keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Museoiden muuttuva rooli puhuttaa Venäjälläkin

Intermuseumin messuosasto. Kuva: Kimmo Levä / SML

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä vieraili kesäkuun alussa Venäjällä Intermuseum-konferenssissa. Venäjän museoalalla keskustellaan muun muassa museoesineitä haalivista yksityisistä keräilijöistä, turvallisuudesta ja museon tehtävistä.


Osallistuin 31.5.–3.6.2018 Moskovassa järjestettyyn Intermuseum-konferenssiin ja sen yhteydessä pidettyyn museoalan messutapahtumaan. Tapahtuma järjestettiin nyt 20. kerran ja sen isäntäorganisaationa toimi Venäjän museoliitto.

Konferenssin teemana oli ”Museums and society”, jota tarkasteltiin kolmen alateeman avulla kymmenissä luento- ja keskustelutilaisuuksissa. Puhujat olivat pääosin venäjänkielisiä, joten kieltä taitamattomalle anti jäi tältä osin hieman vajaaksi. Tulkattujen seminaariosuuksien ja Venäjän museoliiton ja ICOMin edustajien kanssa käytyjen keskustelujen perusteella nousi kuitenkin esiin muutamia aiheita, jotka tällä hetkellä keskusteluttavat Venäjän museoalaa.

Suomalaisesta näkökulmasta katsoen poikkeuksellinen aihe on museoiden kokoelmiin kohdistuva uhka siitä, että hypervarakkaat yksityishenkilöt ovat aktiivisesti hamuamassa museoiden kokoelmissa olevia esineitä ja teoksia osaksi omia keräilykokoelmiaan. Pahinta on, että tämän suuntaisella kehityksellä näyttäisi olevan nykyisten valtiollisten ja paikallisten vallanpitäjien ymmärrys.

Seminaarissa keskustelutti myös turvallisuus sekä esineiden että museoiden koko toiminnan näkökulmasta. Venäjälläkin museoiden käyttö lisääntyy vahvasti. Ongelmaksi on osoittautunut se, että uuden yleisön joukossa on huomattava määrä ihmisiä, joiden käyttäytymisnormit perustuvat kokemuksiin huvipuistoista ja puuhamaista. Käytännössä tämä merkitsee, että kaikkien kohteiden ajatellaan olevan hands on -kohteita, jolloin esineturvallisuus vaarantuu huomattavasti.

Venäjällä museoiden käyttäjäkunta on laajentunut myös sen mukana, että museoissa järjestetään aikaisempaa enemmän erilaisia tilaisuuksia ja juhlia. Lisäksi museot ovat investoineet kahvila- ja ravintolatarjontaan. Tästä seurauksena on ollut se, että juovuksissa olevien asiakkaiden määrä on kasvanut, ja sen mukana museot ovat sekä henkilökunnan että esineiden turvallisuuden osalta uudessa tilanteessa. Niin juovuksissa kuin selvin päin olevien asiakkaiden ohjaaminen museoiden normien huomioimiseen puolestaan on nykyisen sosiaalisen median aikakaudella aikaisempaa suurempi maineenhallinnallinen riski. Tämän riskin toteutumisen asiakkaat tuovat entistä vahvemmin esiin.

Museoiden muuttuneesta käytöstä ja asiakaskannasta keskusteltaessa nousi esiin myös kysymys siitä, onko museoiden ensisijainen tehtävä valistaa vai viihdyttää. Tämä kysymys luonnollisesti jakoi porukan kahteen joukkoon. Keskustelussa alustajana toiminut kanadalainen Gail Lord (Lord Cultural Recources inc.) toi keskusteluun hyvän ja ainakin minulle uuden näkökulman siitä, että asiakasnäkökulmasta viihdyttämisellä ja valistamisella ei ole eroa. Vertailuesimerkkinä hän nosti esiin elokuvat, joiden joukossa dokumentit ovat nousseet ihmisten viihdyttämisessä tasavertaiseen rooliin fiktioiden kanssa. Tässä lienee myös yksi syy siihen, että museoiden merkitys vapaa-ajanviettopaikkoina on kasvamassa kaikkialla.

Kimmo Levä pitämässä esitelmää aiheesta ”Why does society need museums?”. Kuva: Aino-Marja Miettinen / FMA Creations Oy

Intermuseum-tapahtuman toinen kokonaisuus eli messuosasto tarjosi poikkileikkauksen museoiden tarjonnasta sekä museoille tarjottavien palvelujen kirjosta. Museoista näyttävimmät osastot olivat Eremitaasilla sekä sota- ja asehistoriaa esittelevillä museoilla. Museoille palveluja tarjoavista yrityksistä moni esitteli HR- ja VR-teknologiaa ja muita digiajan palveluja.

Suomen museoliiton osastolla esittelimme Museokorttia museoiden yhteistyön välineenä sekä yhteislipun mahdollistavana teknologiana. Osastomme oli mukavan suosittu, ja museoammattilaiset olivat lähinnä hämmästyneitä siitä, kuinka Museokortti voi yleensä olla mahdollinen. Tähän liittyen yleisin tarkentava kysymys oli, ovatko järjestelmässä mukana myös valtion museot.

Keskusteltaessa siitä, voisiko Museokortti-järjestelmä olla mahdollinen Venäjällä, näkökulmat jakautuivat sen mukaan, edustivatko henkilöt yksityisiä vai valtiollisia museoita, joita Venäjällä on Suomeen verrattuna erittäin paljon. Valtion museoiden edustajat pitivät järjestelmää täysin mahdottomana, kun taas yksityisten museoiden edustajat näkivät järjestelmän olevan heille hyvinkin toimiva ja jopa ajankohtainen. Osastolla myös kirkastui se, että Pietarin alue olisi erittäin potentiaalinen markkina suomalaiselle Museokortille. Siellä on paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita museoista ja käyvät Suomessa monta kertaa vuodessa.

Intermuseum-tapahtuma järjestetään ensi vuonna samoihin aikoihin. Museoammatillisen kehittymisen näkökulmasta konferenssimatkavaraus ensi vuoden työkalentereihin on tämän kokemuksen perusteella erittäin suositeltava. Samassa tilaisuudessa voi tutustua sekä Venäjän museoalan kehittäjiin että kehitykseen ja saada kansainvälisiä kontakteja. Niitä ei solmita kotisohvalta, kuten ICOM Suomen mainio slogankin toteaa.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

torstai 14. kesäkuuta 2018

Vieraskynä: Euro enemmän – Tiedonkeruun ja analyysin satoa


Tuusulanjärvi-magneetit Ainolassa. Kuva: Mikko Tapanainen

Museokauppojen kehittämishanke Euro enemmän etenee. Takana on 18 vierailua pk-seudun, Jyväskylän, Tampereen ja Turun museoissa. Mikko Tapanainen avaa toisessa vieraskynäkirjoituksessaan antoisan tiedonkeruuvaiheen tuloksia.


Kevään ja alkukesän museokauppakierros tuotti paljon tietoa ja ideoita museokauppakonseptin suunnitteluun. Kierros oli museokauppojen kehittämisen ja seuraavassa hankevaiheessa työstettävien museokauppakonseptien kannalta erittäin hyödyllinen. Pureudun yhteenvetomaisesti muutamiin pääkohtiin, joiden tiedot perustuvat museokauppavastaavien ja museonjohtajien haastatteluihin.

Kaupan kannattavuuden seuranta ja resurssit

Museokauppojen myynnin ja kannattavuuden seuranta vaihtelee melkoisesti. Niissä kaupoissa, joissa oli kaupallisen koulutuksen saanut kaupan ammattilainen, olivat asiat enemmän kunnossa, ja näissä tapauksissa esimerkiksi myyntiin ja kannattavuuteen oli kiinnitetty paremmin huomiota. Myynnin seurannan ohella yksi hankkeen tärkeä kehityskohde on myös kauppojen varaston seuranta. Ymmärrystä sen vaikutuksesta kannattavuuteen pitää kenties lisätä.

Osa museokaupoista on saavuttanut jo nyt erittäin hyvän myynnin ja kannattavuuden tason. Aina ei ole kyse museon koosta tai kävijämäärästä, vaan enemmänkin sitoutumisesta, paneutumisesta ja kiinnostuksesta. Kaikilla museokaupoilla on kuitenkin haasteenaan hankala kolmikko: a) niukasti rahaa, b) niukasti osaamista ja c) niukasti aikaa museokauppaan. Näiden ratkaiseminen onkin olennaista, kun kehitämme hankkeen museokauppakonseptia.

Valikoima ja markkinointi

Museokauppojen valikoimaa oli rakennettu useissa vierailemissani kohteissa ilman tarkkaa suunnitelmaa. Lisäksi näkemykset kauppaan kuuluvista tuotteista olivat osin hyvin erilaisia museoiden kesken. Yhteistä kaikille oli kuitenkin näkemys siitä, että museokaupassa tulee olla tuotteita, jotka erottavat ne muista erikoiskaupoista. Toinen yhteinen tärkeä tavoite on yhteistyön lisääminen museoiden kesken hankinnoissa ja valikoimasuunnittelussa.

Museokauppojen markkinointi painottui näkyvyyteen museon nettisivuilla ja jakoihin omilla FB-sivuilla. Käydyissä museoissa kaupan markkinointi ymmärrettiin usein mainonnaksi ja sen toteuttaminen painottui viestintään. Kauppojen markkinointiin ei ollut erillistä budjettia, joten siinä hyödynnettiin ”ilmaisia” kanavia. Museoissa tai lähialueella ei museokauppa juuri näkynyt – paitsi jos kauppa oli sijoitettu selkeästi osaksi museokävijän polkua. Pääsääntöisesti museokaupan markkinoinnille ei ollut tehty erillistä suunnitelmaa. 

Kehittämispotentiaalia on!
Useimmissa museoissa on kahvila tai ravintola ja lähes poikkeuksetta ne on ulkoistettu. Museokauppojen kaupallinen yhteistyö muiden toimijoiden kanssa oli kuitenkin niukkaa. Hankkeen näkökulmasta tässä on paljon kehityspotentiaalia. Asiakasymmärrys – siis asiakkaan ja asiakkaan käyttäytymisen tunteminen – sen sijaan vaihteli. Jatkossa siis myös asiakasymmärryksen lisääminen on eräs kehittämiskohde.

Museokauppojen tekniset ja kaupalliset toteutukset olivat käydyissä kohteissa vaihtelevia. Myynnillisesti menestyvissä museokaupoissa oli usein myymäläkäyttöön soveltuvat kalusteet. Vanhatkin kalusteet perustelevat paikkansa, mikäli ne on suunniteltu myymäläkäyttöön. Monin paikoin kauppojen valaistukseen oli panostettu ja kaupallinen ilme oli vahva. Potentiaalia on kuitenkin edelleen reservissä, ja kaupallisten ratkaisujen parantamisessa piilee suuri mahdollisuus kauppojen myynnin kasvattamiseen. Sinänsä lähes kaikki museokaupat olivat hyvin siistejä ja jopa sieviä.

Osalla 18:sta museosta oli käytössään oma verkkokauppa, mutta osa museoista suhtautui verkkokauppaan melko varauksellisesti. Verkkokaupan toteuttaminen koettiin kalliina ja työmäärältään suurena projektina, jonka hyödyt näkyvät enemmän asiakaspalvelun toteutumisena kuin kaupallisena toimintana. Useimmat verkkokauppaa toteuttavista museoista keskittivät kaupan toiminnan julkaisujen myyntiin.

Kaikki haastatellut museokauppojen vastaavat kaipasivat enemmän vuorovaikutusta ja yhteistyötä kollegoidensa kanssa. Erityisesti kaivattiin tuoteideoiden ja tavarantoimittajavinkkien jakamista.

Kiireisen kevään jälkeen ajatukset kohti tulevaa
Sain hahmotettua nykytilanteen erilaisten ja erityyppisten museoiden näkökulmasta. Havaintojen ja keskustelujen perusteella kykenen rakentamaan selkeät painopisteet museokauppakonseptin kehittämiselle.

Analyysikierrosta käsitellään vielä seuraavassa Euro enemmän -blogissa, joka julkaistaan elokuussa. Siinä kirjoitan projektin jatkotyöstä ja tulevista tapahtumista. Nyt tarkoituksena on ryhtyä hahmottelemaan museokauppakonseptin keskeisiä osa-alueita ja niihin liittyviä toimenpiteitä. Tämä työ on käynnissä ja jatkuu heinäkuun lopulla, kunhan kesälomat on kärsitty.

Oikein oivallista ja rentouttavaa kesälomaa kaikille! Ja suuret kiitokset analyysissä mukana olleille museoille ajasta, hyvästä keskustelusta ja saaduista tiedoista ja kommenteista.

Mikko Tapanainen, KTM
Kirjoittaja on kaupan ja palveluiden kehittämisen asiantuntija ja työskentelee kaupan kehittäjänä Simigroup Oy:ssä.

Lue Tapanaisen aikaisempi blogikirjoitus täältä.

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Historiapolitiikkaa ja kulttuurista omimista

Alkuperäinen kuva: Ancient Corinth Ruins / Erik Drost (Wikimedia Commons/CC BY 2.0)


Historialla politikoidaan ja kulttuuria omitaan. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä nyt tarvitaan museoiden ydinosaamista.


Museoiden perinteiset ydintehtävät ovat historian ja kulttuuriperinnön tallentaminen, tutkiminen ja esittäminen. Tällä hetkellä näiden ydintehtävien ympärillä käydään hämmentävää keskustelua, joka on nostanut arkiseen käyttöön termit ”historiapolitiikka” ja ”kulttuurinen omiminen”.

Historiapolitiikkaa on se, että historiaa hyödynnetään tietoisesti jonkin poliittisen päämäärän saavuttamisessa. Tämän tyyppisessä historian hyödyntämisessä arvoa ei anneta historiantutkimukseen kiinteästi liittyville objektiivisuudelle ja lähdekritiikille. Päinvastoin. Historiasta poimitaan tapahtumia ja tulkintoja, joita voi hyödyntää omien poliittisten tavoitteiden toteuttamisessa. Räikeintä historiapolitiikka on yleensä diktatuureissa ja muissa epädemokratioissa sekä kriisien, kuten sotien, yhteydessä.

Historiapolitiikka on luonnollisesti myös populistien yhteiskunnallisen vaikuttamisen työkalupakissa. Historiasta haetaan jos mitäkin faktaa oman itsen korostamiseen ja toisten väheksymiseen. Lähteeksi riittää yleensä sosiaalinen media.

Historiapolitiikassa on lähimaistamme viime vuosina kunnostautunut erityisesti Puola. Siellä kiellettiin vankeustuomion uhalla kutsumasta toisen maailmansodan aikana Puolan maaperällä sijainneita keskitysleirejä puolalaisiksi leireiksi. Lisäksi maan johto on ohjannut vahvasti Gdanskissa avatun Toisen maailmansodan museon sisältöjä. Myös naapurimaamme Venäjä on jatkanut historiapolitiikkaperinteitään mm. Krimin valtauksen yhteydessä.

Eniten historiapoliittista silmien pyöritystä on viime viikkoina aiheuttanut Intia. Siellä maan johtavat hindunationalistit ovat tehneet Intian historiasta vähintäänkin kummallisia päätelmiä ja olettamuksia, joihin on sisältynyt mm. se, että intialaisilla oli käytössään internet ja tietoliikennesatelliitteja jo tuhansia vuosia sitten.

Tällä hetkellä historiapolitiikkaa enemmän Suomessa puhutaan kuitenkin kulttuurisesta omimisesta. Keskustelu ryöpsähti liikkeelle, kun YLE hyllytti lastenohjelma Herra Heinämäen, koska ohjelmassa oli hahmo, joka pukeutui intiaanipäähineeseen. Kulttuurisesta omimisesta käydyssä keskustelussa esiin nostettujen esimerkkien keskiössä ovat etenkin olleet saamelaiset ja heidän kulttuuriinsa liittyvien tunnusten, kuten saamenpuvun, käyttö.

Kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa on noussut esiin kysymys siitä, kenellä on oikeus alkuperäiskansojen kulttuurin tallentamiseen, tutkimiseen ja esittämiseen. Jyrkimmät ovat rajaamassa näitä oikeuksia vain alkuperäiskansojen edustajille. Samassa yhteydessä on kysytty, kuinka alkuperäisiä alkuperäiskansat ovat kulttuuriinsa liittyvien tunnusten käyttäjinä ja omistajina, kun käytännössä kaikilla asioilla on juuret, jotka johtavat kansallisten rajojen ja yksittäisten kansanryhmien ulkopuolelle.

Suomen museoliitto on saanut valmiiksi vuoteen 2023 ulottuvan strategiansa ja siihen liittyvän toimintaympäristöanalyysin. Yksi selkeä näkymä on, että museoiden odotetaan enenevässä määrin osallistuvan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Historiapolitiikkaan ja kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa alamme on toistaiseksi ollut ainakin julkisesti sivussa. Tämä on hieman kummallista, sillä keskusteluhan koskee museoiden toiminnan keskeisintä ydintä.

Uskoakseni olemme yksimielisiä siitä, että museoiden sisältötyöhön ei saa kohdistua poliittista ohjausta missään muodossa. Museopäivillä pitämässään esitelmässä Berndt Arell Fotografiskasta totesi, että Ruotsissa tämä on mainittu erikseen museolaissa. Kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa puolestaan epäilen mielipiteiden jakautuvan, mutta toivottavasti kukaan ei ole rajaamassa museoiden autonomisuutta sisältöjen tuottamisessa myöskään kulttuuriseen omimiseen liittyvän argumentoinnin perusteella.

Ei ole museoiden eikä etenkään yhteiskunnan ja sen sisällä olevien eri kulttuurien edustajien etu, jos näyttelyt kertovat ja kokoelmat karttuvat vain näkökulmalla ”meidän historiamme ja kulttuurimme”. Tällaisesta ei ole koskaan ole seurannut mitään hyvää. Museoilla onkin tämän näkymän edessä merkittävä tehtävä toimia kehityksen jarruna. Tähän tehtävään museoilla on riittävästi osaamista, joka perustuu sekä objektiivisuuteen että museoetiikkaan.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Vieraskynä: Museokaupat syynissä Euro enemmän -hankkeessa

Kuva: Mikko Tapanainen

Suomen museoliitto on käynnistänyt museokauppojen kehittämishankkeen Euro enemmän. Mutta kuinka lähdetään liikkeelle hankkeessa, jonka tavoitteena on noin 7 miljoonan euron lisätulo museoille vuoteen 2022 mennessä? Simigroup Oy:n Mikko Tapanainen kertoo tarkemmin.


Euro enemmän -hanke on käynnistynyt tiedonkeruulla ja museokauppojen nykytilan analyysillä. Tähän hankkeen ensimmäiseen vaiheeseen on valikoitunut yhteensä 18 erikokoista museota Jyväskylästä, Tampereelta, Turusta ja pääkaupunkiseudulta. Osa museoista ilmoitti kiinnostuksestaan olla mukana ja osa valittiin mukaan jo etukäteen. Museoiden joukko on moninainen. Mukana on taidemuseoita, kulttuurihistoriallisia museoita ja erikoismuseoita, jotka eroavat toisistaan myös resursseiltaan.

Tässä vaiheessa työtä kartoitetaan muun muassa museoiden mielipiteitä ja näkemyksiä museokauppojen kehittämisestä. Museovierailujen yhteydessä tehdään lisäksi museokaupan pikainen visuaalinen arviointi.

Käynnit ovat mielestäni olleet erittäin positiivisia, ja Euro enemmän -hankkeelle on paljon odotuksia. Tuntuu siltä, että erityisesti museokaupoissa toimivat henkilöt toivottavat tämän projektin tervetulleeksi, koska se mahdollistaa vuorovaikutuksen muiden, samojen haasteiden kanssa toimivien kollegoiden kanssa. Yksi tärkeä havainto onkin ollut se, että meidän pitäisi löytää keino lisätä kokemusten vaihtoa ja vuorovaikutusta myös museokaupoista vastaavien henkilöiden kanssa.

Vaikka kaikki museot ovat erilaisia, ovat näkemykset ja odotukset museokauppojen kehittämisestä pääosin yhteneväisiä. Esimerkiksi sitä, että museokauppa nähdään osana kävijän museokokemusta, pidettiin hyvin tärkeänä. Samoin useimmat haluaisivat saada museokauppaan myös asiakkaita, jotka eivät välttämättä juuri sillä kerralla käy museossa. Jälkimmäinen tuli esille niissä museoissa, jotka sijaitsevat vilkkaiden jalankulkuvirtojen varrella.

Yhteiset näkemykset antavat uskoa siihen, että kykenemme luomaan museokauppakonseptin, joka auttaa museoita kehittämään omaa kaupallista toimintaansa. Merkittävä havainto on myös ollut se, että useilla museoilla on kaavailuja oman kauppansa kehittämiseen. Osa aikoo toteuttaa kehitysprojektinsa jo varsin nopealla aikataululla ja toivoisi hankkeen kehittämän konseptin valmistuvan siten, että siitä olisi apua kehitystyössä. 

Euro enemmän -hankkeen tavoitteena on kuitenkin tehdä kokonaisuus, joka mahdollistaa museokauppojen pitkäaikaisen kehittämisen siten, että työ tukee taloudellista tavoitetta – Euro enemmän per kävijä – vuoteen 2022 mennessä. Yhtä lailla fokuksessa on myös kehittää mielikuvaa museoista siten, että museot ovat yhä houkuttelevampia asiakkaille.

Museovierailuista on suoritettu noin 70 % ja loput tehdään toukokuun aikana. Analyysistä laaditaan yhteenveto, jonka tiivistelmä jaetaan myös museoille – tämä tapahtunee kesäkuussa, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Seuraavassa vaiheessa – siis kesälomien jälkeen – aloitetaan museokauppakonseptin sisällön hahmottelu. Tämä työ kestänee syyskuun loppuun. Tätä seuraavista vaiheista kirjoitan lisää, kunhan saamme analyysin yhteenvedon tehtyä.


Mikko Tapanainen, KTM
Kirjoittaja on kaupan ja palveluiden kehittämisen asiantuntija ja työskentelee kaupan kehittäjänä Simigroup Oy:ssä.

Mikolla on laaja kokemus kaupan kehitysprojekteista sekä Suomessa että muualla Euroopassa. Mikko on myös intohimoinen museovierailija ja bongaa kaikilta matkoiltaan ainakin yhden uuden museon. Mikon harrastuksiin kuuluvat museoiden lisäksi kaikenlaiset kulttuuritapahtumat, ammattiin liittyvien juttujen kirjoittaminen, lukeminen (erityisesti klassikot), hyväntekeväisyys ja kaikenlainen liikkuminen.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Vieraskynä: Museoalan ammattiliitto syntyi ajamaan uuden museosukupolven asiaa

Knut Drake oli 1960- ja 70-lukujen taitteessa monessa mukana Suomen museokentällä. Vuotta ennen Museoalan ammattiliiton perustamista Drake oli väitellyt tohtoriksi aiheenaan Hämeen linna keskiajalla. 1964–70 hän toimi Hämeenlinnan historiallisen museon johtajana ja vuodesta 1973 alkaen Turun kaupungin museotoimen johtajana. Kuvassa Drake eturivissä keskellä harmaassa puvussa. Kuva on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen 100-vuotisjuhlasta Kansallismuseon kirjastosta 7.5.1970. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.


Museoalan ammattiliitto MAL ry perustettiin vuonna 1969. Liiton perustamiseen johtaneet syyt kietoutuivat museoalan kasvavan henkilöstön ja sen koulutuksen sekä työmarkkinoiden kehittymisen ympärille. Nämä tarpeet ovat edelleen ajankohtaisia museoalalla. Mutta minkälainen prosessi oli itse ammattiyhdistyksen syntyminen? Tästä meille kertoo MAL ry:n historiaa kirjoittava Uula Neitola.




Nuori Knut Drake pyyhki räntäsateesta kastunutta kaulustaan Amos Andersonin taidemuseon aulassa lokakuisena iltapäivänä. Alkamaisillaan oli kokous, joka vaikuttaisi pitkään museoalan henkilöstön tulevaisuuteen. Hyvinvoinnin lisäännyttyä julkisen sektorin työvoima oli kasvanut 1960-luvulta alkaen ja korkeakoulutettuja oli työmarkkinoilla yhä enemmän. Tämä tarkoitti museoalan osalta ennennäkemätöntä kasvua henkilöstössä, joka koostui uusin aattein varustetusta museoväestä. 



Ilmoilla oli suuria kysymyksiä. Omaksuisiko museoala solidaarisuuden ja järjestäytymisen periaatteet? Miten saisi yhdistettyä generoituvan museoalan ja sen usean sukupolven ammattilaiset? Olisiko tuleva yhdistys kannattava ja mikä sen nimeksi tulisi? 



Jännitystä lisäsi se, että museoalan koulutusta oli alettu kehittää 1960-luvulla: museologiasta oli saatu yliopistossa opetettava oppiaine ja konservaattorien koulutus oli alkanut. Toisaalta yhä useampi myös tempaistiin yliopiston penkiltä suoraan museotyöhön heti alemman korkeakoulututkinnon valmistuttua. 



Kaikki tekijät tuli ottaa huomioon. Tiedossa oli, että museoalan henkilöstöyhdistys toimisi vapaaehtoispohjalta. Ei kokouspalkkioita, ei ylimääräistä liikkumavaraa. Vaikka yhdistyksen tulevaisuus oli avoin, usko siihen oli vahva. Niinpä Yrjönkadun puolella sijaitseva ovi kävi tiuhaan.



Museoalan ammattiliiton perustava kokous pidettiin 25.10.1969. Lämpimään kokoushuoneeseen ahtautui 58 museoalan edustajaa ympäri maata sekä joitain opiskelijoita. Joukossa kuiskuteltiin. Jo alusta alkaen haluttiin pitää huolta siitä, että kaikki museoalan työntekijät tulevat kuulluiksi, joten läsnä oli edustajia kaikista työntekijäryhmistä. Yhteenkuuluvuuden tunne oli suuri. 



Kokous totesi alkuun, että museoala tarvitsi itselleen ammatillista edunvalvontaa ja että yhdistyksellä oli sekä sosiaalinen että ammatillinen tilaus. Yhdistys perustettiin yksimielisesti ajamaan museoalan kasvavan henkilöstön asiaa. Knut Drake huokaisi helpotuksesta.




Yhdistyksen tarve kartoitetaan




Perustamiskokousta enteilevä puoli vuotta oli ollut täynnä valmisteluja. Jo maaliskuussa 1969 muinaistieteellisen toimikunnan virkailijat olivat tehneet aloitteen museoalalla työskentelevien ammatillisen yhdistyksen perustamisesta. Ehdotuksesta oli kiinnostuttu silmiinpistävästi, mikä oli pian johtanut valmistelevan toimikunnan perustamiseen. Innokkaimpia puuhamiehiä olivat filosofian tohtori Drake ja intendentti Jouko Voionmaa, jotka kutsuivat koolle työryhmän havainnollistamaan ja suunnittelemaan tulevaa yhdistystä. 



Maaliskuun lopussa työryhmä kokoontui Kansallismuseossa muodostaakseen valmistelutoimikunnan, jonka jäseniksi valikoituivat Draken lisäksi Aarni Erä-Esko, Riitta Heinonen, Pirjo Varola, Lasse Laaksonen ja Veikko Kiljunen. Toimikunta laati heti kyselylomakkeen, jossa selvitettiin Kansallismuseon ja Helsingin kaupunginmuseon henkilökunnan jäsenten virka-asemat ja koulutuspohja. Lisäksi kysyttiin vastaajien mielipiteitä perustettavan yhdistyksen toimialasta ja jäsenkannasta sekä yhdistyksen tarpeellisuudesta – ja tietenkin vastaajien halukkuudesta liittyä yhdistykseen. Tulokset olivat lupaavia.

Kevään tulo löi lisää vettä kiukaalle. Suomen museoliiton vuosikokouksen yhteydessä Riihimäellä 19.4.1969 valmistelutoimikunta sai virallisen mandaatin. Onnistumisen tunteen herätti se, että mukaan saatiin myös maakunnallisten museoiden ja Suomen museoliiton edustajat. Draken ja Voionmaan lisäksi toimikuntaan valikoituivat Bengt von Bonsdorff, C.J. Gardberg ja Martti Helin. Sihteeriksi kutsuttiin Rainer Knapas.

Loppukesästä toimikunta laati alustavan sääntöehdotuksen, joka lähetettiin lausuntoa varten maan kaikkiin museoihin. Saatujen vastausten ja ehdotusten perusteella laadittiin korjattu sääntöehdotus, joka edelleen syyskuun lopulla lähetettiin maan kaikille museotyöntekijöille. Samalla lähetettiin myös kutsu saapua yhdistyksen perustavaan kokoukseen. 



Lyhyessä ajassa oli saatu aikaan paljon yhdistyksen tulevaisuutta varten.




Edustavasta nimestä yhteiseksi järjestöksi




Amos Andersonin museossa tunnelma tiivistyi. Neljä vuotta auki ollut museo puolen vuosisadan ikäisessä rakennuksessa täyttyi keskustelusta. Odotetusti Drake valittiin yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Ja kuten usein käy, ensin valitaan tekijät, vasta sitten nimi. 



Yhdistyksen nimestä oli käyty debattia jo valmistelevan työryhmän keskuudessa. Pitkän ja vakaan harkinnan tuloksena oli päädytty siihen, että museoalan heterogeenistä joukkoa edustavan yhdistyksen potentiaalinen nimi voisi olla "Museomiesten yhdistys". Ehdotus oli saanut kannatusta, mutta valmisteleva toimikunta oli päättänyt jättää nimikysymyksen perustavaa kokousta varten. 



Ilmassa aavisteli jo tulevaisuuden kysymys keskusmarkkinajärjestökysymyksestä, kun Jouko Heinonen ehdotti yhdistykselle perinteikästä ay-nimeä "Suomen museotyöläiset". Toini-Inkeri Kaunonen puolestaan ehdotti, että yhdistys profiloituisi TVK:laiseen henkeen nimellä "Museovirkailijoiden yhdistys".

Vilkkaan keskustelun jälkeen hyväksyttiin nimeksi lopulta ”Museoalan ammattiyhdistys – Museifackföreningen”. Säännöt vahvistettiin ja hyväksyttiin pääasiallisesti komitean ehdotuksen mukaisesti. 
Museoalan työntekijöiden edunvalvonta sai alkunsa.



Tästä kaikesta hyötyi etenkin museoalan uusi sukupolvi, jota Drake on myöhemmin kuvannut museoalan kolmanneksi sukupolveksi. Tämä museoväki otti vastuun museotoimesta 1960-luvulla ja jatkoi työtään 1990-luvulle, joten kyse oli todellakin kokonaista sukupolvea koskettaneesta asiasta.




Uula Neitola

Kirjoittaja on historioitsija ja museoalan monipelaaja.
Työn alla oleva Museoalan ammattiliiton 50-vuotishistoriateos julkaistaan juhlavuonna 2019.