perjantai 29. kesäkuuta 2018

Objekti ja monta todellisuutta



Suomen museoliiton viime vuonna käynnistämän Tarinat peliin -hankkeen ohjausryhmässä istuu monipuolinen henkilö nimeltä Aleksis Karme. Hankkeen projektipäällikkö Pauliina Kinanen ja hankesuunnittelija Tanja Salonen kävivät jututtamassa Aleksista. Nyt Tanja Salonen kertoo, mitä mieltä Aleksis on museoiden mahdollisuuksista virtuaaliteknologian parissa.




Kuka Aleksis Karme?


Aleksis Karme on paleontologi, jolla on kokemusta sekä museoista että AR-/VR-tekniikan alalta. Hän on tehnyt paljon kansainvälistä yhteistyötä sekä työskentelee ja on yksi perustajista Teatime Research -yrityksessä. Hänen pääasiallinen työnsä on kuitenkin tutkimus Helsingin yliopistolla.



Aikanaan juuri tieteen hyväksi toimiminen vei Aleksiksen VR-tekniikan pariin. Häntä kiinnosti erityisesti se, kuinka 3D-mallintamista ja VR-tekniikkaa voi käyttää hyväksi tiedemaailmassa ja kuinka ne voivat hyödyttää tutkijoita.



3D-mallinnoksilla alkuun


Aleksis sanoo heti aluksi, että museoiden kannattaa ehdottomasti ottaa virtuaalitodellisuudesta ja lisätystä todellisuudesta kaikki hyödyt irti. Hyötyjä riittää, eikä virtuaaliteknologia ole niin monimutkaista kuin aluksi voisi kuvitella. Ei käsitettäväksi eikä kokeiltavaksi.

Helpointa on ehkä lähteä liikkeelle 3D-mallinnukseen tutustumalla. Esimerkiksi 3D-mallinnoksen luominen julkisista tai omasta kännykän 4K-videosta on lähes jokaisen kokeiltavissa. Kokeiluilla pääsee tutustumaan mallinnusprosessiin ilman, että tarvitsisi vielä itse kuvata kohdetta tai maksaa mitään. Kokeiluihin voi käyttää ilmaisia ohjelmia, mutta Aleksis sanoo, että ammattimaisempaan käyttöön esimerkiksi RealityCapture-niminen ohjelma on toimiva.

Olavinlinnasta tehty pikamallinnos Vrifier-sovelluksessa. Kuva: Aleksis Karme / Teatime Research

Erityisesti 3D-mallinnosten luomisesta on museoille paljon hyötyä. Suomessa objektien kuvaaminen ja mallintaminen on vielä nousussa, mutta monissa muissa länsimaissa aineistoa on skannattu ja jaettu jo paljon. Mallinnettuja aineistoja jaetaan usein avoimesti.



Aleksis mainitsee kaksi sivustoa, joissa mallinnoksia muun muassa pääsee tarkastelemaan: africanfossils.org ja Scan the World.



3D-mallinnosten avoin jakaminen mahdollistaa maantieteellisiä rajoja ylittävää museoyhteistyötä, sillä tutkijoiden ei tarvitse liikkua pitkiä matkoja ja aineistoa voidaan käsitellä yhdessä. Tutkijana Aleksis onkin juuri avoimen datan kannalla.

Museokamaa virtuaalitodellisuuteen



Museoille 3D-mallinnosten ja virtuaalitodellisuuden yhdistäminen on Aleksiksen mielestä hyvä vaihtoehto. VR mahdollistaa sen, että mallinnettuja museosisältöjä pääsee katsomaan aivan uudesta näkökulmasta.

Mallinnoksen tarkastelu virtuaalitodellisuudessa on mielenkiintoista. Kuva: Aleksis Karme / Teatime Research

VR vaatii jo enemmän kuin 3D-mallinnokset, ja siihen museo tarvitsee yhteistyökumppanin. Mielellään jonkin pienen firman, Aleksis vinkkaa. Hän mainitsee myös, että jos virtuaalitodellisuudessa ei ole itse käynyt ennen kuin alkaa haaveilla VR-maailmoista museossa, kannattaa tutustua tekniikkaan ja sovelluksiin potentiaalisten yhteistyökumppanien kanssa.

Samalla kun tekniikkaa testaa, voi tiedustella yhteistyökumppanikandidaateilta, onko heillä kokemusta museoyhteistyöstä tai jonkinlaista käsitystä museoiden tarpeista. Aina vain parempi, jos heillä on tietämystä museoalasta.



Aleksis kehottaa keskittymään yhteen projektiin kerrallaan. Näin valmis tuotos saa aikanaan median huomion ja yleisön kiitokset.

”Tehkää yksi juttu kerrallaan, tehkää se hyvin ja tuokaa esiin näyttävästi. Sitten pressiin ei vain niitä kulttuuritoimittajia, vaan myös muita toimittajia ja aiheeseen liittyvien alojen asiantuntijoita. Nämä muut saattavat kirjoittaa kiinnostavammin tai eri lähtökohdista, kun tietävät itse asiastakin jotain”, Aleksis sanoo.

Niistä peleistä…


Olemme puhuneet mallinnoksista ja virtuaalitodellisuudesta, mutta mitä mieltä Aleksis on pelillisestämisestä ja peleistä museoissa?



Aleksis kyllä pitää peleistä ja on ollut niitä toteuttamassa. Hän oli mukana Assembly Game Jam -tapahtumassa, jossa hän toteutti kumppaneineen VR-pelin nimeltä Saturday Knight Fever. Siinä ritarihahmo yrittää hiippailla tanssilattialle patsasgallerian (aitoja avoimia museosisältöjä) läpi vartijoiden näkemättä. Peli toteutettiin game jam -tapahtuman aikana eli muutamassa päivässä.

Pääsin tapaamisellamme läpi discoritaripelin, jota Aleksis sanoi vaikeaksi. Nooh, kyllä mielestäni Dark Souls III on vaikeampi, ajattelin haastattelun aikoihin juuri Abyss Watchers -pomotaistelusta selvinneenä. Kuva: Aleksis Karme / Teatime Research

Aleksis kuitenkin ymmärtää, että museot eivät voi toteuttaa pelejä yhtä nopealla aikataululla. Hänellä oli tiimissään koodari ja grafiikkaosaaja omasta takaa, mutta museot joutuvat tavallisesti etsimään tätä osaamista oman henkilökuntansa ulkopuolelta. Aleksis näkeekin, että museoiden ei heti kannata tähdätä omaan VR-peliin, vaan keksiä muita, itselleen vaivattomampia keinoja virtuaalitodellisuuden tai lisätyn todellisuuden hyödyntämiseen. Usein jokin muu vaihtoehto kuin peli tai pelillistäminen voikin olla se parempi vaihtoehto.

”Museoissa olisi hyvä jättää tilaa omille havainnoille ja oivaltamiselle. Pelillistäminen on hyvä vaihtoehto silloin, kun halutaan ohjata sovelluksen käyttäjä ja sisältöihin tutustuva jotakin tiettyä polkua pitkin johonkin tiettyyn lopputulokseen, joten kannattaa miettiä tarkoin, mihin tämä lähestymistapa sopii ja mihin ei”, Aleksis sanoo.

Hän kertoo, että esimerkiksi esineistä tehtyjen mallinnosten pyöritteleminen ja tutkiminen virtuaalitodellisuudessa omalla ajalla ja ilman mitään esiasetettua päämäärää on ihmisistä usein jo itsessään kiinnostavaa, jolloin mitään muuta ei tarvita ympärille.

Aleksis muistuttaa vielä lopuksi, että tasapainon löytäminen on kaikessa museosisältöjen ja teknologian yhdistämisessä tärkeää.



”Silloin tasapaino on löytynyt, kun objekti on tärkeä eivätkä kokemukset sen ympärillä sulje itse objektia pois.”

Tanja Salonen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton tiedottaja ja Tarinat peliin -hankkeen hankesuunnittelija


Kirjoitus on osa Tarinat peliin -hankkeen blogisarjaa.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Museoiden muuttuva rooli puhuttaa Venäjälläkin

Intermuseumin messuosasto. Kuva: Kimmo Levä / SML

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä vieraili kesäkuun alussa Venäjällä Intermuseum-konferenssissa. Venäjän museoalalla keskustellaan muun muassa museoesineitä haalivista yksityisistä keräilijöistä, turvallisuudesta ja museon tehtävistä.


Osallistuin 31.5.–3.6.2018 Moskovassa järjestettyyn Intermuseum-konferenssiin ja sen yhteydessä pidettyyn museoalan messutapahtumaan. Tapahtuma järjestettiin nyt 20. kerran ja sen isäntäorganisaationa toimi Venäjän museoliitto.

Konferenssin teemana oli ”Museums and society”, jota tarkasteltiin kolmen alateeman avulla kymmenissä luento- ja keskustelutilaisuuksissa. Puhujat olivat pääosin venäjänkielisiä, joten kieltä taitamattomalle anti jäi tältä osin hieman vajaaksi. Tulkattujen seminaariosuuksien ja Venäjän museoliiton ja ICOMin edustajien kanssa käytyjen keskustelujen perusteella nousi kuitenkin esiin muutamia aiheita, jotka tällä hetkellä keskusteluttavat Venäjän museoalaa.

Suomalaisesta näkökulmasta katsoen poikkeuksellinen aihe on museoiden kokoelmiin kohdistuva uhka siitä, että hypervarakkaat yksityishenkilöt ovat aktiivisesti hamuamassa museoiden kokoelmissa olevia esineitä ja teoksia osaksi omia keräilykokoelmiaan. Pahinta on, että tämän suuntaisella kehityksellä näyttäisi olevan nykyisten valtiollisten ja paikallisten vallanpitäjien ymmärrys.

Seminaarissa keskustelutti myös turvallisuus sekä esineiden että museoiden koko toiminnan näkökulmasta. Venäjälläkin museoiden käyttö lisääntyy vahvasti. Ongelmaksi on osoittautunut se, että uuden yleisön joukossa on huomattava määrä ihmisiä, joiden käyttäytymisnormit perustuvat kokemuksiin huvipuistoista ja puuhamaista. Käytännössä tämä merkitsee, että kaikkien kohteiden ajatellaan olevan hands on -kohteita, jolloin esineturvallisuus vaarantuu huomattavasti.

Venäjällä museoiden käyttäjäkunta on laajentunut myös sen mukana, että museoissa järjestetään aikaisempaa enemmän erilaisia tilaisuuksia ja juhlia. Lisäksi museot ovat investoineet kahvila- ja ravintolatarjontaan. Tästä seurauksena on ollut se, että juovuksissa olevien asiakkaiden määrä on kasvanut, ja sen mukana museot ovat sekä henkilökunnan että esineiden turvallisuuden osalta uudessa tilanteessa. Niin juovuksissa kuin selvin päin olevien asiakkaiden ohjaaminen museoiden normien huomioimiseen puolestaan on nykyisen sosiaalisen median aikakaudella aikaisempaa suurempi maineenhallinnallinen riski. Tämän riskin toteutumisen asiakkaat tuovat entistä vahvemmin esiin.

Museoiden muuttuneesta käytöstä ja asiakaskannasta keskusteltaessa nousi esiin myös kysymys siitä, onko museoiden ensisijainen tehtävä valistaa vai viihdyttää. Tämä kysymys luonnollisesti jakoi porukan kahteen joukkoon. Keskustelussa alustajana toiminut kanadalainen Gail Lord (Lord Cultural Recources inc.) toi keskusteluun hyvän ja ainakin minulle uuden näkökulman siitä, että asiakasnäkökulmasta viihdyttämisellä ja valistamisella ei ole eroa. Vertailuesimerkkinä hän nosti esiin elokuvat, joiden joukossa dokumentit ovat nousseet ihmisten viihdyttämisessä tasavertaiseen rooliin fiktioiden kanssa. Tässä lienee myös yksi syy siihen, että museoiden merkitys vapaa-ajanviettopaikkoina on kasvamassa kaikkialla.

Kimmo Levä pitämässä esitelmää aiheesta ”Why does society need museums?”. Kuva: Aino-Marja Miettinen / FMA Creations Oy

Intermuseum-tapahtuman toinen kokonaisuus eli messuosasto tarjosi poikkileikkauksen museoiden tarjonnasta sekä museoille tarjottavien palvelujen kirjosta. Museoista näyttävimmät osastot olivat Eremitaasilla sekä sota- ja asehistoriaa esittelevillä museoilla. Museoille palveluja tarjoavista yrityksistä moni esitteli HR- ja VR-teknologiaa ja muita digiajan palveluja.

Suomen museoliiton osastolla esittelimme Museokorttia museoiden yhteistyön välineenä sekä yhteislipun mahdollistavana teknologiana. Osastomme oli mukavan suosittu, ja museoammattilaiset olivat lähinnä hämmästyneitä siitä, kuinka Museokortti voi yleensä olla mahdollinen. Tähän liittyen yleisin tarkentava kysymys oli, ovatko järjestelmässä mukana myös valtion museot.

Keskusteltaessa siitä, voisiko Museokortti-järjestelmä olla mahdollinen Venäjällä, näkökulmat jakautuivat sen mukaan, edustivatko henkilöt yksityisiä vai valtiollisia museoita, joita Venäjällä on Suomeen verrattuna erittäin paljon. Valtion museoiden edustajat pitivät järjestelmää täysin mahdottomana, kun taas yksityisten museoiden edustajat näkivät järjestelmän olevan heille hyvinkin toimiva ja jopa ajankohtainen. Osastolla myös kirkastui se, että Pietarin alue olisi erittäin potentiaalinen markkina suomalaiselle Museokortille. Siellä on paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita museoista ja käyvät Suomessa monta kertaa vuodessa.

Intermuseum-tapahtuma järjestetään ensi vuonna samoihin aikoihin. Museoammatillisen kehittymisen näkökulmasta konferenssimatkavaraus ensi vuoden työkalentereihin on tämän kokemuksen perusteella erittäin suositeltava. Samassa tilaisuudessa voi tutustua sekä Venäjän museoalan kehittäjiin että kehitykseen ja saada kansainvälisiä kontakteja. Niitä ei solmita kotisohvalta, kuten ICOM Suomen mainio slogankin toteaa.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

torstai 14. kesäkuuta 2018

Vieraskynä: Euro enemmän – Tiedonkeruun ja analyysin satoa


Tuusulanjärvi-magneetit Ainolassa. Kuva: Mikko Tapanainen

Museokauppojen kehittämishanke Euro enemmän etenee. Takana on 18 vierailua pk-seudun, Jyväskylän, Tampereen ja Turun museoissa. Mikko Tapanainen avaa toisessa vieraskynäkirjoituksessaan antoisan tiedonkeruuvaiheen tuloksia.


Kevään ja alkukesän museokauppakierros tuotti paljon tietoa ja ideoita museokauppakonseptin suunnitteluun. Kierros oli museokauppojen kehittämisen ja seuraavassa hankevaiheessa työstettävien museokauppakonseptien kannalta erittäin hyödyllinen. Pureudun yhteenvetomaisesti muutamiin pääkohtiin, joiden tiedot perustuvat museokauppavastaavien ja museonjohtajien haastatteluihin.

Kaupan kannattavuuden seuranta ja resurssit


Museokauppojen myynnin ja kannattavuuden seuranta vaihtelee melkoisesti. Niissä kaupoissa, joissa oli kaupallisen koulutuksen saanut kaupan ammattilainen, olivat asiat enemmän kunnossa, ja näissä tapauksissa esimerkiksi myyntiin ja kannattavuuteen oli kiinnitetty paremmin huomiota. Myynnin seurannan ohella yksi hankkeen tärkeä kehityskohde on myös kauppojen varaston seuranta. Ymmärrystä sen vaikutuksesta kannattavuuteen pitää kenties lisätä.

Osa museokaupoista on saavuttanut jo nyt erittäin hyvän myynnin ja kannattavuuden tason. Aina ei ole kyse museon koosta tai kävijämäärästä, vaan enemmänkin sitoutumisesta, paneutumisesta ja kiinnostuksesta. Kaikilla museokaupoilla on kuitenkin haasteenaan hankala kolmikko: a) niukasti rahaa, b) niukasti osaamista ja c) niukasti aikaa museokauppaan. Näiden ratkaiseminen onkin olennaista, kun kehitämme hankkeen museokauppakonseptia.

Valikoima ja markkinointi


Museokauppojen valikoimaa oli rakennettu useissa vierailemissani kohteissa ilman tarkkaa suunnitelmaa. Lisäksi näkemykset kauppaan kuuluvista tuotteista olivat osin hyvin erilaisia museoiden kesken. Yhteistä kaikille oli kuitenkin näkemys siitä, että museokaupassa tulee olla tuotteita, jotka erottavat ne muista erikoiskaupoista. Toinen yhteinen tärkeä tavoite on yhteistyön lisääminen museoiden kesken hankinnoissa ja valikoimasuunnittelussa.

Museokauppojen markkinointi painottui näkyvyyteen museon nettisivuilla ja jakoihin omilla FB-sivuilla. Käydyissä museoissa kaupan markkinointi ymmärrettiin usein mainonnaksi ja sen toteuttaminen painottui viestintään. Kauppojen markkinointiin ei ollut erillistä budjettia, joten siinä hyödynnettiin ”ilmaisia” kanavia. Museoissa tai lähialueella ei museokauppa juuri näkynyt – paitsi jos kauppa oli sijoitettu selkeästi osaksi museokävijän polkua. Pääsääntöisesti museokaupan markkinoinnille ei ollut tehty erillistä suunnitelmaa. 

Kehittämispotentiaalia on!

Useimmissa museoissa on kahvila tai ravintola ja lähes poikkeuksetta ne on ulkoistettu. Museokauppojen kaupallinen yhteistyö muiden toimijoiden kanssa oli kuitenkin niukkaa. Hankkeen näkökulmasta tässä on paljon kehityspotentiaalia. Asiakasymmärrys – siis asiakkaan ja asiakkaan käyttäytymisen tunteminen – sen sijaan vaihteli. Jatkossa siis myös asiakasymmärryksen lisääminen on eräs kehittämiskohde.

Museokauppojen tekniset ja kaupalliset toteutukset olivat käydyissä kohteissa vaihtelevia. Myynnillisesti menestyvissä museokaupoissa oli usein myymäläkäyttöön soveltuvat kalusteet. Vanhatkin kalusteet perustelevat paikkansa, mikäli ne on suunniteltu myymäläkäyttöön. Monin paikoin kauppojen valaistukseen oli panostettu ja kaupallinen ilme oli vahva. Potentiaalia on kuitenkin edelleen reservissä, ja kaupallisten ratkaisujen parantamisessa piilee suuri mahdollisuus kauppojen myynnin kasvattamiseen. Sinänsä lähes kaikki museokaupat olivat hyvin siistejä ja jopa sieviä.

Osalla 18:sta museosta oli käytössään oma verkkokauppa, mutta osa museoista suhtautui verkkokauppaan melko varauksellisesti. Verkkokaupan toteuttaminen koettiin kalliina ja työmäärältään suurena projektina, jonka hyödyt näkyvät enemmän asiakaspalvelun toteutumisena kuin kaupallisena toimintana. Useimmat verkkokauppaa toteuttavista museoista keskittivät kaupan toiminnan julkaisujen myyntiin.

Kaikki haastatellut museokauppojen vastaavat kaipasivat enemmän vuorovaikutusta ja yhteistyötä kollegoidensa kanssa. Erityisesti kaivattiin tuoteideoiden ja tavarantoimittajavinkkien jakamista.

Kiireisen kevään jälkeen ajatukset kohti tulevaa

Sain hahmotettua nykytilanteen erilaisten ja erityyppisten museoiden näkökulmasta. Havaintojen ja keskustelujen perusteella kykenen rakentamaan selkeät painopisteet museokauppakonseptin kehittämiselle.

Analyysikierrosta käsitellään vielä seuraavassa Euro enemmän -blogissa, joka julkaistaan elokuussa. Siinä kirjoitan projektin jatkotyöstä ja tulevista tapahtumista. Nyt tarkoituksena on ryhtyä hahmottelemaan museokauppakonseptin keskeisiä osa-alueita ja niihin liittyviä toimenpiteitä. Tämä työ on käynnissä ja jatkuu heinäkuun lopulla, kunhan kesälomat on kärsitty.

Oikein oivallista ja rentouttavaa kesälomaa kaikille! Ja suuret kiitokset analyysissä mukana olleille museoille ajasta, hyvästä keskustelusta ja saaduista tiedoista ja kommenteista.

Mikko Tapanainen, KTM
Kirjoittaja on kaupan ja palveluiden kehittämisen asiantuntija ja työskentelee kaupan kehittäjänä Simigroup Oy:ssä.

Lue Tapanaisen aikaisempi blogikirjoitus täältä.

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Historiapolitiikkaa ja kulttuurista omimista

Alkuperäinen kuva: Ancient Corinth Ruins / Erik Drost (Wikimedia Commons/CC BY 2.0)


Historialla politikoidaan ja kulttuuria omitaan. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä nyt tarvitaan museoiden ydinosaamista.


Museoiden perinteiset ydintehtävät ovat historian ja kulttuuriperinnön tallentaminen, tutkiminen ja esittäminen. Tällä hetkellä näiden ydintehtävien ympärillä käydään hämmentävää keskustelua, joka on nostanut arkiseen käyttöön termit ”historiapolitiikka” ja ”kulttuurinen omiminen”.

Historiapolitiikkaa on se, että historiaa hyödynnetään tietoisesti jonkin poliittisen päämäärän saavuttamisessa. Tämän tyyppisessä historian hyödyntämisessä arvoa ei anneta historiantutkimukseen kiinteästi liittyville objektiivisuudelle ja lähdekritiikille. Päinvastoin. Historiasta poimitaan tapahtumia ja tulkintoja, joita voi hyödyntää omien poliittisten tavoitteiden toteuttamisessa. Räikeintä historiapolitiikka on yleensä diktatuureissa ja muissa epädemokratioissa sekä kriisien, kuten sotien, yhteydessä.

Historiapolitiikka on luonnollisesti myös populistien yhteiskunnallisen vaikuttamisen työkalupakissa. Historiasta haetaan jos mitäkin faktaa oman itsen korostamiseen ja toisten väheksymiseen. Lähteeksi riittää yleensä sosiaalinen media.

Historiapolitiikassa on lähimaistamme viime vuosina kunnostautunut erityisesti Puola. Siellä kiellettiin vankeustuomion uhalla kutsumasta toisen maailmansodan aikana Puolan maaperällä sijainneita keskitysleirejä puolalaisiksi leireiksi. Lisäksi maan johto on ohjannut vahvasti Gdanskissa avatun Toisen maailmansodan museon sisältöjä. Myös naapurimaamme Venäjä on jatkanut historiapolitiikkaperinteitään mm. Krimin valtauksen yhteydessä.

Eniten historiapoliittista silmien pyöritystä on viime viikkoina aiheuttanut Intia. Siellä maan johtavat hindunationalistit ovat tehneet Intian historiasta vähintäänkin kummallisia päätelmiä ja olettamuksia, joihin on sisältynyt mm. se, että intialaisilla oli käytössään internet ja tietoliikennesatelliitteja jo tuhansia vuosia sitten.

Tällä hetkellä historiapolitiikkaa enemmän Suomessa puhutaan kuitenkin kulttuurisesta omimisesta. Keskustelu ryöpsähti liikkeelle, kun YLE hyllytti lastenohjelma Herra Heinämäen, koska ohjelmassa oli hahmo, joka pukeutui intiaanipäähineeseen. Kulttuurisesta omimisesta käydyssä keskustelussa esiin nostettujen esimerkkien keskiössä ovat etenkin olleet saamelaiset ja heidän kulttuuriinsa liittyvien tunnusten, kuten saamenpuvun, käyttö.

Kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa on noussut esiin kysymys siitä, kenellä on oikeus alkuperäiskansojen kulttuurin tallentamiseen, tutkimiseen ja esittämiseen. Jyrkimmät ovat rajaamassa näitä oikeuksia vain alkuperäiskansojen edustajille. Samassa yhteydessä on kysytty, kuinka alkuperäisiä alkuperäiskansat ovat kulttuuriinsa liittyvien tunnusten käyttäjinä ja omistajina, kun käytännössä kaikilla asioilla on juuret, jotka johtavat kansallisten rajojen ja yksittäisten kansanryhmien ulkopuolelle.

Suomen museoliitto on saanut valmiiksi vuoteen 2023 ulottuvan strategiansa ja siihen liittyvän toimintaympäristöanalyysin. Yksi selkeä näkymä on, että museoiden odotetaan enenevässä määrin osallistuvan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Historiapolitiikkaan ja kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa alamme on toistaiseksi ollut ainakin julkisesti sivussa. Tämä on hieman kummallista, sillä keskusteluhan koskee museoiden toiminnan keskeisintä ydintä.

Uskoakseni olemme yksimielisiä siitä, että museoiden sisältötyöhön ei saa kohdistua poliittista ohjausta missään muodossa. Museopäivillä pitämässään esitelmässä Berndt Arell Fotografiskasta totesi, että Ruotsissa tämä on mainittu erikseen museolaissa. Kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa puolestaan epäilen mielipiteiden jakautuvan, mutta toivottavasti kukaan ei ole rajaamassa museoiden autonomisuutta sisältöjen tuottamisessa myöskään kulttuuriseen omimiseen liittyvän argumentoinnin perusteella.

Ei ole museoiden eikä etenkään yhteiskunnan ja sen sisällä olevien eri kulttuurien edustajien etu, jos näyttelyt kertovat ja kokoelmat karttuvat vain näkökulmalla ”meidän historiamme ja kulttuurimme”. Tällaisesta ei ole koskaan ole seurannut mitään hyvää. Museoilla onkin tämän näkymän edessä merkittävä tehtävä toimia kehityksen jarruna. Tähän tehtävään museoilla on riittävästi osaamista, joka perustuu sekä objektiivisuuteen että museoetiikkaan.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri