perjantai 4. elokuuta 2017

Nyt ei erota taidetta pöhinästä


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä luo katsauksen museoiden pöhinätilanteeseen.


”Museoissa on kuulkaas pöhinää” otsikoi päätoimittaja Pessi Rautio uusimmassa Taide-lehdessä (3/2017) juttunsa, jossa hän kritisoi museoiden muutosta ja halua ”olla jotain uutta ja erilaista”.

Erityisen huolestuttavana Rautio pitää sitä, että museot käyttävät aikaisempaa enemmän resursseja viestintään. Tätä päätelmää hän ei ole tehnyt siitä, että Taide-lehdessä museot ovat kasvava ja pääasiallinen ilmoitustilan ostajaryhmä.

Päätelmän taustalla on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö Tuuli Rajavuoren arvio Vuoden museo -kilpailun finaaliin sijoittuneen ja Vuoden erikoispalkinnolla huomioidun Vantaan taidemuseo Artsin muutoksesta. Museo-lehdessä (2/2017) Rajavuori toteaa myönteisenä kehityssuuntana sen, että vaihtuvien näyttelyiden määrää on vähennetty ja resursseja on käytetty aikaisempaa enemmän esimerkiksi viestintään.

Kriittisillä linjoilla museoiden nykyisen kehityksen osalta oli jo aikaisemmin taidekriitikko ja toimittaja Otso Kantokorpi (Ylen Kulttuuricocktail 10.5.2017). Hänen mukaansa panostaminen viestintään ja näyttelyiden oheistoimintaan on lähinnä museoiden epätoivoinen yritys esittää uusiutumista tilanteessa, jossa voimavarat olisi keskitettävä veret seisauttavien näyttelyiden tekemiseen.

Suomalaisia taidemuseoita saattaa lohduttaa tieto siitä, että ne eivät ole astumassa kriitikkojen kuvaamaan harhaan yksin. New Yorkin MoMAssa on liikuntapiirejä, Belgialaisessa taidemuseossa joogataan ja V&A:n näyttelyissä on suosittuja fitnesstunteja.

Näkökulmasta riippuen lohduttavaa tai vahvistavaa on myös se, että museokritiikki on samaa maailmalla ja Suomessa. Se ei nyt vain näytä olevan sopivaa, että taidemuseot vastaavat muihinkin tarpeisiin kuin taidekasvatukseen ja hiljentymiseen hyvän taiteen äärelle. Hyvän taiteen taas näyttää tunnistavan siitä, että näyttelypaikka ei pidä itsestään meteliä.

Amerikkalaisella taidesivustolla, Artsyssa, kesäkuussa julkaistussa kolumnissa Why the rise of Workout Classes in Museums Should Worry Art Lovers Daniel Kunitz kysyy, miksi taidemuseota ei voisi käyttää liikuntapaikkana tai virkistäytymiseen samalla tavalla kuin kävelyä luonnossa. Luonnossakin yksittäisiin puihin keskittymistä tärkeämpää on metsä, joka luo suotuisan ympäristön mielen ja kehon piristämiselle. Samassa yhteydessä nousee esiin kysymys, miten taiteen merkitykseen vaikuttaa se, että yksittäisen teoksen sijasta keskitytään kokonaisuuden luomaan tunnelmaan tai jonkin aktiviteetin ohjaajan sanomaan, jonka vaikutusta ympäröivät taideteokset vahvistavat.

On tietenkin selvää, että jooga- ja fitnesstunnit, lasten työpajat, yritysryhmät tai osallistavat näyttelykohteet häiritsevät henkilöitä, jotka ovat tulleet museoon hiljentymään taideteosten äärelle ja pohtimaan niiden sanomaa. Toinen kysymys sitten on, minkälaisten kävijöiden ehdoilla museoita kehitetään tai ollaan kehittämättä. Tällä hetkellä museot ovat valinneet linjan, jossa kohderyhmää laajennetaan ja tarjontaa monipuolistetaan. Taideteoksia ja esineitä hyödynnetään ja avataan kävijöille muutenkin kuin perinteisillä asiantuntijaopastuksilla.

Tähän valintaan ovat vaikuttaneet taloudelliset syyt. Niitä merkittävämpi syy on kuitenkin se, että museoita tarvitaan entistä enemmän myös muuhun kuin taidevalistukseen tai taiteen edistämiseen. Museot ovat keskeinen osa koulujärjestelmää sekä terveydellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ylläpitoa.

Aika näyttää, onko suunta oikea, mutta varmaa on, että valittu linja ei heikennä museoiden näyttelyiden laatua. Huoli laadun heikkenemisestä näyttää perustuvan tunteeseen faktan sijasta. Missään yhteydessä ei ole tietääkseni arvioitu, että ennen taidenäyttelyt olivat parempia. Laadun heikkenemistä ei voi päätellä ainakaan Taide-lehdestä, sillä olen lukenut museoartikkelit siitä usean vuoden ajan. Niiden perusteella sutta ja sekundaa on aina tuotettu. Harhainen on myös käsitys, että viestintä ja markkinointi vievät museoiden resursseja – pikemminkin ne ovat keskiössä museoiden resurssien kasvattamisessa.

Sen sijaan kiistaton fakta on se, että näyttelyiden määrä on vähenemässä. Tarjontaa kuitenkin vielä riittää. Vuonna 2016 taidemuseot avasivat reilut 300 vaihtuvaa näyttelyä ja ylläpitivät lukuisia perusnäyttelyitä näiden lisäksi. Artsi avasi uuden näyttelyn noin kahden kuukauden välein, joten kyllä sen viidessä näyttelyssä Rautiolle ja muille taiteen rakastajille edelleen katsottavaa oli ja on. Pöhinättömiäkin hetkiä löytyy, vaikka muun muassa viestinnän ja onnistuneen brändäämisen vuoksi kiinnostus ja kävijämäärät ovat Artsissakin kasvussa, eikä toiminnallisuus ole vähenemään päin.

Lukemissani kolumneissa ja artikkeleissa taidemuseoiden suunnasta ovat olleet huolissaan lähinnä taidekriitikot. Miltä kehitys mahtaa näyttää taiteilijan näkökulmasta? Onko taiteentekijän lähtökohta ja tavoite, että jokainen työ saa pysähtymään, hiljentymään ja miettimään? Vai olisiko jopa niin, että nyt museot ovat tavoittelemassa jotain, mitä taiteen näkökulmasta pitääkin tavoitella?

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

4 kommenttia:

  1. Viime kädessä kyse on siitä, kenelle museot palveluitaan tuottavat: itselleen, tietylle rajatulle yleisöryhmälle vai kaikille. Tässä keskustelussa kuuluu joskus absurdeja kaikuja siitä, että olisi jotenkin huono asia, että museossa käy ihmisiä. Artsi on erinomainen esimerkki siitä, miten muutos, pöhinä ja brändääminen ovat tuoneet uusia kävijöitä peräti tuplasti entiseen verrattuna. Kanta-asiakkaat eivät kuitenkaan museotaan hylänneet, vaan lopputulos oli mukavasti vanhat kävijät + uudet kävijät = kaksinkertainen kävijämäärä. Itsekin myönnän pöhiseväni ihan valtuustostrategian antamalla mandaatilla. Viime kädessä poliittinen ohjaus välittää kunnallisen museon tärkeimmän rahoittajan, veronmaksajan, tahdon ja toiveet palveluille. Tämän toiveen mukaisesti tarjoamme tilojamme mm. kolmannen sektorin toimijoiden käyttöön juurikin paheksuttuihin joogaan ja dj-iltoihin. Tapahtumat tukevat museon toimintaprofiilia ja esillä olevaa näyttelyä - ja tosiaan tuovat niitä kävijöitä. Joskus toimii myös porttiteoria (miedot huumeet johtavat vahvoihin huumeisiin): museoon bloggarikirppikselle tai yritystilaisuuteen saapunut asiakas tutustuu myös kokoelmiin ja näyttelyihin saadakseen osansa niistä elämyksistä, joita taide ja historia tuottavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja keskustelun laajentamisesta. Asiakasnäkökulma ja se, kuka/ketkä asiakkaan roolissa ovat, on epäilemättä tärkeimmässä roolissa, kun kysytään ja arvioidaan, olemmeko menossa kohti aurinkoa (mikä Vaasassa on yleensä muuta maata helpompaa) vai kohti metsää.

      Poista
  2. "....mutta varmaa on, että valittu linja ei heikennä museoiden näyttelyiden laatua. Huoli laadun heikkenemisestä näyttää perustuvan tunteeseen faktan sijasta." Kulttuurihistoriallisten näyttelyiden laadun heikkeneminen on fakta. (Miten laatu voi muuten taiteessa olla fakta?) Kultt.hist.näyttelyiden laadun heikkenemisen voi osoittaa vaikka sillä, että niistä ei tehdä näyttelyjulkaisuja juuri lainkaan. KM:n ulkomaiset ostonäyttelyt ovat poikkeus, mutta en muista milloin viimeksi olisi tehty kokoelmanäyttelystä kunnon julkaisua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Museotilaston perusteella näyttelyjulkaisujen määrä ei kokonaisuutena ole viime vuosina ollut laskusuuntainen. Taso on pysynyt ainakin viimeiset viisi vuotta 75-80 julkaisun tasossa. Julkaisut ovat aina painottuneet taidemuseoihin. Näyttelyjulkaisujen määrän vähentämiseen on epäilemättä ollut painetta, jotka tulevat lähinnä talouden puolelta. "Miten laatu voi muuten taiteessa olla fakta?" on kyllä perustavaa laatua oleva kysymys. Minä olen edustanut näkökantaa, ettei laatu ja taide -sanaa pitäisi koskaan sanoa samassa virkkeessä, ainakaan silloin, jos puhutaan sisällöstä.

      Poista