keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Kuka pelaa ja mitä?



Suomen museoliiton käynnistämä Tarinat peliin -hanke työllistää ihmisiä erilaisista taustoista. Nyt hankesuunnittelija Tanja Salonen esittelee heistä kolmen pelihistorian.


Kyllä, kyllä. Nyt on tullut aika kertoa maailmalle, millaista porukkaa tässä hankkeessa oikein työskentelee. Pelejä ja museoita… pakostihan täältä löytyy henkilöitä joka lähtöön. Ajattelin, että paras ja luontevin tapa esitellä meidät tässä vaiheessa on kertoa kunkin pelihistoriasta.

Niinpä kyselin kesäkuussa hankkeemme työntekijöiltä muutamia kysymyksiä tätä blogia varten. Sain vastaukset vain kahdelta muulta itseni lisäksi, joten seuraavassa saatte lukea Pauliina Kinasen ja Tanja Korhosen vastaukset visaisiin kysymyksiini. Lopuksi vastaan niihin tietenkin myös itse.

Kysymykset olivat tällaiset:

1. Millainen pelaaja olet nykyisin? (Kuinka paljon aikaa arjesta tulee kulutettua pelaamiseen? Pelaatko yksin vai muiden kanssa?)
2. Millaisista peleistä pidät ja miksi? (Tähän saa halutessaan (ja olisi hyväkin) mainita joitakin pelejä nimeltä.)
3. Tuleeko pelien parista mieleen jotakin hauskaa, outoa tai erikoista kokemusta, jonka haluat jakaa tässä?
4. Ovatko pelit olleet aina läsnä elämässäsi ja miten kiinnostuit niistä? Tai jos et pelaa, miksi?

Ja sitten vastauksiin…

Pauliina Kinanen, hankkeen projektipäällikkö


1. Olen hyvin satunnainen pelaaja. Lautapelejä ja ei-digitaalisia pelejä tulee näinä päivinä pelattua useimmiten siskontyttöjen kanssa. Lisäksi joskus harvoin esimerkiksi Aliasta tai Trivial Pursuitia jonkin aikuisten illanvieton yhteydessä. Siskontytöistä vanhemman (nyt 7 v.) kanssa olen myös pelannut/kokeillut erilaisia kännykkäpelejä, kuten Möllit, Pokemon GO ja Darkroom Mansion, osittain Tarinat pelin -hankkeen innoittamana. Tämän vuoden aikana olen edellä mainittujen lisäksi pelannut vain Sanapala-peliä kännykällä. Pelaamiseni ei siis ole edes viikottaista. Sanoisinko, että pelaan pari kertaa kuukaudessa. Digitaalisia pelejä pelaan enimmäkseen yksin, lautapelejä ym. seurassa.

2. Pidän erityisesti sanapeleistä, kuten em. Sanapala, ja tietokilpailu-tyyppisistä älypeleistä. Niissä on sopiva yhdistelmä viihdettä, faktaa ja itsensä haastamista. Ne eivät myöskään yleensä kestä kovin pitkään tai ne voi helposti keskeyttää, eli pelaamiseen ei tarvitse käyttää montaa tuntia kerralla.

3. Ei valitettavasti tule mieleen.

4. Pelaan satunnaisesti, mutta en pidä itseäni pelaajana. Perinteiset lautapelit (Afrikan tähti, Kimble jne.) ja jotkin korttipelit ovat olleet läsnä lapsuudesta asti, mutta niiden pelaaminen oli ja on satunnaista. Video- tai tietokonepelit eivät kuuluneet lapsuuteeni ja nuoruuteeni, mikä on varmasti osaltaan vaikuttanut siihen, etten niitä juurikaan pelaa. Pelit ilmiönä, ja erilaisten pelien kokeileminen, kyllä kiinnostavat.

Tanja Korhonen, lehtori (pelit ja peliteknologia), KAMK


1. Aikaa pelaamiseen on melko vähän. Työn puolesta seuraan uutisia eri pelien julkaisuista ja käyn katsomassa välillä pelivideoita. Pääosin pelaan yksin, mutta joissakin peleissä on sosiaalisia elementtejä.

2. Pelaan vain lomilla stressinpoistoon Candy Crush Saga/Soda -mobiilipeliä. Siinä on jotakin rentouttavaa ja koukuttavaa. Wordbase-mobiilisanapeliä pelaan lasteni kanssa, samaten ihan perinteisesti korttia ja Unoa etenkin matkoilla. Pitäisin selvitymistyyppisistä peleistä, kuten Rust, jos olisi enemmän aikaa pelata. Lasteni kanssa olen myös kokeillut monenlaisia pelejä CS:stä FIFAan ja Minecraftista Fortniteen.

Työn puolesta olen pelannut viimeksi myös mobiilipelejä Episode, Choices ja Life is Strange. Näistä viimeinen oli aika vaikuttava. Pidän peleistä, joissa on jokin vaikuttava ja immersiivinen elementti. Esimerkiksi Journey (PS) vaikutti musiikilla ja tarinalla. VR-pelit ovat kiinnostavia, koska niissä tunnetaso tulee helposti mukaan, mutta niitä olen päässyt pelaamaan vain työssä.

3. Olen puhunut muutamissa tilaisuuksissa lasten vanhemmille pelaamisesta harrastuksena. Usein ihmiset havahtuvat, kun olen sanonut, että aina seuraava sukupolvi keksii jonkin uuden jutun, jota edellinen ei ymmärrä: oli se sitten lukeminen, rock-musiikki, radio, televisio tai pelit. Kaikkia näitä mainittuja on pidetty vuosien varrella oikeinkin paheellisina harrastuksina! Pelaaminen on lapselle ihan ok harrastus, kunhan pelit ovat ikään sopivia ja elämässä on muutakin.

4. Yläasteikäisenä sain Commodore 64:n, jolla pelasin ja opettelin ohjelmointia. Vuosien varrella ajanpuute on ollut suurin este pelaamiselle, mutta olen aina pysytellyt mukana ajassa. Wii-pelit toivat peleihin pc-maailman jälkeen mukavan liikunnallisen elementin ja lisäsivät pelaamista. Mobiilipelit ovat siitä mukavia, että niitä voi pelata hetkisen silloin kun on aikaa.

Tanja Salonen, hankesuunnittelija


1. Voin sanoa, että harrastan pelaamista, ja pelaisin enemmänkin, jos aikaa olisi. Keskimäärin pelaamiseen kuluu jokunen tunti viikossa. Pelaamiseni painottuu konsolipeleihin, ja niitä pelaan mieluiten yksin. Seurapelejä (kuten erilaiset lautapelit) tahtoisin pelata joskus, mutta ei ole ketään, kenen kanssa pelata. Silloin harvoin, kun lautapelejä pääsee pelaamaan, pelisessiot ovat aivan yhtä mukavia kuin yksityinen pelaaminenkin.

2. Konsolipelien pariin on ajanut se, että niistä löytyy yksin pelaavalle paljon vaihtoehtoja eikä pelikoneen kanssa tarvitse säätää. Pidän eniten peleistä, joissa pääsee vaikuttamaan pelihahmoonsa ja tutkimaan vapaasti pelimaailmaa. Erilaiset rooli- ja seikkailupelit vastaavat näihin mieltymyksiin.

Muutamia konsolipelejä kokoelmastani. Spyro the Dragon oli ensimmäinen tarinallinen seikkailupeli, jota olen pelannut, ja siitä tämä videopelijuttu oikeastaan lähti. Okamia tuli fanitettua ja Valkyrie Profile 2 sai rakastumaan roolipeleihin. Viimeisin vaikuttava kokemukseni pelien parista ovat FromSoftwaren Souls-pelit, ja viime aikoina olenkin listinyt hirviöitä Bloodbornen painajaisessa. Kuva: Tanja Salonen

Pelatessa on erityisen hienoa, kun pelihahmonsa saa onnistumaan erilaisissa asioissa. Tosielämässä saa aivan liian harvoin positiivista palautetta itsestään ja tekemisistään, mutta pelien maailmassa pelimekaniikka kyllä kertoo aina selvästi, jos onnistuu. Se vähän korvaa tosielämän karuutta.

Lautapelien puolella pidän peleistä, joissa tuuri ja taito ovat tasapainossa. Fantasia- tai historiateema on aina plussaa. Muistipelit ovat myös mukavia, ja välillä pelaan sellaisia yksin rentoutuakseni.

3. Heh, näin aikuisena huvittaa se, että olin lapsena kova huijaamaan peleissä. Opin lukemaan jo hyvin nuorena, ja lukutaidosta oli apua, jos halusi huijata muita lapsia lautapeleissä. Huijaamisesta jäi kuitenkin aina kiinni, ja lopulta se vain teki pelaamisesta tylsää. Fiksusti lopetin ennen pitkää ja keskityin itse pelaamiseen.

4. Olen pelannut erilaisia pelejä paljon jo pienestä lähtien. Aluksi erilaisia ei-elektronisia pelejä, joista muistipelit olivat erityisen kivoja. Tietokonepelit tulivat kuvioihin heti ensimmäisen talouteemme saadun tietokoneen myötä 90-luvun puolivälissä, sillä kone oli serkkupoikieni vanha ja tietenkin täynnä erilaisia pikkupelejä. (Klassinen Tetris oli kova juttu!) Sitten siinä 90-luvun lopulla tulivat nämä konsolipelit. Pelaamisessa minua on nuorempana kiehtonut sama juttu kuin vielä nykyäänkin, ja se on itsensä haastamisen ja oppimalla voittamisen tunne. Se palkitsee ja tekee pelaamisesta mukavaa ajanvietettä.

Entä mitä museoammattilaiset pelaavat?


Tähän loppuun esittelen vielä bonuksena museoväen pelimieltymyksiä, joita Tarinat peliin -hanke keräsi Museopäivillä Vaasassa toukokuussa. Kysyimme esittelypisteellämme, millaisista peleistä päivillä mukana olleet museoammattilaiset pitävät, ja saimme tukun vastauksia.

Lähes kaikki vastaajat olivat maininneet vain lautapelejä tai muita ei-elektronisia pelejä vastauksissaan. Tämän perusteella ei toki voi olettaa, etteivät vastanneet pelaisi muutakin, mutta sen voi ainakin sanoa, että pelaaminen – silloin kun siihen on aikaa – todennäköisesti painottuu lautapeleihin, koska ne ovat tulleet ensimmäisinä mieleen.

Suosituimpia vastauksissa mainittuja pelejä olivat Afrikan tähti ja Carcassonne, ja muutama oli erikseen maininnut näiden pelaamisen perheen kanssa. Joku oli maininnut pitävänsä peleistä, jotka ”oppii pelaamaan nopeasti”.

Eräs vastaaja mainitsi silmäpelin. Haastava peli sekin.

Tanja Salonen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton tiedottaja ja Tarinat peliin -hankkeen hankesuunnittelija

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Museoalan ammattilaiset kokoontuivat helteiseen Pariisiin ICOMin vuosikokoukseen






Suomen museoliiton koulutus- ja kehittämisjohtaja Leena Tokila kertoo nyt kesäiset kuulumiset ICOMin vuosikokouksesta.


Kansainvälinen museoneuvosto ICOM järjesti vuosikokouksensa kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Tapahtumaan oli saapunut jälleen suuri joukko museoalan ammattilaisia eri puolilta maailmaa.

ICOMin jäsenmäärä on ollut kasvussa, ja viime vuonna kokonaisjäsenmääräksi kirjattiin peräti 40 860. Luku sisältää sekä henkilö- että yhteisöjäsenet. Enemmistö henkilöjäsenistä on naisia ja jäsenistön keski-ikä on 49 vuotta. Vaikka jäseniä on 138 maassa, suurimman osan kotimaa sijaitsee Euroopassa.

Nuorten museoammattilaisten houkutteleminen mukaan toimintaan sekä jäsenmäärän lisääminen erityisesti Aasiassa, Afrikassa ja arabimaissa ovat tavoitteita, jotka säännöllisesti tuodaan esiin järjestön vuosikokouksissa. ICOMin kansainvälinen koulutuksen komitea ICTOP on päättänyt omalta osaltaan edistää em. tavoitteiden saavuttamista järjestämällä konferenssinsa viime vuosina Euroopan ulkopuolella. Esimerkiksi syksyllä 2018 järjestämme yhteistyössä ICR:n eli alueellisten museoiden komitean kanssa konferenssin Uudessa-Seelannissa.

***

Pariisissa varsinaista vuosikokousta edeltävän neuvoa-antavan kokouksen (Advisory Council Meeting) kiinnostavimmat hetket koettiin, kun vuoden 2022 yleiskokouksen hakijamaat saivat kertoa kukin vuorollaan, mitä järjestäjä yhteistyökumppaneineen on valmis tekemään yleiskokouksen onnistumiseksi.

Aleksandria perusteli paremmuuttaan erityisesti sillä, että ICOM ei ole koskaan aikaisemmin järjestänyt yleiskokousta Afrikan mantereella. Oslo esitteli suuria, meneillään olevia museorakennushankkeita, jotka valmistuvat vuoteen 2022 mennessä. Prahan valttikortteja puolestaan olivat majoituksen halvat hinnat ja ilmainen joukkoliikenne osallistujille. Praha oli panostanut muutenkin vahvasti: 20–30 museonjohtajaa Tšekin tasavallasta oli matkustanut Pariisiin lobbaamaan Prahan valintaa.

Äänestyksessä kansallisten ja kansainvälisten komiteoiden edustajat antoivat suurimman osan äänistä Aleksandrialle. ICOMin hallitus teki viisaasti kuunnellessaan neuvoa-antavaa äänestystä ja päätti, että neljän vuoden kuluttua tehdään historiaa järjestämällä yleiskokous Afrikan mantereella.

Kokouksessa päätettiin myös kansainvälisen museopäivän teemoista. Viidentoista ehdotuksen joukosta eniten ääniä saivat Museums for Diversity and Inclusion (2020) sekä Museums: Inspiring the Future (2021).

***

ICOM kehittää toimintaansa uudistamalla myös järjestön rakenteita. Muun muassa viime vuonna alkanutta keskustelua kansainvälisten komiteoiden roolista ja tehtävistä jatkettiin, sillä komiteat ovat olennaisia museoammattilaisten osaamisen kehittämisessä sekä verkostoitumisessa.

Kehittämistyöstä vastaavan työryhmän kokouksessa valmisteltiin komiteoiden avainhenkilöille lähetettävää kyselyä muutoksen suunnasta ja tavoitteesta. Hallituksen jäsen, museologi ja Berliinin Juutalaisen museon ohjelmajohtaja Léontine Meijer-van Mensch jopa esitti kysymyksen, tarvitaanko kansallisia ja kansainvälisiä komiteoita ylipäätään ollenkaan vai voisiko järjestö toimia muulla tavoin.

Keskustelua siis tarvitaan, ja olennaista on, että jäsenistön mielipiteitä kuunnellaan tarkasti kehitystyössä.  

***

Kun yleiskokous eteni tällä kertaa aikataulussa ja muutenkin mallikkaasti, jäi ennen kotimatkaa aikaa käydä museossa. Nyt kohteenani oli valtava Museé de l’Armeé Invalides rue de Grenellen varrella. Napoleon Bonaparten hautasarkofagi Invalidikirkossa teki vaikutuksen, samoin hienosti toteutettu näyttely Napoleonista sodankäynnin strategina. Näyttelyssä oli esillä paljon Napoleonin käyttämiä sotilaspukuja ja muuta esineistöä, joita ihastellessani huomasin jälleen, kuinka aidon esineen lumo on museokokemuksen ytimessä. 

Antoisaa museokesää kaikille!


Leena Tokila
Kirjoittaja on Suomen museoliiton koulutus- ja kehittämisjohtaja ja ICOMin koulutuksen komitean (The International Committee for the Training of Personnel) varapuheenjohtaja

torstai 5. heinäkuuta 2018

Museobusiness vahvistumassa




Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä paneutuu vuoden 2017 museotilaston lukuihin. Kasvua näkyy sekä museoiden kävijämäärissä että pääsymaksutuloissa.


Museovirasto julkisti vuoden 2017 museotilaston kesäkuun alussa. Perinteisesti suurin kiinnostus on kohdistunut siihen, miten museoiden näyttelytoiminnalla on mennyt. Tältä osin tilastot ovat jälleen innostavaa luettavaa.

Museoiden kävijämäärät ja erityisesti pääsymaksutulot jatkoivat vuonna 2017 vahvaa kasvuaan. Kävijämäärissä ylitettiin 7 miljoonan raja (7,1 miljoonaa) ja kasvu edelliseen vuoteen verrattuna oli 6 %. Museoiden talouden näkökulmasta merkittävää oli, että kasvu painottui maksaviin kävijöihin, joiden osuus kokonaiskävijämäärästä oli nyt 49,9 % (edellisvuonna 48,5). Kävijät maksoivat myös aikaisempaa kalliimmista pääsylipuista, sillä keskimääräisen ostetun pääsylipun hinta nousi 6,13 euroon (6,06 euroa vuonna 2016).

Kun maksullisia pääsylippuja ostetaan enemmän aikaisempaa korkeammalla keskihinnalla, on seurauksena pääsymaksukertymän huomattava kasvu. Vuonna 2017 pääsymaksutuloissa ylitettiin 20 miljoonan euron raja (21,6 miljoonaa). Edelliseen vuoteen verrattuna kasvu oli 10,2 %.

Pääsymaksutulojen kasvu on viime vuosina ollut museoalalla melkoista. 2010-luvun aikana museoiden kävijämäärä on kasvanut 45 % ja pääsymaksutulot huimat 113 %. Kasvu on painottunut viime vuosiin. Vuosien 2010–2017 pääsylipputulojen 11,5 miljoonan euron kasvusta 7,7 miljoonaa euroa on saavutettu vuosina 2015–2017. Merkittävänä tekijänä tässä kehityksessä on ollut Museokortti.

Museoiden näyttelytoimintojen tulot ja kulut 2012–2017. Kuva: Kimmo Levä / SML

Kasvava kiinnostus museoihin näyttää viimein myös vahvistavan museoiden yritysyhteistyötä sponsorointimarkkinoilla. Vuonna 2017 museoiden sponsoritulot olivat 2,3 miljoonaa euroa. Kasvua edellisvuodesta oli 0,5 miljoonaa euroa eli 29 %.

Myönteisestä kehityksestä huolimatta museot eivät menesty tällä saralla vielä yhtä hyvin kuin muut kulttuuripalvelut, urheilusta puhumattakaan. Sponsorointi & tapahtumamarkkinointi ry:n tilastojen mukaan yritykset käyttivät vuonna 2017 kulttuurin sponsorointiin 50 miljoonaa euroa, joten museoiden osuus tästä kakusta jäi 4,6 %:iin. Ilmeistä on, että ero muihin palveluihin myös kasvoi, koska kulttuurin sponsoroinnin kokonaiskasvu vuonna 2017 oli 39 %.

Palvelutulojen kehityksen osalta museoilla on eniten parannettavaa museokauppamyynnin saralla. Tältä osin vuosi 2017 meni erityisen heikosti. Siitä huolimatta, että kävijämäärä kasvoi lähes 400 000 henkilöllä ja kävijät olivat ilmeisen valmiita käyttämään museoissa rahaa, museokaupan ja muiden palvelutulojen kokonaiskertymä laski reilulla 50 000 eurolla. Museokauppojen osalta meillä on siis paljon tekemistä, mutta myös mahdollisuuksia, joita meneillään olevalla Suomen museoliiton Euro enemmän -hankkeella on lähdetty lunastamaan. Hankkeen ajoitus näyttää ainakin olevan hyvin kohdallaan.

Pääsymaksu- ja muiden palvelutulojen lisääntyminen on mahdollistanut museoiden kokonaisbudjettien kasvun, vaikkakin merkittävä osa lisätuloista on mennyt avustusrahoituksen laskusta aiheutuneen loven täyttämiseen. 2010-luvulla museoiden valtionosuus on laskenut 37,4 miljoonasta eurosta 32,8 miljoonaan euroon (- 12 %) ja museoiden palvelutulot ovat nousseet 27,3 miljoonasta eurosta 45,8 miljoonaan euroon (+ 68 %). Palvelutuloilla katettiin vuonna 2017 museoiden menoista 18,2 %. Vastaava osuus vuonna 2010 oli 13,7 %.

Museoiden menoista kiinteiden kulujen osuus on edelleen huomattavan korkea. Kiinteistö- ja henkilöstömenojen osuus kuluista on 76 %. Kiinteiden kulujen osuus on pysynyt koko 2010-luvun samalla tasolla (78 % vuonna 2010), mutta kuluryhmän sisällä henkilöstömenojen osuus on laskenut ja kiinteistökulujen noussut. Vuonna 2010 henkilöstökulujen osuus kiinteistä kuluista oli 61,5 %, kun se vuonna 2017 oli 55,3 %.

Talouden rakenteen muutokset ovat oletettavasti vaikuttaneet museotyön sisältöön ja luonteeseen. On todennäköistä, että palvelutuloja tuottavien näyttely- ja museokauppatoimintojen osuus on vahvistunut samalla kun kokoelmiin ja perustutkimukseen liittyvän työn painopiste on vähentynyt. Tältä osin kuvaavaa on, että vuonna 2017 museot käyttivät markkinointiin ja viestintään saman verran rahaa kuin kokoelmahankintoihin, noin 2 % menobudjetista. Näyttelytoiminnan osuus budjetin kuluista oli kokonaisuudessaan 7 %.

Museotyön luonteen muuttumiseen liittyvä hypoteesi saadaan joko vahvistettua tai kumottua syksyllä, kun meneillään olevan Museoväki-selvityksen tulokset valmistuvat.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Objekti ja monta todellisuutta



Suomen museoliiton viime vuonna käynnistämän Tarinat peliin -hankkeen ohjausryhmässä istuu monipuolinen henkilö nimeltä Aleksis Karme. Hankkeen projektipäällikkö Pauliina Kinanen ja hankesuunnittelija Tanja Salonen kävivät jututtamassa Aleksista. Nyt Tanja Salonen kertoo, mitä mieltä Aleksis on museoiden mahdollisuuksista virtuaaliteknologian parissa.




Kuka Aleksis Karme?


Aleksis Karme on paleontologi, jolla on kokemusta sekä museoista että AR-/VR-tekniikan alalta. Hän on tehnyt paljon kansainvälistä yhteistyötä sekä työskentelee ja on yksi perustajista Teatime Research -yrityksessä. Hänen pääasiallinen työnsä on kuitenkin tutkimus Helsingin yliopistolla.



Aikanaan juuri tieteen hyväksi toimiminen vei Aleksiksen VR-tekniikan pariin. Häntä kiinnosti erityisesti se, kuinka 3D-mallintamista ja VR-tekniikkaa voi käyttää hyväksi tiedemaailmassa ja kuinka ne voivat hyödyttää tutkijoita.



3D-mallinnoksilla alkuun


Aleksis sanoo heti aluksi, että museoiden kannattaa ehdottomasti ottaa virtuaalitodellisuudesta ja lisätystä todellisuudesta kaikki hyödyt irti. Hyötyjä riittää, eikä virtuaaliteknologia ole niin monimutkaista kuin aluksi voisi kuvitella. Ei käsitettäväksi eikä kokeiltavaksi.

Helpointa on ehkä lähteä liikkeelle 3D-mallinnukseen tutustumalla. Esimerkiksi 3D-mallinnoksen luominen julkisista tai omasta kännykän 4K-videosta on lähes jokaisen kokeiltavissa. Kokeiluilla pääsee tutustumaan mallinnusprosessiin ilman, että tarvitsisi vielä itse kuvata kohdetta tai maksaa mitään. Kokeiluihin voi käyttää ilmaisia ohjelmia, mutta Aleksis sanoo, että ammattimaisempaan käyttöön esimerkiksi RealityCapture-niminen ohjelma on toimiva.

Olavinlinnasta tehty pikamallinnos Vrifier-sovelluksessa. Kuva: Aleksis Karme / Teatime Research

Erityisesti 3D-mallinnosten luomisesta on museoille paljon hyötyä. Suomessa objektien kuvaaminen ja mallintaminen on vielä nousussa, mutta monissa muissa länsimaissa aineistoa on skannattu ja jaettu jo paljon. Mallinnettuja aineistoja jaetaan usein avoimesti.



Aleksis mainitsee kaksi sivustoa, joissa mallinnoksia muun muassa pääsee tarkastelemaan: africanfossils.org ja Scan the World.



3D-mallinnosten avoin jakaminen mahdollistaa maantieteellisiä rajoja ylittävää museoyhteistyötä, sillä tutkijoiden ei tarvitse liikkua pitkiä matkoja ja aineistoa voidaan käsitellä yhdessä. Tutkijana Aleksis onkin juuri avoimen datan kannalla.

Museokamaa virtuaalitodellisuuteen



Museoille 3D-mallinnosten ja virtuaalitodellisuuden yhdistäminen on Aleksiksen mielestä hyvä vaihtoehto. VR mahdollistaa sen, että mallinnettuja museosisältöjä pääsee katsomaan aivan uudesta näkökulmasta.

Mallinnoksen tarkastelu virtuaalitodellisuudessa on mielenkiintoista. Kuva: Aleksis Karme / Teatime Research

VR vaatii jo enemmän kuin 3D-mallinnokset, ja siihen museo tarvitsee yhteistyökumppanin. Mielellään jonkin pienen firman, Aleksis vinkkaa. Hän mainitsee myös, että jos virtuaalitodellisuudessa ei ole itse käynyt ennen kuin alkaa haaveilla VR-maailmoista museossa, kannattaa tutustua tekniikkaan ja sovelluksiin potentiaalisten yhteistyökumppanien kanssa.

Samalla kun tekniikkaa testaa, voi tiedustella yhteistyökumppanikandidaateilta, onko heillä kokemusta museoyhteistyöstä tai jonkinlaista käsitystä museoiden tarpeista. Aina vain parempi, jos heillä on tietämystä museoalasta.



Aleksis kehottaa keskittymään yhteen projektiin kerrallaan. Näin valmis tuotos saa aikanaan median huomion ja yleisön kiitokset.

”Tehkää yksi juttu kerrallaan, tehkää se hyvin ja tuokaa esiin näyttävästi. Sitten pressiin ei vain niitä kulttuuritoimittajia, vaan myös muita toimittajia ja aiheeseen liittyvien alojen asiantuntijoita. Nämä muut saattavat kirjoittaa kiinnostavammin tai eri lähtökohdista, kun tietävät itse asiastakin jotain”, Aleksis sanoo.

Niistä peleistä…


Olemme puhuneet mallinnoksista ja virtuaalitodellisuudesta, mutta mitä mieltä Aleksis on pelillisestämisestä ja peleistä museoissa?



Aleksis kyllä pitää peleistä ja on ollut niitä toteuttamassa. Hän oli mukana Assembly Game Jam -tapahtumassa, jossa hän toteutti kumppaneineen VR-pelin nimeltä Saturday Knight Fever. Siinä ritarihahmo yrittää hiippailla tanssilattialle patsasgallerian (aitoja avoimia museosisältöjä) läpi vartijoiden näkemättä. Peli toteutettiin game jam -tapahtuman aikana eli muutamassa päivässä.

Pääsin tapaamisellamme läpi discoritaripelin, jota Aleksis sanoi vaikeaksi. Nooh, kyllä mielestäni Dark Souls III on vaikeampi, ajattelin haastattelun aikoihin juuri Abyss Watchers -pomotaistelusta selvinneenä. Kuva: Aleksis Karme / Teatime Research

Aleksis kuitenkin ymmärtää, että museot eivät voi toteuttaa pelejä yhtä nopealla aikataululla. Hänellä oli tiimissään koodari ja grafiikkaosaaja omasta takaa, mutta museot joutuvat tavallisesti etsimään tätä osaamista oman henkilökuntansa ulkopuolelta. Aleksis näkeekin, että museoiden ei heti kannata tähdätä omaan VR-peliin, vaan keksiä muita, itselleen vaivattomampia keinoja virtuaalitodellisuuden tai lisätyn todellisuuden hyödyntämiseen. Usein jokin muu vaihtoehto kuin peli tai pelillistäminen voikin olla se parempi vaihtoehto.

”Museoissa olisi hyvä jättää tilaa omille havainnoille ja oivaltamiselle. Pelillistäminen on hyvä vaihtoehto silloin, kun halutaan ohjata sovelluksen käyttäjä ja sisältöihin tutustuva jotakin tiettyä polkua pitkin johonkin tiettyyn lopputulokseen, joten kannattaa miettiä tarkoin, mihin tämä lähestymistapa sopii ja mihin ei”, Aleksis sanoo.

Hän kertoo, että esimerkiksi esineistä tehtyjen mallinnosten pyöritteleminen ja tutkiminen virtuaalitodellisuudessa omalla ajalla ja ilman mitään esiasetettua päämäärää on ihmisistä usein jo itsessään kiinnostavaa, jolloin mitään muuta ei tarvita ympärille.

Aleksis muistuttaa vielä lopuksi, että tasapainon löytäminen on kaikessa museosisältöjen ja teknologian yhdistämisessä tärkeää.



”Silloin tasapaino on löytynyt, kun objekti on tärkeä eivätkä kokemukset sen ympärillä sulje itse objektia pois.”

Tanja Salonen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton tiedottaja ja Tarinat peliin -hankkeen hankesuunnittelija

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Museoiden muuttuva rooli puhuttaa Venäjälläkin

Intermuseumin messuosasto. Kuva: Kimmo Levä / SML

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä vieraili kesäkuun alussa Venäjällä Intermuseum-konferenssissa. Venäjän museoalalla keskustellaan muun muassa museoesineitä haalivista yksityisistä keräilijöistä, turvallisuudesta ja museon tehtävistä.


Osallistuin 31.5.–3.6.2018 Moskovassa järjestettyyn Intermuseum-konferenssiin ja sen yhteydessä pidettyyn museoalan messutapahtumaan. Tapahtuma järjestettiin nyt 20. kerran ja sen isäntäorganisaationa toimi Venäjän museoliitto.

Konferenssin teemana oli ”Museums and society”, jota tarkasteltiin kolmen alateeman avulla kymmenissä luento- ja keskustelutilaisuuksissa. Puhujat olivat pääosin venäjänkielisiä, joten kieltä taitamattomalle anti jäi tältä osin hieman vajaaksi. Tulkattujen seminaariosuuksien ja Venäjän museoliiton ja ICOMin edustajien kanssa käytyjen keskustelujen perusteella nousi kuitenkin esiin muutamia aiheita, jotka tällä hetkellä keskusteluttavat Venäjän museoalaa.

Suomalaisesta näkökulmasta katsoen poikkeuksellinen aihe on museoiden kokoelmiin kohdistuva uhka siitä, että hypervarakkaat yksityishenkilöt ovat aktiivisesti hamuamassa museoiden kokoelmissa olevia esineitä ja teoksia osaksi omia keräilykokoelmiaan. Pahinta on, että tämän suuntaisella kehityksellä näyttäisi olevan nykyisten valtiollisten ja paikallisten vallanpitäjien ymmärrys.

Seminaarissa keskustelutti myös turvallisuus sekä esineiden että museoiden koko toiminnan näkökulmasta. Venäjälläkin museoiden käyttö lisääntyy vahvasti. Ongelmaksi on osoittautunut se, että uuden yleisön joukossa on huomattava määrä ihmisiä, joiden käyttäytymisnormit perustuvat kokemuksiin huvipuistoista ja puuhamaista. Käytännössä tämä merkitsee, että kaikkien kohteiden ajatellaan olevan hands on -kohteita, jolloin esineturvallisuus vaarantuu huomattavasti.

Venäjällä museoiden käyttäjäkunta on laajentunut myös sen mukana, että museoissa järjestetään aikaisempaa enemmän erilaisia tilaisuuksia ja juhlia. Lisäksi museot ovat investoineet kahvila- ja ravintolatarjontaan. Tästä seurauksena on ollut se, että juovuksissa olevien asiakkaiden määrä on kasvanut, ja sen mukana museot ovat sekä henkilökunnan että esineiden turvallisuuden osalta uudessa tilanteessa. Niin juovuksissa kuin selvin päin olevien asiakkaiden ohjaaminen museoiden normien huomioimiseen puolestaan on nykyisen sosiaalisen median aikakaudella aikaisempaa suurempi maineenhallinnallinen riski. Tämän riskin toteutumisen asiakkaat tuovat entistä vahvemmin esiin.

Museoiden muuttuneesta käytöstä ja asiakaskannasta keskusteltaessa nousi esiin myös kysymys siitä, onko museoiden ensisijainen tehtävä valistaa vai viihdyttää. Tämä kysymys luonnollisesti jakoi porukan kahteen joukkoon. Keskustelussa alustajana toiminut kanadalainen Gail Lord (Lord Cultural Recources inc.) toi keskusteluun hyvän ja ainakin minulle uuden näkökulman siitä, että asiakasnäkökulmasta viihdyttämisellä ja valistamisella ei ole eroa. Vertailuesimerkkinä hän nosti esiin elokuvat, joiden joukossa dokumentit ovat nousseet ihmisten viihdyttämisessä tasavertaiseen rooliin fiktioiden kanssa. Tässä lienee myös yksi syy siihen, että museoiden merkitys vapaa-ajanviettopaikkoina on kasvamassa kaikkialla.

Kimmo Levä pitämässä esitelmää aiheesta ”Why does society need museums?”. Kuva: Aino-Marja Miettinen / FMA Creations Oy

Intermuseum-tapahtuman toinen kokonaisuus eli messuosasto tarjosi poikkileikkauksen museoiden tarjonnasta sekä museoille tarjottavien palvelujen kirjosta. Museoista näyttävimmät osastot olivat Eremitaasilla sekä sota- ja asehistoriaa esittelevillä museoilla. Museoille palveluja tarjoavista yrityksistä moni esitteli HR- ja VR-teknologiaa ja muita digiajan palveluja.

Suomen museoliiton osastolla esittelimme Museokorttia museoiden yhteistyön välineenä sekä yhteislipun mahdollistavana teknologiana. Osastomme oli mukavan suosittu, ja museoammattilaiset olivat lähinnä hämmästyneitä siitä, kuinka Museokortti voi yleensä olla mahdollinen. Tähän liittyen yleisin tarkentava kysymys oli, ovatko järjestelmässä mukana myös valtion museot.

Keskusteltaessa siitä, voisiko Museokortti-järjestelmä olla mahdollinen Venäjällä, näkökulmat jakautuivat sen mukaan, edustivatko henkilöt yksityisiä vai valtiollisia museoita, joita Venäjällä on Suomeen verrattuna erittäin paljon. Valtion museoiden edustajat pitivät järjestelmää täysin mahdottomana, kun taas yksityisten museoiden edustajat näkivät järjestelmän olevan heille hyvinkin toimiva ja jopa ajankohtainen. Osastolla myös kirkastui se, että Pietarin alue olisi erittäin potentiaalinen markkina suomalaiselle Museokortille. Siellä on paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita museoista ja käyvät Suomessa monta kertaa vuodessa.

Intermuseum-tapahtuma järjestetään ensi vuonna samoihin aikoihin. Museoammatillisen kehittymisen näkökulmasta konferenssimatkavaraus ensi vuoden työkalentereihin on tämän kokemuksen perusteella erittäin suositeltava. Samassa tilaisuudessa voi tutustua sekä Venäjän museoalan kehittäjiin että kehitykseen ja saada kansainvälisiä kontakteja. Niitä ei solmita kotisohvalta, kuten ICOM Suomen mainio slogankin toteaa.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

torstai 14. kesäkuuta 2018

Vieraskynä: Euro enemmän – Tiedonkeruun ja analyysin satoa


Tuusulanjärvi-magneetit Ainolassa. Kuva: Mikko Tapanainen

Museokauppojen kehittämishanke Euro enemmän etenee. Takana on 18 vierailua pk-seudun, Jyväskylän, Tampereen ja Turun museoissa. Mikko Tapanainen avaa toisessa vieraskynäkirjoituksessaan antoisan tiedonkeruuvaiheen tuloksia.


Kevään ja alkukesän museokauppakierros tuotti paljon tietoa ja ideoita museokauppakonseptin suunnitteluun. Kierros oli museokauppojen kehittämisen ja seuraavassa hankevaiheessa työstettävien museokauppakonseptien kannalta erittäin hyödyllinen. Pureudun yhteenvetomaisesti muutamiin pääkohtiin, joiden tiedot perustuvat museokauppavastaavien ja museonjohtajien haastatteluihin.

Kaupan kannattavuuden seuranta ja resurssit

Museokauppojen myynnin ja kannattavuuden seuranta vaihtelee melkoisesti. Niissä kaupoissa, joissa oli kaupallisen koulutuksen saanut kaupan ammattilainen, olivat asiat enemmän kunnossa, ja näissä tapauksissa esimerkiksi myyntiin ja kannattavuuteen oli kiinnitetty paremmin huomiota. Myynnin seurannan ohella yksi hankkeen tärkeä kehityskohde on myös kauppojen varaston seuranta. Ymmärrystä sen vaikutuksesta kannattavuuteen pitää kenties lisätä.

Osa museokaupoista on saavuttanut jo nyt erittäin hyvän myynnin ja kannattavuuden tason. Aina ei ole kyse museon koosta tai kävijämäärästä, vaan enemmänkin sitoutumisesta, paneutumisesta ja kiinnostuksesta. Kaikilla museokaupoilla on kuitenkin haasteenaan hankala kolmikko: a) niukasti rahaa, b) niukasti osaamista ja c) niukasti aikaa museokauppaan. Näiden ratkaiseminen onkin olennaista, kun kehitämme hankkeen museokauppakonseptia.

Valikoima ja markkinointi

Museokauppojen valikoimaa oli rakennettu useissa vierailemissani kohteissa ilman tarkkaa suunnitelmaa. Lisäksi näkemykset kauppaan kuuluvista tuotteista olivat osin hyvin erilaisia museoiden kesken. Yhteistä kaikille oli kuitenkin näkemys siitä, että museokaupassa tulee olla tuotteita, jotka erottavat ne muista erikoiskaupoista. Toinen yhteinen tärkeä tavoite on yhteistyön lisääminen museoiden kesken hankinnoissa ja valikoimasuunnittelussa.

Museokauppojen markkinointi painottui näkyvyyteen museon nettisivuilla ja jakoihin omilla FB-sivuilla. Käydyissä museoissa kaupan markkinointi ymmärrettiin usein mainonnaksi ja sen toteuttaminen painottui viestintään. Kauppojen markkinointiin ei ollut erillistä budjettia, joten siinä hyödynnettiin ”ilmaisia” kanavia. Museoissa tai lähialueella ei museokauppa juuri näkynyt – paitsi jos kauppa oli sijoitettu selkeästi osaksi museokävijän polkua. Pääsääntöisesti museokaupan markkinoinnille ei ollut tehty erillistä suunnitelmaa. 

Kehittämispotentiaalia on!
Useimmissa museoissa on kahvila tai ravintola ja lähes poikkeuksetta ne on ulkoistettu. Museokauppojen kaupallinen yhteistyö muiden toimijoiden kanssa oli kuitenkin niukkaa. Hankkeen näkökulmasta tässä on paljon kehityspotentiaalia. Asiakasymmärrys – siis asiakkaan ja asiakkaan käyttäytymisen tunteminen – sen sijaan vaihteli. Jatkossa siis myös asiakasymmärryksen lisääminen on eräs kehittämiskohde.

Museokauppojen tekniset ja kaupalliset toteutukset olivat käydyissä kohteissa vaihtelevia. Myynnillisesti menestyvissä museokaupoissa oli usein myymäläkäyttöön soveltuvat kalusteet. Vanhatkin kalusteet perustelevat paikkansa, mikäli ne on suunniteltu myymäläkäyttöön. Monin paikoin kauppojen valaistukseen oli panostettu ja kaupallinen ilme oli vahva. Potentiaalia on kuitenkin edelleen reservissä, ja kaupallisten ratkaisujen parantamisessa piilee suuri mahdollisuus kauppojen myynnin kasvattamiseen. Sinänsä lähes kaikki museokaupat olivat hyvin siistejä ja jopa sieviä.

Osalla 18:sta museosta oli käytössään oma verkkokauppa, mutta osa museoista suhtautui verkkokauppaan melko varauksellisesti. Verkkokaupan toteuttaminen koettiin kalliina ja työmäärältään suurena projektina, jonka hyödyt näkyvät enemmän asiakaspalvelun toteutumisena kuin kaupallisena toimintana. Useimmat verkkokauppaa toteuttavista museoista keskittivät kaupan toiminnan julkaisujen myyntiin.

Kaikki haastatellut museokauppojen vastaavat kaipasivat enemmän vuorovaikutusta ja yhteistyötä kollegoidensa kanssa. Erityisesti kaivattiin tuoteideoiden ja tavarantoimittajavinkkien jakamista.

Kiireisen kevään jälkeen ajatukset kohti tulevaa
Sain hahmotettua nykytilanteen erilaisten ja erityyppisten museoiden näkökulmasta. Havaintojen ja keskustelujen perusteella kykenen rakentamaan selkeät painopisteet museokauppakonseptin kehittämiselle.

Analyysikierrosta käsitellään vielä seuraavassa Euro enemmän -blogissa, joka julkaistaan elokuussa. Siinä kirjoitan projektin jatkotyöstä ja tulevista tapahtumista. Nyt tarkoituksena on ryhtyä hahmottelemaan museokauppakonseptin keskeisiä osa-alueita ja niihin liittyviä toimenpiteitä. Tämä työ on käynnissä ja jatkuu heinäkuun lopulla, kunhan kesälomat on kärsitty.

Oikein oivallista ja rentouttavaa kesälomaa kaikille! Ja suuret kiitokset analyysissä mukana olleille museoille ajasta, hyvästä keskustelusta ja saaduista tiedoista ja kommenteista.

Mikko Tapanainen, KTM
Kirjoittaja on kaupan ja palveluiden kehittämisen asiantuntija ja työskentelee kaupan kehittäjänä Simigroup Oy:ssä.

Lue Tapanaisen aikaisempi blogikirjoitus täältä.

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Historiapolitiikkaa ja kulttuurista omimista

Alkuperäinen kuva: Ancient Corinth Ruins / Erik Drost (Wikimedia Commons/CC BY 2.0)


Historialla politikoidaan ja kulttuuria omitaan. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä nyt tarvitaan museoiden ydinosaamista.


Museoiden perinteiset ydintehtävät ovat historian ja kulttuuriperinnön tallentaminen, tutkiminen ja esittäminen. Tällä hetkellä näiden ydintehtävien ympärillä käydään hämmentävää keskustelua, joka on nostanut arkiseen käyttöön termit ”historiapolitiikka” ja ”kulttuurinen omiminen”.

Historiapolitiikkaa on se, että historiaa hyödynnetään tietoisesti jonkin poliittisen päämäärän saavuttamisessa. Tämän tyyppisessä historian hyödyntämisessä arvoa ei anneta historiantutkimukseen kiinteästi liittyville objektiivisuudelle ja lähdekritiikille. Päinvastoin. Historiasta poimitaan tapahtumia ja tulkintoja, joita voi hyödyntää omien poliittisten tavoitteiden toteuttamisessa. Räikeintä historiapolitiikka on yleensä diktatuureissa ja muissa epädemokratioissa sekä kriisien, kuten sotien, yhteydessä.

Historiapolitiikka on luonnollisesti myös populistien yhteiskunnallisen vaikuttamisen työkalupakissa. Historiasta haetaan jos mitäkin faktaa oman itsen korostamiseen ja toisten väheksymiseen. Lähteeksi riittää yleensä sosiaalinen media.

Historiapolitiikassa on lähimaistamme viime vuosina kunnostautunut erityisesti Puola. Siellä kiellettiin vankeustuomion uhalla kutsumasta toisen maailmansodan aikana Puolan maaperällä sijainneita keskitysleirejä puolalaisiksi leireiksi. Lisäksi maan johto on ohjannut vahvasti Gdanskissa avatun Toisen maailmansodan museon sisältöjä. Myös naapurimaamme Venäjä on jatkanut historiapolitiikkaperinteitään mm. Krimin valtauksen yhteydessä.

Eniten historiapoliittista silmien pyöritystä on viime viikkoina aiheuttanut Intia. Siellä maan johtavat hindunationalistit ovat tehneet Intian historiasta vähintäänkin kummallisia päätelmiä ja olettamuksia, joihin on sisältynyt mm. se, että intialaisilla oli käytössään internet ja tietoliikennesatelliitteja jo tuhansia vuosia sitten.

Tällä hetkellä historiapolitiikkaa enemmän Suomessa puhutaan kuitenkin kulttuurisesta omimisesta. Keskustelu ryöpsähti liikkeelle, kun YLE hyllytti lastenohjelma Herra Heinämäen, koska ohjelmassa oli hahmo, joka pukeutui intiaanipäähineeseen. Kulttuurisesta omimisesta käydyssä keskustelussa esiin nostettujen esimerkkien keskiössä ovat etenkin olleet saamelaiset ja heidän kulttuuriinsa liittyvien tunnusten, kuten saamenpuvun, käyttö.

Kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa on noussut esiin kysymys siitä, kenellä on oikeus alkuperäiskansojen kulttuurin tallentamiseen, tutkimiseen ja esittämiseen. Jyrkimmät ovat rajaamassa näitä oikeuksia vain alkuperäiskansojen edustajille. Samassa yhteydessä on kysytty, kuinka alkuperäisiä alkuperäiskansat ovat kulttuuriinsa liittyvien tunnusten käyttäjinä ja omistajina, kun käytännössä kaikilla asioilla on juuret, jotka johtavat kansallisten rajojen ja yksittäisten kansanryhmien ulkopuolelle.

Suomen museoliitto on saanut valmiiksi vuoteen 2023 ulottuvan strategiansa ja siihen liittyvän toimintaympäristöanalyysin. Yksi selkeä näkymä on, että museoiden odotetaan enenevässä määrin osallistuvan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Historiapolitiikkaan ja kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa alamme on toistaiseksi ollut ainakin julkisesti sivussa. Tämä on hieman kummallista, sillä keskusteluhan koskee museoiden toiminnan keskeisintä ydintä.

Uskoakseni olemme yksimielisiä siitä, että museoiden sisältötyöhön ei saa kohdistua poliittista ohjausta missään muodossa. Museopäivillä pitämässään esitelmässä Berndt Arell Fotografiskasta totesi, että Ruotsissa tämä on mainittu erikseen museolaissa. Kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa puolestaan epäilen mielipiteiden jakautuvan, mutta toivottavasti kukaan ei ole rajaamassa museoiden autonomisuutta sisältöjen tuottamisessa myöskään kulttuuriseen omimiseen liittyvän argumentoinnin perusteella.

Ei ole museoiden eikä etenkään yhteiskunnan ja sen sisällä olevien eri kulttuurien edustajien etu, jos näyttelyt kertovat ja kokoelmat karttuvat vain näkökulmalla ”meidän historiamme ja kulttuurimme”. Tällaisesta ei ole koskaan ole seurannut mitään hyvää. Museoilla onkin tämän näkymän edessä merkittävä tehtävä toimia kehityksen jarruna. Tähän tehtävään museoilla on riittävästi osaamista, joka perustuu sekä objektiivisuuteen että museoetiikkaan.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Vieraskynä: Museokaupat syynissä Euro enemmän -hankkeessa

Kuva: Mikko Tapanainen

Suomen museoliitto on käynnistänyt museokauppojen kehittämishankkeen Euro enemmän. Mutta kuinka lähdetään liikkeelle hankkeessa, jonka tavoitteena on noin 7 miljoonan euron lisätulo museoille vuoteen 2022 mennessä? Simigroup Oy:n Mikko Tapanainen kertoo tarkemmin.


Euro enemmän -hanke on käynnistynyt tiedonkeruulla ja museokauppojen nykytilan analyysillä. Tähän hankkeen ensimmäiseen vaiheeseen on valikoitunut yhteensä 18 erikokoista museota Jyväskylästä, Tampereelta, Turusta ja pääkaupunkiseudulta. Osa museoista ilmoitti kiinnostuksestaan olla mukana ja osa valittiin mukaan jo etukäteen. Museoiden joukko on moninainen. Mukana on taidemuseoita, kulttuurihistoriallisia museoita ja erikoismuseoita, jotka eroavat toisistaan myös resursseiltaan.

Tässä vaiheessa työtä kartoitetaan muun muassa museoiden mielipiteitä ja näkemyksiä museokauppojen kehittämisestä. Museovierailujen yhteydessä tehdään lisäksi museokaupan pikainen visuaalinen arviointi.

Käynnit ovat mielestäni olleet erittäin positiivisia, ja Euro enemmän -hankkeelle on paljon odotuksia. Tuntuu siltä, että erityisesti museokaupoissa toimivat henkilöt toivottavat tämän projektin tervetulleeksi, koska se mahdollistaa vuorovaikutuksen muiden, samojen haasteiden kanssa toimivien kollegoiden kanssa. Yksi tärkeä havainto onkin ollut se, että meidän pitäisi löytää keino lisätä kokemusten vaihtoa ja vuorovaikutusta myös museokaupoista vastaavien henkilöiden kanssa.

Vaikka kaikki museot ovat erilaisia, ovat näkemykset ja odotukset museokauppojen kehittämisestä pääosin yhteneväisiä. Esimerkiksi sitä, että museokauppa nähdään osana kävijän museokokemusta, pidettiin hyvin tärkeänä. Samoin useimmat haluaisivat saada museokauppaan myös asiakkaita, jotka eivät välttämättä juuri sillä kerralla käy museossa. Jälkimmäinen tuli esille niissä museoissa, jotka sijaitsevat vilkkaiden jalankulkuvirtojen varrella.

Yhteiset näkemykset antavat uskoa siihen, että kykenemme luomaan museokauppakonseptin, joka auttaa museoita kehittämään omaa kaupallista toimintaansa. Merkittävä havainto on myös ollut se, että useilla museoilla on kaavailuja oman kauppansa kehittämiseen. Osa aikoo toteuttaa kehitysprojektinsa jo varsin nopealla aikataululla ja toivoisi hankkeen kehittämän konseptin valmistuvan siten, että siitä olisi apua kehitystyössä. 

Euro enemmän -hankkeen tavoitteena on kuitenkin tehdä kokonaisuus, joka mahdollistaa museokauppojen pitkäaikaisen kehittämisen siten, että työ tukee taloudellista tavoitetta – Euro enemmän per kävijä – vuoteen 2022 mennessä. Yhtä lailla fokuksessa on myös kehittää mielikuvaa museoista siten, että museot ovat yhä houkuttelevampia asiakkaille.

Museovierailuista on suoritettu noin 70 % ja loput tehdään toukokuun aikana. Analyysistä laaditaan yhteenveto, jonka tiivistelmä jaetaan myös museoille – tämä tapahtunee kesäkuussa, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Seuraavassa vaiheessa – siis kesälomien jälkeen – aloitetaan museokauppakonseptin sisällön hahmottelu. Tämä työ kestänee syyskuun loppuun. Tätä seuraavista vaiheista kirjoitan lisää, kunhan saamme analyysin yhteenvedon tehtyä.


Mikko Tapanainen, KTM
Kirjoittaja on kaupan ja palveluiden kehittämisen asiantuntija ja työskentelee kaupan kehittäjänä Simigroup Oy:ssä.

Mikolla on laaja kokemus kaupan kehitysprojekteista sekä Suomessa että muualla Euroopassa. Mikko on myös intohimoinen museovierailija ja bongaa kaikilta matkoiltaan ainakin yhden uuden museon. Mikon harrastuksiin kuuluvat museoiden lisäksi kaikenlaiset kulttuuritapahtumat, ammattiin liittyvien juttujen kirjoittaminen, lukeminen (erityisesti klassikot), hyväntekeväisyys ja kaikenlainen liikkuminen.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Vieraskynä: Museoalan ammattiliitto syntyi ajamaan uuden museosukupolven asiaa

Knut Drake oli 1960- ja 70-lukujen taitteessa monessa mukana Suomen museokentällä. Vuotta ennen Museoalan ammattiliiton perustamista Drake oli väitellyt tohtoriksi aiheenaan Hämeen linna keskiajalla. 1964–70 hän toimi Hämeenlinnan historiallisen museon johtajana ja vuodesta 1973 alkaen Turun kaupungin museotoimen johtajana. Kuvassa Drake eturivissä keskellä harmaassa puvussa. Kuva on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen 100-vuotisjuhlasta Kansallismuseon kirjastosta 7.5.1970. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.


Museoalan ammattiliitto MAL ry perustettiin vuonna 1969. Liiton perustamiseen johtaneet syyt kietoutuivat museoalan kasvavan henkilöstön ja sen koulutuksen sekä työmarkkinoiden kehittymisen ympärille. Nämä tarpeet ovat edelleen ajankohtaisia museoalalla. Mutta minkälainen prosessi oli itse ammattiyhdistyksen syntyminen? Tästä meille kertoo MAL ry:n historiaa kirjoittava Uula Neitola.




Nuori Knut Drake pyyhki räntäsateesta kastunutta kaulustaan Amos Andersonin taidemuseon aulassa lokakuisena iltapäivänä. Alkamaisillaan oli kokous, joka vaikuttaisi pitkään museoalan henkilöstön tulevaisuuteen. Hyvinvoinnin lisäännyttyä julkisen sektorin työvoima oli kasvanut 1960-luvulta alkaen ja korkeakoulutettuja oli työmarkkinoilla yhä enemmän. Tämä tarkoitti museoalan osalta ennennäkemätöntä kasvua henkilöstössä, joka koostui uusin aattein varustetusta museoväestä. 



Ilmoilla oli suuria kysymyksiä. Omaksuisiko museoala solidaarisuuden ja järjestäytymisen periaatteet? Miten saisi yhdistettyä generoituvan museoalan ja sen usean sukupolven ammattilaiset? Olisiko tuleva yhdistys kannattava ja mikä sen nimeksi tulisi? 



Jännitystä lisäsi se, että museoalan koulutusta oli alettu kehittää 1960-luvulla: museologiasta oli saatu yliopistossa opetettava oppiaine ja konservaattorien koulutus oli alkanut. Toisaalta yhä useampi myös tempaistiin yliopiston penkiltä suoraan museotyöhön heti alemman korkeakoulututkinnon valmistuttua. 



Kaikki tekijät tuli ottaa huomioon. Tiedossa oli, että museoalan henkilöstöyhdistys toimisi vapaaehtoispohjalta. Ei kokouspalkkioita, ei ylimääräistä liikkumavaraa. Vaikka yhdistyksen tulevaisuus oli avoin, usko siihen oli vahva. Niinpä Yrjönkadun puolella sijaitseva ovi kävi tiuhaan.



Museoalan ammattiliiton perustava kokous pidettiin 25.10.1969. Lämpimään kokoushuoneeseen ahtautui 58 museoalan edustajaa ympäri maata sekä joitain opiskelijoita. Joukossa kuiskuteltiin. Jo alusta alkaen haluttiin pitää huolta siitä, että kaikki museoalan työntekijät tulevat kuulluiksi, joten läsnä oli edustajia kaikista työntekijäryhmistä. Yhteenkuuluvuuden tunne oli suuri. 



Kokous totesi alkuun, että museoala tarvitsi itselleen ammatillista edunvalvontaa ja että yhdistyksellä oli sekä sosiaalinen että ammatillinen tilaus. Yhdistys perustettiin yksimielisesti ajamaan museoalan kasvavan henkilöstön asiaa. Knut Drake huokaisi helpotuksesta.




Yhdistyksen tarve kartoitetaan




Perustamiskokousta enteilevä puoli vuotta oli ollut täynnä valmisteluja. Jo maaliskuussa 1969 muinaistieteellisen toimikunnan virkailijat olivat tehneet aloitteen museoalalla työskentelevien ammatillisen yhdistyksen perustamisesta. Ehdotuksesta oli kiinnostuttu silmiinpistävästi, mikä oli pian johtanut valmistelevan toimikunnan perustamiseen. Innokkaimpia puuhamiehiä olivat filosofian tohtori Drake ja intendentti Jouko Voionmaa, jotka kutsuivat koolle työryhmän havainnollistamaan ja suunnittelemaan tulevaa yhdistystä. 



Maaliskuun lopussa työryhmä kokoontui Kansallismuseossa muodostaakseen valmistelutoimikunnan, jonka jäseniksi valikoituivat Draken lisäksi Aarni Erä-Esko, Riitta Heinonen, Pirjo Varola, Lasse Laaksonen ja Veikko Kiljunen. Toimikunta laati heti kyselylomakkeen, jossa selvitettiin Kansallismuseon ja Helsingin kaupunginmuseon henkilökunnan jäsenten virka-asemat ja koulutuspohja. Lisäksi kysyttiin vastaajien mielipiteitä perustettavan yhdistyksen toimialasta ja jäsenkannasta sekä yhdistyksen tarpeellisuudesta – ja tietenkin vastaajien halukkuudesta liittyä yhdistykseen. Tulokset olivat lupaavia.

Kevään tulo löi lisää vettä kiukaalle. Suomen museoliiton vuosikokouksen yhteydessä Riihimäellä 19.4.1969 valmistelutoimikunta sai virallisen mandaatin. Onnistumisen tunteen herätti se, että mukaan saatiin myös maakunnallisten museoiden ja Suomen museoliiton edustajat. Draken ja Voionmaan lisäksi toimikuntaan valikoituivat Bengt von Bonsdorff, C.J. Gardberg ja Martti Helin. Sihteeriksi kutsuttiin Rainer Knapas.

Loppukesästä toimikunta laati alustavan sääntöehdotuksen, joka lähetettiin lausuntoa varten maan kaikkiin museoihin. Saatujen vastausten ja ehdotusten perusteella laadittiin korjattu sääntöehdotus, joka edelleen syyskuun lopulla lähetettiin maan kaikille museotyöntekijöille. Samalla lähetettiin myös kutsu saapua yhdistyksen perustavaan kokoukseen. 



Lyhyessä ajassa oli saatu aikaan paljon yhdistyksen tulevaisuutta varten.




Edustavasta nimestä yhteiseksi järjestöksi




Amos Andersonin museossa tunnelma tiivistyi. Neljä vuotta auki ollut museo puolen vuosisadan ikäisessä rakennuksessa täyttyi keskustelusta. Odotetusti Drake valittiin yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Ja kuten usein käy, ensin valitaan tekijät, vasta sitten nimi. 



Yhdistyksen nimestä oli käyty debattia jo valmistelevan työryhmän keskuudessa. Pitkän ja vakaan harkinnan tuloksena oli päädytty siihen, että museoalan heterogeenistä joukkoa edustavan yhdistyksen potentiaalinen nimi voisi olla "Museomiesten yhdistys". Ehdotus oli saanut kannatusta, mutta valmisteleva toimikunta oli päättänyt jättää nimikysymyksen perustavaa kokousta varten. 



Ilmassa aavisteli jo tulevaisuuden kysymys keskusmarkkinajärjestökysymyksestä, kun Jouko Heinonen ehdotti yhdistykselle perinteikästä ay-nimeä "Suomen museotyöläiset". Toini-Inkeri Kaunonen puolestaan ehdotti, että yhdistys profiloituisi TVK:laiseen henkeen nimellä "Museovirkailijoiden yhdistys".

Vilkkaan keskustelun jälkeen hyväksyttiin nimeksi lopulta ”Museoalan ammattiyhdistys – Museifackföreningen”. Säännöt vahvistettiin ja hyväksyttiin pääasiallisesti komitean ehdotuksen mukaisesti. 
Museoalan työntekijöiden edunvalvonta sai alkunsa.



Tästä kaikesta hyötyi etenkin museoalan uusi sukupolvi, jota Drake on myöhemmin kuvannut museoalan kolmanneksi sukupolveksi. Tämä museoväki otti vastuun museotoimesta 1960-luvulla ja jatkoi työtään 1990-luvulle, joten kyse oli todellakin kokonaista sukupolvea koskettaneesta asiasta.




Uula Neitola

Kirjoittaja on historioitsija ja museoalan monipelaaja.
Työn alla oleva Museoalan ammattiliiton 50-vuotishistoriateos julkaistaan juhlavuonna 2019.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Museoviikko täyttää 20 vuotta 2018


Toukokuussa vietettävä Museoviikko on koko historiansa ajan koonnut Suomen museot juhlistamaan kansainvälistä museopäivää ja järjestämään ohjelmaa erilaisten teemojen puitteissa. Tänä vuonna vietettävän 20. Museoviikon kunniaksi Suomen museoliiton projektisuunnittelija Eeva-Liisa Taivassalo luo katsauksen viikon historiaan.



Suomen museoliitto vietti 75. toimintavuottaan 1998. Osana juhlavuoden ohjelmaa järjestettiin 11.–18.5.1998 ensimmäistä kertaa valtakunnallinen Museoviikko. Viikko päättyi kansainväliseen museopäivään 18.5. Viikon tarkoituksena oli tehdä tunnetuksi Suomen museoiden monipuolisuutta ja  kiinnostavuutta sekä museoiden henkilökunnan asiantuntemusta kulttuuriperintömme säilyttäjinä.  



Viikon aikana lähes 100 museota esitteli museotyön eri puolia valitsemallaan teemalla.
Teemoina olivat Kansainvälisyys museoissa – Samlingarnas internationalism, Kokoelmien aarteita – Skatter ur samlingar ja Museossa elämän jäljet – Livets spår finns i museum.

Museoviikolle teetettiin oma logo samoin kuin 75 vuotta täyttävälle Museoliitolle. 96 museota koonnut ensimmäinen museoviikko sai viestimissä hyvin näkyvyyttä ja toi viikkoon osallistuviin museoihin uutta yleisöä. Saatu palaute ja hyvät kokemukset rohkaisivat uuteen yritykseen.

Vuonna 1999 toista kertaa vietettävän Museoviikon teemana oli Löytämisen ilo, mikä oli sama kuin ICOMin kansainvälisen museopäivän teema: Pleasures of discovery, Plaisirs de la decouverte. Työnjako toimi kuten edellisenä vuonna: museot valmistivat teeman mukaisen ohjelman omien ideoidensa ja resurssiensa mukaan ja huolehtivat paikallistiedotuksesta. Tuloksena oli muun muassa erikoisopastuksia, työpajoja ja näyttelyiden avauksia.

Museoliitto kokosi museoiden ohjelmat yhteen ohjelmavihoksi sekä tiedotti ja markkinoi valtakunnallisesti. Liitto informoi myös museoiden sijainti- ja omistajakuntien päättäjiä Museoviikon tarjonnasta. Viikkoon osallistui 90 museota, joiden tapahtumista tiedotettiin päivä- ja paikkakuntakohtaisesti.

Eri viestimet huomioivat museoiden ohjelmatarjonnan erinomaisesti. Valtakunnallisesti näkyvimpiä olivat Ykkösen aamu-tv:n lähetykset 17.–21.5., jolloin jokaisena aamuna oli 20 minuuttia museoasiaa. Museoviikon silloista pääsihteeriä Anja-Tuulikki Huovista haastateltiin viikon alkajaisiksi tiedekeskus Heurekassa 17.5. Aamu-tv:n lähetykset käsittelivät seuraavia museoita: 18.5. Lusto – Suomen Metsämuseo, Punkaharju, 19.5. Etelä-Karjalan museo, Lappeenranta, 20.5. Vankilamuseo, Hämeenlinna ja 21.5. Sagalundin museo, Kemiö.

Kolmatta Museoviikkoa vietettiin 80 museon voimin 15.–21.5.2000. Teemoina olivat Historian näyttämöitä, Puun maa ja kansainvälisen museopäivän teema Museums for Peace and Harmony in Society. Osana Museoviikkoa järjestettiin myös Valtakunnalliset museopäivät. Tuolloin ne olivat Helsingissä 17.–18.5. Finlandia-talossa, jossa julkistettiin Museokauppojen kehittämishankkeen tuloksena tuotettu Museokauppa 2000 -kokoelma.

Tänä vuonna Museoviikko täyttää 20 vuotta ja on ollut virallisesti täysi-ikäinen jo kahden vuoden ajan. Viikkoa vietetään 15.–20.5.2018 teemalla Verkostot esille, ja tapahtumissa huomioidaan Kulttuuriperinnön eurooppalainen teemavuosi. Kansainvälisen museopäivän teemana puolestaan on tänä vuonna Hyperconnected museums: New approaches, new publics.

Tänä keväänä museoviikon graafinen ulkoasu on uudistettu ja löytyy täältä
Katso myös Museoviikon teemat 2001–2017.
Museoviikon tapahtumia ja uutisia löytyy Facebook-tapahtumasta.

Käy katsomassa ja osallistu viikon viettoon!

Eeva-Liisa Taivassalo
Kirjoittaja on Suomen museoliiton projektisuunnittelija

torstai 12. huhtikuuta 2018

Pelittääkö museoissa?


Tarinat peliin -hanke teki syksyllä 2017 kaksi museoille suunnattua kyselyä, joiden tarkoituksena oli kartoittaa museoiden kokemuksia peliprojekteista sekä virtuaalisen todellisuuden ja mallinnusteknologian hyödyntämisestä. Mutta mitä kyselyiden vastaukset kertovat niistä haasteista ja mahdollisuuksista, joita pelimaailma ja uusi teknologia museoille tarjoavat? Tätä meille avaa Tarinat peliin -hankkeen projektipäällikkö Pauliina Kinanen.


Museoiden peleillä opetuksellinen tavoite

Nykypäivänä peleillä tarkoitetaan usein digitaalisia pelejä, joita pelataan älypuhelimilla, tableteilla, tietokoneilla ja pelaamiseen tarkoitetuilla konsolilaitteilla. Yhä enemmän pelejä tehdään myös virtuaalitodellisuuteen. 



Pelien lajityyppejä voi jaotella monella tavalla. Usein käytetään jakoa viihdepeleihin ja hyötypeleihin (engl. serious games). Viihdepelejä ovat esimerkiksi erilaiset ajopelit, räiskintäpelit, strategiapelit tai urheilupelit. Hyötypelit on suunniteltu pääasiassa muuta kuin viihdekäyttöä varten. Niitä ovat esimerkiksi oppimispelit, mutta myös terveyden edistämiseen tai tuotannon suunnitteluun liittyvät pelit.



Museoiden perustehtävän näkökulmasta oppimispelit ovat niille ominaisimpia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että viihteellisyys, hauskuus ja jännittävyys pitäisi unohtaa – päinvastoin! Ne juuri ovat edellytyksiä onnistuneille peleille.

Tarinat peliin -hankkeen tekemän kyselyn ja muun hankkeessa tehdyn kartoitustyön perusteella suomalaisilla museoilla on eniten kokemusta verkkosivustoilla pelattavien pelien – tai pelillisten verkkosivujen – parista. Tällaisia ovat esimerkiksi Teatterimuseon Skene, Espoon kaupunginmuseon Aarre Espoossa tai Suomen Pankin rahamuseon Rahapolitiikkapeli. 



Osa museoiden tuottamista peleistä on pelattavissa vain museorakennuksen sisällä joko museon tarjoamilla tai omilla laitteilla. Varsinaisia Appstoresta tai GooglePlay-kaupasta ladattavia iOS- tai Android-mobiilipelejä olemme löytäneet kolme: Valokuvataiteen museon Darkroom Mansion, Mobilian On the Road -peli ja opiskelijatyönä toteutetut 25 mobiilipeliä museokeskus Vapriikille. Kaikissa museopeleissä on tavalla tai toisella opetuksellinen tavoite, ja ne ovat käyttäjälleen ilmaisia.


Virtuaalitodellisuus, lisätty todellisuus ja 3D-mallit

Museot ovat hyppäämässä virtuaalimaailmaan. Viime kuukausina olemme saaneet lukea uutisista kuinka Kansallismuseossa pääsee astumaan virtuaalisesti R. W. Ekmanin tauluun ja Päämajamuseossa kokemaan Tuntemattoman sotilaan virtuaalitodellisuudessa. Myös lisättyä todellisuutta on museoissa kokeiltu jo useiden vuosien ajan.

Virtuaalitodellisuudella (engl. virtual reality, VR) tarkoitetaan keinotekoista ympäristöä, joka pyrkii simuloimaan jotakin todellista ympäristöä tai luomaan täysin kuvitteellisen ympäristön. Virtuaalitodellisuus vaatii toimiakseen VR-lasit, ja myös älypuhelimille on tarjolla virtuaalitodellisuuden mahdollistavia lisälaitteita ja -sovelluksia. Lisätyllä todellisuudella (engl. augmented reality, AR) puolestaan tarkoitetaan älykännykän tai tabletin läpi katseltavaa näkymää, johon on tietokonegrafiikan keinoin lisätty elementtejä, kuten kuvaa, ääntä, videoita, tekstiä tai GPS-informaatiota.

Tarinat peliin -hankkeen kyselyn ja kartoituksen perusteella lisätyn todellisuuden mahdollisuuksia on kokeiltu etenkin Turun yliopiston vetämissä suurissa Futuristic History- ja Miracle-hankkeissa. Lapin maakuntamuseo puolestaan käytti lisättyä todellisuutta herättämään henkiin Olimme ystäviä -näyttelyn valokuvia. Gallen-Kallelan Museossa toteutettiin lisätyn todellisuuden sovellus, joka kertoi Mary Gallen-Kallelan kadonneen rannerenkaan tarinan. 



Useissa museoissa on myös tehty esineistä tai koko museotilasta 3D-mallinnoksia, jotka mahdollistavat esineiden pyörittelemisen ja tutkimisen tietokoneen ruudulla ja virtuaalisen museokierroksen. Urheilumuseo on tuottanut 75 3D-mallia esinekokoelmistaan. Virtuaalikierroksen voi tehdä esimerkiksi Gallen-Kallelan Museossa, Sukellusvene Vesikossa ja Ateneumissa.


Museoiden kokemuksia yhteistyöstä


Kyselyiden mukaan museot ovat toteuttaneet pelejä ja erilaisia sovelluksia niin oppilaitosten kuin alan yritystenkin kanssa. Aloite yhteistyölle on tullut joko museolta tai yhteistyökumppanilta. Yhteistyökumppani on saattanut löytyä myös museon työntekijän henkilökohtaisten kontaktien tai tarjouskilpailun kautta. 



Kehitysprojektit ovat kestäneet parista kuukaudesta pariin vuoteen riippuen projektin laajuudesta ja sujuvuudesta. Rahoitusta kehitystyölle on haettu Museoviraston innovatiivisten hankkeiden tuesta, EU-ohjelmista ja erilaisista säätiöistä. Oppilaitosyhteistyössä rahaa ei ole välttämättä liikkunut lainkaan ja museon henkilökunta on osallistunut kehitystyöhön osana työtään.

Yhteistyössä eri alojen toimijoiden kanssa on haasteensa. Haasteet ovat kyselymme mukaan liittyneet niin rahoitukseen, sisältöjen tuottamiseen kuin tekniikan ymmärtämiseen. Ennen kehitystyön aloittamista museossa onkin syytä miettiä, miksi peli halutaan tuottaa. Mikä on haluttu tavoite ja onko peli oikea tapa saavuttaa tavoite? Tavoitteen määrittely on syytä esittää selkeästi myös yhteistyökumppanille. Pelinkehitys on kallista, joten museon pitää myös miettiä, millainen peli museon resursseilla saadaan aikaan ja onko sen tekeminen järkevää.

Museoissa on valtavasti sisältöjen asiantuntemusta, mutta pelien kohdalla haasteeksi saattaa muodostua sisältöjen käsikirjoittaminen tarpeeksi tiiviiseen, kiinnostavaan ja kohderyhmälle sopivaan muotoon. Museon näyttelytekstit eivät sellaisenaan käänny pelin käsikirjoitukseksi, vaan vaativat museon sisältöasiantuntijalta uudenlaista näkökulmaa.

Uuden teknologian ymmärtäminen ja hyödyntäminen saattaa olla vaikeaa usein humanistitaustaiselle museotyöntekijälle. Yhteistyökumppanin kanssa tulisi pystyä puhumaan samaa kieltä, mikä vaatii puolin ja toisin avointa mieltä ja uuden oppimisen halua. Tekniikkaan ja rahoitukseen liittyy myös kysymys pelien tai digitaalisten sovellusten ylläpidosta ja päivityksestä. Pelit ja sovellukset tuotetaan usein projektirahoituksella, joka ei välttämättä ota huomioon jatkuvaa päivitystarvetta. Vaarana on, että suurella vaivalla tuotettu sovellus on jo muutaman vuoden kuluttua tekniikaltaan vanhentunut ja jopa käyttökelvoton. 



Onko museoille sijaa pelimaailmassa?


Haasteita riittää, mutta parhaassa tapauksessa pelien ja muun uuden teknologian avulla on mahdollista saavuttaa uusia yleisöjä ja välittää museon sisältöjä aivan uudenlaisella tavalla. Kuten eräs kyselyymme vastanneista totesi, pelit ovat mahtava museopedan väline. Eräs haastattelemamme pelialan asiantuntija puolestaan totesi, että monet pelintekijät haluavat tehdä pelejä, joilla on hyvä tarkoitus. Moni pelinkehittäjä on myös aidosti kiinnostunut historiasta.

”Historia on täynnä mielenkiintoisia tarinoita ja tapahtumia, upeita esineitä ja järisyttäviä ihmiskohtaloita, joita peleissä voidaan hyödyntää. Museon näkökulmasta tärkeää on historiallisuuden vaaliminen ja kiva, jos käyttäjä tulisi samalla vielä oppineeksikin jotain pelatessaan!” (kyselyn vastaus)

Kulttuuriperintöä ja historiaa on toki käytetty inspiraationa myös kaupallisissa peleissä (esim. Assassin's Creed tai Attentat 1942), mutta museot eivät (vielä) ole profiloituneet sisältöasiantuntijoina ja potentiaalisina yhteistyökumppaneina pelialan suuntaan. Eräs kyselymme vastaajista kommentoikin aiheellisesti:

”Museoiden on vaikea satsata pelinkehittämiseen sellaisia summia, joita yritykset haluaisivat työstään laskuttaa. Näkisin, että museot voisivat tuoda kulttuurihistoriallisia sisältöjä peliteollisuuden käyttöön yhteistyökumppaneina, sisällöntarjoajina --”.

Voisivatko museot esimerkiksi myydä asiantuntemustaan historiaan sijoittuvaa seikkailupeliä suunnittelevalle pelifirmalle? Olisiko museoiden esineistä tai taideteoksista tehdyille virtuaalimalleille tai kokonaisille virtuaalikokemuksille kysyntää markkinoilla? Muun muassa nämä ovat kysymyksiä, joita on vielä tarkasteltava Tarinat peliin -hankkeessa.


Pauliina Kinanen
Kirjoittaja on Tarinat peliin -hankkeen projektipäällikkö ja Suomen museoliiton koulutus- ja kehittämisasiantuntija.



-----------------
Lähteet

Tarinat peliin -hankkeen tekemien kyselyiden vastaukset
Ammattinetti, Peliteollisuus
Hyötypelien ostajan opas, SeGaBu-hanke
-----------------



Tämä kirjoitus aloittaa Tarinat peliin -hankkeen aihepiirejä käsittelevän blogisarjan, jossa julkaistaan vuoden 2018 aikana kirjoituksia muun muassa hankkeen pilottimuseoiden peleistä ja kaupallisen pelimaailman esimerkeistä museoihin liittyvien sisältöjen hyödyntämisessä.



Seuraa hanketta:


www.museoliitto.fi/tarinatpeliin
www.facebook.com/tarinatpeliin

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Kutsu poliitikkoasiakkaasi käymään

Alkuperäinen kuva: Алексей Решетников (muokattu)

Poliitikkojen olisi tiedettävä paremmin, mitä museoissa tehdään. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä haastaakin nyt museot kutsumaan poliitikkoja vierailulle museoon jo kolmannen kerran, kun Museoliiton Kutsu poliitikko museoon -kampanja käynnistyy jälleen. 




Museoiden rahoituksesta tai liikevaihdosta keskimäärin noin 80 % tulee poliittisen päätöksenteon kautta. Suurimmassa osassa museoista poliitikot ovat myös päättäjinä lautakuntien tai hallitusten jäseninä. Ei lienekään väärin todeta, että poliitikot ovat museoiden tärkeimpiä asiakkaita. Museoiden taloudellisen ja muun menestyksen kannalta on keskeistä, että tällä asiakasryhmällä on riittävät tiedot tehdä museopalveluja koskevia ostopäätöksiä ja hallinnollisia ratkaisuja.

Kun poliitikot tekevät päättäjinä museoita koskevia ratkaisuja, heitä ei yleensä mielletä ensimmäisenä museoiden asiakkaiksi. Ehkä hyvä näin, mutta hyvä ei ole, jos emme ole poliitikkojenkin kohdalla asiakaskeskeisiä eli jos emme aktiivisesti selvitä, mitä tarpeita poliitikkojen edustamilla tahoilla on museopalveluille. Vähintään yhtä kohtalokasta on, jos emme aktiivisesti tuo esiin palvelutarjontaamme, osaamistamme ja yhteiskunnallista merkitystämme kulttuuristen, sosiaalisten, taloudellisten ja koulutuksellisten tavoitteiden toteuttamiseksi.

Poliitiikkoasiakasryhmälle suunnatuille markkinointi- ja viestintäkampanjoille on vuonna 2018 erityinen tarve. Poliitikot arvioivat tällä hetkellä poikkeuksellisen aktiivisesti pitkäjänteisiä tarpeita museoiden palveluille alueellisella, valtakunnallisella ja eurooppalaisella tasolla. Pohdintojen tuloksena alueellisten ostopäätösten perusteet päätetään maakuntavaalien yhteydessä syksyllä 2018. Valtakunnalliset hankintapäätökset linjataan kevään 2019 eduskuntavaaleissa ja niitä seuraavissa hallitusneuvotteluissa. Eurooppalaisten eurojen kohteet määritellään kesän 2019 eurovaaleissa.

Museoiden antama arvio poliitikkojen kyvystä tehdä järkeviä ostopäätöksiä ja hallinnollisia linjauksia ei tavallisesti ole kovinkaan mairitteleva. Yleinen näkemys on, että poliitikkojen ymmärrys siitä, mitä museot tekevät ja miten merkittävää palveluja museot tuottavat hyvinvointiyhteiskunnalle, on puutteellinen.

Jos museo ei miellä poliitikkoa asiakkaaksi, puutteellisen osaamisen korjaaminen jää ihmettelyn asteelle. Kielteiset hankintapäätökset kuitataan toteamalla, ettei kerta kaikkiaan ymmärretä, miksi museoiden kassat eivät täyty myönteisten osto- ja rahoituspäätösten seurauksena. Tässä yhteydessä poliitikkoasiakkaista ja heidän kyvykkyydestään saatetaan antaa melko karkeitakin arvioita.

Jos museo taas mieltää poliitikon avainasiakkaaksi, kielteiset osto- ja rahoituspäätökset vievät peilin äärelle kysymään, mitä olisimme voineet tehdä toisin, mitä puutteita palvelutarjonnassamme oli sekä miksi markkinointiviestimme ei tuottanut toivottua tulosta. Näin tehdään jo automaattisesti poliitikkoja vähäpätöisempien asiakkaiden kohdalla. Tällaisia asiakkaita kutsutaan yleisimmin kävijöiksi tai yleisöksi.

Suomen museoliitto on vuodesta 2015 alkaen järjestänyt markkinointi- ja viestintäkampanjan, jolla rohkaistaan museoita kutsumaan poliitikkoja tutustumaan museoiden osaamiseen ja palveluihin. Tänä vuonna juhlavan raamin kampanjaviikolle ja kutsuille antaa meneillään oleva kulttuuriperinnön eurooppalainen teemavuosi.

Kutsu poliitikko museoon -kampanjaviikko järjestetään viikolla 35 (27.–31.8.). Varaa siis jo nyt aika kalenteriisi ja lähetä museosi kannalta tärkeimmille poliitikoille kutsu viimeistään kesäkuussa. Suomen museoliitto on tietenkin mukana ja tukee kampanjaa omalla viestinnällään ja muilla toimillaan.



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

torstai 29. maaliskuuta 2018

Onko Avantin palo sammutettu väärin?



Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä miettii tällä kertaa VOS-rahoituksen käytön valvontaa. Jospa valvonnassa keskityttäisiin tulevaisuudessa siihen, mitä rahalla on saatu aikaan, eikä siihen, miten rahat on käytetty.



Kamariorkesteri Avanti on ongelmissa. Opetus- ja kulttuuriministeriö on päättänyt periä orkesterilta takaisin valtionosuuksia 500 000 euroa. Takaisinperinnän peruste on se, että Avanti on raportoinut väärin tai vanhan ohjeistuksen mukaisesti valtionosuuskelpoiset henkilötyövuodet. Tämän seurauksena orkesteri on saanut ministeriöltä liikaa rahaa. Virhe tuli esiin, kun orkesteri pyysi tarkennuksia raportointikäytäntöihinsä.

Virhe on epäilemättä tapahtunut, kun sekä Avanti että opetus- ja kulttuuriministeriö ovat näin todenneet. Virheestä seuraava rangaistus on sen sijaan ylimitoitettu. Julkisuudessa olevan tiedon mukaan Avantin toiminta loppuu, koska sillä ei ole mitään mahdollisuuksia maksaa ministeriön perimää summaa. Helppo uskoa. Orkesteri ei ole tehnyt ylimääräisellä rahalla voittoa ja sen mukaista tasekertymää, jolla ministeriöstä tuleva lasku voitaisiin kuitata. Ylimääräinen raha on käytetty Avantin yhteiskunnallisen tehtävän toteuttamiseen.

Tehtävässään Avanti on onnistunut vähintäänkin hyvin, jos on uskominen orkesterin puolesta kirjelmöivien mielipidettä. Joukosta ei puutu juurikaan ketään tämän hetken kansallisista orkesterimusiikki-ikoneista. Myöskään ministeriö ei ole kannanotoissaan nostanut esiin, ettei Avanti olisi tehnyt hyvää työtä.  


Nyt kun on selvinnyt, että OKM on virheellisesti panostanut Avantiin enemmän kuin oli ollut tarkoitus, olisi selvitettävä, mitä sellaisia tuloksia Avanti on saavuttanut, jotka ilman tahatonta extrapanostusta olisivat jääneet saavuttamatta. Jos lisärahalla ei saatu aikaan mitään tai tulokset ovat olleet jopa kielteisiä suomalaisen kamarimusiikin, kuulijoiden ja kulttuurin kannalta, on selvää, että rahat pitää periä takaisin korkojen kanssa. Jos taas Avantin tahaton lisärahoitus on keskeisin tekijä siinä, että orkesteri on pystynyt tukemaan lukuisten eturivin muusikkojen uraa ja sen mukana koko kamarimusiikkigenreä, ei rahan takaisin perinnälle ole perusteita, tai se voidaan periä ja maksaa takaisin tulospalkkiona.

Edellä oleva toimintamalli ei todennäköisesti toteudu. Tulosten arvioinnin sijasta päätöksen perusteiksi jää arvio siitä, onko rahat kulutettu ja raportoitu ministeriön näkökulmasta oikein. Ministeriö perustaa päätöksensä arvioon palon sammuttamisesta palon sammumisen sijasta.

Takaisinperinnästä käydyssä julkisessa keskustelussa on korostettu rahoittajan luottamusta siihen, että rahan saajat raportoivat opetushallituksen järjestelmän kautta rahan käytön oikein. Ymmärrettävä toive ja vaatimus. Ongelma on se, että opetushallituksen käyttämä tietojen keräysjärjestelmä ohjeineen on kaukana selkeästä ja virheen mahdollisuus on ilmeinen. Tätä suurempi ongelma on se, että määritellessään, mihin mitäkin rahaa saa käyttää, opetushallitus samalla määrittää, miten teatterin, orkesterin tai museon on lupa työtään tehdä.

Ministeriön valvonta pistokokeineen on kiristynyt viime vuosina. Ministeriö on mm. edellyttänyt, että rahoituksen saajien on muutettava taloutensa seurantajärjestelmää siten, että tarkastajien on aikaisempaa helpompi nähdä, että rahat on käytetty rahoituksen myöntäjän haluamalla tavalla. Se, tuottaako seurantajärjestelmä tämän jälkeen tarpeellista tietoa museon, orkesterin tai teatterin ylläpitäjille toiminnan ja tuloksen seuraamiseen, ei ministeriön controllereita kiinnosta. 

Kulttuuriministerin pöydällä päätöstä odottava uusi VOS-järjestelmä perustuu museoalalla siihen, että rahoitusta saadakseen museon on osoitettava, että museolaissa määritellyt tehtävät on tehty ja tavoitteet saavutettu. Aikaisempaa tehtäväkeskeisempi rahoitusjärjestelmä on museoalalla toivottu uudistus. 



Juuri julkaistu museopoliittinen ohjelma puolestaan ohjaa museoita laajentamaan rahoituspohjaansa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ministeriö odottaa tulevina vuosina yksityisen rahoituksen olevan nykyistä suuremmassa roolissa.

Kummankin tavoitteen voi unohtaa, jos myös tulevina vuosina takaisinperintäuhalla ryyditetty valvonta keskittyy pelkästään siihen, miten rahat on käytetty, eikä siihen, mitä rahalla on saatu aikaan.

Ministeriön on luotettava, että rahoituksen saajilla on paras osaaminen päättää siitä, miten määriteltyihin tavoitteisiin päästään ja mikä on toimivin painotus resurssien käytössä. Sen, paljonko henkilötyötä tavoitteen saavuttamiseen käytettiin, ei pitäisi ainakaan opetusministeriötä kiinnostaa, puhumattakaan siitä, että ministeriö määräisi paljonko henkilötyötä tavoitteen saavuttamiseen saa tai pitää käyttää. Nämä mittarit saattaisivat tosin olla tärkeitä t y ö m i n i s t e r i ö l l e.

Uuden valvontakäytännön pilottina opetus- ja kulttuuriministeriö voisi käyttää Avantia. Ministeriö voisi arvioida orkesterin tuottamat tulokset ja päättää sen jälkeen, onko rahalle saatu vastinetta ja onko takaisinperinnälle edelleen perusteita. 



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Pitäisikö museota johtaa kuin yritystä?

Tausta: Freepik

ICOMin hallinnon ja johtamisen komitea (INTERCOM) kokoontui vuosittaiseen konferenssiinsa Intian Kolkatassa 23.–25.2.2018. Konferenssin teemana oli museoiden liiketoiminnallinen johtaminen (Entrepreneurial management in museums), josta Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä inspiroitui kirjoittamaan.



Liiketoiminallinen johtaminen ja yritysjohtaminen sekä niihin liittyvä muutosjohtaminen ovat INTERCOMin konferenssissa kuultujen esitelmien ja käytyjen keskustelujen perusteella museoiden agendalla kaikilla mantereilla. Yhteisenä selittäjänä rintaman taustalla ovat melko yllätyksettömästi taloudelliset syyt.

Museoilta odotetaan aikaisempaa suurempaa businessrahoituksen hankintaa julkisen rahoituksen korvaajaksi. Toinen taloudellinen syy on se, että julkisen rahoituksen perusteiksi odotetaan todisteita museotoiminnan mitatuista hyödyistä. Paine museoiden tulosten osoittamiseen joko talous- tai muilla vaikuttavuusmittareilla on ilmeinen, ja siihen vastaaminen edellyttää liiketoiminnallista tulokulmaa, jonka ytimessä on panos-tuotos-ajattelu.

Seminaarin alustusten ja pohdintojen perusteella liiketoiminnallinen johtaminen liitetään pääosin näyttelytoimintaan ja muun yksityisen sektorin rahoituksen hankintaan. Tämä on luonnollista, sillä näyttelytoiminnassa ja siihen liittyvissä oheispalveluissa liiketoiminnallinen ”raha, palvelu ja tulos” -ketju on ollut näkyvissä ja seurannassa jo vuosia. Keskusteluja tämän ketjun merkityksestä on lisännyt museoiden kävijämäärien nopea kasvu kaikkialla.

Museoiden näyttelyjen yhteiskunnallinen merkitys on siirtymässä nopeassa tahdissa sivistävän tiedon välittämisestä kansakuntien elinkeinoelämän vahvistamiseen. Kolkatan seminaarissa kuultujen esitelmien perusteella esimerkiksi Qatarissa museoilta odotetaan ennen muuta roolia maan elinkeinorakenteen monipuolistamisessa, kun maa valmistautuu öljyn jälkeiseen aikaan.  Toisessa öljymaassa eli Azerbaidžanissa museoita ollaan kehittämässä samoista syistä ja kulttuuri nähdään yhtenä osana viihdeteollisuutta.

Konferenssissa muistutettiin mieleen edesmenneen museologi Stephen Weilin prinsiippi, jonka mukaan ”museums need to transform themselves from being about something to being for somebody”. Kuullun perusteella museoiden liiketoiminnallinen “somebody” on ennen muuta kävijä ja mieluiten turisti.

Liiketoiminnallisen johtamisen ja tekemisen mallin omaksumisessa keskittyminen näyttelytoimintaan vie monessa mielessä harhaan. Jos ensinnäkin museoiden asiakkuus määritellään vain kävijän kautta, pääosa museoille rahaa tuovista julkisen sektorin asiakkuuksista jää huomiotta. Toiseksi liiketoiminnallisuus ja sen mukainen johtaminen ovat mahdollisia vain organisaatioissa, jotka kokonaisuudessaan toimivat liiketoiminnallisen ajattelun pohjalta. Kolmanneksi liiketoiminnallinen johtaminen on mahdollista vain rakenteissa, jotka mahdollistavat taloudellisen voiton tekemisen ja siihen liittyvän riskin kantamisen.

Näillä kriteereillä museot eivät ole sen enempää Suomessa kuin muuallakaan maailmassa (INTERCOMissa kuultujen esitelmien mukaan) valmiita ottamaan käyttöön liiketoiminnallisen tai yritysjohtamisen malleja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei olisi tärkeää, että tähän suuntaan lähdetään kulkemaan.

Raha, palvelu ja tulos -ketjun näkyväksi tekeminen on aloitettava museoiden osaamisen tuotteistamisesta eri asiakasryhmille sekä julkisella että yksityisellä sektorilla B2B- ja B2C-kategorioissa. Tuotteistamisen kautta pääsemme määrittelemään kustannuksia, jotka näkyvät tuotteen hintana. Tulosta saadaan, jos tuote ja hinta vastaavat asiakkaan mielikuvaa siitä, minkä arvoista osaamisemme on.

Tuloksen tekemiselle ei pitäisi olla riskiä, ainakaan jos uskoo Hollannin museoliiton muutama vuosi sitten julkaisemaa näkemystä museoiden merkityksestä, joka tiivistettiin otsikkoon toteamalla ”More than worth it”.



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Sisällissota tuli pulpetille

Kuva: Roni Rekomaa

Espoon kaupunginmuseon arkistojen avulla lukiolaiset ovat saaneet uusia ulottuvuuksia niin opintoihinsa kuin kotiseutuunsakin.


Sadan vuoden takainen sisällissota voi olla nykypäivän nuorille kasvoton tahra kotimaan historiassa. Espoolaisen Etelä-Tapiolan lukion abiturientit Emmi-Lotta Sarikka, Venla Nummela, Aleksander Jalo, Roosa Puumalainen, Oliver Pietilä ja Suvi Vuori saivat kuitenkin lakitiedon kurssilla tehtäväkseen tuoda muistot tähän päivään – kasvojen kera.

Kurssilaiset tutkivat valtiorikosoikeuden tuomion saaneiden punaisten tarinoita Espoon kaupunginmuseon arkistomateriaalien perusteella ja pohtivat, toteutuivatko oikeusvaltion periaatteet ja olivatko tuomiot nykypäivän oikeuskäsityksen mukaisia. Näin nuoret ylittivät oppiainerajoja: seassa oli niin historiaa ja oikeustiedettä kuin hieman filosofiaa ja psykologiaakin.

”Oli tosi kiinnostavaa käsitellä oikeita tapauksia. Yleensä tunneilla käydään läpi fiktiivisiä tilanteita, mutta nyt käytössä oli oikeita dokumentteja”, Puumalainen sanoo.

Kuusikko on yhtä mieltä siitä, että on aivan eri asia lukea muiden kirjoittamaa historiaa kuin tuottaa sitä itse. Aineistojen tutkiminen opetti paljon sekä tiedonhausta ja -seulonnasta että lähdekritiikistä.

”Mukana oli paljon voittajien kirjoittamia tekstejä, joissa kritisoitiin punaisia. Niitä piti osata lukea kriittisesti”, Pietilä toteaa.

Motivaatiota kohensi entisestään se, että työn tulokset ovat nyt esillä verkossa kaikkien nähtävillä.

”On paljon mielekkäämpää, että ei vain palauta tehtävää opettajan sähköpostiin”, Sarikka huomauttaa.

Työ oli myös ikkuna museomaailmaan. Nummela kertoo alkaneensa projektin myötä ymmärtää, kuinka työlästä vanhojen asiakirjojen tutkiminen voi olla ja kuinka hyvin museot onnistuvat tiivistämään tiedot kävijöille ymmärrettävään muotoon.

Suhde oman kotipaikkakunnan historiaankin muuttui.

”Kun näki, mitä itselle tutuissa paikoissa on tapahtunut, se toi sisällissodan tosi lähelle”, sanoo Jalo.

Kuva: Roni Rekomaa

Kahden Etelä-Tapiolan lukion kanssa toteutetun projektin lisäksi Espoon kaupunginmuseo on työllistänyt Olarin lukiolaisia. Olarilaiset tekivät arkistomateriaalien pohjalta espoolaisista sisällissodan kohtaloista kahdeksan digitarinaa, jotka olivat esillä museolla ja ostoskeskus Isossa Omenassa.

Museolehtori Sanna Valoranta-Saltikoff kertoo, että yhteistyö tukee sekä museon että Espoon kaupungin tavoitteita: kumpikin haluaa osallistaa nuoria. Valoranta-Saltikoff itse pitää myös olennaisena sitä, että nuoret näkevät historiassa toistuvia teemoja, jotka resonoivat nykypäivässäkin.

”Projekteissa nuoret huomaavat, että esimerkiksi aatteisiin liittyvä keskustelu on voinut olla sata vuotta sitten ihan samanlaista kuin nyt. Kaikista tärkeintä on miettiä, voisivatko historian tapahtumat toistua tänä päivänä.”

Etelä-Tapiolan lukion historian ja yhteiskuntaopin lehtori Mikko Puustinen toivoi opiskelijoiden oppivan historiallista empatiaa ja kykyä ymmärtää eri ryhmien erilaisia näkemyksiä historian tapahtumista.

”Oppikirjat usein irtaantuvat tavallisista ihmisistä ja esittelevät ylätasoa. Nyt opiskelijat saivat eläytyä yksilöiden tarinoihin”, hän sanoo.

Valoranta-Saltikoff on erityisen tyytyväinen siihen, että projektit toivat museoissa esillä olevat teemat nuorten ihon alle. Hän haluaa työssään murtaa menneisyyden myyttejä ja tarjota sekä perspektiivejä että omakohtaisuutta.

”Usein historia nähdään ulkoa opeteltavana tietona, kuten vuosilukuina. Se on kuitenkin myös tunnepitoinen kokemus, joka voi avata uusia näkökulmia.”


-------------
Särkynyt elämä – Espoo sisällissodassa -näyttely 21.10.2018 asti Espoon kaupunginmuseo KAMU/Näyttelykeskus WeeGee
Kulttuuriespoo.fi
Nuorten työt: historiaaoppimassa.blogspot.fi
-------------


Anne Salomäki
Teksti on kirjoitettu Museo-lehteen 1/2018




Museo-lehden 1/2018 teemana on vuosi 1918. Tilaa lehti suoraan kotiisi tästä!