torstai 21. syyskuuta 2017

Vähän kaikkea vai paljon jotain?


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa valinnoista. Nyt jos koskaan museoiden olisi syytä miettiä painotuksiaan ja tehdä valintoja.



Museoiden toimintaympäristön muutoksessa sekä museoiden tehtävät että työmenetelmät arvioidaan uudelleen. Molemmissa ryhmissä variaatioiden määrä on kasvamassa.

Museoiden tehtäväkentässä perinteisten kulttuuripoliittisten tavoitteiden rinnalle on tullut sosiaali-, koulutus- ja elinkeinopoliittisia tehtäviä. Näiden lisäksi museoilta odotetaan aikaisempaa aktiivisempaa osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Työmenetelmissä analogisten menetelmien rinnalle on tullut digitaalisia työkaluja, ja museopalveluiden on oltava kivijalan lisäksi saavutettavissa internet- ja mobiilikäyttöliittymillä. 

Variaatioiden lisääntyminen merkitsee joko valintoja tai huomattavaa lisäresursointia. Vaihtoehtona on myös se, että jaamme nykyiset resurssimme entistä laajemmalle.

Nykyinen rahoitusnäkymä ei rohkaise valitsemaan resurssien kasvattamista. Todennäköisimmät strategiset vaihtoehdot ovat siis joko nykyisten resurssien jakaminen entistä laajemmalle (tehdään vähän kaikkea) tai sen valitseminen, mihin resurssit suunnataan (tehdään paljon jotain).

Museot eivät toimi tyhjiössä. Palvelujemme käyttäjät voivat aina valita, mihin aikansa ja rahansa käyttävät. Tämä kilpailutilanne tarkoittaa käytännössä sitä, että ”tehdään vähän kaikkea” on strategisena valintana riskipitoinen. Asiakas-/käyttäjävalinta kohdistuu yleensä markkinoiden parhaiden joukossa olevaan toimijaan. Tätä asemaa eivät koskaan saavuta ”vähän kaikkea” -organisaatiot. Rohkaisen siis valintaan ja sen mukaiseen resurssien käytön ja kehittämisen painottamiseen.

Kun valitsemme tehtävää, meidän on ensin valittava toimialamme. Jos esimerkiksi näemme tulevaisuutemme ennen muuta kulttuurimatkailuorganisaationa, meidän on keskityttävä olemaan sillä toimialalla parhaiden joukossa sekä tilojemme, osaamisemme että palvelujemme suhteen. Käytännössä tämä valinta myös tarkoittaa, että lähdemme kohti liiketoiminnallista ympäristöä, jossa julkisen hallinnon rakenteissa kiinni oleva organisaatio ei pärjää.

Kulttuurimatkailutoimialalla meidän on unohdettava taloudellista voittoa tavoittelematon luonteemme ja ”ti–pe 8–16” -palvelukonseptimme ja keskityttävä vauraamman puoleisen väen tarpeisiin. Kohderyhmien huomion saamme tavoittelemalla valtakunnallista näkyvyyttä.

Jos taas näemme, että tulevaisuutemme on esimerkiksi ensisijaisesti koulutussektorilla, meidän on keskityttävä olemaan paras oppimisen paikka tilojen ja osaamisen osalta.  Tämä valinta tarkoittaa, että olemme vahvasti julkinen palvelu ja mahdolliset rakennus- ja muut investointimme määräytyvät koulujen sijainnin mukaan. Tämä valinta myös tarkoittaa sitä, että olemme ennen muuta paikallinen toimija, joka tarjoaa palveluitaan ma–pe 8–16.

Työmenetelmien osalta päävalinta tehdään digitaalisten ja analogisten menetelmien välillä. Näkymä on ollut jo vuosia se, että kaikki digitalisoituu. Asiakkaiden odotukset verkko- ja mobiilipalvelujen tasosta alkavat olla jo melko korkealla tasolla. Tässä toimintaympäristössä valinta, joka kohdistuu kivijalkapalvelujen ylläpitoon ja kehittämiseen digitaalisten palvelujen kustannuksella, on erittäin riskipitoinen.

Tehtäväkentän ja työmenetelmien monipuolistuminen edellyttää myös valitsemaan, miten määrittelemme museomme toiminnan. Kulttuurimatkailu- tai koulutoimialalla ei kokoelmatyötä välttämättä tarvita.

Liikkeelle valinnan harjoittelussa voi lähteä vaikka tekemällä valintoja seuraavista vaihtoehdoista:

- 

 Paikallinen vai valtakunnallinen?

-  Varattomille vai vauraille?

-  Enemmistölle vai vähemmistölle?

-  Analogisesti vai digitaalisesti?

-  Julkinen palvelu vai business?

-  Vaikuttava vai toteava?

-  Subjektiivinen vai objektiivinen?

-  Tallentamista vai tutkimista vai esittämistä?


Harjoittelutehtävän reputtaa, jos valinta on “kaikkea tätä suurelle yleisölle”. Menestystä tuleviin vaativiin valintoihin.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Luova museo ideoi, kokeilee ja jakaa - yhdessä muiden kanssa


Suomen museoliitto oli partnerina kolmivuotisessa Creative Museum -projektissa, joka on juuri tullut päätökseensä. Tässä kirjoituksessa Museoliiton projektikoordinaattori/koulutussuunnittelija Pauliina Kinanen ja projektisuunnittelija Janne Tielinen tiivistävät projektin tulokset ja opit.


Creative Museum -projekti lähti liikkeelle tarpeesta vastata museoiden muuttuvan toimintaympäristön vaatimuksiin, jotka edellyttävät museoilta ja niiden työntekijöiltä rohkeutta luoda uusia kumppanuuksia, testata erilaisia tapoja työskennellä yleisöjen kanssa sekä jakaa kokemuksia ja käytäntöjä.

Projekti vahvisti ajatusta siitä, että innovatiivinen ja luova museo on vaikuttava museo.
Käsitys luovasta museosta tiivistyi projektin kuluessa kolmeen pääteemaan: Connecting to Communities, Spaces for Yes ja Strategies for Success. Nämä pääteemat voi kiteyttää viiteen ohjenuoraan:



1. Verkostoidu rohkeasti
Luovan teknologian hyödyntäminen esimerkiksi museoiden näyttelyissä tai palveluissa edellyttää avoimuutta ulkopuolisia toimijoita kohtaan. Sopivien toimintatapojen ja museon näkökulmasta oleellisen osaamisen kartoittaminen kannattaa aloittaa tutustumalla ilmiöihin ja potentiaalisiin tekijöihin. Etsi ihmisiä ja yhteisöjä, jotka inspiroivat, ota rohkeasti yhteyttä ja mene käymään.

2. Altistu maker-kulttuurille
Creative Museum -projektissa erityisenä huomion kohteena olivat maker-yhteisöjen ja museoiden välinen yhteistyö. Maker-kulttuurissa (suomennettuna värkkääminen tai itse tekemisen kulttuuri) painottuvat erityisesti tekemisen ja kokeilemisen kautta oppiminen. Maker-yhteisöt ovat vapaasti toimivia ja epämuodollisia harrastajayhteisöjä, joiden jäseniä innostaa ja yhdistää kiinnostus esimerkiksi (digi)teknologiaan ja oman osaamisen jakamiseen.

Maker-kulttuurille voi altistua parhaiten vierailemalla esimerkiksi Maker Faire -tapahtumissa ja makerspace-tiloissa tai ottamalla suoraan yhteyttä paikalliseen maker-verkostoon.

Creative Museum -projektin viimeinen tapaaminen järjestettiin Lyonissa. Pääsimme mukaan Museomix Summer Campille ja vierailemaan lyonilaisessa UrbanLabissä, joka on innovoinnille ja kokeiluille omistettu paikka ja verkosto. UrbanLabissä on kehitetty esimerkiksi Paperzoom-sovellus, joka havainnollistaa lisätyn todellisuuden avulla historiallisia kerrostumia ympäristössä.

3. Ole se, joka sanoo kyllä
Yhteistyön aloittaminen ja museon avaaminen yhteisölähtöiselle kehittämiselle edellyttää avointa suhtautumista uutta kohtaan. Aloite voi olla yksinkertaisesti se, että sanoo kyllä kokeiluille, ideoille, teoille ja avauksille, jotka ovat toteutettavissa pienellä vaivalla. Myönteinen suhtautuminen avaa keskusteluyhteyden ja antaa yhteistyökumppaneille paremmat lähtökohdat ymmärtää museoiden toimintatapoja ja tapoja hyödyntää esimerkiksi kokoelmia, näyttelyitä ja museon tiloja.

4. Kokeile
Creative Museum -projektissa korostettiin kokeilujen merkitystä osana luovan museon kehittämistyötä. Kokeilujen avulla voi testata ideoiden toimivuutta pienessä mittakaavassa ja oppia epäonnistumistenkin kautta. ”Fail early, fail fast, fail forward.” – J. Maxwell, Failing Forward: Turning Mistakes into Stepping Stones for Success.

Creative Museum -projektin päätöskonferenssin työpajassa etsittiin leikkimielisesti rajoja museossa toimimiselle. “Pretend to lick the object”. Olisko museokävijän sallittua teeskennellä nuolevansa museo-objektia?




5. Kohti luovaa museota
Jotta onnistuneet kokeilut eivät jää yksittäisiksi teoiksi, juurruta luova työskentelytapa osaksi museon toimintakulttuuria ja strategiaa. ”Uudenlainen museo on ympäristöltään kannustava, jatkuvasti kävijöiden mukaan muuttuva tila, jossa museoammattilaiset jakavat, kokeilevat, inspiroivat ja houkuttelevat kävijöitä historian, nykyhetken ja tulevaisuuden pariin.” – Diane Dubray, We Are Museums.

Käytännön esimerkkejä näistä ohjenuorista ja työkaluja niiden toteuttamiseen löytyy Creative Museum -projektin julkaisusta Toolkit. Iloksemme voimme myös todeta, että projekti saa jatkoa: The Making Museum jatkaa työskentelyä Museomix-tapahtumakonseptin ja maker-yhteistyön parissa.

Creative Museum -projektin tuloksia ja kirjoituksia projektista:
Analysis of selected best practices from Europe
Recommendations - Building a Creative Museum
Adieu the Creative Museum project by Jenny Siung
The Creative Museum – Using the creativity of communities in culture by Jasper Visser

Kirjoittajat ovat Suomen museoliiton projektikoordinaattori/koulutussuunnittelija Pauliina Kinanen ja projektisuunnittelija Janne Tielinen.

torstai 31. elokuuta 2017

Persoonaton Vuosisadan museo


Vuosisadan museo -finalistit julkistettiin jokin aika sitten. Yleisöäänestyksessä esitetyt näkemykset Vuosisadan museosta saivat Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän pohtimaan museotoiminnan luonnetta.


Vuosisadan kulttuurigaala järjestetään Turun Logomossa 18.10.2017. Tilaisuudessa huomioidaan monia hienoja kulttuurialan saavutuksia, joista yksi on nimitys Vuosisadan museoksi. Valinnan tekee muusikko ja taiteilija A.W. Yrjänä. Palkinnon tunnuksena Yrjänä luovuttaa kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen Kultalilja-veistoksen pienoismallin jollekin kuudesta finalistimuseosta: Aboa Vetus & Ars Novalle, Ateneumille, Serlachius-museoille, Museokeskus Vapriikille, Visavuoren museolle tai Suomen Kansallismuseolle.

Vuosisadan museo -finalistien joukko valikoitui yleisöäänestyksen perusteella. Saimme 1700 näkemystä Vuosisadan museosta. Vaikka äänet jakautuivat lähes 150 museon kesken, yksittäiset perusteet olivat melko yhteneviä. Niiden perusteella Vuosisadan museon resepti on seuraava:

- omistaja on sitoutunut museon ylläpitoon
- museo sijaitsee kauniilla ja keskeisellä paikalla kiinnostavassa rakennuksessa
- museossa järjestetään monipuolisia näyttelyitä ystävällisen ja yrittäjähenkisen henkilökunnan ohjaamana.

Vuosisadan kulttuurigaalan valmistelujen yhteydessä nousi selkeästi esiin museotoiminnan poikkeava luonne muihin kulttuurialoihin verrattuna. Museotoiminta on organisaatiobrändikeskeistä eikä henkilöbrändikeskeistä. Tämän voi selkeästi todeta meneillään olevasta Vuosisadan kulttuuripersoona -äänestyksestä. Sadan kulttuuripersoonan joukossa on kirjailijoita, muusikkoja sekä näyttämö- ja kuvataiteen edustajia, mutta ei ainoatakaan museoalalla meritoitunutta. Sen sijaan joukossa on huomattava määrä henkilöitä, joiden mainetta, elämäntyötä ja tunnettuutta museot ylläpitävät.

Vaikka museoiden perustamisen ja ylläpidon sankareita ei kulttuurikuuluisuuksien joukossa ole, se ei tarkoita, ettei yksittäisillä henkilöillä olisi ollut ratkaisevia rooleja museoiden perustamisessa, ylläpidossa ja kehittämisessä. Tilanne on päinvastoin. Suomessa ei liene ainoatakaan museota, jonka taustalta ei löytyisi yksittäistä henkilöä, jonka merkitys museon kehitykseen ei olisi ollut poikkeuksellisen suuri. Useimmiten nämä tulenkantajat ovat olleet museon perustajia tai perustamiseen johtaneiden kokoelmien kerääjiä. Nämä henkilöt ansaitsevat kilpaillun paikkansa kansakuntamme kulttuurikaapin päällä, vaikka heitä ei sinne yleisöäänestyksellä nostetakaan.

Kansallisten museokuuluisuuksien puutteesta seuraa se, että museoala lähtee kulttuuritoimijoiden joukossa viestinnälliseltä takamatkalta. Museoala ei saa päivittäistä ilmaista julkisuutta mediassa, jota hallitsevat kirjailijoiden, taiteilijoiden ja tietenkin muusikkojen ajatukset ja tekemiset – hyvässä ja pahassa.

Pitäisikö meidän museoalalla erityisesti pyrkiä siihen, että nostaisimme yksittäisiä persoonia esiin ja pääsisimme tilanteeseen, jossa joku museonjohtaja, konservaattori tai tutkija nousisi median seuraamaksi tähdeksi, jonka tekemiset, vaatekaapit ja ihmissuhteet tulisivat osaksi arkeamme?

Epäilemättä museojulkkikset lisäisivät kiinnostusta museoihin ja museoalaan. Nykymedian aikaan luonnollisin askel tähän suuntaan taitaisi olla kampanja, jolla innostaisimme joukkojamme osallistumaan tosi-tv-ohjelmiin. Tai ehkä meidän pitäisi lanseerata museoille oma tosi-tv-formaatti?

Niin tai näin, museoiden vuosisataiseen toimintaan tähtäävän tavoitteen kannalta keskeistä on, että persoonat eivät nouse liian suureen rooliin. Siten säilytämme alana vahvan persoonattoman luonteemme.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 16. elokuuta 2017

SOTKU


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä tarkastelee valtiovarainministeriön budjettiesitystä. Mihin unohtui kulttuuri?


Valtiovarainministeriö julkaisi budjettiesityksensä viime viikolla. Yleensä julkaisun jälkeinen keskustelu käydään tämän bestsellerin sisältämistä numeroista. Niin nytkin. Numerot olivat yleisen arvion mukaan kuitenkin yllätyksettömiä. Näin myös museoiden osalta, vaikka myönteinen tieto oli, että vuosia jatkunut leikkuulinja on päättymässä.

Toivottavasti numerot kääntyvät seuraavilla budjettikierroksilla selkeään kasvuun julkisen talouden vähitellen kohentuessa. Museo- ja kulttuurialan tulevan kehityksen näkökulmasta onkin syytä kiinnittää erityistä huomiota siihen, mitä tekstiosassa kirjoitetaan. Budjetin tekstissä näet kuvataan ministeriöiden poliittiset tavoitteet. Kulttuuriministeriö linjaa tavoitteensa seuraavasti:

”Kulttuuripolitiikan tavoitteet ja tehtävät liittyvät luovuuden, kulttuurisen moninaisuuden ja osallisuuden edistämiseen. Taiteellinen ja kulttuurinen tuotanto ja sen käyttö, kulttuuriperinnöstä huolehtiminen ja monipuolinen kulttuurielämä takaavat kulttuurin kehittymisen ja lisäävät sosiaalista ja taloudellista hyvinvointia sekä vahvistavat demokratiaa. Kulttuuripolitiikan tavoitteita toteutetaan erityisesti taide- ja taiteilija-, kulttuuriperintö-, kirjasto-, kulttuurivienti-, tekijänoikeus- ja audiovisuaalisen politiikan keinoin.”

Vuoden 2018 osalta ministeriö toteaa erikseen:

”Vuonna 2018 vietetään kulttuuriperinnön eurooppalaista teemavuotta myös Suomessa. Keskeisenä tavoitteena on kulttuuriperintöön liittyvien mahdollisuuksien esiintuominen ja hyödyntäminen kulttuurisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävän kehityksen edistämisessä.”

ja

”Taiteen ja kulttuurin saavutettavuuden kärkihankkeessa parannetaan taide- ja kulttuuriharrastamista sekä taiteen perusopetusta varhaiskasvatuksessa ja koulupäivien yhteydessä ja koulun tiloissa. Taiteen prosenttiperiaatteen laajentamisen tavoitteen on vakiinnuttaa taide- ja kulttuurilähtöiset hyvinvointipalvelu sosiaali- ja terveystoimen rakenteisiin mm. uusien toiminta- ja rahoitusmallien avulla.”

Tiivistetysti kulttuuripolitiikan tavoite on sosiaali-, terveys-, koulutus-, elinkeino- ja jopa ympäristöpoliittisten tavoitteiden toteuttaminen. Tämä huomio herättää odotukset siitä, että näitä tavoitteita toteuttavat avainministeriöt ovat varanneet linjauksissaan kulttuurille ja kulttuuritoimijoille huomattavan roolin sekä teksti- että numero-osassa.

Ministeriöiden linjaukset tuottavat kuitenkin pettymyksen. Kulttuuria tai kulttuuriperintöä ei mainita sosiaali-, terveys tai elinkeinoministeriöiden poliittisten tavoitteiden tekstiosioissa edes yhdessä sivulauseessa. Tämän jälkeen ei yllätä, ettei kulttuuri näy myöskään numeropuolella.

Vuoden 2018 budjettikirjan perusteella on korkea aika keskustella siitä, mitä kulttuuripolitiikka on. Tällä hetkellä se näyttäytyy ennen muuta sosiaali- ja terveyspolitiikkana sekä sen mukaisina painotuksina moninaisuuden, saavutettavuuden, tasa-arvon ja taloudellisen hyvinvoinnin edistämiseksi sekä sosiaaliselta asemaltaan hankalassa tilanteessa olevien aktivoimiseksi. On täysin selvää, että näitä tavoitteita pitää yhteiskunnassa edistää, mutta mikä tekee niistä kulttuurinpoliittisia tavoitteita ja sen myötä kulttuurin ja kulttuuriperinnön edistämiseen tarkoitetuilla rahoilla toteutettavia?

Kun valtion kulttuuripolitiikka on sosiaali- ja terveyspolitiikkaa, missä ovat tavoitteet ja rahat itseisarvoiseen perustyöhön, joilla esimerkiksi pidetään rakennetun ja rakentamattoman kulttuuriympäristömme kohteita kunnossa, konservoidaan esineitä, tehdään arkeologisia kaivauksia tai tuotetaan esine-, teos-, valokuva- ja muuta perustutkimusta? Näyttää siltä, ettei tavoitteita ja rahoja ole missään tai että ne ovat siirtymässä kansalaisaktiivisuuden varaan. Tämä näkyy jo nyt joukkorahoituskampanjoiden lisääntymisenä sekä yksittäisiin esineisiin ja kohteisiin liittyvän kummi- tai tukiyhdistystoiminnan kasvuna.

Kuin ennakkona mahdollisesti jo seuraavalla hallituskaudella perustettavan sosiaali-, terveys- ja kulttuuriministeriön (saakoon nimekseen SOTKU) toiminnasta kulttuuriministeriöstä on haettavissa ”Kulttuurin kokeilu- ja kehittämishankeavustukset/Osallisuus ja osallistuminen” -avustus. 750 000 euron avustuksen tavoitteena on osallisuuden ja osallistumisen lisääminen kulttuurin ja kulttuuripalveluiden piirissä sekä kulttuuripalvelujen yleisöpohjan laajentaminen. Erillisenä linjauksena on, ettei avustusta myönnetä kulttuuriperintöalan hankkeisiin, joissa hakijana on museo tai muu kulttuuriperintöalan toimija.

Niinpä.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 4. elokuuta 2017

Nyt ei erota taidetta pöhinästä


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä luo katsauksen museoiden pöhinätilanteeseen.


”Museoissa on kuulkaas pöhinää” otsikoi päätoimittaja Pessi Rautio uusimmassa Taide-lehdessä (3/2017) juttunsa, jossa hän kritisoi museoiden muutosta ja halua ”olla jotain uutta ja erilaista”.

Erityisen huolestuttavana Rautio pitää sitä, että museot käyttävät aikaisempaa enemmän resursseja viestintään. Tätä päätelmää hän ei ole tehnyt siitä, että Taide-lehdessä museot ovat kasvava ja pääasiallinen ilmoitustilan ostajaryhmä.

Päätelmän taustalla on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö Tuuli Rajavuoren arvio Vuoden museo -kilpailun finaaliin sijoittuneen ja Vuoden erikoispalkinnolla huomioidun Vantaan taidemuseo Artsin muutoksesta. Museo-lehdessä (2/2017) Rajavuori toteaa myönteisenä kehityssuuntana sen, että vaihtuvien näyttelyiden määrää on vähennetty ja resursseja on käytetty aikaisempaa enemmän esimerkiksi viestintään.

Kriittisillä linjoilla museoiden nykyisen kehityksen osalta oli jo aikaisemmin taidekriitikko ja toimittaja Otso Kantokorpi (Ylen Kulttuuricocktail 10.5.2017). Hänen mukaansa panostaminen viestintään ja näyttelyiden oheistoimintaan on lähinnä museoiden epätoivoinen yritys esittää uusiutumista tilanteessa, jossa voimavarat olisi keskitettävä veret seisauttavien näyttelyiden tekemiseen.

Suomalaisia taidemuseoita saattaa lohduttaa tieto siitä, että ne eivät ole astumassa kriitikkojen kuvaamaan harhaan yksin. New Yorkin MoMAssa on liikuntapiirejä, Belgialaisessa taidemuseossa joogataan ja V&A:n näyttelyissä on suosittuja fitnesstunteja.

Näkökulmasta riippuen lohduttavaa tai vahvistavaa on myös se, että museokritiikki on samaa maailmalla ja Suomessa. Se ei nyt vain näytä olevan sopivaa, että taidemuseot vastaavat muihinkin tarpeisiin kuin taidekasvatukseen ja hiljentymiseen hyvän taiteen äärelle. Hyvän taiteen taas näyttää tunnistavan siitä, että näyttelypaikka ei pidä itsestään meteliä.

Amerikkalaisella taidesivustolla, Artsyssa, kesäkuussa julkaistussa kolumnissa Why the rise of Workout Classes in Museums Should Worry Art Lovers Daniel Kunitz kysyy, miksi taidemuseota ei voisi käyttää liikuntapaikkana tai virkistäytymiseen samalla tavalla kuin kävelyä luonnossa. Luonnossakin yksittäisiin puihin keskittymistä tärkeämpää on metsä, joka luo suotuisan ympäristön mielen ja kehon piristämiselle. Samassa yhteydessä nousee esiin kysymys, miten taiteen merkitykseen vaikuttaa se, että yksittäisen teoksen sijasta keskitytään kokonaisuuden luomaan tunnelmaan tai jonkin aktiviteetin ohjaajan sanomaan, jonka vaikutusta ympäröivät taideteokset vahvistavat.

On tietenkin selvää, että jooga- ja fitnesstunnit, lasten työpajat, yritysryhmät tai osallistavat näyttelykohteet häiritsevät henkilöitä, jotka ovat tulleet museoon hiljentymään taideteosten äärelle ja pohtimaan niiden sanomaa. Toinen kysymys sitten on, minkälaisten kävijöiden ehdoilla museoita kehitetään tai ollaan kehittämättä. Tällä hetkellä museot ovat valinneet linjan, jossa kohderyhmää laajennetaan ja tarjontaa monipuolistetaan. Taideteoksia ja esineitä hyödynnetään ja avataan kävijöille muutenkin kuin perinteisillä asiantuntijaopastuksilla.

Tähän valintaan ovat vaikuttaneet taloudelliset syyt. Niitä merkittävämpi syy on kuitenkin se, että museoita tarvitaan entistä enemmän myös muuhun kuin taidevalistukseen tai taiteen edistämiseen. Museot ovat keskeinen osa koulujärjestelmää sekä terveydellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ylläpitoa.

Aika näyttää, onko suunta oikea, mutta varmaa on, että valittu linja ei heikennä museoiden näyttelyiden laatua. Huoli laadun heikkenemisestä näyttää perustuvan tunteeseen faktan sijasta. Missään yhteydessä ei ole tietääkseni arvioitu, että ennen taidenäyttelyt olivat parempia. Laadun heikkenemistä ei voi päätellä ainakaan Taide-lehdestä, sillä olen lukenut museoartikkelit siitä usean vuoden ajan. Niiden perusteella sutta ja sekundaa on aina tuotettu. Harhainen on myös käsitys, että viestintä ja markkinointi vievät museoiden resursseja – pikemminkin ne ovat keskiössä museoiden resurssien kasvattamisessa.

Sen sijaan kiistaton fakta on se, että näyttelyiden määrä on vähenemässä. Tarjontaa kuitenkin vielä riittää. Vuonna 2016 taidemuseot avasivat reilut 300 vaihtuvaa näyttelyä ja ylläpitivät lukuisia perusnäyttelyitä näiden lisäksi. Artsi avasi uuden näyttelyn noin kahden kuukauden välein, joten kyllä sen viidessä näyttelyssä Rautiolle ja muille taiteen rakastajille edelleen katsottavaa oli ja on. Pöhinättömiäkin hetkiä löytyy, vaikka muun muassa viestinnän ja onnistuneen brändäämisen vuoksi kiinnostus ja kävijämäärät ovat Artsissakin kasvussa, eikä toiminnallisuus ole vähenemään päin.

Lukemissani kolumneissa ja artikkeleissa taidemuseoiden suunnasta ovat olleet huolissaan lähinnä taidekriitikot. Miltä kehitys mahtaa näyttää taiteilijan näkökulmasta? Onko taiteentekijän lähtökohta ja tavoite, että jokainen työ saa pysähtymään, hiljentymään ja miettimään? Vai olisiko jopa niin, että nyt museot ovat tavoittelemassa jotain, mitä taiteen näkökulmasta pitääkin tavoitella?

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri