torstai 12. huhtikuuta 2018

Pelittääkö museoissa?


Tarinat peliin -hanke teki syksyllä 2017 kaksi museoille suunnattua kyselyä, joiden tarkoituksena oli kartoittaa museoiden kokemuksia peliprojekteista sekä virtuaalisen todellisuuden ja mallinnusteknologian hyödyntämisestä. Mutta mitä kyselyiden vastaukset kertovat niistä haasteista ja mahdollisuuksista, joita pelimaailma ja uusi teknologia museoille tarjoavat? Tätä meille avaa Tarinat peliin -hankkeen projektikoordinaattori Pauliina Kinanen.


Museoiden peleillä opetuksellinen tavoite

Nykypäivänä peleillä tarkoitetaan usein digitaalisia pelejä, joita pelataan älypuhelimilla, tableteilla, tietokoneilla ja pelaamiseen tarkoitetuilla konsolilaitteilla. Yhä enemmän pelejä tehdään myös virtuaalitodellisuuteen. 



Pelien lajityyppejä voi jaotella monella tavalla. Usein käytetään jakoa viihdepeleihin ja hyötypeleihin (engl. serious games). Viihdepelejä ovat esimerkiksi erilaiset ajopelit, räiskintäpelit, strategiapelit tai urheilupelit. Hyötypelit on suunniteltu pääasiassa muuta kuin viihdekäyttöä varten. Niitä ovat esimerkiksi oppimispelit, mutta myös terveyden edistämiseen tai tuotannon suunnitteluun liittyvät pelit.



Museoiden perustehtävän näkökulmasta oppimispelit ovat niille ominaisimpia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että viihteellisyys, hauskuus ja jännittävyys pitäisi unohtaa – päinvastoin! Ne juuri ovat edellytyksiä onnistuneille peleille.

Tarinat peliin -hankkeen tekemän kyselyn ja muun hankkeessa tehdyn kartoitustyön perusteella suomalaisilla museoilla on eniten kokemusta verkkosivustoilla pelattavien pelien – tai pelillisten verkkosivujen – parista. Tällaisia ovat esimerkiksi Teatterimuseon Skene, Espoon kaupunginmuseon Aarre Espoossa tai Suomen Pankin rahamuseon Rahapolitiikkapeli. 



Osa museoiden tuottamista peleistä on pelattavissa vain museorakennuksen sisällä joko museon tarjoamilla tai omilla laitteilla. Varsinaisia Appstoresta tai GooglePlay-kaupasta ladattavia iOS- tai Android-mobiilipelejä olemme löytäneet kolme: Valokuvataiteen museon Darkroom Mansion, Mobilian On the Road -peli ja opiskelijatyönä toteutetut 25 mobiilipeliä museokeskus Vapriikille. Kaikissa museopeleissä on tavalla tai toisella opetuksellinen tavoite, ja ne ovat käyttäjälleen ilmaisia.


Virtuaalitodellisuus, lisätty todellisuus ja 3D-mallit

Museot ovat hyppäämässä virtuaalimaailmaan. Viime kuukausina olemme saaneet lukea uutisista kuinka Kansallismuseossa pääsee astumaan virtuaalisesti R. W. Ekmanin tauluun ja Päämajamuseossa kokemaan Tuntemattoman sotilaan virtuaalitodellisuudessa. Myös lisättyä todellisuutta on museoissa kokeiltu jo useiden vuosien ajan.

Virtuaalitodellisuudella (engl. virtual reality, VR) tarkoitetaan keinotekoista ympäristöä, joka pyrkii simuloimaan jotakin todellista ympäristöä tai luomaan täysin kuvitteellisen ympäristön. Virtuaalitodellisuus vaatii toimiakseen VR-lasit, ja myös älypuhelimille on tarjolla virtuaalitodellisuuden mahdollistavia lisälaitteita ja -sovelluksia. Lisätyllä todellisuudella (engl. augmented reality, AR) puolestaan tarkoitetaan älykännykän tai tabletin läpi katseltavaa näkymää, johon on tietokonegrafiikan keinoin lisätty elementtejä, kuten kuvaa, ääntä, videoita, tekstiä tai GPS-informaatiota.

Tarinat peliin -hankkeen kyselyn ja kartoituksen perusteella lisätyn todellisuuden mahdollisuuksia on kokeiltu etenkin Turun yliopiston vetämissä suurissa Futuristic History- ja Miracle-hankkeissa. Lapin maakuntamuseo puolestaan käytti lisättyä todellisuutta herättämään henkiin Olimme ystäviä -näyttelyn valokuvia. Gallen-Kallelan Museossa toteutettiin lisätyn todellisuuden sovellus, joka kertoi Mary Gallen-Kallelan kadonneen rannerenkaan tarinan. 



Useissa museoissa on myös tehty esineistä tai koko museotilasta 3D-mallinnoksia, jotka mahdollistavat esineiden pyörittelemisen ja tutkimisen tietokoneen ruudulla ja virtuaalisen museokierroksen. Urheilumuseo on tuottanut 75 3D-mallia esinekokoelmistaan. Virtuaalikierroksen voi tehdä esimerkiksi Gallen-Kallelan Museossa, Sukellusvene Vesikossa ja Ateneumissa.


Museoiden kokemuksia yhteistyöstä


Kyselyiden mukaan museot ovat toteuttaneet pelejä ja erilaisia sovelluksia niin oppilaitosten kuin alan yritystenkin kanssa. Aloite yhteistyölle on tullut joko museolta tai yhteistyökumppanilta. Yhteistyökumppani on saattanut löytyä myös museon työntekijän henkilökohtaisten kontaktien tai tarjouskilpailun kautta. 



Kehitysprojektit ovat kestäneet parista kuukaudesta pariin vuoteen riippuen projektin laajuudesta ja sujuvuudesta. Rahoitusta kehitystyölle on haettu Museoviraston innovatiivisten hankkeiden tuesta, EU-ohjelmista ja erilaisista säätiöistä. Oppilaitosyhteistyössä rahaa ei ole välttämättä liikkunut lainkaan ja museon henkilökunta on osallistunut kehitystyöhön osana työtään.

Yhteistyössä eri alojen toimijoiden kanssa on haasteensa. Haasteet ovat kyselymme mukaan liittyneet niin rahoitukseen, sisältöjen tuottamiseen kuin tekniikan ymmärtämiseen. Ennen kehitystyön aloittamista museossa onkin syytä miettiä, miksi peli halutaan tuottaa. Mikä on haluttu tavoite ja onko peli oikea tapa saavuttaa tavoite? Tavoitteen määrittely on syytä esittää selkeästi myös yhteistyökumppanille. Pelinkehitys on kallista, joten museon pitää myös miettiä, millainen peli museon resursseilla saadaan aikaan ja onko sen tekeminen järkevää.

Museoissa on valtavasti sisältöjen asiantuntemusta, mutta pelien kohdalla haasteeksi saattaa muodostua sisältöjen käsikirjoittaminen tarpeeksi tiiviiseen, kiinnostavaan ja kohderyhmälle sopivaan muotoon. Museon näyttelytekstit eivät sellaisenaan käänny pelin käsikirjoitukseksi, vaan vaativat museon sisältöasiantuntijalta uudenlaista näkökulmaa.

Uuden teknologian ymmärtäminen ja hyödyntäminen saattaa olla vaikeaa usein humanistitaustaiselle museotyöntekijälle. Yhteistyökumppanin kanssa tulisi pystyä puhumaan samaa kieltä, mikä vaatii puolin ja toisin avointa mieltä ja uuden oppimisen halua. Tekniikkaan ja rahoitukseen liittyy myös kysymys pelien tai digitaalisten sovellusten ylläpidosta ja päivityksestä. Pelit ja sovellukset tuotetaan usein projektirahoituksella, joka ei välttämättä ota huomioon jatkuvaa päivitystarvetta. Vaarana on, että suurella vaivalla tuotettu sovellus on jo muutaman vuoden kuluttua tekniikaltaan vanhentunut ja jopa käyttökelvoton. 



Onko museoille sijaa pelimaailmassa?


Haasteita riittää, mutta parhaassa tapauksessa pelien ja muun uuden teknologian avulla on mahdollista saavuttaa uusia yleisöjä ja välittää museon sisältöjä aivan uudenlaisella tavalla. Kuten eräs kyselyymme vastanneista totesi, pelit ovat mahtava museopedan väline. Eräs haastattelemamme pelialan asiantuntija puolestaan totesi, että monet pelintekijät haluavat tehdä pelejä, joilla on hyvä tarkoitus. Moni pelinkehittäjä on myös aidosti kiinnostunut historiasta.

”Historia on täynnä mielenkiintoisia tarinoita ja tapahtumia, upeita esineitä ja järisyttäviä ihmiskohtaloita, joita peleissä voidaan hyödyntää. Museon näkökulmasta tärkeää on historiallisuuden vaaliminen ja kiva, jos käyttäjä tulisi samalla vielä oppineeksikin jotain pelatessaan!” (kyselyn vastaus)

Kulttuuriperintöä ja historiaa on toki käytetty inspiraationa myös kaupallisissa peleissä (esim. Assassin's Creed tai Attentat 1942), mutta museot eivät (vielä) ole profiloituneet sisältöasiantuntijoina ja potentiaalisina yhteistyökumppaneina pelialan suuntaan. Eräs kyselymme vastaajista kommentoikin aiheellisesti:

”Museoiden on vaikea satsata pelinkehittämiseen sellaisia summia, joita yritykset haluaisivat työstään laskuttaa. Näkisin, että museot voisivat tuoda kulttuurihistoriallisia sisältöjä peliteollisuuden käyttöön yhteistyökumppaneina, sisällöntarjoajina --”.

Voisivatko museot esimerkiksi myydä asiantuntemustaan historiaan sijoittuvaa seikkailupeliä suunnittelevalle pelifirmalle? Olisiko museoiden esineistä tai taideteoksista tehdyille virtuaalimalleille tai kokonaisille virtuaalikokemuksille kysyntää markkinoilla? Muun muassa nämä ovat kysymyksiä, joita on vielä tarkasteltava Tarinat peliin -hankkeessa.


Pauliina Kinanen
Kirjoittaja on Tarinat peliin -hankkeen projektikoordinaattori ja Suomen museoliiton koulutus- ja kehittämisasiantuntija.



-----------------
Lähteet

Tarinat peliin -hankkeen tekemien kyselyiden vastaukset
Ammattinetti, Peliteollisuus
Hyötypelien ostajan opas, SeGaBu-hanke
-----------------



Tämä kirjoitus aloittaa Tarinat peliin -hankkeen aihepiirejä käsittelevän blogisarjan, jossa julkaistaan vuoden 2018 aikana kirjoituksia muun muassa hankkeen pilottimuseoiden peleistä ja kaupallisen pelimaailman esimerkeistä museoihin liittyvien sisältöjen hyödyntämisessä.



Seuraa hanketta:


www.museoliitto.fi/tarinatpeliin
www.facebook.com/tarinatpeliin

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Kutsu poliitikkoasiakkaasi käymään

Alkuperäinen kuva: Алексей Решетников (muokattu)

Poliitikkojen olisi tiedettävä paremmin, mitä museoissa tehdään. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä haastaakin nyt museot kutsumaan poliitikkoja vierailulle museoon jo kolmannen kerran, kun Museoliiton Kutsu poliitikko museoon -kampanja käynnistyy jälleen. 




Museoiden rahoituksesta tai liikevaihdosta keskimäärin noin 80 % tulee poliittisen päätöksenteon kautta. Suurimmassa osassa museoista poliitikot ovat myös päättäjinä lautakuntien tai hallitusten jäseninä. Ei lienekään väärin todeta, että poliitikot ovat museoiden tärkeimpiä asiakkaita. Museoiden taloudellisen ja muun menestyksen kannalta on keskeistä, että tällä asiakasryhmällä on riittävät tiedot tehdä museopalveluja koskevia ostopäätöksiä ja hallinnollisia ratkaisuja.

Kun poliitikot tekevät päättäjinä museoita koskevia ratkaisuja, heitä ei yleensä mielletä ensimmäisenä museoiden asiakkaiksi. Ehkä hyvä näin, mutta hyvä ei ole, jos emme ole poliitikkojenkin kohdalla asiakaskeskeisiä eli jos emme aktiivisesti selvitä, mitä tarpeita poliitikkojen edustamilla tahoilla on museopalveluille. Vähintään yhtä kohtalokasta on, jos emme aktiivisesti tuo esiin palvelutarjontaamme, osaamistamme ja yhteiskunnallista merkitystämme kulttuuristen, sosiaalisten, taloudellisten ja koulutuksellisten tavoitteiden toteuttamiseksi.

Poliitiikkoasiakasryhmälle suunnatuille markkinointi- ja viestintäkampanjoille on vuonna 2018 erityinen tarve. Poliitikot arvioivat tällä hetkellä poikkeuksellisen aktiivisesti pitkäjänteisiä tarpeita museoiden palveluille alueellisella, valtakunnallisella ja eurooppalaisella tasolla. Pohdintojen tuloksena alueellisten ostopäätösten perusteet päätetään maakuntavaalien yhteydessä syksyllä 2018. Valtakunnalliset hankintapäätökset linjataan kevään 2019 eduskuntavaaleissa ja niitä seuraavissa hallitusneuvotteluissa. Eurooppalaisten eurojen kohteet määritellään kesän 2019 eurovaaleissa.

Museoiden antama arvio poliitikkojen kyvystä tehdä järkeviä ostopäätöksiä ja hallinnollisia linjauksia ei tavallisesti ole kovinkaan mairitteleva. Yleinen näkemys on, että poliitikkojen ymmärrys siitä, mitä museot tekevät ja miten merkittävää palveluja museot tuottavat hyvinvointiyhteiskunnalle, on puutteellinen.

Jos museo ei miellä poliitikkoa asiakkaaksi, puutteellisen osaamisen korjaaminen jää ihmettelyn asteelle. Kielteiset hankintapäätökset kuitataan toteamalla, ettei kerta kaikkiaan ymmärretä, miksi museoiden kassat eivät täyty myönteisten osto- ja rahoituspäätösten seurauksena. Tässä yhteydessä poliitikkoasiakkaista ja heidän kyvykkyydestään saatetaan antaa melko karkeitakin arvioita.

Jos museo taas mieltää poliitikon avainasiakkaaksi, kielteiset osto- ja rahoituspäätökset vievät peilin äärelle kysymään, mitä olisimme voineet tehdä toisin, mitä puutteita palvelutarjonnassamme oli sekä miksi markkinointiviestimme ei tuottanut toivottua tulosta. Näin tehdään jo automaattisesti poliitikkoja vähäpätöisempien asiakkaiden kohdalla. Tällaisia asiakkaita kutsutaan yleisimmin kävijöiksi tai yleisöksi.

Suomen museoliitto on vuodesta 2015 alkaen järjestänyt markkinointi- ja viestintäkampanjan, jolla rohkaistaan museoita kutsumaan poliitikkoja tutustumaan museoiden osaamiseen ja palveluihin. Tänä vuonna juhlavan raamin kampanjaviikolle ja kutsuille antaa meneillään oleva kulttuuriperinnön eurooppalainen teemavuosi.

Kutsu poliitikko museoon -kampanjaviikko järjestetään viikolla 35 (27.–31.8.). Varaa siis jo nyt aika kalenteriisi ja lähetä museosi kannalta tärkeimmille poliitikoille kutsu viimeistään kesäkuussa. Suomen museoliitto on tietenkin mukana ja tukee kampanjaa omalla viestinnällään ja muilla toimillaan.



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

torstai 29. maaliskuuta 2018

Onko Avantin palo sammutettu väärin?



Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä miettii tällä kertaa VOS-rahoituksen käytön valvontaa. Jospa valvonnassa keskityttäisiin tulevaisuudessa siihen, mitä rahalla on saatu aikaan, eikä siihen, miten rahat on käytetty.



Kamariorkesteri Avanti on ongelmissa. Opetus- ja kulttuuriministeriö on päättänyt periä orkesterilta takaisin valtionosuuksia 500 000 euroa. Takaisinperinnän peruste on se, että Avanti on raportoinut väärin tai vanhan ohjeistuksen mukaisesti valtionosuuskelpoiset henkilötyövuodet. Tämän seurauksena orkesteri on saanut ministeriöltä liikaa rahaa. Virhe tuli esiin, kun orkesteri pyysi tarkennuksia raportointikäytäntöihinsä.

Virhe on epäilemättä tapahtunut, kun sekä Avanti että opetus- ja kulttuuriministeriö ovat näin todenneet. Virheestä seuraava rangaistus on sen sijaan ylimitoitettu. Julkisuudessa olevan tiedon mukaan Avantin toiminta loppuu, koska sillä ei ole mitään mahdollisuuksia maksaa ministeriön perimää summaa. Helppo uskoa. Orkesteri ei ole tehnyt ylimääräisellä rahalla voittoa ja sen mukaista tasekertymää, jolla ministeriöstä tuleva lasku voitaisiin kuitata. Ylimääräinen raha on käytetty Avantin yhteiskunnallisen tehtävän toteuttamiseen.

Tehtävässään Avanti on onnistunut vähintäänkin hyvin, jos on uskominen orkesterin puolesta kirjelmöivien mielipidettä. Joukosta ei puutu juurikaan ketään tämän hetken kansallisista orkesterimusiikki-ikoneista. Myöskään ministeriö ei ole kannanotoissaan nostanut esiin, ettei Avanti olisi tehnyt hyvää työtä.  


Nyt kun on selvinnyt, että OKM on virheellisesti panostanut Avantiin enemmän kuin oli ollut tarkoitus, olisi selvitettävä, mitä sellaisia tuloksia Avanti on saavuttanut, jotka ilman tahatonta extrapanostusta olisivat jääneet saavuttamatta. Jos lisärahalla ei saatu aikaan mitään tai tulokset ovat olleet jopa kielteisiä suomalaisen kamarimusiikin, kuulijoiden ja kulttuurin kannalta, on selvää, että rahat pitää periä takaisin korkojen kanssa. Jos taas Avantin tahaton lisärahoitus on keskeisin tekijä siinä, että orkesteri on pystynyt tukemaan lukuisten eturivin muusikkojen uraa ja sen mukana koko kamarimusiikkigenreä, ei rahan takaisin perinnälle ole perusteita, tai se voidaan periä ja maksaa takaisin tulospalkkiona.

Edellä oleva toimintamalli ei todennäköisesti toteudu. Tulosten arvioinnin sijasta päätöksen perusteiksi jää arvio siitä, onko rahat kulutettu ja raportoitu ministeriön näkökulmasta oikein. Ministeriö perustaa päätöksensä arvioon palon sammuttamisesta palon sammumisen sijasta.

Takaisinperinnästä käydyssä julkisessa keskustelussa on korostettu rahoittajan luottamusta siihen, että rahan saajat raportoivat opetushallituksen järjestelmän kautta rahan käytön oikein. Ymmärrettävä toive ja vaatimus. Ongelma on se, että opetushallituksen käyttämä tietojen keräysjärjestelmä ohjeineen on kaukana selkeästä ja virheen mahdollisuus on ilmeinen. Tätä suurempi ongelma on se, että määritellessään, mihin mitäkin rahaa saa käyttää, opetushallitus samalla määrittää, miten teatterin, orkesterin tai museon on lupa työtään tehdä.

Ministeriön valvonta pistokokeineen on kiristynyt viime vuosina. Ministeriö on mm. edellyttänyt, että rahoituksen saajien on muutettava taloutensa seurantajärjestelmää siten, että tarkastajien on aikaisempaa helpompi nähdä, että rahat on käytetty rahoituksen myöntäjän haluamalla tavalla. Se, tuottaako seurantajärjestelmä tämän jälkeen tarpeellista tietoa museon, orkesterin tai teatterin ylläpitäjille toiminnan ja tuloksen seuraamiseen, ei ministeriön controllereita kiinnosta. 

Kulttuuriministerin pöydällä päätöstä odottava uusi VOS-järjestelmä perustuu museoalalla siihen, että rahoitusta saadakseen museon on osoitettava, että museolaissa määritellyt tehtävät on tehty ja tavoitteet saavutettu. Aikaisempaa tehtäväkeskeisempi rahoitusjärjestelmä on museoalalla toivottu uudistus. 



Juuri julkaistu museopoliittinen ohjelma puolestaan ohjaa museoita laajentamaan rahoituspohjaansa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ministeriö odottaa tulevina vuosina yksityisen rahoituksen olevan nykyistä suuremmassa roolissa.

Kummankin tavoitteen voi unohtaa, jos myös tulevina vuosina takaisinperintäuhalla ryyditetty valvonta keskittyy pelkästään siihen, miten rahat on käytetty, eikä siihen, mitä rahalla on saatu aikaan.

Ministeriön on luotettava, että rahoituksen saajilla on paras osaaminen päättää siitä, miten määriteltyihin tavoitteisiin päästään ja mikä on toimivin painotus resurssien käytössä. Sen, paljonko henkilötyötä tavoitteen saavuttamiseen käytettiin, ei pitäisi ainakaan opetusministeriötä kiinnostaa, puhumattakaan siitä, että ministeriö määräisi paljonko henkilötyötä tavoitteen saavuttamiseen saa tai pitää käyttää. Nämä mittarit saattaisivat tosin olla tärkeitä t y ö m i n i s t e r i ö l l e.

Uuden valvontakäytännön pilottina opetus- ja kulttuuriministeriö voisi käyttää Avantia. Ministeriö voisi arvioida orkesterin tuottamat tulokset ja päättää sen jälkeen, onko rahalle saatu vastinetta ja onko takaisinperinnälle edelleen perusteita. 



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Pitäisikö museota johtaa kuin yritystä?

Tausta: Freepik

ICOMin hallinnon ja johtamisen komitea (INTERCOM) kokoontui vuosittaiseen konferenssiinsa Intian Kolkatassa 23.–25.2.2018. Konferenssin teemana oli museoiden liiketoiminnallinen johtaminen (Entrepreneurial management in museums), josta Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä inspiroitui kirjoittamaan.



Liiketoiminallinen johtaminen ja yritysjohtaminen sekä niihin liittyvä muutosjohtaminen ovat INTERCOMin konferenssissa kuultujen esitelmien ja käytyjen keskustelujen perusteella museoiden agendalla kaikilla mantereilla. Yhteisenä selittäjänä rintaman taustalla ovat melko yllätyksettömästi taloudelliset syyt.

Museoilta odotetaan aikaisempaa suurempaa businessrahoituksen hankintaa julkisen rahoituksen korvaajaksi. Toinen taloudellinen syy on se, että julkisen rahoituksen perusteiksi odotetaan todisteita museotoiminnan mitatuista hyödyistä. Paine museoiden tulosten osoittamiseen joko talous- tai muilla vaikuttavuusmittareilla on ilmeinen, ja siihen vastaaminen edellyttää liiketoiminnallista tulokulmaa, jonka ytimessä on panos-tuotos-ajattelu.

Seminaarin alustusten ja pohdintojen perusteella liiketoiminnallinen johtaminen liitetään pääosin näyttelytoimintaan ja muun yksityisen sektorin rahoituksen hankintaan. Tämä on luonnollista, sillä näyttelytoiminnassa ja siihen liittyvissä oheispalveluissa liiketoiminnallinen ”raha, palvelu ja tulos” -ketju on ollut näkyvissä ja seurannassa jo vuosia. Keskusteluja tämän ketjun merkityksestä on lisännyt museoiden kävijämäärien nopea kasvu kaikkialla.

Museoiden näyttelyjen yhteiskunnallinen merkitys on siirtymässä nopeassa tahdissa sivistävän tiedon välittämisestä kansakuntien elinkeinoelämän vahvistamiseen. Kolkatan seminaarissa kuultujen esitelmien perusteella esimerkiksi Qatarissa museoilta odotetaan ennen muuta roolia maan elinkeinorakenteen monipuolistamisessa, kun maa valmistautuu öljyn jälkeiseen aikaan.  Toisessa öljymaassa eli Azerbaidžanissa museoita ollaan kehittämässä samoista syistä ja kulttuuri nähdään yhtenä osana viihdeteollisuutta.

Konferenssissa muistutettiin mieleen edesmenneen museologi Stephen Weilin prinsiippi, jonka mukaan ”museums need to transform themselves from being about something to being for somebody”. Kuullun perusteella museoiden liiketoiminnallinen “somebody” on ennen muuta kävijä ja mieluiten turisti.

Liiketoiminnallisen johtamisen ja tekemisen mallin omaksumisessa keskittyminen näyttelytoimintaan vie monessa mielessä harhaan. Jos ensinnäkin museoiden asiakkuus määritellään vain kävijän kautta, pääosa museoille rahaa tuovista julkisen sektorin asiakkuuksista jää huomiotta. Toiseksi liiketoiminnallisuus ja sen mukainen johtaminen ovat mahdollisia vain organisaatioissa, jotka kokonaisuudessaan toimivat liiketoiminnallisen ajattelun pohjalta. Kolmanneksi liiketoiminnallinen johtaminen on mahdollista vain rakenteissa, jotka mahdollistavat taloudellisen voiton tekemisen ja siihen liittyvän riskin kantamisen.

Näillä kriteereillä museot eivät ole sen enempää Suomessa kuin muuallakaan maailmassa (INTERCOMissa kuultujen esitelmien mukaan) valmiita ottamaan käyttöön liiketoiminnallisen tai yritysjohtamisen malleja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei olisi tärkeää, että tähän suuntaan lähdetään kulkemaan.

Raha, palvelu ja tulos -ketjun näkyväksi tekeminen on aloitettava museoiden osaamisen tuotteistamisesta eri asiakasryhmille sekä julkisella että yksityisellä sektorilla B2B- ja B2C-kategorioissa. Tuotteistamisen kautta pääsemme määrittelemään kustannuksia, jotka näkyvät tuotteen hintana. Tulosta saadaan, jos tuote ja hinta vastaavat asiakkaan mielikuvaa siitä, minkä arvoista osaamisemme on.

Tuloksen tekemiselle ei pitäisi olla riskiä, ainakaan jos uskoo Hollannin museoliiton muutama vuosi sitten julkaisemaa näkemystä museoiden merkityksestä, joka tiivistettiin otsikkoon toteamalla ”More than worth it”.



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Sisällissota tuli pulpetille

Kuva: Roni Rekomaa

Espoon kaupunginmuseon arkistojen avulla lukiolaiset ovat saaneet uusia ulottuvuuksia niin opintoihinsa kuin kotiseutuunsakin.


Sadan vuoden takainen sisällissota voi olla nykypäivän nuorille kasvoton tahra kotimaan historiassa. Espoolaisen Etelä-Tapiolan lukion abiturientit Emmi-Lotta Sarikka, Venla Nummela, Aleksander Jalo, Roosa Puumalainen, Oliver Pietilä ja Suvi Vuori saivat kuitenkin lakitiedon kurssilla tehtäväkseen tuoda muistot tähän päivään – kasvojen kera.

Kurssilaiset tutkivat valtiorikosoikeuden tuomion saaneiden punaisten tarinoita Espoon kaupunginmuseon arkistomateriaalien perusteella ja pohtivat, toteutuivatko oikeusvaltion periaatteet ja olivatko tuomiot nykypäivän oikeuskäsityksen mukaisia. Näin nuoret ylittivät oppiainerajoja: seassa oli niin historiaa ja oikeustiedettä kuin hieman filosofiaa ja psykologiaakin.

”Oli tosi kiinnostavaa käsitellä oikeita tapauksia. Yleensä tunneilla käydään läpi fiktiivisiä tilanteita, mutta nyt käytössä oli oikeita dokumentteja”, Puumalainen sanoo.

Kuusikko on yhtä mieltä siitä, että on aivan eri asia lukea muiden kirjoittamaa historiaa kuin tuottaa sitä itse. Aineistojen tutkiminen opetti paljon sekä tiedonhausta ja -seulonnasta että lähdekritiikistä.

”Mukana oli paljon voittajien kirjoittamia tekstejä, joissa kritisoitiin punaisia. Niitä piti osata lukea kriittisesti”, Pietilä toteaa.

Motivaatiota kohensi entisestään se, että työn tulokset ovat nyt esillä verkossa kaikkien nähtävillä.

”On paljon mielekkäämpää, että ei vain palauta tehtävää opettajan sähköpostiin”, Sarikka huomauttaa.

Työ oli myös ikkuna museomaailmaan. Nummela kertoo alkaneensa projektin myötä ymmärtää, kuinka työlästä vanhojen asiakirjojen tutkiminen voi olla ja kuinka hyvin museot onnistuvat tiivistämään tiedot kävijöille ymmärrettävään muotoon.

Suhde oman kotipaikkakunnan historiaankin muuttui.

”Kun näki, mitä itselle tutuissa paikoissa on tapahtunut, se toi sisällissodan tosi lähelle”, sanoo Jalo.

Kuva: Roni Rekomaa

Kahden Etelä-Tapiolan lukion kanssa toteutetun projektin lisäksi Espoon kaupunginmuseo on työllistänyt Olarin lukiolaisia. Olarilaiset tekivät arkistomateriaalien pohjalta espoolaisista sisällissodan kohtaloista kahdeksan digitarinaa, jotka olivat esillä museolla ja ostoskeskus Isossa Omenassa.

Museolehtori Sanna Valoranta-Saltikoff kertoo, että yhteistyö tukee sekä museon että Espoon kaupungin tavoitteita: kumpikin haluaa osallistaa nuoria. Valoranta-Saltikoff itse pitää myös olennaisena sitä, että nuoret näkevät historiassa toistuvia teemoja, jotka resonoivat nykypäivässäkin.

”Projekteissa nuoret huomaavat, että esimerkiksi aatteisiin liittyvä keskustelu on voinut olla sata vuotta sitten ihan samanlaista kuin nyt. Kaikista tärkeintä on miettiä, voisivatko historian tapahtumat toistua tänä päivänä.”

Etelä-Tapiolan lukion historian ja yhteiskuntaopin lehtori Mikko Puustinen toivoi opiskelijoiden oppivan historiallista empatiaa ja kykyä ymmärtää eri ryhmien erilaisia näkemyksiä historian tapahtumista.

”Oppikirjat usein irtaantuvat tavallisista ihmisistä ja esittelevät ylätasoa. Nyt opiskelijat saivat eläytyä yksilöiden tarinoihin”, hän sanoo.

Valoranta-Saltikoff on erityisen tyytyväinen siihen, että projektit toivat museoissa esillä olevat teemat nuorten ihon alle. Hän haluaa työssään murtaa menneisyyden myyttejä ja tarjota sekä perspektiivejä että omakohtaisuutta.

”Usein historia nähdään ulkoa opeteltavana tietona, kuten vuosilukuina. Se on kuitenkin myös tunnepitoinen kokemus, joka voi avata uusia näkökulmia.”


-------------
Särkynyt elämä – Espoo sisällissodassa -näyttely 21.10.2018 asti Espoon kaupunginmuseo KAMU/Näyttelykeskus WeeGee
Kulttuuriespoo.fi
Nuorten työt: historiaaoppimassa.blogspot.fi
-------------


Anne Salomäki
Teksti on kirjoitettu Museo-lehteen 1/2018




Museo-lehden 1/2018 teemana on vuosi 1918. Tilaa lehti suoraan kotiisi tästä!