tiistai 18. syyskuuta 2018

Vieraskynä: Koulutetumpi kuin koskaan



Uusi Museoväki ’18 -tutkimus kuvaa museoammattilaisten koulutustaustoja tarkemmin kuin aiemmin. Kalle Kallio erittelee blogisarjan toisessa osassa koulutustason nousua ja museologian läpimurtoa.


Museoväki-tutkimus on tehty viiden vuoden välein (2003, 2008, 2013 ja 2018). Viime kesänä tuoreimpaan kyselyyn vastasi 738 henkilöä, jotka olivat olleet vähintään puoli vuotta työssä museossa. Vastaajien koulutustaso on noussut kyselystä toiseen, ja tulosten perusteella museoissa työskentelee tällä hetkellä koulutetumpaa henkilökuntaa kuin koskaan.

Uusimman kyselyn mukaan korkeakoulututkinto oli peräti 88 prosentilla vastaajista ja ylempi korkeakoulututkinto 71 prosentilla. Viisi vuotta sitten luvut olivat 82 ja 62 prosenttia ja viisitoista vuotta sitten 73 ja 53 prosenttia. Tästä huolimatta tohtorintutkinnon suorittaneiden osuus on pysynyt tasaisesti noin kolmessa prosentissa vastaajista. Tohtorien keski-ikä on kuitenkin noussut niin nopeasti, että väitelleiden museoammattilaisten osuus todennäköisesti laskee seuraavan kymmenen vuoden aikana. Tästä voi koitua ongelmia museoiden tieteellisen uskottavuuden kannalta.

Uudessa tutkimuksessa vastaajille annettiin mahdollisuus eritellä koulutustaustaansa useista eri vaihtoehdoista. Käytännössä tämä vaikeutti aineiston analysointia, mutta toi esiin myös useita erilaisia tutkintoja suorittaneet, joita ei aiemmissa tutkimuksissa tunnistettu. Kymmenen prosenttia vastaajista näyttäisi suorittaneen useamman kuin yhden korkeakoulututkinnon, jos mukaan ei lasketa niitä yliopistosta valmistuneita maistereita, jotka ilmoittivat samalla myös kandidaatin tutkinnostaan. Muutamilla vastaajilla näyttää olevan aika huikea opintohistoria!

Yliopistosta valmistuneiden maistereiden lisäksi vastaajissa näyttäisi olevan entistä enemmän ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneita. Vastaavasti muun tutkinnon suorittaneiden määrä on vähentynyt, mutta myös opiskelijavastaajia on vähemmän. Taustalla vaikuttaa alan ikärakenteen muuttuminen ja museoiden taloudellisen tilanteen kiristyminen. Opistotason tutkinnot häviävät hiljalleen työelämästä, kun samoihin tehtäviin opiskellaan ammattikorkeakoulussa. Opiskelijoita taas työllistetään vähemmän, kun projektirahoituksesta on pulaa. Harjoittelijoiden sopimuksia taidettiin jatkaa vielä 2000-luvun alussa huomattavasti useammin kuin tänä päivänä.


Uudet pääaineet tulevat


Museoväki-tutkimuksissa on perinteisesti seurattu museoammattilaisten pääaineita. Suosituimpana pääaineena jatkoi taidehistoria, jota oli opiskellut 25 prosenttia korkeakouluopintoja suorittaneista. Taidehistorioitsijoista joka toinen työskenteli taidemuseoissa, ja taidemuseoiden korkeakoulutetuista peräti 60 prosenttia oli opiskellut taidehistoriaa. Seuraavaksi suosituimpia olivat historia-aineet (22 %) sekä kansatiede tai etnologia (17 %). Näiden jälkeen kohtalaisen tavallisia olivat vielä arkeologia (5 %), konservointi, folkloristiikka, luonnontieteelliset aineet, kauppatieteet ja taidekasvatus (2 %). Käytännössä näiden vaihtoehtojen ulkopuolelle jäi vielä 23 prosenttia vastaajista.

Muiden pääaineiden kirjo on kohtalaisen suuri, mutta toisaalta varsin humanistinen. Valmiista vaihtoehdoista yhteiskuntatieteen, kulttuuriperinnön tutkimuksen, kasvatustieteen, kielet tai antropologian valitsi kunkin reilu prosentti vastaajista. Jäljelle jää yhä noin 14 prosenttia, joiden valinnat hajoavat jo useisiin todella pieniin aineisiin. Museoista löytyy esimerkiksi kirjallisuustieteestä, museologiasta, kulttuurituotannosta, maisemantutkimuksesta, uskontotieteestä ja musiikkitieteestä valmistuneita. Erikoismuseoihin viittaavat sellaiset aineet kuin teatteritiede, sotatieteet tai käsityötiede. Eksoottiselta kuulostavia valintoja oli kuitenkin vähän, eikä esimerkiksi it-alalta ollut valmistunut kuin kaksi vastaajaa.

Muiden pääaineiden osuus on kasvanut aiemmista kyselyistä osin siksi, että vastaajat ovat voineet nyt ilmoittaa useampia tutkintoja. Toisaalta taustalla näkyy myös yliopistojen muutos: pääaineet pirstaloituvat suuntautumisvaihtoehdoiksi ja erilaisia oppiaineita on huomattavasti enemmän kuin ennen. Tämä näkyy myös siinä, miten perinteisistä museoaineista valmistuneet dominoivat vielä yli 40-vuotiaiden ja varsinkin yli 50-vuotiaiden ikäryhmissä. Esimerkiksi kansatiedettä on opiskellut harva alle nelikymppinen. Muutoksesta voisi olla myös huolissaan, koska perinteistä taidehistoriaa, kansatiedettä, konservointia tai historiaa opiskelleet katsoivat huomattavasti muita voimakkaammin työnsä myös vastaavan koulutusta.


Museologia on uusi normaali

Jokaisessa Museoväki-tutkimuksessa on kysytty tarkemmin museologian opiskelusta. Museologian yliopistollinen opetus alkoi Suomessa 1980-luvulla ja yliopistojen lyhyet museokurssit jäivät historiaan. Museologiaa opetetaan useissa yliopistoissa ja verkkokursseilla ja on siitä moni jo väitellytkin. Vuodesta 2006 lähtien museologian opinnot on mainittu myös museoalan säädöksissä.

Museologiasta kehittyi 2000-luvun aikana se pohjakoulutus, jota suurin osa korkeakouluissa opiskelleista museoihmisistä on nyt myös opiskellut. Kun vuonna 2003 museologian perusopinnot oli suorittanut korkeakoulutetuista noin 29 prosenttia, päästiin viime kesän selvityksessä jo huikeaan 58 prosenttiin. Jos pääaineiden kirjo onkin hajoamassa yhä pienempiin osiin, museologia vahvimmin yhdistää museoammattilaisia.

Vielä 2000-luvun alussa museologia näyttäytyi sukupolvisidonnaisena oppiaineena, jota varttuneemmat museoihmiset eivät olleet opiskelleet, ja jotkut jopa olivat siitä ylpeitä. Tällä hetkellä ilman minkäänlaista museologian opetusta on jäänyt noin 40 prosenttia sekä alle kolmekymppisistä että 50 vuotta täyttäneistä korkeakoulutetuista. Jos yliopistollisia museokursseja ei huomioida, museologian perusopinnoissa ja erityisesti aineopinnoissa on toki nähtävillä ikään liittyvää muutosta: nuoret ovat museologisesti koulutetumpia.

Toisaalta kaikki alalle tulevat eivät ole opiskelleet museologiaa, mutta näyttäisivät korjaavan tilanteen myöhemmin. Viisi vuotta sitten tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että vuosina 2011–2013 alalle tulleista korkeakoulutetuista 55 prosenttia ei ollut opiskellut lainkaan museologiaa. Nyt tehdyssä tutkimuksessa huomataan, että 2011–2015 tulleiden luku on laskenut jo 40 prosenttiin. Vastaavasti vuosina 2016–2018 alalle tulleista 53 prosenttia ei ollut opiskellut lainkaan museologiaa – siis vielä. Onkin erittäin tärkeää, että museologian opintoja tarjotaan työelämässä jo oleville.

Museologian opinnoilla on sekä tässä että aiemmissa tutkimuksissa havaittu vahva positiivinen yhteys siihen, kokeeko vastaaja työnsä vastaavan koulutustaan. Kun korkeakoulututkinnon ilman museologiaa suorittaneista 49 prosenttia katsoi työnsä vastaavan enimmäkseen koulutustaan, vähintään museologian perusopinnot suorittaneilla vastaavuus oli jo 69 prosenttia. Ero on huomattava. Mikäli museologian opintoja oli tätä enemmän, työn nähtiin vastaavan koulutusta vielä vahvemmin. Tämä tulos puhuu vahvasti museologian puolesta.

Kun uutta museopoliittista ohjelmaa ja museolakia suunniteltiin, arvioitiin myös museologian asemaa ja tulevaisuutta. Osaamisen vahvistuminen ja museologian opintojen yleistyminen on tunnistettu keskeiseksi tekijäksi museoiden menestyksen taustalla. Ehdotuksessa uudeksi museolaiksi museologian asema kirjattiin siten, että valtionosuutta saavassa museossa tulisi olla vähintään kaksi työntekijää, jotka ovat suorittaneet museologian perusopinnot. Opintoja ei voisi enää paikata pelkällä työkokemuksella, mutta johtajalta museologiaa ei jatkossa edellytettäisi. Museoväki ’18 -tutkimuksen tulos museologian opintojen valtavirtaistumisesta tukee mielestäni uutta linjausta. Museologiasta on tullut uusi normaali, ammattikuntamme pätevyysvaatimus.


Kalle Kallio
Kirjoittaja on Työväenmuseo Werstaan johtaja, joka on vastannut kaikista Museoväki-tutkimuksista vuosina 2003–2018. 



Uusimman tutkimuksen yksityiskohtaisiin tuloksiin ja suoriin jakaumiin voi tutustua tästä. Viisiosainen blogisarja jatkuu perjantaihin 21.9. saakka.

maanantai 17. syyskuuta 2018

Vieraskynä: Museoväen Me Too



Seksuaalista häirintää museoalalla selvitettiin nyt ensimmäisen kerran. Työväenmuseo Werstaan johtaja Kalle Kallio kertoo Museoväki-kyselyn tuloksista perjantaihin jatkuvan Museoväki ’18 -blogisarjan aloitusosassa.


”En ole kokenut seksuaalista häirintää koko työurani aikana, enkä ole kuullut kenenkään työtoverinikaan kokeneen.” ”Mitä ihmettä nykytrendin Me Too -kysely täällä tekee?” Uuden Museoväki ’18 -tutkimuksen yhteydessä selvitettiin ensimmäistä kertaa seksuaalista häirintää museoalalla. Osa kyselyn vastaajista kritisoi koko asian selvittämistä. Kysely ainakin osoittaa seksuaalisen häirinnän olevan niin yleistä, että sitä esiintyy museoissakin. Lisäksi museoalan häirinnässä on omia erityispiirteitään: ne pitää tunnistaa, jotta asiaan voitaisiin puuttua.

Seksuaalisen häirinnän laajuutta selvitettiin kysymällä, ovatko vastaajat kokeneet seksuaalista häirintää viimeisen kahden vuoden aikana. Taloustutkimus teetti helmikuussa 2018 laajan kyselytutkimuksen työelämän seksuaalisesta häirinnästä EK:n tilauksesta. Tutkimuksen mukaan seitsemän prosenttia työikäisistä oli kokenut häirintää samalla ajanjaksolla. Museoväki-kyselyssä häirinnästä kertoi viisi prosenttia vastaajista.

Museoalan matalampia tuloksia luultavasti selittää kolme tekijää: Museoväki-kyselyn vastaajat ovat keskimäärin iäkkäämpiä, museot ovat erittäin naisvaltaisia työpaikkoja, eikä työ ole välttämättä häirinnälle ihan yhtä altista kuin vaikkapa ravintola- tai terveysalalla. Tutkimuksen mukaan museoalalla työskentelevistä naisista viisi prosenttia ja miehistä kolme prosenttia oli kokenut seksuaalista häirintää. Ilmiön laajuuden huomaa, kun suhteuttaa prosentit museoalan henkilötyövuosiin. Näin laskettuna toista sataa museossa työskentelevää naista, noin 15 miestä ja muutama muunsukupuolinen olisi viimeisen kahden vuoden aikana kärsinyt työssään seksuaalisesta häirinnästä.

Taloustutkimuksen selvityksessä 12 prosenttia naisista ja kahta prosenttia miehistä oli häiritty, mutta museoalalla sukupuoliero näyttää pienemmältä. Kuitenkin iän mukaan tarkasteltuna alle 40-vuotiaista museoalan naisista noin 12 prosenttia oli kokenut seksuaalista häirintää viimeisen kahden vuoden aikana ja miehistä kuusi prosenttia. Yli 40-vuotiaista seksuaalista häirintää oli kokenut kaksi prosenttia sukupuolesta riippumatta. Tällä perusteella olettaisin, että museot ovat likimain yhtä otollisia ympäristöjä häirinnälle kuin muutkin työpaikat.


Millaista on häirintä museoissa?

Tyypillisin häiritsijä oli asiakas- tai yhteistyötahon edustaja (40 % tapauksista), työyhteisön jäsen (26 %), museokävijä (21 %), esimies (7 %) tai joku muu henkilö (5 %). Myös Taloustutkimuksen selvityksessä häiritsijä oli 60 % tapauksista asiakas, ei työkaveri tai esimies. Tämä selittää myös sitä, miksi häirintä on museoalalla yleisintä avoinnapidossa ja museopedagogiikassa, joissa noin 9 % työntekijöistä kohtasi viimeisen kahden vuoden aikana häirintää. Muissa työtehtävissä osuus vaihteli 2–4 prosentin välillä.

Lisäksi tiedusteltiin, olivatko vastaajat ilmoittaneet häirinnästä. Tämäkään tulos ei yllätä: vain 31 % ilmoitti ja 69 % antoi asian olla. Taloustutkimuksen selvityksessä 58 % ei ilmoittanut häirinnästä lainkaan. Sanallisissa vastauksissa kerrotaan esimiehistä, jotka ovat puuttuneet häirintään ja saaneet sen loppumaan, mutta myös niistä, jotka ovat vältelleet ja vähätelleet asiaa. Pahimmissa tapauksissa seksuaalinen häirintä kytkeytyi työpaikkakiusaamiseen.

Sanallisista kertomuksista piirtyy kokonaiskuva museoalan häirinnästä. Monet iäkkäämmät vastaajat muistelivat työyhteisönsä sisäistä häirintää vuosikymmeniä sitten ja vakuuttivat tilanteen jo muuttuneen parempaan suuntaan. Lähenteleviä esimiehiä ja takapuolten puristelijoita enemmän tuntuu työyhteisöjen sisältä tänä päivänä löytyvän seksististä, kaksimielistä, alistavaa tai vähättelevää puhetta, ulkonäön epäasiallista kommentointia, vastentahtoista halailua, piinaavia lähestymisyrityksiä sekä tytöttelyä. Sähköinen teknologia on tuonut mukanaan myös uudenlaista häirintää: epäasiallista viestintää tai nettipornon tuijottamista työpisteellä.

Asiakaspalvelussa työskentelevien vastaajien mukaan yleisöstä löytyy toistuvasti asiattomia kommentoijia ja ehdottelijoita. Museokävijät voivat pyytää liian innokkaasti treffeille, etsiä yhteystietoja tai pahimmassa tapauksessa seurata opasta kaupungin halki tämän kotiovelle saakka. Rasvaiset puheet ja ahdistava käytös liitetään varsinkin iäkkäämpiin miehiin. Tällaisia tilanteita tulee erityisesti ilta-aikaan, kun alkoholi, asiakas ja museo kohtaavat. Tavallisemmin juuri humalaiset lähentelevät, puristelevat ja ehdottelevat avoinnapidon työntekijöille. Oman ryhmänsä muodostavat yläkouluikäiset pojat, jotka arvioivat oppaiden ulkonäköä, lataavat museon asiakaspäätteille pornoa tai kourivat luokkatovereitaan.

Asiakas- ja yhteistyötahojen edustajat nousevat selvästi esiin häirintätilastossa. Esimerkiksi esitelmää on pyydetty valmistelemaan yhteistyökumppanin kotiin tai sidosryhmätilaisuuden päätteeksi sponsori on odottanut saavansa lämmintä seuraa. Kiinteistöjen omistajat voivat häiritä rakennustutkijaa. Eräs toimittaja tuntuu puolestaan tekevän näyttelyarvionsa kähmimällä henkilökuntaa. Kertomuksissa nousevat esiin niin taiteilijat, johtavat virkamiehet, konsultit, kouluttajat, työntekijöiden puolisot kuin alihankkijatkin.


Häirikön valta

Häirinnässä on museoalallakin hyvin usein kysymys vallasta ja vallan väärinkäytöstä. Esimerkiksi museokävijä käyttää maksavan asiakkaan valtaa asiakaspalvelijaan ja sponsori kokee museon olevan hänestä riippuvainen. Kuvaavaa on, että työntekijätehtävissä häirintää oli kohdannut kuusi prosenttia, toimihenkilöistä 5 %, esimiehistä 4 % ja museonjohtajista vain prosentti. Epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevistä häirintää kohtasi kahdeksan prosenttia, vakituisissa työsuhteissa työskentelevistä vain neljä prosenttia. Heikko asema lisää selvästi häirinnän riskiä.

Myös museon koko vaikuttaa häirinnän luonteeseen: asiakas- tai yhteistyötahojen edustajat syyllistyivät häirintään tavallisimmin pienissä museoissa, kun suurissa museoissa ongelmana oli useammin työyhteisöjen sisäinen häirintä. Pienet museot ovat huomattavasti riippuvaisempia kumppaneistaan, kun taas suurissa museoissa häirintää tukevat valtarakennelmat muodostuvat herkemmin talon sisälle. Valta-asetelmat näkyvät myös siinä, miten häirinnästä ilmoitetaan. Kun vakituisessa työsuhteessa olevista 40 prosenttia ilmoitti häirinnästä, määräaikaisessa työsuhteessa olleista vastaajista ei yksikään.

Vaikka kyselyssä tulee esiin tapauksia, jotka täyttävät rikoksen tunnusmerkit, museoalalla tapahtuva häirintä ei onneksi rinnastu esimerkiksi elokuva-alan ongelmiin. Silti ilmiötä ei pidä meilläkään vähätellä. Nähdäkseni oleellisinta olisi vaikuttaa siihen, että häirinnästä ilmoitettaisiin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja tapaukset käsiteltäisiin ripeästi ja asiallisesti – oli taustalla millaisia valta-asetelmia tahansa. Erityisesti yleisötyössä tulisi määrätietoisesti löytää uusia keinoja henkilökuntaan kohdistuvan häirinnän kitkemiseen. Aivan liian moni varttuneempi vastaaja muisti museon kesätyttönä kohtaamansa häirinnän. Ahdistelukokemusten ei pitäisi jotenkin luonnostaan kuulua kenenkään museouraan.


Kalle Kallio
Kirjoittaja on Työväenmuseo Werstaan johtaja, joka on vastannut kaikista Museoväki-tutkimuksista vuosina 2003–2018. 



Uusimman tutkimuksen yksityiskohtaiset tulokset ja suorat jakaumat julkistetaan blogisarjan seuraavassa osassa.

maanantai 3. syyskuuta 2018

Puhemies konservaattorina

Paula Risikko vierailee EMMAssa 30.8.2018. Kuva: Ella Tommila / EMMA

Museo-lehden 3/2018 ennakkojutussa vieraillaan EMMAssa, jossa eduskunnan puhemies Paula Risikko kävi konservaattorin opissa poliitikkojen museotyöviikolla.


Kuva: Ella Tommila / EMMA
”Ei arvaisi kumpi on puhemies”, sanoo Eduskunnan puhemies Paula Risikko seistessään Mimmo Paladinon Järjen tuolla puolen -teoksen vieressä EMMA – Espoon modernin taiteen museossa.

”Poliitikon työ on jatkuvaa nokituksi tulemista”, hän vertaa poliitikon arkea teokseen, jossa kymmenet linnut nokkivat ihmistä.

Risikko on tullut EMMAan työharjoitteluun Suomen museoliiton järjestämän Kutsu poliitikko museoon -kampanjan puitteissa. Kampanjalla halutaan kertoa poliitikoille museotyön monipuolisuudesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä sekä antaa heille mahdollisuus tarttua toimeen konkreettisesti.

Elokuun viimeisen viikon kampanjaan osallistui yli 70 poliitikkoa 30 museossa eri puolilla Suomea. Museoiden työ kiinnostaa poliitikkoja, ja he haluavat tietää siitä lisää.

Paula Risikolle kierros EMMAssa nosti mieleen monia omaan sukuhistoriaan liittyviä muistoja muun muassa Tapio Wirkkalan astioista ja Vuokko Eskolin-Nurmesniemen vaatteista.

”Sehän se on yksi museon tärkeimpiä tehtäviä: säilyttää, esitellä ja tulkita historiaa sekä nostaa pintaan muistoja ja tunteita”, mietti EMMAn näyttelyintendentti Arja Miller.

Kuva: Ella Tommila / EMMA
Varsinaisessa työharjoittelussa Risikko pääsi konservaattorin oppiin. Hän oli selvästi innoissaan vetäessään puuvillahansikkaat käsiinsä ja päästessään hauraiden museoesineiden pariin.

”Tämähän on ihan kuin hoitotyötä. Ihmisen ihoa pitää käsitellä samalla tavalla hyvin hellästi ja tarkasti. Myös dokumentointi on samanlaista. Kaikki pitää merkitä yksityiskohtaisesti, jotta sama tieto on saatavilla myös seuraavassa paikassa – oli se sitten sairaala tai museo”, mietti siviilissä muun muassa erikoissairaanhoitajana työskennellyt Risikko.

Puolisen tuntia Rut Brykin varhaista keramiikkaa dokumentoituaan ja puhdistettuaan Risikko keksi, että koko eduskunta pitäisi tuoda museoon konservointihommiin.

”Tämä on niin terapeuttista, että konservointiharjoittelu olisi varmasti hyväksi kaikille poliitikoille. Tässä pitää keskittyä vain siihen, mitä käsillään tekee, tai muuten käy huonosti. Meille aloittelijoille pitäisi varmaan kuitenkin olla joku Iittalan romuvarasto eikä ihan oikeita arvokkaita museoesineitä!”


Nelli Korpi
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö

Juttu julkaistaan myös syyskuun Museo-lehdessä 14.9.2018.

torstai 30. elokuuta 2018

Vieraskynä: Pako museosta



Pakopelit ovat jo pitkään olleet suosittuja maailmalla ja Suomessakin. Mutta voiko pakopelejä ja museoita sovittaa yhteen? Kirjastopedagogi Joona Koiranen kertoo nyt, mitä pakopelikonsepti voi tarjota museoille.


Ryhmä nuoria seisoo pöydän ääressä päät melkein kiinni toisissaan, keskittyneinä. He kokoavat dinosaurusfossiilin pienoismallia pala kerrallaan. Tämä menee tähän, ei, sittenkin tähän. Pöydällä on kuva valmiista mallista, dinosauruksen tieteellinen nimi ja lyhyt tietoisku lajin elintavoista. Seinällä kello tikittää aikaa, 25 minuuttia jäljellä. Pelaajat liittävät viimeiset osat paikalleen. Ilmoille kajahtaa spontaani hurraus. Yksi pelaajista pitää käsissään tablettia, johon ilmestyy viesti: ”Tehtävä suoritettu.” Viestin alla on linkki, joka aukeaa videoon. Lyhyessä videossa ”paleontologi” kertoo tutkimuksistaan ja työstään. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että yksi erittäin harvinaisista fossiileista on kadonnut ja se pitäisi löytää. Videon lopussa on vihje. Alkaa kiihkeä etsintä. Sekunnit kuluvat...

Edellä esitetty on fiktiivinen kuvaus pakopelistä, joka voitaisiin järjestää luonnontieteellisessä museossa.

Pakopelit ovat viihteellisiä, tarinallisia pelejä, joissa ryhmä pelaajia ratkoo erilaisia pulmatehtäviä saavuttaakseen pelissä asetetun tavoitteen. Ne ovat immersiivisiä, interaktiivisia, ryhmädynamiikkaan keskittyviä ja elämyksellisiä tosielämän pelejä.

Pakohuoneella eli escape roomilla viitataan pakopeliin, joka sijaitsee yhdessä tai useammassa suljetussa huoneessa, joista pelaajien on tarkoitus paeta ennen kuin aika loppuu. Pakopelejä voi kuitenkin rakentaa myös muualle kuin suljettuihin huoneisiin, esimerkiksi ulos tai avoimeen tilaan, kuten museonäyttelyyn.

Maailmalla pakopelit alkoivat yleistyä 2010-luvulla. Niiden esikuvina toimivat erilaiset kummitustalokävelyt, interaktiivinen teatteri, roolipelit ja aarteen etsintä. Muutaman viime vuoden aikana pelien suosio on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Suomestakin löytyy pakopeleihin keskittyviä yrityksiä lähes jokaisesta suuremmasta kaupungista. 



Kun jokin yleistyy, se etsii myös uusia muotoja kehittyäkseen. Pakopelien uutta aluevaltausta edustaa pelien käyttö oppimisessa. Suomessa Veikkaus on jopa ottanut pakohuoneen käyttöön pysyvänä henkilökunnan kouluttamisvälineenä.


Mitä pakopelikonsepti sitten voisi tarjota museoille? Millaisia ovat museopedagogiset pakopelit?

Museot ovat täynnä tarinoita. Pakopelin avulla tarina on mahdollista tuoda konkreettisena elämyksenä museovieraille; pelaajat pääsevät osaksi tarinaa. Toisin kuin muissa museoiden usein käyttämissä immersiivisissä tarinankerronnan muodoissa, pakopelissä tarinan sisälle uppoaminen on välttämätöntä. Immersiivisyys ja pedagogiset sisällöt on suunniteltu pelin rakenteisiin, eikä peliä ole mahdollista läpäistä sivuuttamalla sisältöjä.

Maailmalla erityyppiset museot ovat järjestäneet pakopelitapahtumia jo useamman vuoden ajan. Yhdysvalloissa tarinallisiin museokierroksiin erikoistunut Museum Hack on järjestänyt pelejä yhteistyössä taidemuseoiden kanssa, esimerkiksi Metropolitan museum of Art -museossa New Yorkissa ja ASU art museumissa Arizonassa.

Kuva: Lotta Räsänen
Alankomaiden kansallismuseo Rijksmuseumissa museokävijät pääsivät kesäkuun lopussa selvittämään kadonneen alkemia-kaavan arvoitusta. Niagaran Military Museum taas on rakentanut kellariinsa peräti kolme sotahistoriaa käsittelevää pakohuonetta.

Suomessakin konseptia on jo testattu. Puumalassa sijaitsevassa Sahan museossa elävöitetään historiaa pakenemalla sahatyöläisen mökistä. Satakunnan museossa taas kokeiltiin museoviikolla pakopeliä Elon merkkejä -perusnäyttelyn yhteydessä.

Hämeen linnassa ja Olavinlinnassa pelikenttänä on hyödynnetty koko linnaa jo useammassa ”Pako linnasta” -tapahtumassa. Museoiden miljööt toimivatkin usein itsessään tunnelmaa lisäävinä tekijöinä, jolloin ylimääräistä rekvisiittaa ei tarvita paljoakaan. Tämä tekee spontaanimman pakopelin rakentamisesta yksinkertaisempaa.

Usko konseptin pedagogisiin mahdollisuuksiin on luja. Toukokuussa Mikkelin kaupunki sai Museovirastolta avustuksen pakohuonehankkeeseen, jonka tarkoituksena on tutustuttaa erityisesti nuoria alueen paikallishistoriaan ja kulttuuriin. Suunnitelmissa on rakentaa 1–3 erisisältöistä huonetta.


Pakopeli houkuttelee

Vaikka pakopelit kiinnostavat kaikenikäisiä, erityisen suosittuja ne ovat nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa. Samalla juuri nämä kohderyhmät ovat usein hankalasti museoiden tavoitettavissa koulu- ja oppilaitosvierailujen ulkopuolella. Pakopelitapahtuma tai pysyvämpi pakotyöpaja saattaisi houkutella paikalle myös heitä, jotka eivät muutoin museoissa viihdy.

Pakopelien ei tarvitse olla massiivisia rakennusprojekteja, joita voi toteuttaa vain hankerahalla. Esimerkiksi Espoon kaupunginkirjastossa konseptia on hyödynnetty kokoamalla liikkuvia pakosettejä, joita on mahdollista kuljetella paikasta toiseen ja pystyttää puolessa tunnissa. Tarina ja pelin flow koukuttavat vähemmälläkin.

Museon yleisötyössä pakopelin pelillisyyteen olisi mahdollista yhdistää draamaopastuksen opasjohtoista tarinankerrontaa tai työpajoissa käytettyjä tehtäviä. Tässä mielessä kyse on vain jatkumosta kohti yhä elämyksellisempiä oppimismenetelmiä.


Viimeinen vihje johtaa ison lukitun arkun luokse. Yhdellä pelaajista on avain, jonka hän työntää lukkoon. Arkku aukeaa. Mutta arkusta ei löydykään kadonnutta fossiilia, vaan...

Onko sinun museosi vuoro täydentää tarinaa?

Joona Koiranen
Joona Koiranen (Aares.fi) on kirjastopedagogi, joka suunnittelee pedagogisia pakohuoneita ja kouluttaa ei-kaupallisia toimijoita niiden käyttöön.

tiistai 28. elokuuta 2018

Onko organisaatiosi valmiina saavutettavuuteen?



Tietosuojalain varjoon on jäänyt saavutettavuusdirektiivi, jonka toimeenpaneva lainsäädäntö astuu voimaan vuoden 2018 loppuun mennessä. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä muistuttaa, että direktiivi edellyttää toimenpiteitä myös museoilta.



Suomen museoliiton keväällä julkistaman strategian mukaan digitalisaatio muuttaa museoalan työtapoja ja sitä, miten museoiden palveluja käytetään. Digitaaliset käyttöliittymät ovat tulleet fyysisten käyttöliittymien rinnalle.

Digitaalisesti tuotetuissa ja julkaistuissa sisällöissä saavutettavuus on entistä tärkeämpää. Helposti ymmärrettävät tekstit, vaivaton käyttöliittymä tai toimintarajoitteisia auttavat menetelmät on hyvä omaksua suunnittelun lähtökohdiksi.

EU vauhdittaa tätä kehitystä monin tavoin. Direktiivi julkisen sektorin toimijoiden verkkosivustojen, digipalveluiden ja mobiilisovellusten saavutettavuudesta tuli voimaan loppuvuodesta 2016. Direktiivin toimeenpaneva kansallinen lainsäädäntö puolestaan astuu voimaan vuoden 2018 loppuun mennessä. Uudistus tarkoittaa, että fyysisestä käyttöliittymistä tuttu esteettömyys viedään digiaikaan.

Saavutettavuusdirektiivi koskee julkishallinnollisia organisaatioita eli museoalalla kunnallisia ja valtiollisia museoita. Muut museot todennäköisesti toteuttavat vastaavat muutokset verkkopalvelujensa uudistamisen yhteydessä joko sen vuoksi, että direktiivi muuttunee suunnittelun standardiksi, tai sen vuoksi, että kilpailussa digiasiakkaista ei muuten pärjää.

Saavutettavuusdirektiivin keskeisin tavoite on edistää digitaalista esteettömyyttä. Esteettömät verkkopalvelut, mobiilisovellukset ja niiden sisällöt ovat sellaisia, että kuka tahansa voi niitä käyttää ja ymmärtää, mitä niissä sanotaan. Tiivistettynä uudistuksen tavoite on:

- edistää kaikkien mahdollisuutta toimia täysivertaisesti digitaalisessa yhteiskunnassa
- luoda Euroopan laajuiset yhdenmukaiset minimitason vaatimukset julkisen sektorin verkkosivustojen ja mobiilisovellusten saavutettavuudelle
- parantaa digitaalisten palveluiden laatua.

Tavoitteiden toteuttaminen edellyttää, että digitaaliset palvelut tehdään sellaisilla teknologioilla ja menetelmillä, jotka mahdollistavat palvelujen käytön riippumatta esimerkiksi heikentyneestä kuulo- ja näkökyvystä tai muista toimintarajoituksista. Tämä merkitsee digitaalisten palvelujen suunnittelulle uutta lähtökohtaa ja uusien teknologioiden käyttöönottoa digipalvelujen toteuttamisessa. Näiden lisäksi myös asenteiden on muututtava. Saavutettavat sisällöt, sivustot ja digipalvelut hyödyttävät kaikkia käyttäjiä.

Paljon on siis muututtava, ja lainsäätäjä on tämän huomioinut myöntämällä uudistuksen toteuttamiseen pitkän siirtymäajan. Valtiovarainministeriön aikataulun mukaan direktiivi ja lainsäädäntö koskevat ensimmäisenä uusia verkkosivuja, joiden on täytettävä vaatimukset jo 23.9.2018 jälkeen. Kaikkien verkkosivujen on oltava vaatimusten mukaisia kahden vuoden sisällä eli 23.9.2020 mennessä. Mobiilipalvelujen pitää täyttää vaatimukset kesäkuuhun 2021 mennessä.

Saavutettavuusdirektiivi ja kansallinen lainsäädäntö ovat ikävästi jääneet keskustelussa tietosuojadirektiivin ja tietosuojalain jalkoihin, ja käytännön valmistelut muutoksen toteuttamiseksi ovat useimmissa organisaatioissa aloittamatta. Siirtymäaika mahdollistaa sen, että uudistus voidaan toteuttaa ajoissa, mutta lähtökuoppiin ei ole mahdollista jäädä. On siis suositeltavaa, että myös museot ryhtyvät edistämään verkkopalveluidensa saavutettavuutta niin pian kuin mahdollista.

Sopiva lähtölaukaus uudistuksen käynnistämiselle on Suomen museoliiton Digitaalisten palveluiden saavutettavuus -koulutus, joka järjestetään 25.9.2018. Toivottavasti mahdollisimman moni liittyy seuraamme silloin.


Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri