Markkinarako museoille

Yrityksissä on törmätty museoillekin tuttuun ongelmaan: kokoelmat ovat kasvaneet niin suuriksi, että niiden säilyttämiseen ja esille pitoon on etsittävä uusia menetelmiä. Se tarjoaa museoille mahdollisuuden markkinoida omaa osaamistaan.

Organisaatioiden välisen kaupan, tai tuttavallisemmin B to B -bisneksen, keskeisin lähtökohta on, että siinä menestyy tuotteella tai palvelulla, johon omalla organisaatiolla on parempaa osaamista kuin toisella osapuolella. Tilaisuuksia tarjoutuu, kun kyseessä on työ, jota toinen organisaatio koettaa hoitaa oman päätoimensa ohella (otona), mutta omassa organisaatiossa vastaavaa työtä tehdään päätoimisesti.

Länsiväylä-lehti julkaisi 23. tammikuuta jutun otsikolla ”Yritykset avaavat taidekokoelmiaan yleisölle”.  Fortumin lehdistöpäällikkö  Elina Kokko ja Veikkauksen tiedottaja Riikka Hauhia kertoivat yritystensä omistamien taideteosten esillepanosta ja taidehankintapolitiikasta. Molemmat yhtiöt ovat harjoittaneet aktiivista taidehankintaa ja kokoelmat ovat kasvaneet merkittävän suuriksi.

Yhtiöissä oli törmätty museoillekin tuttuun ongelmaan. Kokoelmat ovat kasvaneet niin suuriksi, että niiden säilyttämiseen ja esille pitoon on etsittävä uusia menetelmiä. Jopa kokoelmien vähentämistä harkitaan tai toimenpiteitä on jo tehty.

Suuryrityksiä ei aja uusien menetelmien hakemiseen taloudellinen pakko, vaan käytännön syy: pääkonttoreista loppuu seinäpinta-ala teosten esittelemiseksi. Pääkonttorit ovat pienentyneet, mutta suurempi syy on, että niissä toteutetut avokonttoriratkaisut ovat vähentäneet taiteen ripustamiseen tarvittavaa seinäpinta-alaa.

Vaikuttaa siltä, että nyt on avautumassa museopalvelujen myyjille kissan päivät. Harvoin törmää museoalalla maksukykyisiin asiakkaisiin, jotka yrittävät hoitaa tehtäviä, joihin museoilla on heitä huomattavasti enemmän osaamista. Uskon, että Länsiväylässä esitellyt yritykset ovat vain jäävuoren huippu ja markkinapotentiaali on erittäin suuri: suomalaisten pörssiyritysten kokoinen!

Jos ette vielä ole olleet yhteydessä lähialueillanne oleviin suuryrityksiin, nyt on korkea aika. Yrityksissä tehostaminen jatkuu ja seinät vähenevät. Taidekokoelmista tai muista yritysten imagoa ja mainetta ylläpitävistä symboleista ne eivät ole luopumassa, mutta uusia ratkaisuja haetaan ilmeisen kiivaasti.

Suosittelen toimimaan hyväksi havaitun kaavan mukaan:

1.) Yhteydenotto yrityksen toimitusjohtajalle (mieluiten soitto) ja tapaamisen sopiminen 
2.)  Tilanteen kartoitus ja ongelman hahmottaminen
3.)  Oman osaamisen paketointi sellaiseen muotoon, että kartoitettu ongelma ratkeaa
a.  Säilyttämisosaaminen (tilat, teosten teknisen sekä tieto- ja aitousarvon ylläpitäminen)
b. Esillepanon osaaminen
c. Teoksiin liittyvän viestinnän osaaminen
d. Kokoelman kartuttamisen osaaminen
e. Yhteiskunnallisen toiminnan osaaminen
4.)  Tarjouksen tekeminen ja soitto toimitusjohtajalle: onko hän ymmärtänyt saamansa edut. Hänen organisaationsa voi toimia fiksummin, kun avainosaamisalueen ulkopuolinen tehtävä on ulkoistettu. 
5.)  Sopimus ja kättely.

Tiedän melko pitkän myyntikokemukseni ansiosta, että kaava toimii ja win-win-win -tilanne saavutetaan helposti. Yritys hyötyy, museo hyötyy ja museon kävijä hyötyy.

Kannattaa siis ottaa luuri käteen ja pirauttaa päättäjälle. Luultavasti hän yllättyy positiivisesti.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

Open data vs. Open mind

Kimmo Levä tiivistää Purku-klubin keskustelun, jossa käsiteltiin museoiden kuva-aineistojen maksullisuutta.

Valokuvataiteen museo järjesti 9.1.2013 Purku-klubin, jossa pureuduttiin museoiden kuvamateriaalien julkistamisen ehtoihin otsikolla ”Rahastavatko museot kuvallisella kulttuuriperinnöllä?”. Eipä olisi Valokuvataiteen museo voinut paremmin ennakoida tilaisuutensa ajankohtaisuutta, sillä samalla viikolla Vihreän Lanka –lehti nosti Facebook-keskusteluun museoiden perimät palvelumaksut. Jutun pontimena toimi Helsingin kaupungin museon lehdeltä perimä kuvausmaksu.

Keskustelun alustajina toimivat minun lisäkseni filosofian tohtori Ari Häyrinen, joka väitteli äskettäin aiheesta ”Open sourcing digital heritage”, Vapriikin kokoelmapäällikkö Riitta Kela sekä historian harrastaja ja Sukutukijan loppuvuosi -blogia kirjoittava Kaisa Kyläkoski. Tupa oli täynnä, mikä kertoo aiheen tärkeydestä ja ajankohtaisuudesta.

Keskustelun asetelmat olivat selkeät. Museoiden edustajat perustelivat kuvien käyttöön liittyviä maksuja ja toimenpiteitä, joilla kuvien luvatonta käyttöä pyritään estämään sekä tekijänoikeuksien suojaamiseksi että maksutulojen turvaamiseksi. Maksujen perusteina esitettiin kuvien esillepanon aiheuttamia työ- ja järjestelmäkuluja. Yleisesti todettiin, että kuvakorvaukset eivät ole museoiden koko budjetin näkökulmasta kovin merkittäviä. Kuva-arkistopalvelujen näkökulmasta ne kuitenkin ovat tärkeitä. Maksuilla saadaan pääsääntöisesti katettua kuva-arkistojen asiakaspalveluhenkilöstön palkkakulut.

Kuvien käyttäjäpuolelta tilaisuudessa pitivät puheenvuoroja vain ns. open data –käytännön kannattajat. Heidän kantansa oli, että museot pyrkivät ehdoin tahdoin palvelumaksuilla ja muilla keinoilla estämään kuvien käyttöä. Ari Häyrinen jopa epäili, että museot näkevät pahimpana uhkanaan kokoelmissa olevien materiaalien käyttäjät. Lisäksi hän käytti kokoelmien omistajuudesta filosofisesti mielenkiintoista ilmaisua ”museoiden ns. omistama kulttuuriperintö”. 

Häyrinen haluaisi museoiden laittavan kuvat esille roskalava-periaatteella eli kuvien tulisi olla kaikkien nähtävillä, saatavilla ja käytettävissä. Silloin kuvat herättäisivät tällä hetkellä käytössä olevaa mallia enemmän kiinnostusta ja mahdollistaisi kulttuuriperinnön monipuolisemman hyödyntämisen. Kaisa Kyläkoski oli Häyrisen kanssa samoilla linjoilla. Museoiden kuvamateriaalit pitää olla ilmaiseksi kaikkien käytössä kuten Kansallisarkisto ja Kansalliskirjasto ovat tehneet sekä Suomessa että Ruotsissa.

Keskustelun alustajien joukossa ei ollut valokuvaajia, mutta yleisössä heitä oli mukavasti. Heidän kantansa ei ollut yllätys. Valokuvaajat haluavat korvauksen kuvien käytöstä sekä museoilta että niiden jatkokäyttäjiltä. Luonnollisesti he myös edellyttävät tekijänoikeuksien kunnioittamista.

Eräs valokuvaaja esitteli mielenkiintoisen tapauksen, jossa hän oli luovuttanut museolle kuvien digitaaliset versiot, mutta ei negatiiveja. Syynä oli halu varmistaa, että hän pystyy osoittamaan, millaiseksi hän on tekijänä kuvan tarkoittanut. Huolestuttavan tästä tapauksesta tekee se, että alkuperäisyyden turvaaminen on ollut museoiden keskeinen arvo ja tehtävä, mutta tätä luottamusta emme siis kaikilta osin enää nauti.

Taloudellinen vastaus kysymykseen ”Rahastavatko museot?” lienee tullut kaikille tilaisuuteen osallistujille selväksi. Ryöstöhinnoittelusta ei museoiden osalta ole kyse. Kuvista saatavat palvelumaksut eivät kata edes kuvien esillepanon kustannuksia. Liiketaloudellisen kannattavuuden rajaa emme tiedä, mutta jotain suuntaa antaa kaupallisten kuvatoimistojen hinnoittelu. Suomen suurimman palveluntarjoajan eli Lehtikuva Oy:n hinnat ovat käytännössä kaksinkertaiset museoiden perimiin maksuihin verrattuna.

Muissa kysymyksissä jäimme sitten poteroihimme. Kaisa Kyläkoski kysyy blogissaan
(http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.fi/2013/01/purku-klubin-purkua.html): Mihin ihmeeseen perustuvat tekijänoikeudettomien aineistojen käyttömaksut? Ja miksi (edes) valtiollisesti omistettuja kokoelmia ei voinut rinnastaa Kansallisarkistoon ja Kansalliskirjastoon, jotka molemmat jakavat digitoimansa materiaalin ilmaiseksi?

Nämä kysymykset ihmetyttävät hiukan Purku-klubin jälkeen, sillä museoiden edustajat pitivät vähintäänkin kiitettävästi ääntä siitä, että palvelumaksuilla katetaan kuvien esillepanon ja -pidon kustannuksia. Niiden suuruuteen ei ole vaikutusta sillä, onko kuva tekijänoikeuden suoja-ajan piirissä vai ei. Museoviraston edustajana osastonjohtaja Vesa Hongisto totesi selkeäsanaisesti, että palvelumaksuilla katetaan kuva-arkiston palveluhenkilökunnan kustannukset ja ilman niitä palvelua jouduttaisiin supistamaan. Lisäksi hän totesi, että Museovirastolla on täysi valmius luopua palvelumaksuista, jos vastaavat rahat saadaan valtion budjettiin. Tällaista muutosta ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Kuten hyvin tiedämme, Museoviraston budjetti on viime vuosina mennyt toiseen suuntaan.

Museoiden erilaisuus ei myöskään näytä olevan ymmärrettävä peruste sille, ettei yleistä museoita koskevaa määräystä kuvien ilmaisesta saatavuudesta voisi tehdä. Mainitun blogin keskustelusta voi päätellä, että vähintäänkin valtion ja kuntien omistamat museot voi laittaa samaan koriin. Kuntien itsehallinnollisen aseman voi kai tässä unohtaa.

Keskustelun perusteella julkisen rahoituksen suuri osuus museoiden rahoituksesta pitäisi sisältää materiaalien ilmaisen käytön. En tunne niin perusteellisesti open data –ajattelua, että voisin sanoa, onko tarkoituksena, että myös muu valtion tai kuntien huomattavalla rahoituksella tuotettava tieto olisi annettava käyttöön korvauksetta. Jos näin on, esimerkiksi puoluetuella rahoitettavat sanomalehdet pitäisi saada käyttöön ilmaiseksi niin tilaajille kuin kaupallisille ilmoittajillekin.

Open data –ajattelun edustajien puheenvuorojen perusteella on pääteltävissä, että materiaalien rajoittamaton saatavuus on museoille huomattava mahdollisuus. Purku-klubin tilaisuudessa mahdollisuuden sisältö ei vielä avautunut. Jos ajattelu perustuu siihen, että ilmainen saatavuus on mainosta museoiden muille, hyväksyttäville maksullisille palveluille, olemme toimimattoman ansaintalogiikan äärellä.

Ainoa oikea malli ei varmasti ole myöskään se, että museot perivät maksun heti, kun kuva ladataan yksityiseen tai kaupalliseen käyttöön. Museot voivat rakentaa kumppanuuksia kaupallisten toimijoiden kanssa siltä pohjalta, että maksua peritään vasta sitten, kun loppukäyttäjiltä saatavia
tuloja alkaa kertyä. Tällöin käyttömaksu on luonnollisesti joustava molempiin suuntiin. Muitakin malleja tietenkin on.

Purku-klubi osoitti, että olemme kuvamateriaalien säilyttämisessä ja käytössä uudessa tilanteessa. Open data edellyttää Open mindiä. Sitä ei ainakaan vielä ole riittävästi, jotta saataisiin aikaan keskustelu, joka päättyisi eri osapuolten yhteisymmärrykseen hyvästä ratkaisusta.

Nyt olisi tilaa uusille ehdotuksille. En usko näkemykseen, jonka mukaan museot haluaisivat maksuillaan estää kokoelmissa olevien kuvien käytön. Tosiasia on kuitenkin, että kuva-arkistojen käyttöjärjestelmät maksavat. Myös museoissa työskentelevät ovat palkkansa ansainneet. Maksuton käyttö lisäisi varmasti kuvien käyttöä, mutta samalla nykymuodossaan vähentäisi ratkaisevasti museoiden tuloja. Ideat ja käytännön mallit tämän ristiriidan ratkaisemiseksi ovat tervetulleita! Valtio maksaa -ideaa on jo ehdotettu.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

Museotulevaisuus 8: Oppimisen vallankumous

Mikä on museoiden rooli epämuodollisen oppimisen paikkoina? Kimmo Levä tarkastelee oppimista museoympäristössä.  

Strategisen suunnittelun johtaja Marsha Semmel (Institute of Museum and Library Services, USA) ilmaisi Intercomin järjestämässä seminaarissa pitämässään keynote-esitelmässä selväsanaisesti, että ihmisten oppiminen on murroksessa:

“Learners of all ages, through computers, mobile devices, and social media, have begun to take their learning into their own hands, without depending on traditional educational institutions. Although there have been some ‘early adopters’, many museums have been slow to join this learning revolution.”

Suomalaisten saattaa olla monta muuta kansakuntaa vaikeampaa niellä ajatusta siitä, että oppimiseen ei tarvittaisikaan enää virallista koulutusjärjestelmää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Olemmehan maailman ykkösiä juuri koulutusjärjestelmän ylläpitämisessä. Semmelin esittelemät tutkimustulokset oppimisesta olivat kuitenkin pysäyttäviä. Virallisen koulutusjärjestelmän tarjoaman koulutuksen osuus kokonaisoppimisesta ei ole missään ikäluokassa yli 20 %. Mitä vanhemmista ikäluokista on kyse, sitä pienemmäksi osuus luonnollisesti laskee. Reilusti alle 10 prosenttiin se laskee jo kahdenkymmenen ikävuoden jälkeen.

Semmelin esittelemät tulokset oppimisesta ovat niin itsestään selviä, että ainakin Suomessa keskustelu aiheesta on jäänyt kovin vähälle. Tämä on erityisen harmillista museoiden kannalta, sillä koulujärjestelmän ulkopuolisista toimijoista museot lienevät niitä, jotka pystyvät parhaiten tarjoamaan mahdollisuuksia ei-formaaliin oppimiseen monella tasolla ja monien käyttöliittymien kautta.

Museot ovat keskeinen osa elinikäistä oppimista eli kansainvälisesti sanottuna ”Lifelong-learning”-kokonaisuutta. Semmel lanseerasi esitelmässään termin rinnalle käsiteparit ”Life-wide” ja ”Life-deep” korostaakseen oppimisen desentralisoitumista, kokoaikaisuutta ja liittymistä elämän kaikkiin vaiheisiin.

Kansainvälisesti museot ovat suomalaisten tapaan huolissaan siitä, että museoiden rooli koulutusjärjestelmässä ja oppimisen paikkana on jäänyt liian vähälle huomiolle. Konkreettisimpana ratkaisuna esitettiin sitä, että museo-oppimista strukturoitaisiin sen verran, että ihmiset voisivat halutessaan liittää ansioluetteloonsa maininnan museoiden roolista osana kokonaisosaamiskuvaustaan. Lieneekö kehittelemisen väärti idea? Oli niin tai näin, ahkera museoiden käyttö yhtenä CV:ssä mainittuna harrastuksena täytyy tulevaisuudessa tarkoittaa kaikille sitä, että kyseessä on avarakatseinen, luova ja ennen muuta kehittymishaluinen ja -kykyinen ihminen.

Museotulevaisuuden kahdeksas kysymys on, mitä meidän pitäisi tehdä, jotta museo tunnistetaan keskeisenä elämän mittaisen oppimisen paikkana sekä muodollisen että vapaa-ajan oppimisen sektorilla.

Oppimisen vallankumous -kirjoitus on viimeinen Museotulevaisuus-sarjassa. Kirjoituksissa esille nostettuihin ja muihin Euroopan museoliittojen neuvoston (NEMO) –konferenssin aineistoihin voi tutustua osoitteessa: http://www.ne-mo.org/index.php?id=337
ICOMin Intercom–seminaarin aineistot julkaistaan lähiaikoina osoitteessa: http://www.intercom.museum
  
Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

Museotulevaisuus 7: Reaktiivista, preaktiivista ja proaktiivista kokoelmatyötä

Kimmo Levä tarkastelee kokoelmatyön merkitystä ja tulevaisuuden näkymiä.

Kokoelmat ovat museotoiminnan ydin. Valitettavan usein ne näyttäytyvät kuitenkin myös museoiden ydinongelmana. Kokoelmista harvoin on puutetta, mutta sitäkin useimmin resursseista niiden hoitamiseksi.

Euroopan museoliittojen (NEMO) tapaamisessa kokoelmatyötä pohdittiin seulonnan näkökulmasta. Suomalaisessa Tallennus- ja kokoelmayhteistyöryhmän (TAKO) marraskuisessa kokouksessa puolestaan keskusteltiin alan ikuisuuskysymyksestä eli päällekkäisen tallentamisen vähentämisestä.
Molemmissa seminaareissa perimmäisenä tarkoituksena oli löytää keinoja, joilla varmistetaan kokoelmatyön resurssien riittävyys tulevina vuosina. Kokoelmien seulontakysymyksissä britit ja hollantilaiset vaikuttavat olevan pohdinnoissaan pisimmällä. Useimmissa tapauksissa he ovat joutuneet oppimaan ”learning by doing” -metodilla eli heidän museonsa ovat ajautuneet tilanteisiin, jossa kokoelmia on ollut pakko vähentää.

Keskeisintä kokoelmien seulonnassa on ratkaista niihin liittyvät eettiset, taloudelliset ja mahdolliset lainsäädännölliset kysymykset. Etiikan näkökulmasta seulonnassa on kyse lähinnä museon lupauksen rikkomisesta liittyen kokoelmien pysyvyyteen eli materiaalin ikuiseen säilyttämiseen. Talouden näkökulmasta kokoelmien seulontaan liittyy tavoite sekä resurssien säästämisestä että niiden lisäämisestä. Säästöjä tulee, kun tiloja ja henkilötyötä vapautuu kokoelmista, joita ei enää haluta tai voida tallentaa. Resurssien lisääminen seulonnassa liittyy kokoelmien myymiseen. Lainsäädäntöön kokoelmaseulonnoissa törmätään museoiden tekemien sopimusten kohdalla sekä jos kokoelmien poistoihin liittyy materiaalien siirtoja maan rajojen ulkopuolelle.

Hollannissa on meneillään tällä hetkellä useitakin kiinnostavia kokoelmacaseja. Siellä eräs etnologinen museo haluaa luopua kokonaisesta Afrikka-kokoelmasta keskittyäkseen Aasian historiaan ja kulttuuriin. Kokoelmasta halutaan luopua myymällä. Myynnistä saadut rahat on tarkoitus käyttää museon uuden linjan mukaisen toiminnan kehittämiseen. Kokoelmalahjoituksissa siellä on törmätty tilanteeseen, jossa toinen museo halusi poistettavan materiaalin omiin kokoelmiinsa. Se olisi luonnollisesti hyvä ratkaisu, mutta ongelmana oli, että nämä museot sijaitsivat Hollannin rajojen ulkopuolella ja jopa Euroopan ulkopuolella.

Kotimaisessa TAKO-yhteistyössä on monta hyvää puolta, mutta tällä hetkellä se näyttäytyy ennen muuta preaktiivisena hankkeena, jossa kokoelmakysymyksiä ratkaistaan ennen kuin niihin kohdistuu ylivoimaista ulkoista pakkoa. Kansallismuseossa marraskuun puolivälissä pidetty seminaari antoi luvan odottaa, että löydämme ratkaisut, joilla olemme sekä valmiita luopumaan tehtävistä että ottamaan uusia tehtäviä vastaan.

Näiden kahden seminaarin yhteenvetona voi todeta, että lähitulevaisuuden museotyön keskeisin dokumentti ja työkalu on kokoelmapolitiikka, joka ohjaa meitä toimimaan ennalta päätetyllä tavalla – olimme sitten tilanteessa, jossa joudumme reagoimaan tapahtuneisiin muutoksiin tai toimimaan preakoivasti näkyvissä oleviin muutoksiin. Toki tärkeintä olisi, että pystyisimme toimimaan proaktiivisesti siten, ettei kokoelmiemme pysyvyyttä tarvitsisi kyseenalaistaa ollenkaan.

Museotulevaisuuden seitsemäs kysymys on, olemmeko viimein valmiita ottamaan kokoelmien hallintaan liittyvät kysymykset vakavasti – siten, että se myös näkyy toiminnassamme.

Seuraava 4.1.2012 julkaistava artikkeli ”Oppimisen vallankumous” tarkastelee, minkälaisia oppimisen paikkoja museot voisivat olla ja minkälaisia niiden pitäisi olla.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto