisällöt lopulta ratkaisevat saavutettavuudessa enemmän kuin matalammat kynnykset.
Nyt on aika museolle, joka parantaa saavutettavuuttaan upgreidaamalla palvelunsa. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikkien museoiden olisi näin tehtävä. Virkistävää kuitenkin olisi, jos edes yksi tekisi. Vaikkapa pop-up-hengessä.
Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti