keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Museoiden muuttuva rooli puhuttaa Venäjälläkin

Intermuseumin messuosasto. Kuva: Kimmo Levä / SML

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä vieraili kesäkuun alussa Venäjällä Intermuseum-konferenssissa. Venäjän museoalalla keskustellaan muun muassa museoesineitä haalivista yksityisistä keräilijöistä, turvallisuudesta ja museon tehtävistä.


Osallistuin 31.5.–3.6.2018 Moskovassa järjestettyyn Intermuseum-konferenssiin ja sen yhteydessä pidettyyn museoalan messutapahtumaan. Tapahtuma järjestettiin nyt 20. kerran ja sen isäntäorganisaationa toimi Venäjän museoliitto.

Konferenssin teemana oli ”Museums and society”, jota tarkasteltiin kolmen alateeman avulla kymmenissä luento- ja keskustelutilaisuuksissa. Puhujat olivat pääosin venäjänkielisiä, joten kieltä taitamattomalle anti jäi tältä osin hieman vajaaksi. Tulkattujen seminaariosuuksien ja Venäjän museoliiton ja ICOMin edustajien kanssa käytyjen keskustelujen perusteella nousi kuitenkin esiin muutamia aiheita, jotka tällä hetkellä keskusteluttavat Venäjän museoalaa.

Suomalaisesta näkökulmasta katsoen poikkeuksellinen aihe on museoiden kokoelmiin kohdistuva uhka siitä, että hypervarakkaat yksityishenkilöt ovat aktiivisesti hamuamassa museoiden kokoelmissa olevia esineitä ja teoksia osaksi omia keräilykokoelmiaan. Pahinta on, että tämän suuntaisella kehityksellä näyttäisi olevan nykyisten valtiollisten ja paikallisten vallanpitäjien ymmärrys.

Seminaarissa keskustelutti myös turvallisuus sekä esineiden että museoiden koko toiminnan näkökulmasta. Venäjälläkin museoiden käyttö lisääntyy vahvasti. Ongelmaksi on osoittautunut se, että uuden yleisön joukossa on huomattava määrä ihmisiä, joiden käyttäytymisnormit perustuvat kokemuksiin huvipuistoista ja puuhamaista. Käytännössä tämä merkitsee, että kaikkien kohteiden ajatellaan olevan hands on -kohteita, jolloin esineturvallisuus vaarantuu huomattavasti.

Venäjällä museoiden käyttäjäkunta on laajentunut myös sen mukana, että museoissa järjestetään aikaisempaa enemmän erilaisia tilaisuuksia ja juhlia. Lisäksi museot ovat investoineet kahvila- ja ravintolatarjontaan. Tästä seurauksena on ollut se, että juovuksissa olevien asiakkaiden määrä on kasvanut, ja sen mukana museot ovat sekä henkilökunnan että esineiden turvallisuuden osalta uudessa tilanteessa. Niin juovuksissa kuin selvin päin olevien asiakkaiden ohjaaminen museoiden normien huomioimiseen puolestaan on nykyisen sosiaalisen median aikakaudella aikaisempaa suurempi maineenhallinnallinen riski. Tämän riskin toteutumisen asiakkaat tuovat entistä vahvemmin esiin.

Museoiden muuttuneesta käytöstä ja asiakaskannasta keskusteltaessa nousi esiin myös kysymys siitä, onko museoiden ensisijainen tehtävä valistaa vai viihdyttää. Tämä kysymys luonnollisesti jakoi porukan kahteen joukkoon. Keskustelussa alustajana toiminut kanadalainen Gail Lord (Lord Cultural Recources inc.) toi keskusteluun hyvän ja ainakin minulle uuden näkökulman siitä, että asiakasnäkökulmasta viihdyttämisellä ja valistamisella ei ole eroa. Vertailuesimerkkinä hän nosti esiin elokuvat, joiden joukossa dokumentit ovat nousseet ihmisten viihdyttämisessä tasavertaiseen rooliin fiktioiden kanssa. Tässä lienee myös yksi syy siihen, että museoiden merkitys vapaa-ajanviettopaikkoina on kasvamassa kaikkialla.

Kimmo Levä pitämässä esitelmää aiheesta ”Why does society need museums?”. Kuva: Aino-Marja Miettinen / FMA Creations Oy

Intermuseum-tapahtuman toinen kokonaisuus eli messuosasto tarjosi poikkileikkauksen museoiden tarjonnasta sekä museoille tarjottavien palvelujen kirjosta. Museoista näyttävimmät osastot olivat Eremitaasilla sekä sota- ja asehistoriaa esittelevillä museoilla. Museoille palveluja tarjoavista yrityksistä moni esitteli HR- ja VR-teknologiaa ja muita digiajan palveluja.

Suomen museoliiton osastolla esittelimme Museokorttia museoiden yhteistyön välineenä sekä yhteislipun mahdollistavana teknologiana. Osastomme oli mukavan suosittu, ja museoammattilaiset olivat lähinnä hämmästyneitä siitä, kuinka Museokortti voi yleensä olla mahdollinen. Tähän liittyen yleisin tarkentava kysymys oli, ovatko järjestelmässä mukana myös valtion museot.

Keskusteltaessa siitä, voisiko Museokortti-järjestelmä olla mahdollinen Venäjällä, näkökulmat jakautuivat sen mukaan, edustivatko henkilöt yksityisiä vai valtiollisia museoita, joita Venäjällä on Suomeen verrattuna erittäin paljon. Valtion museoiden edustajat pitivät järjestelmää täysin mahdottomana, kun taas yksityisten museoiden edustajat näkivät järjestelmän olevan heille hyvinkin toimiva ja jopa ajankohtainen. Osastolla myös kirkastui se, että Pietarin alue olisi erittäin potentiaalinen markkina suomalaiselle Museokortille. Siellä on paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita museoista ja käyvät Suomessa monta kertaa vuodessa.

Intermuseum-tapahtuma järjestetään ensi vuonna samoihin aikoihin. Museoammatillisen kehittymisen näkökulmasta konferenssimatkavaraus ensi vuoden työkalentereihin on tämän kokemuksen perusteella erittäin suositeltava. Samassa tilaisuudessa voi tutustua sekä Venäjän museoalan kehittäjiin että kehitykseen ja saada kansainvälisiä kontakteja. Niitä ei solmita kotisohvalta, kuten ICOM Suomen mainio slogankin toteaa.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

torstai 14. kesäkuuta 2018

Vieraskynä: Euro enemmän – Tiedonkeruun ja analyysin satoa


Tuusulanjärvi-magneetit Ainolassa. Kuva: Mikko Tapanainen

Museokauppojen kehittämishanke Euro enemmän etenee. Takana on 18 vierailua pk-seudun, Jyväskylän, Tampereen ja Turun museoissa. Mikko Tapanainen avaa toisessa vieraskynäkirjoituksessaan antoisan tiedonkeruuvaiheen tuloksia.


Kevään ja alkukesän museokauppakierros tuotti paljon tietoa ja ideoita museokauppakonseptin suunnitteluun. Kierros oli museokauppojen kehittämisen ja seuraavassa hankevaiheessa työstettävien museokauppakonseptien kannalta erittäin hyödyllinen. Pureudun yhteenvetomaisesti muutamiin pääkohtiin, joiden tiedot perustuvat museokauppavastaavien ja museonjohtajien haastatteluihin.

Kaupan kannattavuuden seuranta ja resurssit

Museokauppojen myynnin ja kannattavuuden seuranta vaihtelee melkoisesti. Niissä kaupoissa, joissa oli kaupallisen koulutuksen saanut kaupan ammattilainen, olivat asiat enemmän kunnossa, ja näissä tapauksissa esimerkiksi myyntiin ja kannattavuuteen oli kiinnitetty paremmin huomiota. Myynnin seurannan ohella yksi hankkeen tärkeä kehityskohde on myös kauppojen varaston seuranta. Ymmärrystä sen vaikutuksesta kannattavuuteen pitää kenties lisätä.

Osa museokaupoista on saavuttanut jo nyt erittäin hyvän myynnin ja kannattavuuden tason. Aina ei ole kyse museon koosta tai kävijämäärästä, vaan enemmänkin sitoutumisesta, paneutumisesta ja kiinnostuksesta. Kaikilla museokaupoilla on kuitenkin haasteenaan hankala kolmikko: a) niukasti rahaa, b) niukasti osaamista ja c) niukasti aikaa museokauppaan. Näiden ratkaiseminen onkin olennaista, kun kehitämme hankkeen museokauppakonseptia.

Valikoima ja markkinointi

Museokauppojen valikoimaa oli rakennettu useissa vierailemissani kohteissa ilman tarkkaa suunnitelmaa. Lisäksi näkemykset kauppaan kuuluvista tuotteista olivat osin hyvin erilaisia museoiden kesken. Yhteistä kaikille oli kuitenkin näkemys siitä, että museokaupassa tulee olla tuotteita, jotka erottavat ne muista erikoiskaupoista. Toinen yhteinen tärkeä tavoite on yhteistyön lisääminen museoiden kesken hankinnoissa ja valikoimasuunnittelussa.

Museokauppojen markkinointi painottui näkyvyyteen museon nettisivuilla ja jakoihin omilla FB-sivuilla. Käydyissä museoissa kaupan markkinointi ymmärrettiin usein mainonnaksi ja sen toteuttaminen painottui viestintään. Kauppojen markkinointiin ei ollut erillistä budjettia, joten siinä hyödynnettiin ”ilmaisia” kanavia. Museoissa tai lähialueella ei museokauppa juuri näkynyt – paitsi jos kauppa oli sijoitettu selkeästi osaksi museokävijän polkua. Pääsääntöisesti museokaupan markkinoinnille ei ollut tehty erillistä suunnitelmaa. 

Kehittämispotentiaalia on!
Useimmissa museoissa on kahvila tai ravintola ja lähes poikkeuksetta ne on ulkoistettu. Museokauppojen kaupallinen yhteistyö muiden toimijoiden kanssa oli kuitenkin niukkaa. Hankkeen näkökulmasta tässä on paljon kehityspotentiaalia. Asiakasymmärrys – siis asiakkaan ja asiakkaan käyttäytymisen tunteminen – sen sijaan vaihteli. Jatkossa siis myös asiakasymmärryksen lisääminen on eräs kehittämiskohde.

Museokauppojen tekniset ja kaupalliset toteutukset olivat käydyissä kohteissa vaihtelevia. Myynnillisesti menestyvissä museokaupoissa oli usein myymäläkäyttöön soveltuvat kalusteet. Vanhatkin kalusteet perustelevat paikkansa, mikäli ne on suunniteltu myymäläkäyttöön. Monin paikoin kauppojen valaistukseen oli panostettu ja kaupallinen ilme oli vahva. Potentiaalia on kuitenkin edelleen reservissä, ja kaupallisten ratkaisujen parantamisessa piilee suuri mahdollisuus kauppojen myynnin kasvattamiseen. Sinänsä lähes kaikki museokaupat olivat hyvin siistejä ja jopa sieviä.

Osalla 18:sta museosta oli käytössään oma verkkokauppa, mutta osa museoista suhtautui verkkokauppaan melko varauksellisesti. Verkkokaupan toteuttaminen koettiin kalliina ja työmäärältään suurena projektina, jonka hyödyt näkyvät enemmän asiakaspalvelun toteutumisena kuin kaupallisena toimintana. Useimmat verkkokauppaa toteuttavista museoista keskittivät kaupan toiminnan julkaisujen myyntiin.

Kaikki haastatellut museokauppojen vastaavat kaipasivat enemmän vuorovaikutusta ja yhteistyötä kollegoidensa kanssa. Erityisesti kaivattiin tuoteideoiden ja tavarantoimittajavinkkien jakamista.

Kiireisen kevään jälkeen ajatukset kohti tulevaa
Sain hahmotettua nykytilanteen erilaisten ja erityyppisten museoiden näkökulmasta. Havaintojen ja keskustelujen perusteella kykenen rakentamaan selkeät painopisteet museokauppakonseptin kehittämiselle.

Analyysikierrosta käsitellään vielä seuraavassa Euro enemmän -blogissa, joka julkaistaan elokuussa. Siinä kirjoitan projektin jatkotyöstä ja tulevista tapahtumista. Nyt tarkoituksena on ryhtyä hahmottelemaan museokauppakonseptin keskeisiä osa-alueita ja niihin liittyviä toimenpiteitä. Tämä työ on käynnissä ja jatkuu heinäkuun lopulla, kunhan kesälomat on kärsitty.

Oikein oivallista ja rentouttavaa kesälomaa kaikille! Ja suuret kiitokset analyysissä mukana olleille museoille ajasta, hyvästä keskustelusta ja saaduista tiedoista ja kommenteista.

Mikko Tapanainen, KTM
Kirjoittaja on kaupan ja palveluiden kehittämisen asiantuntija ja työskentelee kaupan kehittäjänä Simigroup Oy:ssä.

Lue Tapanaisen aikaisempi blogikirjoitus täältä.

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Historiapolitiikkaa ja kulttuurista omimista

Alkuperäinen kuva: Ancient Corinth Ruins / Erik Drost (Wikimedia Commons/CC BY 2.0)


Historialla politikoidaan ja kulttuuria omitaan. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä nyt tarvitaan museoiden ydinosaamista.


Museoiden perinteiset ydintehtävät ovat historian ja kulttuuriperinnön tallentaminen, tutkiminen ja esittäminen. Tällä hetkellä näiden ydintehtävien ympärillä käydään hämmentävää keskustelua, joka on nostanut arkiseen käyttöön termit ”historiapolitiikka” ja ”kulttuurinen omiminen”.

Historiapolitiikkaa on se, että historiaa hyödynnetään tietoisesti jonkin poliittisen päämäärän saavuttamisessa. Tämän tyyppisessä historian hyödyntämisessä arvoa ei anneta historiantutkimukseen kiinteästi liittyville objektiivisuudelle ja lähdekritiikille. Päinvastoin. Historiasta poimitaan tapahtumia ja tulkintoja, joita voi hyödyntää omien poliittisten tavoitteiden toteuttamisessa. Räikeintä historiapolitiikka on yleensä diktatuureissa ja muissa epädemokratioissa sekä kriisien, kuten sotien, yhteydessä.

Historiapolitiikka on luonnollisesti myös populistien yhteiskunnallisen vaikuttamisen työkalupakissa. Historiasta haetaan jos mitäkin faktaa oman itsen korostamiseen ja toisten väheksymiseen. Lähteeksi riittää yleensä sosiaalinen media.

Historiapolitiikassa on lähimaistamme viime vuosina kunnostautunut erityisesti Puola. Siellä kiellettiin vankeustuomion uhalla kutsumasta toisen maailmansodan aikana Puolan maaperällä sijainneita keskitysleirejä puolalaisiksi leireiksi. Lisäksi maan johto on ohjannut vahvasti Gdanskissa avatun Toisen maailmansodan museon sisältöjä. Myös naapurimaamme Venäjä on jatkanut historiapolitiikkaperinteitään mm. Krimin valtauksen yhteydessä.

Eniten historiapoliittista silmien pyöritystä on viime viikkoina aiheuttanut Intia. Siellä maan johtavat hindunationalistit ovat tehneet Intian historiasta vähintäänkin kummallisia päätelmiä ja olettamuksia, joihin on sisältynyt mm. se, että intialaisilla oli käytössään internet ja tietoliikennesatelliitteja jo tuhansia vuosia sitten.

Tällä hetkellä historiapolitiikkaa enemmän Suomessa puhutaan kuitenkin kulttuurisesta omimisesta. Keskustelu ryöpsähti liikkeelle, kun YLE hyllytti lastenohjelma Herra Heinämäen, koska ohjelmassa oli hahmo, joka pukeutui intiaanipäähineeseen. Kulttuurisesta omimisesta käydyssä keskustelussa esiin nostettujen esimerkkien keskiössä ovat etenkin olleet saamelaiset ja heidän kulttuuriinsa liittyvien tunnusten, kuten saamenpuvun, käyttö.

Kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa on noussut esiin kysymys siitä, kenellä on oikeus alkuperäiskansojen kulttuurin tallentamiseen, tutkimiseen ja esittämiseen. Jyrkimmät ovat rajaamassa näitä oikeuksia vain alkuperäiskansojen edustajille. Samassa yhteydessä on kysytty, kuinka alkuperäisiä alkuperäiskansat ovat kulttuuriinsa liittyvien tunnusten käyttäjinä ja omistajina, kun käytännössä kaikilla asioilla on juuret, jotka johtavat kansallisten rajojen ja yksittäisten kansanryhmien ulkopuolelle.

Suomen museoliitto on saanut valmiiksi vuoteen 2023 ulottuvan strategiansa ja siihen liittyvän toimintaympäristöanalyysin. Yksi selkeä näkymä on, että museoiden odotetaan enenevässä määrin osallistuvan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Historiapolitiikkaan ja kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa alamme on toistaiseksi ollut ainakin julkisesti sivussa. Tämä on hieman kummallista, sillä keskusteluhan koskee museoiden toiminnan keskeisintä ydintä.

Uskoakseni olemme yksimielisiä siitä, että museoiden sisältötyöhön ei saa kohdistua poliittista ohjausta missään muodossa. Museopäivillä pitämässään esitelmässä Berndt Arell Fotografiskasta totesi, että Ruotsissa tämä on mainittu erikseen museolaissa. Kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa puolestaan epäilen mielipiteiden jakautuvan, mutta toivottavasti kukaan ei ole rajaamassa museoiden autonomisuutta sisältöjen tuottamisessa myöskään kulttuuriseen omimiseen liittyvän argumentoinnin perusteella.

Ei ole museoiden eikä etenkään yhteiskunnan ja sen sisällä olevien eri kulttuurien edustajien etu, jos näyttelyt kertovat ja kokoelmat karttuvat vain näkökulmalla ”meidän historiamme ja kulttuurimme”. Tällaisesta ei ole koskaan ole seurannut mitään hyvää. Museoilla onkin tämän näkymän edessä merkittävä tehtävä toimia kehityksen jarruna. Tähän tehtävään museoilla on riittävästi osaamista, joka perustuu sekä objektiivisuuteen että museoetiikkaan.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Vieraskynä: Museokaupat syynissä Euro enemmän -hankkeessa

Kuva: Mikko Tapanainen

Suomen museoliitto on käynnistänyt museokauppojen kehittämishankkeen Euro enemmän. Mutta kuinka lähdetään liikkeelle hankkeessa, jonka tavoitteena on noin 7 miljoonan euron lisätulo museoille vuoteen 2022 mennessä? Simigroup Oy:n Mikko Tapanainen kertoo tarkemmin.


Euro enemmän -hanke on käynnistynyt tiedonkeruulla ja museokauppojen nykytilan analyysillä. Tähän hankkeen ensimmäiseen vaiheeseen on valikoitunut yhteensä 18 erikokoista museota Jyväskylästä, Tampereelta, Turusta ja pääkaupunkiseudulta. Osa museoista ilmoitti kiinnostuksestaan olla mukana ja osa valittiin mukaan jo etukäteen. Museoiden joukko on moninainen. Mukana on taidemuseoita, kulttuurihistoriallisia museoita ja erikoismuseoita, jotka eroavat toisistaan myös resursseiltaan.

Tässä vaiheessa työtä kartoitetaan muun muassa museoiden mielipiteitä ja näkemyksiä museokauppojen kehittämisestä. Museovierailujen yhteydessä tehdään lisäksi museokaupan pikainen visuaalinen arviointi.

Käynnit ovat mielestäni olleet erittäin positiivisia, ja Euro enemmän -hankkeelle on paljon odotuksia. Tuntuu siltä, että erityisesti museokaupoissa toimivat henkilöt toivottavat tämän projektin tervetulleeksi, koska se mahdollistaa vuorovaikutuksen muiden, samojen haasteiden kanssa toimivien kollegoiden kanssa. Yksi tärkeä havainto onkin ollut se, että meidän pitäisi löytää keino lisätä kokemusten vaihtoa ja vuorovaikutusta myös museokaupoista vastaavien henkilöiden kanssa.

Vaikka kaikki museot ovat erilaisia, ovat näkemykset ja odotukset museokauppojen kehittämisestä pääosin yhteneväisiä. Esimerkiksi sitä, että museokauppa nähdään osana kävijän museokokemusta, pidettiin hyvin tärkeänä. Samoin useimmat haluaisivat saada museokauppaan myös asiakkaita, jotka eivät välttämättä juuri sillä kerralla käy museossa. Jälkimmäinen tuli esille niissä museoissa, jotka sijaitsevat vilkkaiden jalankulkuvirtojen varrella.

Yhteiset näkemykset antavat uskoa siihen, että kykenemme luomaan museokauppakonseptin, joka auttaa museoita kehittämään omaa kaupallista toimintaansa. Merkittävä havainto on myös ollut se, että useilla museoilla on kaavailuja oman kauppansa kehittämiseen. Osa aikoo toteuttaa kehitysprojektinsa jo varsin nopealla aikataululla ja toivoisi hankkeen kehittämän konseptin valmistuvan siten, että siitä olisi apua kehitystyössä. 

Euro enemmän -hankkeen tavoitteena on kuitenkin tehdä kokonaisuus, joka mahdollistaa museokauppojen pitkäaikaisen kehittämisen siten, että työ tukee taloudellista tavoitetta – Euro enemmän per kävijä – vuoteen 2022 mennessä. Yhtä lailla fokuksessa on myös kehittää mielikuvaa museoista siten, että museot ovat yhä houkuttelevampia asiakkaille.

Museovierailuista on suoritettu noin 70 % ja loput tehdään toukokuun aikana. Analyysistä laaditaan yhteenveto, jonka tiivistelmä jaetaan myös museoille – tämä tapahtunee kesäkuussa, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Seuraavassa vaiheessa – siis kesälomien jälkeen – aloitetaan museokauppakonseptin sisällön hahmottelu. Tämä työ kestänee syyskuun loppuun. Tätä seuraavista vaiheista kirjoitan lisää, kunhan saamme analyysin yhteenvedon tehtyä.


Mikko Tapanainen, KTM
Kirjoittaja on kaupan ja palveluiden kehittämisen asiantuntija ja työskentelee kaupan kehittäjänä Simigroup Oy:ssä.

Mikolla on laaja kokemus kaupan kehitysprojekteista sekä Suomessa että muualla Euroopassa. Mikko on myös intohimoinen museovierailija ja bongaa kaikilta matkoiltaan ainakin yhden uuden museon. Mikon harrastuksiin kuuluvat museoiden lisäksi kaikenlaiset kulttuuritapahtumat, ammattiin liittyvien juttujen kirjoittaminen, lukeminen (erityisesti klassikot), hyväntekeväisyys ja kaikenlainen liikkuminen.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Vieraskynä: Museoalan ammattiliitto syntyi ajamaan uuden museosukupolven asiaa

Knut Drake oli 1960- ja 70-lukujen taitteessa monessa mukana Suomen museokentällä. Vuotta ennen Museoalan ammattiliiton perustamista Drake oli väitellyt tohtoriksi aiheenaan Hämeen linna keskiajalla. 1964–70 hän toimi Hämeenlinnan historiallisen museon johtajana ja vuodesta 1973 alkaen Turun kaupungin museotoimen johtajana. Kuvassa Drake eturivissä keskellä harmaassa puvussa. Kuva on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen 100-vuotisjuhlasta Kansallismuseon kirjastosta 7.5.1970. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.


Museoalan ammattiliitto MAL ry perustettiin vuonna 1969. Liiton perustamiseen johtaneet syyt kietoutuivat museoalan kasvavan henkilöstön ja sen koulutuksen sekä työmarkkinoiden kehittymisen ympärille. Nämä tarpeet ovat edelleen ajankohtaisia museoalalla. Mutta minkälainen prosessi oli itse ammattiyhdistyksen syntyminen? Tästä meille kertoo MAL ry:n historiaa kirjoittava Uula Neitola.




Nuori Knut Drake pyyhki räntäsateesta kastunutta kaulustaan Amos Andersonin taidemuseon aulassa lokakuisena iltapäivänä. Alkamaisillaan oli kokous, joka vaikuttaisi pitkään museoalan henkilöstön tulevaisuuteen. Hyvinvoinnin lisäännyttyä julkisen sektorin työvoima oli kasvanut 1960-luvulta alkaen ja korkeakoulutettuja oli työmarkkinoilla yhä enemmän. Tämä tarkoitti museoalan osalta ennennäkemätöntä kasvua henkilöstössä, joka koostui uusin aattein varustetusta museoväestä. 



Ilmoilla oli suuria kysymyksiä. Omaksuisiko museoala solidaarisuuden ja järjestäytymisen periaatteet? Miten saisi yhdistettyä generoituvan museoalan ja sen usean sukupolven ammattilaiset? Olisiko tuleva yhdistys kannattava ja mikä sen nimeksi tulisi? 



Jännitystä lisäsi se, että museoalan koulutusta oli alettu kehittää 1960-luvulla: museologiasta oli saatu yliopistossa opetettava oppiaine ja konservaattorien koulutus oli alkanut. Toisaalta yhä useampi myös tempaistiin yliopiston penkiltä suoraan museotyöhön heti alemman korkeakoulututkinnon valmistuttua. 



Kaikki tekijät tuli ottaa huomioon. Tiedossa oli, että museoalan henkilöstöyhdistys toimisi vapaaehtoispohjalta. Ei kokouspalkkioita, ei ylimääräistä liikkumavaraa. Vaikka yhdistyksen tulevaisuus oli avoin, usko siihen oli vahva. Niinpä Yrjönkadun puolella sijaitseva ovi kävi tiuhaan.



Museoalan ammattiliiton perustava kokous pidettiin 25.10.1969. Lämpimään kokoushuoneeseen ahtautui 58 museoalan edustajaa ympäri maata sekä joitain opiskelijoita. Joukossa kuiskuteltiin. Jo alusta alkaen haluttiin pitää huolta siitä, että kaikki museoalan työntekijät tulevat kuulluiksi, joten läsnä oli edustajia kaikista työntekijäryhmistä. Yhteenkuuluvuuden tunne oli suuri. 



Kokous totesi alkuun, että museoala tarvitsi itselleen ammatillista edunvalvontaa ja että yhdistyksellä oli sekä sosiaalinen että ammatillinen tilaus. Yhdistys perustettiin yksimielisesti ajamaan museoalan kasvavan henkilöstön asiaa. Knut Drake huokaisi helpotuksesta.




Yhdistyksen tarve kartoitetaan




Perustamiskokousta enteilevä puoli vuotta oli ollut täynnä valmisteluja. Jo maaliskuussa 1969 muinaistieteellisen toimikunnan virkailijat olivat tehneet aloitteen museoalalla työskentelevien ammatillisen yhdistyksen perustamisesta. Ehdotuksesta oli kiinnostuttu silmiinpistävästi, mikä oli pian johtanut valmistelevan toimikunnan perustamiseen. Innokkaimpia puuhamiehiä olivat filosofian tohtori Drake ja intendentti Jouko Voionmaa, jotka kutsuivat koolle työryhmän havainnollistamaan ja suunnittelemaan tulevaa yhdistystä. 



Maaliskuun lopussa työryhmä kokoontui Kansallismuseossa muodostaakseen valmistelutoimikunnan, jonka jäseniksi valikoituivat Draken lisäksi Aarni Erä-Esko, Riitta Heinonen, Pirjo Varola, Lasse Laaksonen ja Veikko Kiljunen. Toimikunta laati heti kyselylomakkeen, jossa selvitettiin Kansallismuseon ja Helsingin kaupunginmuseon henkilökunnan jäsenten virka-asemat ja koulutuspohja. Lisäksi kysyttiin vastaajien mielipiteitä perustettavan yhdistyksen toimialasta ja jäsenkannasta sekä yhdistyksen tarpeellisuudesta – ja tietenkin vastaajien halukkuudesta liittyä yhdistykseen. Tulokset olivat lupaavia.

Kevään tulo löi lisää vettä kiukaalle. Suomen museoliiton vuosikokouksen yhteydessä Riihimäellä 19.4.1969 valmistelutoimikunta sai virallisen mandaatin. Onnistumisen tunteen herätti se, että mukaan saatiin myös maakunnallisten museoiden ja Suomen museoliiton edustajat. Draken ja Voionmaan lisäksi toimikuntaan valikoituivat Bengt von Bonsdorff, C.J. Gardberg ja Martti Helin. Sihteeriksi kutsuttiin Rainer Knapas.

Loppukesästä toimikunta laati alustavan sääntöehdotuksen, joka lähetettiin lausuntoa varten maan kaikkiin museoihin. Saatujen vastausten ja ehdotusten perusteella laadittiin korjattu sääntöehdotus, joka edelleen syyskuun lopulla lähetettiin maan kaikille museotyöntekijöille. Samalla lähetettiin myös kutsu saapua yhdistyksen perustavaan kokoukseen. 



Lyhyessä ajassa oli saatu aikaan paljon yhdistyksen tulevaisuutta varten.




Edustavasta nimestä yhteiseksi järjestöksi




Amos Andersonin museossa tunnelma tiivistyi. Neljä vuotta auki ollut museo puolen vuosisadan ikäisessä rakennuksessa täyttyi keskustelusta. Odotetusti Drake valittiin yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Ja kuten usein käy, ensin valitaan tekijät, vasta sitten nimi. 



Yhdistyksen nimestä oli käyty debattia jo valmistelevan työryhmän keskuudessa. Pitkän ja vakaan harkinnan tuloksena oli päädytty siihen, että museoalan heterogeenistä joukkoa edustavan yhdistyksen potentiaalinen nimi voisi olla "Museomiesten yhdistys". Ehdotus oli saanut kannatusta, mutta valmisteleva toimikunta oli päättänyt jättää nimikysymyksen perustavaa kokousta varten. 



Ilmassa aavisteli jo tulevaisuuden kysymys keskusmarkkinajärjestökysymyksestä, kun Jouko Heinonen ehdotti yhdistykselle perinteikästä ay-nimeä "Suomen museotyöläiset". Toini-Inkeri Kaunonen puolestaan ehdotti, että yhdistys profiloituisi TVK:laiseen henkeen nimellä "Museovirkailijoiden yhdistys".

Vilkkaan keskustelun jälkeen hyväksyttiin nimeksi lopulta ”Museoalan ammattiyhdistys – Museifackföreningen”. Säännöt vahvistettiin ja hyväksyttiin pääasiallisesti komitean ehdotuksen mukaisesti. 
Museoalan työntekijöiden edunvalvonta sai alkunsa.



Tästä kaikesta hyötyi etenkin museoalan uusi sukupolvi, jota Drake on myöhemmin kuvannut museoalan kolmanneksi sukupolveksi. Tämä museoväki otti vastuun museotoimesta 1960-luvulla ja jatkoi työtään 1990-luvulle, joten kyse oli todellakin kokonaista sukupolvea koskettaneesta asiasta.




Uula Neitola

Kirjoittaja on historioitsija ja museoalan monipelaaja.
Työn alla oleva Museoalan ammattiliiton 50-vuotishistoriateos julkaistaan juhlavuonna 2019.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Museoviikko täyttää 20 vuotta 2018


Toukokuussa vietettävä Museoviikko on koko historiansa ajan koonnut Suomen museot juhlistamaan kansainvälistä museopäivää ja järjestämään ohjelmaa erilaisten teemojen puitteissa. Tänä vuonna vietettävän 20. Museoviikon kunniaksi Suomen museoliiton projektisuunnittelija Eeva-Liisa Taivassalo luo katsauksen viikon historiaan.



Suomen museoliitto vietti 75. toimintavuottaan 1998. Osana juhlavuoden ohjelmaa järjestettiin 11.–18.5.1998 ensimmäistä kertaa valtakunnallinen Museoviikko. Viikko päättyi kansainväliseen museopäivään 18.5. Viikon tarkoituksena oli tehdä tunnetuksi Suomen museoiden monipuolisuutta ja  kiinnostavuutta sekä museoiden henkilökunnan asiantuntemusta kulttuuriperintömme säilyttäjinä.  



Viikon aikana lähes 100 museota esitteli museotyön eri puolia valitsemallaan teemalla.
Teemoina olivat Kansainvälisyys museoissa – Samlingarnas internationalism, Kokoelmien aarteita – Skatter ur samlingar ja Museossa elämän jäljet – Livets spår finns i museum.

Museoviikolle teetettiin oma logo samoin kuin 75 vuotta täyttävälle Museoliitolle. 96 museota koonnut ensimmäinen museoviikko sai viestimissä hyvin näkyvyyttä ja toi viikkoon osallistuviin museoihin uutta yleisöä. Saatu palaute ja hyvät kokemukset rohkaisivat uuteen yritykseen.

Vuonna 1999 toista kertaa vietettävän Museoviikon teemana oli Löytämisen ilo, mikä oli sama kuin ICOMin kansainvälisen museopäivän teema: Pleasures of discovery, Plaisirs de la decouverte. Työnjako toimi kuten edellisenä vuonna: museot valmistivat teeman mukaisen ohjelman omien ideoidensa ja resurssiensa mukaan ja huolehtivat paikallistiedotuksesta. Tuloksena oli muun muassa erikoisopastuksia, työpajoja ja näyttelyiden avauksia.

Museoliitto kokosi museoiden ohjelmat yhteen ohjelmavihoksi sekä tiedotti ja markkinoi valtakunnallisesti. Liitto informoi myös museoiden sijainti- ja omistajakuntien päättäjiä Museoviikon tarjonnasta. Viikkoon osallistui 90 museota, joiden tapahtumista tiedotettiin päivä- ja paikkakuntakohtaisesti.

Eri viestimet huomioivat museoiden ohjelmatarjonnan erinomaisesti. Valtakunnallisesti näkyvimpiä olivat Ykkösen aamu-tv:n lähetykset 17.–21.5., jolloin jokaisena aamuna oli 20 minuuttia museoasiaa. Museoviikon silloista pääsihteeriä Anja-Tuulikki Huovista haastateltiin viikon alkajaisiksi tiedekeskus Heurekassa 17.5. Aamu-tv:n lähetykset käsittelivät seuraavia museoita: 18.5. Lusto – Suomen Metsämuseo, Punkaharju, 19.5. Etelä-Karjalan museo, Lappeenranta, 20.5. Vankilamuseo, Hämeenlinna ja 21.5. Sagalundin museo, Kemiö.

Kolmatta Museoviikkoa vietettiin 80 museon voimin 15.–21.5.2000. Teemoina olivat Historian näyttämöitä, Puun maa ja kansainvälisen museopäivän teema Museums for Peace and Harmony in Society. Osana Museoviikkoa järjestettiin myös Valtakunnalliset museopäivät. Tuolloin ne olivat Helsingissä 17.–18.5. Finlandia-talossa, jossa julkistettiin Museokauppojen kehittämishankkeen tuloksena tuotettu Museokauppa 2000 -kokoelma.

Tänä vuonna Museoviikko täyttää 20 vuotta ja on ollut virallisesti täysi-ikäinen jo kahden vuoden ajan. Viikkoa vietetään 15.–20.5.2018 teemalla Verkostot esille, ja tapahtumissa huomioidaan Kulttuuriperinnön eurooppalainen teemavuosi. Kansainvälisen museopäivän teemana puolestaan on tänä vuonna Hyperconnected museums: New approaches, new publics.

Tänä keväänä museoviikon graafinen ulkoasu on uudistettu ja löytyy täältä
Katso myös Museoviikon teemat 2001–2017.
Museoviikon tapahtumia ja uutisia löytyy Facebook-tapahtumasta.

Käy katsomassa ja osallistu viikon viettoon!

Eeva-Liisa Taivassalo
Kirjoittaja on Suomen museoliiton projektisuunnittelija

torstai 12. huhtikuuta 2018

Pelittääkö museoissa?


Tarinat peliin -hanke teki syksyllä 2017 kaksi museoille suunnattua kyselyä, joiden tarkoituksena oli kartoittaa museoiden kokemuksia peliprojekteista sekä virtuaalisen todellisuuden ja mallinnusteknologian hyödyntämisestä. Mutta mitä kyselyiden vastaukset kertovat niistä haasteista ja mahdollisuuksista, joita pelimaailma ja uusi teknologia museoille tarjoavat? Tätä meille avaa Tarinat peliin -hankkeen projektipäällikkö Pauliina Kinanen.


Museoiden peleillä opetuksellinen tavoite

Nykypäivänä peleillä tarkoitetaan usein digitaalisia pelejä, joita pelataan älypuhelimilla, tableteilla, tietokoneilla ja pelaamiseen tarkoitetuilla konsolilaitteilla. Yhä enemmän pelejä tehdään myös virtuaalitodellisuuteen. 



Pelien lajityyppejä voi jaotella monella tavalla. Usein käytetään jakoa viihdepeleihin ja hyötypeleihin (engl. serious games). Viihdepelejä ovat esimerkiksi erilaiset ajopelit, räiskintäpelit, strategiapelit tai urheilupelit. Hyötypelit on suunniteltu pääasiassa muuta kuin viihdekäyttöä varten. Niitä ovat esimerkiksi oppimispelit, mutta myös terveyden edistämiseen tai tuotannon suunnitteluun liittyvät pelit.



Museoiden perustehtävän näkökulmasta oppimispelit ovat niille ominaisimpia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että viihteellisyys, hauskuus ja jännittävyys pitäisi unohtaa – päinvastoin! Ne juuri ovat edellytyksiä onnistuneille peleille.

Tarinat peliin -hankkeen tekemän kyselyn ja muun hankkeessa tehdyn kartoitustyön perusteella suomalaisilla museoilla on eniten kokemusta verkkosivustoilla pelattavien pelien – tai pelillisten verkkosivujen – parista. Tällaisia ovat esimerkiksi Teatterimuseon Skene, Espoon kaupunginmuseon Aarre Espoossa tai Suomen Pankin rahamuseon Rahapolitiikkapeli. 



Osa museoiden tuottamista peleistä on pelattavissa vain museorakennuksen sisällä joko museon tarjoamilla tai omilla laitteilla. Varsinaisia Appstoresta tai GooglePlay-kaupasta ladattavia iOS- tai Android-mobiilipelejä olemme löytäneet kolme: Valokuvataiteen museon Darkroom Mansion, Mobilian On the Road -peli ja opiskelijatyönä toteutetut 25 mobiilipeliä museokeskus Vapriikille. Kaikissa museopeleissä on tavalla tai toisella opetuksellinen tavoite, ja ne ovat käyttäjälleen ilmaisia.


Virtuaalitodellisuus, lisätty todellisuus ja 3D-mallit

Museot ovat hyppäämässä virtuaalimaailmaan. Viime kuukausina olemme saaneet lukea uutisista kuinka Kansallismuseossa pääsee astumaan virtuaalisesti R. W. Ekmanin tauluun ja Päämajamuseossa kokemaan Tuntemattoman sotilaan virtuaalitodellisuudessa. Myös lisättyä todellisuutta on museoissa kokeiltu jo useiden vuosien ajan.

Virtuaalitodellisuudella (engl. virtual reality, VR) tarkoitetaan keinotekoista ympäristöä, joka pyrkii simuloimaan jotakin todellista ympäristöä tai luomaan täysin kuvitteellisen ympäristön. Virtuaalitodellisuus vaatii toimiakseen VR-lasit, ja myös älypuhelimille on tarjolla virtuaalitodellisuuden mahdollistavia lisälaitteita ja -sovelluksia. Lisätyllä todellisuudella (engl. augmented reality, AR) puolestaan tarkoitetaan älykännykän tai tabletin läpi katseltavaa näkymää, johon on tietokonegrafiikan keinoin lisätty elementtejä, kuten kuvaa, ääntä, videoita, tekstiä tai GPS-informaatiota.

Tarinat peliin -hankkeen kyselyn ja kartoituksen perusteella lisätyn todellisuuden mahdollisuuksia on kokeiltu etenkin Turun yliopiston vetämissä suurissa Futuristic History- ja Miracle-hankkeissa. Lapin maakuntamuseo puolestaan käytti lisättyä todellisuutta herättämään henkiin Olimme ystäviä -näyttelyn valokuvia. Gallen-Kallelan Museossa toteutettiin lisätyn todellisuuden sovellus, joka kertoi Mary Gallen-Kallelan kadonneen rannerenkaan tarinan. 



Useissa museoissa on myös tehty esineistä tai koko museotilasta 3D-mallinnoksia, jotka mahdollistavat esineiden pyörittelemisen ja tutkimisen tietokoneen ruudulla ja virtuaalisen museokierroksen. Urheilumuseo on tuottanut 75 3D-mallia esinekokoelmistaan. Virtuaalikierroksen voi tehdä esimerkiksi Gallen-Kallelan Museossa, Sukellusvene Vesikossa ja Ateneumissa.


Museoiden kokemuksia yhteistyöstä


Kyselyiden mukaan museot ovat toteuttaneet pelejä ja erilaisia sovelluksia niin oppilaitosten kuin alan yritystenkin kanssa. Aloite yhteistyölle on tullut joko museolta tai yhteistyökumppanilta. Yhteistyökumppani on saattanut löytyä myös museon työntekijän henkilökohtaisten kontaktien tai tarjouskilpailun kautta. 



Kehitysprojektit ovat kestäneet parista kuukaudesta pariin vuoteen riippuen projektin laajuudesta ja sujuvuudesta. Rahoitusta kehitystyölle on haettu Museoviraston innovatiivisten hankkeiden tuesta, EU-ohjelmista ja erilaisista säätiöistä. Oppilaitosyhteistyössä rahaa ei ole välttämättä liikkunut lainkaan ja museon henkilökunta on osallistunut kehitystyöhön osana työtään.

Yhteistyössä eri alojen toimijoiden kanssa on haasteensa. Haasteet ovat kyselymme mukaan liittyneet niin rahoitukseen, sisältöjen tuottamiseen kuin tekniikan ymmärtämiseen. Ennen kehitystyön aloittamista museossa onkin syytä miettiä, miksi peli halutaan tuottaa. Mikä on haluttu tavoite ja onko peli oikea tapa saavuttaa tavoite? Tavoitteen määrittely on syytä esittää selkeästi myös yhteistyökumppanille. Pelinkehitys on kallista, joten museon pitää myös miettiä, millainen peli museon resursseilla saadaan aikaan ja onko sen tekeminen järkevää.

Museoissa on valtavasti sisältöjen asiantuntemusta, mutta pelien kohdalla haasteeksi saattaa muodostua sisältöjen käsikirjoittaminen tarpeeksi tiiviiseen, kiinnostavaan ja kohderyhmälle sopivaan muotoon. Museon näyttelytekstit eivät sellaisenaan käänny pelin käsikirjoitukseksi, vaan vaativat museon sisältöasiantuntijalta uudenlaista näkökulmaa.

Uuden teknologian ymmärtäminen ja hyödyntäminen saattaa olla vaikeaa usein humanistitaustaiselle museotyöntekijälle. Yhteistyökumppanin kanssa tulisi pystyä puhumaan samaa kieltä, mikä vaatii puolin ja toisin avointa mieltä ja uuden oppimisen halua. Tekniikkaan ja rahoitukseen liittyy myös kysymys pelien tai digitaalisten sovellusten ylläpidosta ja päivityksestä. Pelit ja sovellukset tuotetaan usein projektirahoituksella, joka ei välttämättä ota huomioon jatkuvaa päivitystarvetta. Vaarana on, että suurella vaivalla tuotettu sovellus on jo muutaman vuoden kuluttua tekniikaltaan vanhentunut ja jopa käyttökelvoton. 



Onko museoille sijaa pelimaailmassa?


Haasteita riittää, mutta parhaassa tapauksessa pelien ja muun uuden teknologian avulla on mahdollista saavuttaa uusia yleisöjä ja välittää museon sisältöjä aivan uudenlaisella tavalla. Kuten eräs kyselyymme vastanneista totesi, pelit ovat mahtava museopedan väline. Eräs haastattelemamme pelialan asiantuntija puolestaan totesi, että monet pelintekijät haluavat tehdä pelejä, joilla on hyvä tarkoitus. Moni pelinkehittäjä on myös aidosti kiinnostunut historiasta.

”Historia on täynnä mielenkiintoisia tarinoita ja tapahtumia, upeita esineitä ja järisyttäviä ihmiskohtaloita, joita peleissä voidaan hyödyntää. Museon näkökulmasta tärkeää on historiallisuuden vaaliminen ja kiva, jos käyttäjä tulisi samalla vielä oppineeksikin jotain pelatessaan!” (kyselyn vastaus)

Kulttuuriperintöä ja historiaa on toki käytetty inspiraationa myös kaupallisissa peleissä (esim. Assassin's Creed tai Attentat 1942), mutta museot eivät (vielä) ole profiloituneet sisältöasiantuntijoina ja potentiaalisina yhteistyökumppaneina pelialan suuntaan. Eräs kyselymme vastaajista kommentoikin aiheellisesti:

”Museoiden on vaikea satsata pelinkehittämiseen sellaisia summia, joita yritykset haluaisivat työstään laskuttaa. Näkisin, että museot voisivat tuoda kulttuurihistoriallisia sisältöjä peliteollisuuden käyttöön yhteistyökumppaneina, sisällöntarjoajina --”.

Voisivatko museot esimerkiksi myydä asiantuntemustaan historiaan sijoittuvaa seikkailupeliä suunnittelevalle pelifirmalle? Olisiko museoiden esineistä tai taideteoksista tehdyille virtuaalimalleille tai kokonaisille virtuaalikokemuksille kysyntää markkinoilla? Muun muassa nämä ovat kysymyksiä, joita on vielä tarkasteltava Tarinat peliin -hankkeessa.


Pauliina Kinanen
Kirjoittaja on Tarinat peliin -hankkeen projektipäällikkö ja Suomen museoliiton koulutus- ja kehittämisasiantuntija.



-----------------
Lähteet

Tarinat peliin -hankkeen tekemien kyselyiden vastaukset
Ammattinetti, Peliteollisuus
Hyötypelien ostajan opas, SeGaBu-hanke
-----------------



Tämä kirjoitus aloittaa Tarinat peliin -hankkeen aihepiirejä käsittelevän blogisarjan, jossa julkaistaan vuoden 2018 aikana kirjoituksia muun muassa hankkeen pilottimuseoiden peleistä ja kaupallisen pelimaailman esimerkeistä museoihin liittyvien sisältöjen hyödyntämisessä.



Seuraa hanketta:


www.museoliitto.fi/tarinatpeliin
www.facebook.com/tarinatpeliin

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Kutsu poliitikkoasiakkaasi käymään

Alkuperäinen kuva: Алексей Решетников (muokattu)

Poliitikkojen olisi tiedettävä paremmin, mitä museoissa tehdään. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä haastaakin nyt museot kutsumaan poliitikkoja vierailulle museoon jo kolmannen kerran, kun Museoliiton Kutsu poliitikko museoon -kampanja käynnistyy jälleen. 




Museoiden rahoituksesta tai liikevaihdosta keskimäärin noin 80 % tulee poliittisen päätöksenteon kautta. Suurimmassa osassa museoista poliitikot ovat myös päättäjinä lautakuntien tai hallitusten jäseninä. Ei lienekään väärin todeta, että poliitikot ovat museoiden tärkeimpiä asiakkaita. Museoiden taloudellisen ja muun menestyksen kannalta on keskeistä, että tällä asiakasryhmällä on riittävät tiedot tehdä museopalveluja koskevia ostopäätöksiä ja hallinnollisia ratkaisuja.

Kun poliitikot tekevät päättäjinä museoita koskevia ratkaisuja, heitä ei yleensä mielletä ensimmäisenä museoiden asiakkaiksi. Ehkä hyvä näin, mutta hyvä ei ole, jos emme ole poliitikkojenkin kohdalla asiakaskeskeisiä eli jos emme aktiivisesti selvitä, mitä tarpeita poliitikkojen edustamilla tahoilla on museopalveluille. Vähintään yhtä kohtalokasta on, jos emme aktiivisesti tuo esiin palvelutarjontaamme, osaamistamme ja yhteiskunnallista merkitystämme kulttuuristen, sosiaalisten, taloudellisten ja koulutuksellisten tavoitteiden toteuttamiseksi.

Poliitiikkoasiakasryhmälle suunnatuille markkinointi- ja viestintäkampanjoille on vuonna 2018 erityinen tarve. Poliitikot arvioivat tällä hetkellä poikkeuksellisen aktiivisesti pitkäjänteisiä tarpeita museoiden palveluille alueellisella, valtakunnallisella ja eurooppalaisella tasolla. Pohdintojen tuloksena alueellisten ostopäätösten perusteet päätetään maakuntavaalien yhteydessä syksyllä 2018. Valtakunnalliset hankintapäätökset linjataan kevään 2019 eduskuntavaaleissa ja niitä seuraavissa hallitusneuvotteluissa. Eurooppalaisten eurojen kohteet määritellään kesän 2019 eurovaaleissa.

Museoiden antama arvio poliitikkojen kyvystä tehdä järkeviä ostopäätöksiä ja hallinnollisia linjauksia ei tavallisesti ole kovinkaan mairitteleva. Yleinen näkemys on, että poliitikkojen ymmärrys siitä, mitä museot tekevät ja miten merkittävää palveluja museot tuottavat hyvinvointiyhteiskunnalle, on puutteellinen.

Jos museo ei miellä poliitikkoa asiakkaaksi, puutteellisen osaamisen korjaaminen jää ihmettelyn asteelle. Kielteiset hankintapäätökset kuitataan toteamalla, ettei kerta kaikkiaan ymmärretä, miksi museoiden kassat eivät täyty myönteisten osto- ja rahoituspäätösten seurauksena. Tässä yhteydessä poliitikkoasiakkaista ja heidän kyvykkyydestään saatetaan antaa melko karkeitakin arvioita.

Jos museo taas mieltää poliitikon avainasiakkaaksi, kielteiset osto- ja rahoituspäätökset vievät peilin äärelle kysymään, mitä olisimme voineet tehdä toisin, mitä puutteita palvelutarjonnassamme oli sekä miksi markkinointiviestimme ei tuottanut toivottua tulosta. Näin tehdään jo automaattisesti poliitikkoja vähäpätöisempien asiakkaiden kohdalla. Tällaisia asiakkaita kutsutaan yleisimmin kävijöiksi tai yleisöksi.

Suomen museoliitto on vuodesta 2015 alkaen järjestänyt markkinointi- ja viestintäkampanjan, jolla rohkaistaan museoita kutsumaan poliitikkoja tutustumaan museoiden osaamiseen ja palveluihin. Tänä vuonna juhlavan raamin kampanjaviikolle ja kutsuille antaa meneillään oleva kulttuuriperinnön eurooppalainen teemavuosi.

Kutsu poliitikko museoon -kampanjaviikko järjestetään viikolla 35 (27.–31.8.). Varaa siis jo nyt aika kalenteriisi ja lähetä museosi kannalta tärkeimmille poliitikoille kutsu viimeistään kesäkuussa. Suomen museoliitto on tietenkin mukana ja tukee kampanjaa omalla viestinnällään ja muilla toimillaan.



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

torstai 29. maaliskuuta 2018

Onko Avantin palo sammutettu väärin?



Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä miettii tällä kertaa VOS-rahoituksen käytön valvontaa. Jospa valvonnassa keskityttäisiin tulevaisuudessa siihen, mitä rahalla on saatu aikaan, eikä siihen, miten rahat on käytetty.



Kamariorkesteri Avanti on ongelmissa. Opetus- ja kulttuuriministeriö on päättänyt periä orkesterilta takaisin valtionosuuksia 500 000 euroa. Takaisinperinnän peruste on se, että Avanti on raportoinut väärin tai vanhan ohjeistuksen mukaisesti valtionosuuskelpoiset henkilötyövuodet. Tämän seurauksena orkesteri on saanut ministeriöltä liikaa rahaa. Virhe tuli esiin, kun orkesteri pyysi tarkennuksia raportointikäytäntöihinsä.

Virhe on epäilemättä tapahtunut, kun sekä Avanti että opetus- ja kulttuuriministeriö ovat näin todenneet. Virheestä seuraava rangaistus on sen sijaan ylimitoitettu. Julkisuudessa olevan tiedon mukaan Avantin toiminta loppuu, koska sillä ei ole mitään mahdollisuuksia maksaa ministeriön perimää summaa. Helppo uskoa. Orkesteri ei ole tehnyt ylimääräisellä rahalla voittoa ja sen mukaista tasekertymää, jolla ministeriöstä tuleva lasku voitaisiin kuitata. Ylimääräinen raha on käytetty Avantin yhteiskunnallisen tehtävän toteuttamiseen.

Tehtävässään Avanti on onnistunut vähintäänkin hyvin, jos on uskominen orkesterin puolesta kirjelmöivien mielipidettä. Joukosta ei puutu juurikaan ketään tämän hetken kansallisista orkesterimusiikki-ikoneista. Myöskään ministeriö ei ole kannanotoissaan nostanut esiin, ettei Avanti olisi tehnyt hyvää työtä.  


Nyt kun on selvinnyt, että OKM on virheellisesti panostanut Avantiin enemmän kuin oli ollut tarkoitus, olisi selvitettävä, mitä sellaisia tuloksia Avanti on saavuttanut, jotka ilman tahatonta extrapanostusta olisivat jääneet saavuttamatta. Jos lisärahalla ei saatu aikaan mitään tai tulokset ovat olleet jopa kielteisiä suomalaisen kamarimusiikin, kuulijoiden ja kulttuurin kannalta, on selvää, että rahat pitää periä takaisin korkojen kanssa. Jos taas Avantin tahaton lisärahoitus on keskeisin tekijä siinä, että orkesteri on pystynyt tukemaan lukuisten eturivin muusikkojen uraa ja sen mukana koko kamarimusiikkigenreä, ei rahan takaisin perinnälle ole perusteita, tai se voidaan periä ja maksaa takaisin tulospalkkiona.

Edellä oleva toimintamalli ei todennäköisesti toteudu. Tulosten arvioinnin sijasta päätöksen perusteiksi jää arvio siitä, onko rahat kulutettu ja raportoitu ministeriön näkökulmasta oikein. Ministeriö perustaa päätöksensä arvioon palon sammuttamisesta palon sammumisen sijasta.

Takaisinperinnästä käydyssä julkisessa keskustelussa on korostettu rahoittajan luottamusta siihen, että rahan saajat raportoivat opetushallituksen järjestelmän kautta rahan käytön oikein. Ymmärrettävä toive ja vaatimus. Ongelma on se, että opetushallituksen käyttämä tietojen keräysjärjestelmä ohjeineen on kaukana selkeästä ja virheen mahdollisuus on ilmeinen. Tätä suurempi ongelma on se, että määritellessään, mihin mitäkin rahaa saa käyttää, opetushallitus samalla määrittää, miten teatterin, orkesterin tai museon on lupa työtään tehdä.

Ministeriön valvonta pistokokeineen on kiristynyt viime vuosina. Ministeriö on mm. edellyttänyt, että rahoituksen saajien on muutettava taloutensa seurantajärjestelmää siten, että tarkastajien on aikaisempaa helpompi nähdä, että rahat on käytetty rahoituksen myöntäjän haluamalla tavalla. Se, tuottaako seurantajärjestelmä tämän jälkeen tarpeellista tietoa museon, orkesterin tai teatterin ylläpitäjille toiminnan ja tuloksen seuraamiseen, ei ministeriön controllereita kiinnosta. 

Kulttuuriministerin pöydällä päätöstä odottava uusi VOS-järjestelmä perustuu museoalalla siihen, että rahoitusta saadakseen museon on osoitettava, että museolaissa määritellyt tehtävät on tehty ja tavoitteet saavutettu. Aikaisempaa tehtäväkeskeisempi rahoitusjärjestelmä on museoalalla toivottu uudistus. 



Juuri julkaistu museopoliittinen ohjelma puolestaan ohjaa museoita laajentamaan rahoituspohjaansa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ministeriö odottaa tulevina vuosina yksityisen rahoituksen olevan nykyistä suuremmassa roolissa.

Kummankin tavoitteen voi unohtaa, jos myös tulevina vuosina takaisinperintäuhalla ryyditetty valvonta keskittyy pelkästään siihen, miten rahat on käytetty, eikä siihen, mitä rahalla on saatu aikaan.

Ministeriön on luotettava, että rahoituksen saajilla on paras osaaminen päättää siitä, miten määriteltyihin tavoitteisiin päästään ja mikä on toimivin painotus resurssien käytössä. Sen, paljonko henkilötyötä tavoitteen saavuttamiseen käytettiin, ei pitäisi ainakaan opetusministeriötä kiinnostaa, puhumattakaan siitä, että ministeriö määräisi paljonko henkilötyötä tavoitteen saavuttamiseen saa tai pitää käyttää. Nämä mittarit saattaisivat tosin olla tärkeitä t y ö m i n i s t e r i ö l l e.

Uuden valvontakäytännön pilottina opetus- ja kulttuuriministeriö voisi käyttää Avantia. Ministeriö voisi arvioida orkesterin tuottamat tulokset ja päättää sen jälkeen, onko rahalle saatu vastinetta ja onko takaisinperinnälle edelleen perusteita. 



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Pitäisikö museota johtaa kuin yritystä?

Tausta: Freepik

ICOMin hallinnon ja johtamisen komitea (INTERCOM) kokoontui vuosittaiseen konferenssiinsa Intian Kolkatassa 23.–25.2.2018. Konferenssin teemana oli museoiden liiketoiminnallinen johtaminen (Entrepreneurial management in museums), josta Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä inspiroitui kirjoittamaan.



Liiketoiminallinen johtaminen ja yritysjohtaminen sekä niihin liittyvä muutosjohtaminen ovat INTERCOMin konferenssissa kuultujen esitelmien ja käytyjen keskustelujen perusteella museoiden agendalla kaikilla mantereilla. Yhteisenä selittäjänä rintaman taustalla ovat melko yllätyksettömästi taloudelliset syyt.

Museoilta odotetaan aikaisempaa suurempaa businessrahoituksen hankintaa julkisen rahoituksen korvaajaksi. Toinen taloudellinen syy on se, että julkisen rahoituksen perusteiksi odotetaan todisteita museotoiminnan mitatuista hyödyistä. Paine museoiden tulosten osoittamiseen joko talous- tai muilla vaikuttavuusmittareilla on ilmeinen, ja siihen vastaaminen edellyttää liiketoiminnallista tulokulmaa, jonka ytimessä on panos-tuotos-ajattelu.

Seminaarin alustusten ja pohdintojen perusteella liiketoiminnallinen johtaminen liitetään pääosin näyttelytoimintaan ja muun yksityisen sektorin rahoituksen hankintaan. Tämä on luonnollista, sillä näyttelytoiminnassa ja siihen liittyvissä oheispalveluissa liiketoiminnallinen ”raha, palvelu ja tulos” -ketju on ollut näkyvissä ja seurannassa jo vuosia. Keskusteluja tämän ketjun merkityksestä on lisännyt museoiden kävijämäärien nopea kasvu kaikkialla.

Museoiden näyttelyjen yhteiskunnallinen merkitys on siirtymässä nopeassa tahdissa sivistävän tiedon välittämisestä kansakuntien elinkeinoelämän vahvistamiseen. Kolkatan seminaarissa kuultujen esitelmien perusteella esimerkiksi Qatarissa museoilta odotetaan ennen muuta roolia maan elinkeinorakenteen monipuolistamisessa, kun maa valmistautuu öljyn jälkeiseen aikaan.  Toisessa öljymaassa eli Azerbaidžanissa museoita ollaan kehittämässä samoista syistä ja kulttuuri nähdään yhtenä osana viihdeteollisuutta.

Konferenssissa muistutettiin mieleen edesmenneen museologi Stephen Weilin prinsiippi, jonka mukaan ”museums need to transform themselves from being about something to being for somebody”. Kuullun perusteella museoiden liiketoiminnallinen “somebody” on ennen muuta kävijä ja mieluiten turisti.

Liiketoiminnallisen johtamisen ja tekemisen mallin omaksumisessa keskittyminen näyttelytoimintaan vie monessa mielessä harhaan. Jos ensinnäkin museoiden asiakkuus määritellään vain kävijän kautta, pääosa museoille rahaa tuovista julkisen sektorin asiakkuuksista jää huomiotta. Toiseksi liiketoiminnallisuus ja sen mukainen johtaminen ovat mahdollisia vain organisaatioissa, jotka kokonaisuudessaan toimivat liiketoiminnallisen ajattelun pohjalta. Kolmanneksi liiketoiminnallinen johtaminen on mahdollista vain rakenteissa, jotka mahdollistavat taloudellisen voiton tekemisen ja siihen liittyvän riskin kantamisen.

Näillä kriteereillä museot eivät ole sen enempää Suomessa kuin muuallakaan maailmassa (INTERCOMissa kuultujen esitelmien mukaan) valmiita ottamaan käyttöön liiketoiminnallisen tai yritysjohtamisen malleja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei olisi tärkeää, että tähän suuntaan lähdetään kulkemaan.

Raha, palvelu ja tulos -ketjun näkyväksi tekeminen on aloitettava museoiden osaamisen tuotteistamisesta eri asiakasryhmille sekä julkisella että yksityisellä sektorilla B2B- ja B2C-kategorioissa. Tuotteistamisen kautta pääsemme määrittelemään kustannuksia, jotka näkyvät tuotteen hintana. Tulosta saadaan, jos tuote ja hinta vastaavat asiakkaan mielikuvaa siitä, minkä arvoista osaamisemme on.

Tuloksen tekemiselle ei pitäisi olla riskiä, ainakaan jos uskoo Hollannin museoliiton muutama vuosi sitten julkaisemaa näkemystä museoiden merkityksestä, joka tiivistettiin otsikkoon toteamalla ”More than worth it”.



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Sisällissota tuli pulpetille

Kuva: Roni Rekomaa

Espoon kaupunginmuseon arkistojen avulla lukiolaiset ovat saaneet uusia ulottuvuuksia niin opintoihinsa kuin kotiseutuunsakin.


Sadan vuoden takainen sisällissota voi olla nykypäivän nuorille kasvoton tahra kotimaan historiassa. Espoolaisen Etelä-Tapiolan lukion abiturientit Emmi-Lotta Sarikka, Venla Nummela, Aleksander Jalo, Roosa Puumalainen, Oliver Pietilä ja Suvi Vuori saivat kuitenkin lakitiedon kurssilla tehtäväkseen tuoda muistot tähän päivään – kasvojen kera.

Kurssilaiset tutkivat valtiorikosoikeuden tuomion saaneiden punaisten tarinoita Espoon kaupunginmuseon arkistomateriaalien perusteella ja pohtivat, toteutuivatko oikeusvaltion periaatteet ja olivatko tuomiot nykypäivän oikeuskäsityksen mukaisia. Näin nuoret ylittivät oppiainerajoja: seassa oli niin historiaa ja oikeustiedettä kuin hieman filosofiaa ja psykologiaakin.

”Oli tosi kiinnostavaa käsitellä oikeita tapauksia. Yleensä tunneilla käydään läpi fiktiivisiä tilanteita, mutta nyt käytössä oli oikeita dokumentteja”, Puumalainen sanoo.

Kuusikko on yhtä mieltä siitä, että on aivan eri asia lukea muiden kirjoittamaa historiaa kuin tuottaa sitä itse. Aineistojen tutkiminen opetti paljon sekä tiedonhausta ja -seulonnasta että lähdekritiikistä.

”Mukana oli paljon voittajien kirjoittamia tekstejä, joissa kritisoitiin punaisia. Niitä piti osata lukea kriittisesti”, Pietilä toteaa.

Motivaatiota kohensi entisestään se, että työn tulokset ovat nyt esillä verkossa kaikkien nähtävillä.

”On paljon mielekkäämpää, että ei vain palauta tehtävää opettajan sähköpostiin”, Sarikka huomauttaa.

Työ oli myös ikkuna museomaailmaan. Nummela kertoo alkaneensa projektin myötä ymmärtää, kuinka työlästä vanhojen asiakirjojen tutkiminen voi olla ja kuinka hyvin museot onnistuvat tiivistämään tiedot kävijöille ymmärrettävään muotoon.

Suhde oman kotipaikkakunnan historiaankin muuttui.

”Kun näki, mitä itselle tutuissa paikoissa on tapahtunut, se toi sisällissodan tosi lähelle”, sanoo Jalo.

Kuva: Roni Rekomaa

Kahden Etelä-Tapiolan lukion kanssa toteutetun projektin lisäksi Espoon kaupunginmuseo on työllistänyt Olarin lukiolaisia. Olarilaiset tekivät arkistomateriaalien pohjalta espoolaisista sisällissodan kohtaloista kahdeksan digitarinaa, jotka olivat esillä museolla ja ostoskeskus Isossa Omenassa.

Museolehtori Sanna Valoranta-Saltikoff kertoo, että yhteistyö tukee sekä museon että Espoon kaupungin tavoitteita: kumpikin haluaa osallistaa nuoria. Valoranta-Saltikoff itse pitää myös olennaisena sitä, että nuoret näkevät historiassa toistuvia teemoja, jotka resonoivat nykypäivässäkin.

”Projekteissa nuoret huomaavat, että esimerkiksi aatteisiin liittyvä keskustelu on voinut olla sata vuotta sitten ihan samanlaista kuin nyt. Kaikista tärkeintä on miettiä, voisivatko historian tapahtumat toistua tänä päivänä.”

Etelä-Tapiolan lukion historian ja yhteiskuntaopin lehtori Mikko Puustinen toivoi opiskelijoiden oppivan historiallista empatiaa ja kykyä ymmärtää eri ryhmien erilaisia näkemyksiä historian tapahtumista.

”Oppikirjat usein irtaantuvat tavallisista ihmisistä ja esittelevät ylätasoa. Nyt opiskelijat saivat eläytyä yksilöiden tarinoihin”, hän sanoo.

Valoranta-Saltikoff on erityisen tyytyväinen siihen, että projektit toivat museoissa esillä olevat teemat nuorten ihon alle. Hän haluaa työssään murtaa menneisyyden myyttejä ja tarjota sekä perspektiivejä että omakohtaisuutta.

”Usein historia nähdään ulkoa opeteltavana tietona, kuten vuosilukuina. Se on kuitenkin myös tunnepitoinen kokemus, joka voi avata uusia näkökulmia.”


-------------
Särkynyt elämä – Espoo sisällissodassa -näyttely 21.10.2018 asti Espoon kaupunginmuseo KAMU/Näyttelykeskus WeeGee
Kulttuuriespoo.fi
Nuorten työt: historiaaoppimassa.blogspot.fi
-------------


Anne Salomäki
Teksti on kirjoitettu Museo-lehteen 1/2018




Museo-lehden 1/2018 teemana on vuosi 1918. Tilaa lehti suoraan kotiisi tästä!

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Museovuosi 2018



Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä luo katsauksen museovuoteen 2018. Luvassa on jälleen yksi merkkivuosi, mutta myös haasteita.



Museovuosi 2017 meni loistavasti. Museot houkuttivat ennätyksellisesti kävijöitä, yli 7 miljoonaa, joten kasvua edelliseen vuoteen tuli yli 400 000 käynnin verran. Myönteiselle kehitykselle on monta selittäjää. Kansallinen tekijä oli itsenäisyytemme juhlavuosi, joka näkyi ja kuului museoissa ja mediassa.

2018 jatkaa historiallisten merkkivuosiemme muistamista. Sisällissodan muistovuosi on ymmärrettävästi sävyltään erilainen kuin itsenäisyytemme juhlavuosi. Sodassa ei ole juhlittavaa. Sen sijaan muistettavaa on kansalliseen itsenäisyyteemme johtaneita tapahtumia enemmän. Museot ovat tämän tehtävän keskiössä, ja julkistetun näyttely- ja tapahtumatarjonnan perusteella museot myös hyvin leiviskänsä hoitavat.

Sisällissodan muistovuoden rinnalla museovuosi 2018 tarjoaa sateenvarjon myös juhlistamiselle. Euroopan unioni on nimennyt vuoden 2018 Kulttuuriperinnön eurooppalaiseksi teemavuodeksi. Vuoden tapahtumia koordinoi Museovirasto, ja vuosi käynnistyi näyttävällä juhlaseminaarilla 19.1.2018. Seminaarin yhteydessä julkaistiin myös ensimmäinen kulttuuriperintöbarometri.

Kulttuuriperintöbarometrin perusteella museoiden toimintaympäristö säilyy myönteisenä. Suomalaiset sanovat arvostavansa kulttuuriperintöään, ja vaikka yleisesti museoalalla on oltu huolissaan siitä, että ”kulttuuriperintö” on terminä liian hankala eivätkä ihmiset ymmärrä sen sisältöä, suomalaiset kyllä tietävät, mistä puhuvat, kun puhuvat kulttuuriperinnöstä. Tältä osin barometri yllätti iloisesti.


***

Vuosi 2018 tuo museoalalle uusia näkymiä ja rakenteita. Visio- ja strategiatasolla uusia näkymiä saadaan, kun vuonna 2017 kulttuuriministerille luovutettu esitys uudeksi museopoliittiseksi ohjelmaksi julkaistaan lopullisessa muodossaan.

Museoalan rahoitusrakenteisiin tulee muutoksia, kun kulttuuriministerille tammikuussa 2018 luovutettu esitys uudeksi valtionosuusrahoitusjärjestelmäksi etenee hallituksen esitykseksi ja edelleen eduskuntakäsittelyyn. Tavoiteaikataulu on vuosi 2018, joten uusi laki tulisi voimaan vuoden 2019 alusta. Tämä aikataulu mahdollistaisi vuoden 2020 valtionosuusrahoituksen jakamisen uudelta pohjalta.

Esityksestä on virinnyt vilkas keskustelu esittävien taiteiden osalta. Kritiikkiä on esitetty, mutta museoalan näkökulmasta esitys on perusteiltaan hyvä. Se rakentuu periaatteelle, joka turvaa museoiden pitkäjänteistä toimintaa. Lisäksi se vahvistaa tavoitetta tuottaa museopalveluja koko Suomeen.

Nykyisten maakunta- ja aluetaidemuseoiden sekä valtakunnallisten erikoismuseoiden osalta esitys lisää ministeriön ohjausvaltaa, mikä lisää hallinnollista työtä sekä ministeriön että museoiden osalta. Näissä museoissa rahoituksen määräytyminen entistä enemmän tuloksen perusteella on alan toivoma uudistus. Alueellisille vastuumuseoille esitys tuo myös uusia kulttuuriympäristön suojeluun liittyviä tehtäviä.

Uudistuksen toteuttamisen kannalta on tärkeää, että siirtymäajat toteutuvat ja rahoitustasoa nostetaan uudistuksen lanseerauksen yhteydessä. Esityksen sisältämä 4,91 miljoonan euron lisärahoitus museoille on uudistuksen sujuvan lanseerauksen osalta riittävä, mutta rahoitusvajauksen poistamiseen se ei vielä riitä.


***


Museovuoden mörkönä näyttäytyy toukokuussa voimaan tuleva tietosuojalaki. Tällä hetkellä lakiesitys on oikeusministeriössä viimeisteltävänä ja muistiorganisaatiot pyrkivät vaikuttamaan sen sisältöön sen verran kuin pystyvät.

Julkistettujen esitysten perusteella oikeusministeriön valmistelijat ovat olleet melko raskaskuuloisia muistiorganisaatioiden huolille, sillä muistiorganisaatioiden (arkistot, kirjastot ja museot) esittämiä toiveita selkeästi määritellyistä erivapauksista ei ole yleislaissa huomioitu. Tarvittavien erivapauksien olisi koskettava henkilötietojen käsittelyä museoiden perustehtävien toteuttamisessa eli arkisto-, valokuva- ja esinetietojen tallentamisessa ja esittämisessä.

Raskaskuuloisuus tuli esiin erityisesti viime kesänä tietosuojavaltuutetun kanssa käydyn lehtikirjoitteluna perusteella. Hän totesi Suomen museoliiton ylireagoivan lain tulkinnoissa ja vaikutuksissa. Museoliiton näkökulmasta olisi enemmän kuin hyvä, jos näin on ja museoiden tehtävät voisivat jatkua ilman sanktioriskiä kuten ennenkin. 

Varmaa kuitenkin on, että emme ole ylireagoineet palautteissa, jotka koskevat valmisteilla olevan lain epämääräistä ja tulkinnanvaraista sisältöä. Jos, ja toivottavasti kun, tuleva tietosuojalaki sisältää erivapauksia museoille, niiden täytyy avautua sieltä muillekin kuin lain valmistelijoille. Tähän mennessä julkistetut versiot sisältävät vaaran joko lain tahattomasta rikkomisesta tai liiallisesta itsesensuurista.

***

Rakenteiden muutosten ja muisteluiden rinnalla vuosi 2018 tuo varmasti mukanaan edelleen kasvavat kävijäluvut ja kokoelmat. Uusia avauksiakin tehdään. Suomen museoliitto julkaisee Valtakunnallisten museopäivien aikana uuden toimintaympräristöanalyysin ja vuodelle 2023 ulottuvan strategiansa. Konkreettinen uusi avaus nähdään elokuun lopussa, kun uusi taidemuseo Amos Rex avautuu Helsingin keskustaan.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

tiistai 23. tammikuuta 2018

Nyt on aika pelihyötytutkimukselle

Kuva: Veikkaus


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä ihmettelee rahapelien ympärillä vellovaa keskustelua, jossa toistuvasti unohdetaan kaikki veikkausvoittovaroin rahoitettavat hyvät asiat. Jos rahapelien haittoja tahdotaan ehkäistä ja rahapelijärjestelmää kehittää, perustaksi tarvitaan huolella toteutettua tutkimusta ja tasapuolista keskustelua.



Kulttuurin valtionosuusrahoituksen uudistamista työstänyt ryhmä jätti noin kahden vuoden uurastamisen tuloksena syntyneen esityksensä ministeri Sampo Terholle 17.1.2018. Ammattimaisesti ylläpidettyjen museoiden osalta esitys sisältää SWOT-analyysin näkökulmasta enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Erityisenä mahdollisuutena näyttäytyy esitykseen sisältyvä ehdotus lisärahoituksesta, jolla alaamme pitkään vaivannutta valtionrahoituksen henkilötyövajetta saataisiin pienennettyä.

Valtionosuusjärjestelmän uudistamiseen on käytetty huomattava määrä henkilötyötä ja kaffepullaa. Uudistusta on syystäkin arvioitu merkittäväksi. Vähemmälle on jäänyt keskustelu siitä, että järjestelmä on ollut merkittävässä muutoksessa koko 2010-luvun. Muutos ei ole koskenut järjestelmää vaan sen rahoitusta.

Rahoituksen painopiste on siirtynyt vuosi vuodelta enemmän veikkausvoittovaroihin. Kun vielä vuonna 2010 yli puolet museoille valtionosuusjärjestelmällä allokoidusta rahoituksesta tuli verovaroista, on veroeurojen osuus vuonna 2018 enää 33 %. Vuonna 2018 valtionosuusjärjestelmällä rahoitetaan museotyötä 33 miljoonalla eurolla. Tästä 22 miljoonaa tulee Veikkauksen pelituloista ja 11 miljoonaa verovaroista. 



Rahoituksen painopisteen siirtoon on pakottanut valtion verotulojen vähentyminen, mutta toisaalta sen on mahdollistanut Veikkauksen pelitulojen kasvu.


***


Museoala ei ole ainoa, jonka toiminnan rahoitus on riippuvainen Veikkauksen pelituloista. Kaikkineen rahapelituottoja käytetään vuositasolla yli miljardi euroa tieteen, nuorisotyön, liikunnan, sosiaali- ja terveystyön sekä taiteen ja kulttuurin rahoittamiseen. Miljardi on huomattava summa, ja Suomessa vallitsee sekä päättäjien että asiantuntijoiden osalta yksimielisyys siitä, että tämä taso on mahdollinen vain nykyisessä yksinoikeuteen perustuvassa rahapelijärjestelmässä.

Toisin kuin automaattisesti olettaisi, suomalaisen rahapelijärjestelmän yksinoikeuden peruste ei ole siinä, että järjestelmä mahdollistaa mm. museoiden, teattereiden, orkestereiden, urheiluseurojen ja lukuisten vapaaehtoisorganisaatioiden toiminnan ja siten kaikkien näiden toimijoiden tuottamat hyvinvointivaikutukset. Yksinoikeusjärjestelmän peruste on rahapelihaittojen ehkäisy. Tässä työssä onnistumista seuraavat sekä Veikkaus että Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).

THL:n säännöllisin väliajoin tekemän väestötutkimuksen mukaan 3,3 % suomalaisista kokee rahapelaamisensa ongelmallisena eli haittaavan arkielämää. Käytännössä tämä tarkoittaa noin 180 000 suomalaista. Huomattavan paljon. Myönteistä kehityksessä on ollut se, että ongelmapelaamisen määrä ei ole 2000-luvulla kasvanut, vaikka pelaaminen on lisääntynyt.

Viimeisimmän selvityksensä rahapelihaitoista THL julkaisi vuoden 2017 lopulla. Selvityksen tavoitteena oli arvioida vuoden 2017 alussa toteutetun rahapelijärjestelmäuudistuksen vaikutuksia rahapelaamisen määrään, markkinointiin ja ennen muuta rahapelihaittoihin. Vuoden 2017 rahapelijärjestelmän uudistus sisälsi kolmen aikaisemmin toimineen rahapeliyhtiön eli Veikkauksen, Raha-automattiyhdistyksen ja Fintoton yhdistymisen Veikkaukseksi.

Selvitys ei sisältänyt merkittävää uutta tietoa rahapelihaittojen kehittymisestä eikä muuttanut vallinnutta kokonaiskuvaa rahapeliongelmien määrästä tai laadusta. Uutta sen sijaan oli se, että selvityksen julkaiseminen käynnisti mediassa poikkeuksellisen laajan keskustelun rahapelihaitoista. Marraskuun ja joulukuun 2017 aikana mm. Helsingin Sanomissa oli lähes päivittäin jokin pelihaittoihin liittyvä juttu tai mielipidekirjoitus, jonka perusteella rahapelaaminen näyttäytyi merkittävänä yhteiskunnallisena ongelmana. Rahapelijärjestelmän tuottamia hyötyjä ei kukaan nostanut esiin.

Toteutuneen keskustelun painopiste on ymmärrettävä, koska sen primus motorina oli THL:n pelihaittatutkimus. Rahapelijärjestelmän ja yhteiskunnallisen keskustelun sekä terveyden ja hyvinvointivaikutusten näkökulmasta THL:n valitsema haittanäkökulma ei kuitenkaan täytä edes gradutason vaatimusta objektiivisuudesta tai edustavuudesta. Samaa on kuitenkin luvassa myös tulevaisuudessa, jos THL ei ota seuraavissa selvityksissä tehtäväkseen selvittää myös niitä hyötyjä, joita miljardin euron rahapelituotoilla saadaan aikaan suomalaisten terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi museoissa ja muissa kulttuurilaitoksissa, urheiluseuroissa, nuoriso-, sosiaali- ja terveysjärjestöissä sekä tieteen alalla.


***


Hyötynäkökulman puuttuminen estää tasapuolisen yhteiskunnallisen keskustelun, ja samalla merkittävää tietoa rahapelijärjestelmän kehittämiseksi jää saamatta. On selvää, ettei rahapelijärjestelmän ja sitä toteuttavan Veikkauksen tavoite voi olla vain rahapelihaittojen vähentäminen. Sen tehtävä on rahapelihaittojen vähentäminen ja rahapelihyötyjen kasvattaminen. 



Jos nykyiseen linjaan ei tule korjausta, leivän tuova lapsi on menossa pesuveden mukana. Tapahtuessaan moinen lisäisi yksinäisyyttä, syrjäytymistä ja pakenemista verkon pelisivustoille. Kaikki keskeisimpiä selittäjiä pahimpien peliongelmien taustalla.



Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 15. tammikuuta 2018

Vaihto uuteen kokoelmahallintajärjestelmään - mistä aineistojen migraatiossa on kyse?

Koordinaattori Sampsa Heinonen mappaamassa aineistoja MuseumPlus RIA-kokoelmahallintajärjestelmään. Kuva: Tanja Salonen

Suomen museoliiton Kookos-kokoelmahallinta tarjoaa museoille kattavan kokoelmahallinnan palvelupaketin, johon kuuluu muun muassa suomalaisille museoille räätälöity MuseumPlus RIA -kokoelmahallintajärjestelmä. Uudesta kokoelmahallintajärjestelmästä kiinnostuneita museoita on askarruttanut erityisesti aineistojen siirtoprosessi järjestelmän vaihtuessa. Museoliiton Kookos-tiimin koordinaattori Sampsa Heinonen kertoo nyt tarkemmin siirtoprosessista.



Minkä tahansa uuden järjestelmän käyttöönotto edellyttää aina tarkkaa etukäteissuunnittelua. IT-alalla käyttöönottoprojektissa tulee ottaa aina tietyt samat asiat huomioon, oli kyse sitten vaikkapa tehtaan tuotannonohjausjärjestelmästä tai museokentällä kokoelmahallintajärjestelmästä. 



On pohdittava uuden järjestelmän tulevaa käyttöä organisaatiossa (montako lisenssiä tarvitaan, minkälaista koulutusta tarjota käyttäjille jne.) ja toisaalta huomioitava aiemmin organisaatiossa käytössä olleiden järjestelmien tilanne. Kun vanhoista järjestelmistä luovutaan, täytyy päättää, mitä niihin tallennetulle datalle tehdään. Jos vanhaan järjestelmään tallennetut tiedot päätetään siirtää uuteen järjestelmään, toimenpidettä kutsutaan migraatioksi.

Mitä se tarkoittaa käytännössä?


Migraatio ei valitettavasti ole suoraviivainen prosessi, jossa tiedot voitaisiin siirtää mekaanisesti vanhasta järjestelmästä uuteen ilman sen kummempaa valmistelutyötä. Museoalalla ei näet ole käytössä yhtenäistä formaattia, joka edellyttäisi tietojen tallentamista tiettyyn kontrolloituun muotoon (vrt. kirjastoalalla MARC21). 



Museoiden luettelointiohje toki antaa tietyt raamit tiedon tallentamiselle, mutta se ei anna eksakteja kenttäkohtaisia määrityksiä metadatalle. Tästä syystä sama informaatio voidaan tallentaa järjestelmissä usealla eri tavalla, mikä tekee tietojen siirrosta eri järjestelmien välillä vähintään haastavaa. Museoiden aineistojen siirtoon liittyy siksi aina paljon erilaista siivoustyötä, joka tapauskohtaisesti voidaan tehdä eri vaiheissa joko koneellisesti tai käsin.

Jokainen tietokanta on rakennettu tietyn mallin mukaan, jota nimitetään tietomalliksi. Tietomallissa huomioidaan yksittäisten kenttien ohella koko tietokannan rakenne (tietokannan taulut ja niiden väliset linkitykset). 



Museoalalla käytettävät tietokannat ovat useimmiten relaatiotietokantoja, mutta tietoja on tallennettu myös vaihtelevasti muun tyyppisiin tietokantoihin tai vaikkapa Excel-taulukkoihin. Eri järjestelmien tietomallit eivät ole suoraan toistensa kanssa yhteensopivia, sillä museoalalla ei ole de facto käytössä yhteistä tietomallia. Siksi migraatiossa joudutaan pohtimaan tarkkaan, miten aiemmin käytössä olleeseen järjestelmään tallennetut tiedot saadaan sovitettua uuteen järjestelmään.

Denormalisointi ja mappaus

Migraatio lähtee käyntiin tietokannan denormalisoinnilla, jossa tietokanta muokataan siirtokelpoiseen muotoon. Kookos-kokoelmahallinta esimerkiksi käyttää siirtoformaattina Access -tiedostomuotoa. Tietokannan denormalisoinnissa otetaan huomioon yleisten denormalisointitoimenpiteiden ohella myös kohdetietokanta, johon tiedot siirretään. Tästä syystä tietokantaa käsitellään tässä vaiheessa sellaiseen muotoon, josta tiedot saadaan siirtymään paremmin uuteen järjestelmään. Denormalisointi ei siten ole vain mekaanista ja standardoitua tietokannan rakenteen parantamista ja jalostamista siirtoa varten, vaan osana sitä analysoidaan myös tietokannan sisältöä. Tämän vuoksi palveluntarjoaja on ainoa toimija, joka voi toteuttaa koko denormalisoinnin teknisenä toimenpiteenä alusta loppuun.

Denormalisoinnin yhteydessä aloitetaan tietojen mappaus uuteen järjestelmään. Mappauksen aikana määritetään kenttäkohtaisesti, miten tiedot siirtyvät uuteen järjestelmään. Sen aikana käydään läpi, minkä tyyppistä tietoa yksittäisiin kenttiin on tallennettu ja miten eri tiedot on linkitetty toisiinsa. 



Käyttäjällä on monesti optimistisempi käsitys metadatan laadusta kuin mitä tietokannan tarkempi analysointi paljastaa. Tämä on täysin inhimillistä, sillä järjestelmän käyttöliittymästä käsin käyttäjä ei näe suoraan järjestelmän tietokannan rakennetta eikä myöskään useimmiten pysty nopeasti analysoimaan, onko kenttään tallennettu virheellisesti eri tyyppistä tietoa kuin on yhteisesti ohjeistettu. Mappauksen yhteydessä onkin annettava kenttäkohtaisia siivousohjeita, jotta metadatan laatua saadaan parannettua aineistojen siirtoa ajatellen.

Kun aineistot on saatu käsiteltyä (denormalisointi ja mappaus) siirtoa varten, voidaan aloittaa aineistojen siirron testaus teknisen siirtoajon jälkeen. Mappauksen perusteella tietokantaa vielä jatkokäsitellään sellaiseen muotoon, että se on siirtokelpoinen uuteen tietokantaan. Vaikka varsinainen siirtoajo on puhtaasti tekninen operaatio, se on vaatinut sitä ennen suuren määrän erilaisia valmistelutoimenpiteitä.


Testaus

Testauksen aikana käydään kontrolloidusti ja hallitusti läpi jokaisen kentän siirtyminen uuteen järjestelmään. Onko tieto siirtynyt oikein ja ovatko esimerkiksi linkitykset siirtyneet uuteen järjestelmään halutulla tavalla? 



Kookos-kokoelmahallinnassa asiakas pääsee osallistumaan testaukseen Kookos-tiimin rinnalla. Testaukseen annetaan asiakkaalle riittävä koulutus ennen testijakson alkua. Asiakas saa käyttöönsä myös samat tekniset työkalut kuin Kookos-tiimi: raportointidokumentin ja siirtokelpoiseen muotoon muokatun Access-tietokannan. Jokainen testin aikana havaittu virhe raportoidaan, korjataan ja lopulta katselmoidaan läpi virheenkorjauksen jälkeen.

Useimmiten ennen aineistojen viemistä tuotantoon on hyvä testata aineistojen vientiä uuteen järjestelmään testiympäristössä vähintään kerran, jotta siirtoa koskeviin sääntöihin ja testissä havaittuihin virheisiin voidaan reagoida etukäteen. Meillä Kookos-kokoelmahallinnassa tehdään aina ensin yksi testimigraatio testiympäristössä ennen varsinaista tuotantomigraatiota. Tällä tavoin varsinaiseen tuotantomigraatioon ei jää enää kuin yksittäisiä pieniä virheitä korjattavaksi.

Lopuksi

Aineistojen siirto vanhasta järjestelmästä uuteen on kaiken kaikkiaan varsin työintensiivinen prosessi. Käyttöönottoprojektin eri vaiheet edellyttävät laaja-alaisesti sekä IT- että museoalan osaamista, jotta lopputulos on asiakkaan näkökulmasta onnistunut. Tavallisesti tämä näkyy myös käyttöönottoprojektin hinnassa, sillä projektin eri vaiheiden hallittu toteuttaminen edellyttää palveluntarjoajalta riittäviä henkilöstöresursseja.



Asiakkaan tulisi järjestelmää vaihtaessaan pohtia kuitenkin ennen kaikkea tulevaisuutta. Satsaus uuteen ja aiempaa paremmin toimivaan järjestelmään kantaa jatkossa hedelmää muun muassa lisääntyneenä tehokkuutena arjessa ja yleisenä työn tuottavuuden kasvuna.



Sampsa Heinonen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton Kookos-tiimin koordinaattori