torstai 17. lokakuuta 2019

MUSEO-lehti: Historiamies digiajassa

Suomen museoliiton uuden puheenjohtajan Pekka Saurin harrastuksiin kuuluvat musiikki, historia, ornitologia ja luonnonvaraiset kasvit. Kuva: Tuuli Rajavuori.

Suomen museoliiton uusi puheenjohtaja Pekka Sauri viihtyy kaupunginmuseoissa ja haluaa tuoda museot voimakkaasti digiaikaan.  

Parhaiten Helsingin apulaiskaupunginjohtajana, poliitikkona ja radiotoimittajana tunnetuksi tullut työelämäprofessori Pekka Sauri valittiin toukokuussa Suomen museoliiton puheenjohtajaksi. 
Samalla Sauri sai vastuulleen joka toisen MUSEO-lehden pääkirjoituksen kirjoittamisen. 

Sauri kertoo, että hänellä on läheinen suhde erityisesti historiallisiin museoihin. Myös taidemuseoissa tulee käytyä paljon.  

”Museoiden laaja aika- ja historiaperspektiivi on kiehtova. Museot kertovat, millaista elämä oli menneisyydessä ja miten aika ja arki ovat muuttuneet. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vankemmin ajattelen, että ihmisten elämä ei muutu miksikään. Vain muoti ja teknologia muuttuvat.” 

Sauri kertoo käyvänsä aina museoissa, missä ikinä onkaan. Kaupunginmuseot ovat erityisen kiinnostavia, sillä niistä oppii aina kunkin kaupungin historiasta ja voi ymmärtää kaupunkilaisten nykypäivää paremmin.  

”Helsingin historia on aina ollut lähellä sydäntäni, joten voi sanoa, että Helsingin kaupunginmuseo on lempimuseoni.” 

Sauri kertoo, että käynti Auschwitchin museossa on ollut hänen elämänsä hätkähdyttävin museokäynti. 

”En ole toipunut siitä vieläkään, vaikka siitä on jo 40 vuotta. Myös Riian kaupunginmuseo on jäänyt mieleen. On uskomatonta, miten kaupunki selvisi toisesta maailmansodasta. Museosta löytyy hyvin koskettavia tarinoita.”  

Suomen museoliiton puheenjohtajana Pekka Sauri toivoo pääsevänsä vaikuttamaan erityisesti museoiden digitalisoituminen. 

”Jo nyt tämän parissa tehdään paljon, mutta paljon on varmasti vielä tehtävissä. Digitaalisuus on suurimpia murroksia historiassa.” 

Sauri kertoo, että hänen oman elämänsä keskeinen historiaherätys tapahtui varhain.

”Olin vasta seitsemänvuotias, kun vanhempieni opiskelukaveri antoi meille Helsingin palotoimen 100-vuotishistoriiikin ja kiinnostuin siitä valtavasti. Se oli avainelämys historian ymmärtämisessä ja siitä kiinnostumisessa.” 

Nelli Korpi 
Juttu julkaistu MUSEO-lehdessä 3/2019.

tiistai 1. lokakuuta 2019

Kookos-tiimin tunnelmia MuseumPlus-käyttäjätapaamisesta Berliinistä


Palvelupäällikkö Sampsa Heinonen esittelemässä Kookos-kokoelmahallintaa käyttäjätapaamisen osallistujille Palais Kulturbrauereissa, Berliinissä. Kuva / © zetcom ltd.


Kookos-tiimi osallistui viime viikolla Berliinissä zetcom ltd:n Saksan toimiston järjestämään kansainväliseen MuseumPlus-käyttäjätapaamiseen. Käyttäjätapaamiseen osallistui yhteensä 170 osallistujaa 12 eri maasta. Suomesta Suomen museoliiton ohella paikalla oli Museoviraston ja Kansallisgallerian edustajia. Käyttäjätapaamisen ensimmäisenä päivänä ohjelmassa oli esityksiä eri aiheista zetcomilta, zetcomin yhteistyökumppaneilta ja zetcomin asiakkailta. Toisena päivänä ote oli käytännönläheisempi: työpajoissa käsiteltiin mm. järjestelmän hallinnointia, MuseumPlus-APIn käyttöä ja järjestelmän raportointiominaisuuksia. 

Pidin itse ensimmäisenä päivänä esityksen MuseumPlus-järjestelmän ympärille rakennetusta Kookos-kokoelmahallinnasta, joka valmiina SaaS-pakettina pitää sisällään järjestelmän ohella myös palvelinratkaisun ja tarvittavan käyttötuen koulutuksineen. Kookoksessa kaikkien asiakkaiden aineistot on tallennettu fyysisesti samaan tietokantaan. Käyttöoikeuksilla rajataan asiakkaan pääsy vain omiin aineistoihinsa, jolloin päivittäinen käyttökokemus sinänsä on Kookos-ratkaisussa sama kuin aineistot olisivat museokohtaisessa tietokannassa. Yksittäisen käyttäjän tunnistaminen toteutetaan kirjautumisen yhteydessä. Tietoturvasta huolehditaan siten, että yhteys palvelimelle muodostetaan suojatussa yhteydessä (HTTPS), jottei tunnuksia voida kaapata sisäänkirjautumisen yhteydessä. Käyttäjän palvelimelle lähettämät tunnistautumistiedot säilyvät tällöin asianmukaisesti suojattuna koko kirjautumisen ajan. 

Lisäksi tietokannassa on yhteiskäyttöisiä aineistoja kuten termilistat, jotka ovat kaikilla käytössä. Näiden yhteiskäyttöisten aineistojen hallinnasta ja ylläpidosta vastaa Kookos-tiimi keskitetysti. Tulevaisuuden kannalta tässä ratkaisussa on jo etukäteen varauduttu mm. KAM-sektorin yhteiskäyttöiseen nimitietopalveluun. Termilistoihin on aina toki mahdollista lisätä myös organisaatiokohtaisia termejä, joiden käyttö joissain tilanteissa on itseasiassa välttämätöntä (esimerkiksi sijainnit tai museokohtaiset luokitusjärjestelmät). Esitykseni herätti yleisössä runsaasti kiinnostusta ja pääsin vastaamaan lukuisiin kysymyksiin heti sen jälkeen ja myöhemmin vielä zetcomin järjestämässä illanvietossa.

Käyttäjätapaamisessa vahvistui käsitys siitä, että Kookos-ratkaisu on muihin zetcomin asiakkaisiin verrattuna varsin ainutkertainen. Suuri osa zetcomin museoasiakkaista on suoraan asiakassuhteessa yritykseen, jolloin kokoelmahallintajärjestelmän ylläpito ja kehittäminen edellyttää melkoisesti erityisosaamista myös asiakkaalta. Tapaamisen aikana huomasimme, että zetcomin asiakkaat ovat eri viivalla tämän asian suhteen. Osa tuntui tekevän Kookokseen verrattavia melko vaativia ylläpitotoimenpiteitä varsin itsenäisesti, kun taas joillain oma tekninen osaaminen kokoelmahallintajärjestelmän käytössä ja kehittämisessä on melko lailla vaatimattomampaa. Edustamamme näkemys yhteiskäyttöisen järjestelmän eduista sai näistä kokemuksista edelleen vahvistusta. Yhteiskäyttöisesti hallinnoitu järjestelmä tuo yksittäiselle käyttäjämuseolle vertaistukea järjestelmän kehittämisessä ja ylläpidossa, kun järjestelmän kehitystyö rakentuu päivittäisestä ylläpidosta huolehtivan Kookos-tiimin, Kookos-konsortion ja jokaisen yksittäisen käyttäjämuseon varaan.

Mielenkiintoisinta antia käyttäjätapaamisessa oli ehdottomasti tutustuminen muihin MuseumPlus-käyttäjiin ympäri Eurooppaa. Olemme jo aiemmin toimineet muutamaan otteeseen asiantuntijaroolissa eri zetcomin asiakasmuseoiden suuntaan, kun Kookoksesta on haettu referenssiä miten jokin toiminnallisuus tai ominaisuus on toteutettu. Pääsin itse viimein tapaamaan kasvokkain mm. Oxfordin yliopistomuseon (Ashmolean Museum) henkilökuntaa, joihin olen ollut aiemmin yhteyksissä useaan otteeseen sähköpostitse järjestelmän kehitysasioihin ja ylläpitoon liittyen.

zetcom ltd:n Berliinin toimiston johtaja Norbert Kanter esitteli tilaisuudessa viime aikojen kehitystyötä ja tulevaisuuden kehityssuuntia. Kookos-tiimissä olimme henkilökohtaisesti erittäin tyytyväisiä siihen, että useat eri yhteyksissä esittämämme toiveet on huomioitu koko MuseumPlus-järjestelmän yleisen frameworkin tulevaisuuden kehitystyössä. Esimerkiksi tuleva karttasovellus (GIS-ratkaisu) vaikutti tilaisuudessa tulevan toteutetuksi aika lailla toiveittemme mukaisesti. Jatkuvasti aktiivinen roolimme järjestelmän testaus- ja kehitysnäkökulmasta zetcomin suuntaan on siinä suhteessa selvästi tuottanut tulosta.

Alustavasti seuraavaa käyttäjätapaamista zetcom suunnittelee kahden vuoden päähän vuodelle 2021. Norbert Kanter väläytti mahdollisuutta järjestää tällöin maailmanlaajuisesti kaikille MuseumPlus-käyttäjille yhteinen käyttäjätapaaminen, johon osallistuisivat kaikkien zetcomin eri toimistojen asiakkaat ympäri maailmaa. Jäämme siis mielenkiinnolla odottamaan tulevaa ja uusia MuseumPlus-järjestelmän kehitysaskeleita!
Sampsa Heinonen
Kirjoittaja on Kookos-kokoelmahallinnan palvelupäällikkö Suomen museoliitossa

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Poliitikot museoharjoittelussa

 
Kansanedustaja, Vantaan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Sari Multala osallistui poliitikon museoharjoitteluun Vantaan kaupunginmuseoon kuuluvassa Håkansbölen kartanossa. Hän kokeili museosiivousta museon asiantuntijoiden kanssa.

 

Museot kutsuivat poliitikot työharjoitteluun ja kutsuun vastattiin innolla: teemaviikkoon osallistui yli 70 päättäjää 40 museossa. Palaute kampanjasta on ollut positiivista ja sitä on tarkoitus jatkaa. Museoliiton viestintäpäällikkö Tuuli Rajavuori on koonnut yhteen kampanjaviikon kokemuksia.


Poliitikon museoharjoittelu -kampanjan tavoitteena on esitellä museoiden monipuolista toimintaa ja yhteiskunnallista merkitystä. Perinteisen museo-opastuksen tai -esittelyn sijaan museoiden arkeen sukelletaan käytännön kautta. Poliitikot esimerkiksi luetteloivat esineitä, toimivat apuoppaina, ideoivat uutta näyttelyä tai kokeilevat konservointia yhdessä museoammattilaistan kanssa.

Eduskunnan varapuhemies Tuula Haatainen korjasi
Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupungin kovassa
käytössä olevaa rekvisiittakokoelmaa eli nukkekodin kalusteita.
Poliitikon museoharjoittelu -teemaviikko järjestettiin tänä vuonna neljättä kertaa ja osallistujia oli ennätysmäärä. Kahdella viimeisimmällä kerralla ajankohdaksi on vakiintunut elokuun viimeinen viikko, mikä on koettu hyväksi sekä museoiden että päättäjien puolesta. Eduskunnan istuntokausi ei ole vielä alkanut, mutta syksyn toimintaa suunnitellaan jo ahkerasti. Useimmat päättäjät ovat kotipaikkakunnallaan, jolloin harjoitteluihin on helpompi osallistua myös muualla kuin pääkaupunkiseudulla.

Kampanja alkaa olla tunnettu päättäjien keskuudessa ja kutsua osataan jo odottaa. Tänä vuonna mukana oli myös konkariharjoittelijoita, jotka ovat olleet mukana aiempina vuosina jossakin toisessa museossa. Myös Museoliittoon tuli useita yhteydenottoja suoraan päättäjiltä, jotka toivoivat erityisesti pääsevänsä tiettyyn museoon harjoittelijaksi. Harjoittelupaikat järjestyivät ripeästi – siitä erityiskiitos museoille.

Tähän mennessä Museoliittoon tullut kampanjapalaute on ollut positiivista. Museoiden mukaan harjoittelupäivä on tuonut päättäjiä ja päätöksentekoa lähemmäs museoiden arkea ja yhteinen kampanjaviikko kannustaa olemaan aktiviinen omalle toiminnalle tärkeisiin päättäjiin. Erityisen tyytyväisiä kampanjaan on oltu museoissa, joissa kampanjaan on osallistunut poliittiisten ryhmien päättäjiä tai joissa vierailun aikana on voitu oikaista museotoimintaan liittyviä väärinymmärryksiä esimerkiksi museoiden lausuntoprosessin kestoon liittyen. Vierailun yhteydessä on syntynyt myös uusia ideoita vuorovaikutuksesta. Esimerkiksi museoharjoitteluun osallistunut kunnan tila- ja asuntojaoston varapuheenjohtaja kutsui museon edustajat kertomaan lausuntomenettelystä myös muille jaoston jäsenille.

Espoon kaupunginmuseo KAMUssa harjoitteluun osallistui 10 kunnallista päättäjää. Harjoittelupäivä alkoi aamukahvin ja lyhyen museoesittelyn merkeissä. Sen jälkeen harjoittelijat jakautuvat kolmeen ryhmään, joissa tutustuttiin kokoelmien digitointiin, museo-opetukseen ja kulttuuriympäristöyksikön toimintaan.

Pienen haasteen kampanjan suunnitteluun aiheuttaa tiukat aikataulut. Vierailut saattavat varmistua vasta lähellä kampanjaviikkoa ja joskus peruutuksia on tullut vielä viime hetkillä. Silti vierailut ovat onnistuneet hyvin ja ohjelmaa on tarvittaessa muokattu lyhyelläkin varoituksella. Myös peruuntuneen harjoittelun tilalle kannattaa ehdottomasti tarjota uutta mahdollisuutta tutustua museoon kampanjaviikon jälkeenkin. Päättäjiltä saadun palautteen mukaan kutsuun on ylipäätään helpompi tarttua, jos museo tarjoaa valmiiksi useita vaihtoehtoja vierailuajankohdaksi.

Anna palautetta!

Lämmin kiitos kaikille kampanjaan osallistuneille museoille ja päättäjille! Näillä näkymin kampanjaa jatketaan ja tiedotamme ensi vuoden aikatauluista heti kun ne ovat varmistuneet. Tässä vaiheessa kuulemme erittäin mielellään palautetta kampanjasta sekä museoilta että päättäjiltä. Se auttaa meitä kehittämään sekä kampanjaa että Museoliiton edunvalvontatyötä edelleen. Palautetta voi jättää joko alle kommenttikenttään tai ottamalla yhteyttä minuun sähköpostitse tai puhelimitse.

Tuuli Rajavuori
Kirjoittaja työskentelee viestintäpäällikkönä Suomen museoliitossa.

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Euro enemmän: Museokauppa näkyvämmäksi asiakkaille

Dracula-näyttelyn myyntituotteita Museokeskus Vapriikin museokaupassa.
Euro enemmän -hankkeen pilotointivaihe päättyy syyskuussa. Arkkitehtuurimuseon ja Tekniikan museon lisäksi museokauppakonseptia testataan kahdessa muussa pilottikohteessa, joiden lähtökohdat ovat erilaiset. Turun taidemuseolla ja Museokeskus Vapriikilla museokaupat ovat olleet toiminnassa jo pitkään. Kuinka toimivan museokaupan hyvää tulosta saadaan viilattua vielä paremmaksi? 

Museokauppa laajenee myymälän ulkopuolelle

Turun taidemuseon uudistuksessa painotetaan nykyisten ja käytössä olevien toimintojen kehittämistä. Museokaupan kenties suurimpana haasteena on myymälätilan rajallisuus. Saman ongelman kanssa painivat varmasti myös muut museokaupat. 

Taidemuseon museokauppa toimii samassa tilassa yhdessä Café Victorin kanssa. Jaetussa ja toiminnoiltaan tarkasti määritellyssä tilassa myyntipinta-alaa oli etsittävä muun muassa museon aulasta ja käytävältä. 

Museokauppa laajeni Turun taidemuseon käytävälle.
Turussa museokaupan myyntipinta-alan laajentaminen myymälätilan ulkopuolelle on ollut tietoista museokaupan näkyväksi tekemistä asiakkaille. Toteutukseen sisältyvät esillepanojen päivitykset, joissa Turun taidemuseon museokauppatiimi on onnistunut hienosti. 

Itse myymälätilaa päivitettiin lisäksi lisäämällä julisteiden määrää seinille sekä sijoittamalla ja ryhmittelemällä myymäläkalusteita hieman uudelleen. Eri tuoteryhmät nousevat nyt paremmin esille. 

Museokauppa näkyväksi asiakkaille

Museokeskus Vapriikin museokauppa tarjoaa kymmenen eri museon tuotteita. Tuotevalikoiman suunnittelu ja hinnoittelu vaatii siis erityistä silmää ja osaamista, jotta asiakkaat lähtevät kaupasta kevyempi lompakko taskussaan ja tyytyväisinä. 

Vapriikin vahvuutena on museokaupan hyvä sijainti. Lisäksi ajankohtaiset näyttelyt näkyvät museokaupan tuotevalikoimassa selvästi ja tuotteistamisessa museokauppa on onnistunut hienosti. Hyvänä esimerkkinä tästä on helmikuussa avautunut Dracula-näyttely ja siihen huolellisesti suunniteltu tuotesarja ja muut oheistuotteet.

Vapriikin pilotointikautta valmistellessa yhdessä kävimme läpi muun muassa ennusteita vuoden 2019 kokonaiskävijämäärästä. Arvioiden perusteella ennakoitiin, että museokaupan olisi hyödynnettävä asiakasvirtoja aikaisempia vuosia tehokkaammin. Muun muassa tämän tiedon pohjalta määrittelimme yhdeksi pilotoinnin osa-alueeksi museokaupan näkyvyyden ja houkuttelevuuden lisäämisen. 

On kiinnostavaa nähdä, kuinka kaupan näkyvyyden tehostamiseen tähtäävät toimet niin museon sisällä kuin ulkona lopulta vaikuttavat myyntiin. Onnistuvatko esimerkiksi asiakaspolun varrelle sijoitetut kaupalliset viestit museokaupasta ohjaamaan asiakkaita ostoksille kauppaan? Entä palautuvatko esimerkiksi vaatelokeroihin satunnaisesti jätetyt tarjouskupongit kauppaan ja onko niillä vaikutusta myyntiin?

Dracula-tuoteperhe on näkyvästi esillä Vapriikissa.
Odotuksia ja haasteita tuleville vuosille

Työ kaikkien neljän pilottimuseon kanssa on ollut erittäin antoisaa. Kunkin pilottimuseon museokauppatiimit ovat olleet sitoutuneita ja yhteistyö kanssamme on ollut avointa ja tiivistä. Kiitämmekin jo tässä vaiheessa kaikkia. 

Lopulliset tiedot muutosten ja uudistusten vaikutuksista myyntiin saamme syyskuun aikana. Pilotointikauden tuloksista kerromme syyskuun 23. päivä Teatterimuseossa järjestettävässä museokauppaseminaarissa.

Neljän museon kokemukset ja tulokset ovat museoalalle arvokkaita. Kokonaisuudessaan tiedon levittäminen ja osaamisen lisääminen on kuitenkin pidempi prosessi, johon Euro enemmän -hanke tarttuu myös vuoden 2020 puolella. 

Museokauppaan liittyvät haasteet ovat jokaisella museolla erilaisia, mutta yhteisiä linjoja löytyy, joskin puhumme ongelmista edelleen vain ylätasolla. Kysyimme esimerkiksi Tampereella toukokuussa järjestetyillä Valtakunnallisilla museopäivillä Euro enemmän -hankkeen tilaisuuden osallistujilta kysymyksen: Mitkä tekijät estävät museokaupan kehittämisen? 

Esille nousivat seuraavat kokonaisuudet: 1) tilojen rajallisuus ja saavutettavuus, 2) tuotevalikoima ja sen suunnittelun vaikeus 3) vähäiset resurssit ja raha 4) asenne kaupan kehittämistä kohtaan joko museon sisällä tai omistajayhteisöllä. Yleisimmät vastaukset eivät varmastikaan yllätä museokaupan vastaavia. 

Pilottien myötä olemme oppineet, että kun rahaa on niukasti, luovuus pääsee valloilleen. Kaikkien pilottimuseoidemme museokaupoissa tehdyt uudistukset ja ratkaisut ovat lisäksi osoittaneet, että ideoita ja halua kokeilla ei alalta puutu. Saman viestin olemme saaneet hankkeen tapaamisissa ja seminaareissa muilta museoilta. Parhaimmillaan onnistumiset luovat positiivisen kierteen, joka motivoi yrittämään entistä enemmän ja hitsaa työyhteisöä tiiviimmäksi. 
  
Janne Tielinen
Aino-Marja Miettinen
Mikko Tapanainen

Euro enemmän -hankkeen kehitystiimi

tiistai 20. elokuuta 2019

Alkuperäisen objektin ja digitoidun tallenteen välisestä suhteesta


Alkuperäisestä lasinegatiivista digitoitu tallenne voi tuoda esiin kokonaan uusia yksityiskohtia verrattuna aikalaisvedokseen.
Näkymä Annankadulta Bulevardin ja Annankadun risteyksestä. Vasemmalla Annankatu 14, 16, 18. Kuv. Signe Brander, v. 1908. Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmat. CC BY 4.0.

Olen työskennellyt tavalla tai toisella museoiden digitaalisten aineistojen parissa koko kymmenvuotisen museourani ajan. Vuosien varrella olen istunut lukuisissa seminaareissa, joissa on eri näkökulmista käsitelty muistiorganisaatioiden säilyttämiä digitaalisia aineistoja. Silti en ole juuri kuullut puheenvuoroja, joissa olisi analysoitu tarkemmin alkuperäisen objektin ja siitä digitoidun tallenteen välistä suhdetta.

Lyhyesti voidaan todeta, että digitoinnissa viedään analogisessa muodossa oleva aineisto digitaaliseen muotoon. Olennainen osa digitointia ei ole vain aineiston siirtäminen digitaaliseksi tiedostoksi johonkin tiedostomuotoon, vaan se pitää sisällään myös metatietojen tallentamisen digitaalisessa muodossa. Metatiedot voivat olla esimerkiksi hallinnollisia, rakenteellisia tai kuvailevia. Metatiedot voidaan tallentaa joko tallennettavasta tiedostosta erillään olevaan tietokantaan tai upottaa suoraan tallennettavaan tiedostoon (esim. EXIF- ja IPTC-metatiedot kuvatiedostoissa). Tämä kaikki on varsin ymmärrettävää, mutta tässä ei varsinaisesti problematisoida miten digitoitu tallenne eroaa alkuperäisestä aineistosta.

Mikä siis itseasiassa on digitoitu tallenne?

Terminologisesti on tärkeää erottaa aineistot ja niitä koskevat ilmentymät. Kun taideteos digitoidaan esimerkiksi valokuvaamalla, tämä valokuva on vain ilmentymä alkuperäisestä taideteoksesta. Digitointi ei sinänsä millään tavalla muokkaa alkuperäistä aineistoa, ellei oteta huomioon mahdollisia digitointiprosessin aiheuttamia muutoksia aineistossa vaikkapa hauraissa negatiiviaineistoissa. On tärkeää myös huomioida, että ilmentymään voi liittyä sitä koskevia oikeuksia, jotka eivät koske alkuperäistä taideteosta. Tällä viittaan esimerkiksi valokuvaajan oikeuksiin kuvaan teoksesta.

Digitoitu tallenne ei ole toisin sanoen alkuperäisestä aineistoa suoraan vastaava kopio. Se voi olla itseasiassa samaan aikaan enemmän ja vähemmän kuin alkuperäinen aineisto. Esimerkiksi esinekokoelmia digitoidessa pystymme kyllä valokuvaamaan esineen ja tallentamaan sitä koskevat metatiedot, mutta digitaalinen tallenne ei kuitenkaan ole koskaan sama objekti kuin kokoelmiin tallennettu alkuperäinen esine. Vaikka digitointimenetelmät kehittyvät esimerkiksi 3D-menetelmien käyttöönoton myötä, myös 3D-tulostettu esine on aina vain reproduktio alkuperäisestä aineistosta. Esineen fyysinen olemus jää siten väistämättä vähintään jossain määrin tavoittamatta digitaalisessa tallenteessa. Toisaalta samaan aikaan digitaalinen tallenne voi mahdollistaa sen tarkastelun aivan uudella tavalla. Esimerkiksi lasinegatiivista digitoitu tallenne voi paljastaa sellaisia yksityiskohtia, jotka eivät kuvausaikaisilla vedostamismenetelmillä tulleet esiin.

Metatietojen osalta fyysinen kokoelmahallinta joutui aiemmin nojautumaan esimerkiksi kortistoihin ja aineistojen järjestämiseen aiheen mukaan. Museoiden kuvakokoelmissa on ollut tapana järjestää aineistot aiheen tai kuvauspaikan perusteella, jolloin fyysinen tallenne on voitu sijoittaa vain yhteen paikkaan. Tämä käytäntö kuitenkin aiheutti lukuisia ongelmia, kun käytännössä vain kuva-arkistosta vastaava tutkija saattoi muistiinsa nojautuen tietää missä kaikissa paikoissa saattaisi olla jonkun tiedonhaun kannalta relevantteja aineistoja. Jos esimerkiksi vapun viettoa Esplanadilla kuvaava valokuva on täytynyt sijoittaa jonnekin, se on voitu sijoittaa esimerkiksi juhlapäivän (vappu), sijainnin (Esplanadi), alkoholijuomien käytön yms. perusteella eri fyysisiin sijainteihin kuva-arkistossa. Lisäksi aiheen perusteella järjestäminen rikkoo aina aineistojen provenienssin: yhteen hankintakokonaisuuteen liittyvät valokuvat on siirretty eri paikkoihin aiheen tai jopa kuvatyypin (esimerkiksi negatiivit ja vedokset eri paikoissa) perusteella.

Relaatiotietokannoissa sen sijaan informaatio voi sijaita missä tahansa paikassa tietokannassa eikä sen sijainnilla ole sen näkökulmasta mitään merkitystä. Jos aineisto on kuvailtu mahdollisimman kattavasti eri näkökulmista Museoiden luettelointiohjeen mukaisesti, informaatio on aina haettavissa tietokannasta käyttöliittymän mahdollistamien hakutoimintojen rajoissa. Kun informaatio on hallittavissa tehokkaasti digitaalisessa muodossa, ei ole vastaavaa tarvetta esimerkiksi rikkoa aineistojen provenienssia enemmän tai vähemmän keinotekoisen aiheenmukaisen luokituksen perusteella.

Tiivistettynä: digitaalinen tallenne ei koskaan vastaa suoraan alkuperäistä aineistoa. Paradoksaalisesti samaan aikaan se voi olla jotain enemmän tai vähemmän kuin alkuperäinen aineisto. Se voi mahdollistaa esimerkiksi uusia käyttö- ja muokkaustapoja, mutta samaan aikaan se ei suoraan korvaa kokemusta alkuperäisestä aineistosta. 

Esimerkkinä  Mariya Takeuchin Variety LP-levy

Mariya Takeuchin Variety levysoittimen lautasella. Kuv. Sampsa Heinonen.

Alun perin vuonna 1984 vain Japanissa julkaistua Mariya Takeuchin (竹内 まりや) Variety LP-levyltä löytyvää ”Plastic Love”-kappaletta on kuunneltu tällä hetkellä Youtubessa noin nelisenkymmentä miljoonaa kertaa. Yllättävään suosioon noussut kappale on mitä ilmeisimmin digitoitu alkuperäiseltä vinyylilevyltä digitaaliseen muotoon ja siirretty Youtubeen käyttäjien kuunneltavaksi. Onko siis niin, että digitaalisen tallenteen kuunteleminen Youtubesta vastaisi suoraan vastaavan esityksen kuuntelemista alkuperäiseltä vinyylilevyltä?

Ensimmäiseksi on huomattava, että analogiseen tallenteen kuuntelu edellyttää aina sen saatavilla oloa tavalla tai toisella fyysisessä muodossa. Digitaalisessa muodossa oleva informaatio on sen sijaan aina teknisestä näkökulmasta monistettavissa rajattomasti. Informaationäkökulmasta on toisin sanoen yhdentekevää mistä aineisto on alun perin peräisin: kappale voidaan kuunnella missä ja milloin vain. Toiseksi ainoastaan vinyylilevyn sisältämä musiikki ja jokunen siitä otettu valokuva on siirretty digitaaliseen muotoon. Tällöin vinyylilevyn fyysinen olemus esineenä jää täysin kokematta. Musiikkihistoriallisesti näkökulma alkuperäiseen aineistoon voi hämärtyä, jos ei tarkastele itse esinettä tai vaikkapa ota huomioon julkaisuhetken tapoja levittää musiikkia tietyssä formaatissa. Tässä tapauksessa siten digitointi on tarkoittanut lähinnä ainoastaan sen sisältämän musiikin siirtämistä digitaaliseen muotoon: kaikki muu esineellisyyteen viittaava on nähty siinä suhteessa toissijaiseksi.

Henkilökohtaisella tasolla suhtaudun jossain määrin kaksijakoisesti digitalisaatioon kaiken toiminnan läpäisevänä ilmiön. Toisaalta vaikkapa informaation saatavuuden näkökulmasta viime vuosikymmenten kehitys on ollut valtavan hieno asia. Yhtäältä samaan aikaan en usko digitaalisuuden korvaavan suoraan asiakkaan kokemusta fyysisestä objektista. Museokentällä ei digitalisaatiota tulisikaan tarkastella vain teknisenä tai muulla tavoin ulkoa annettuna deterministisenä prosessina, jossa ei avata tarkemmin mitä kokoelmien digitointi tai laajemmin digitalisaatio koko yhteiskunnan läpäisevänä muutoksena merkitsevät. Olisi siinä suhteessa tärkeää löytää kriittisiä ja analyyttisiä näkökulmia, jotka välttävät mustavalkoisen yksipuolisen ”digin puolesta tai digiä vastaan”-vastakkainasettelun.

Sampsa Heinonen 

Kirjoittaja toimii Kookos-kokoelmahallinnan palvelupäällikkönä Suomen museoliitossa.

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Mihin ja kenen tarpeeseen museo vastaa?


Tällä hetkellä museoinvestointeja suunnitellaan ja toteutetaan ennätyksellisen paljon. Yleensä investointitarve on merkki vahvasta kysynnästä. Tästä voi päätellä, että museoiden asiakkaiden tarpeet ovat kasvusuuntaisia. Investointien määrään verrattuna esillä on ollut melko vähän, millaisia asiakkaiden tarpeita investoinneilla ratkaistaan? 

Yleisemmin keskustelu on painottunut museon omiin tarpeisiin ja ongelmiin, joista yleisin on ahtaat tai toimimattomat tilat. Tämä on ymmärrettävää, sillä monen museon investointi- ja korjausvelat ovat erääntyneet maksettavaksi jo vuosia sitten. 

Asiakkaiden tarpeiden määrittely on kuitenkin välttämätöntä. Muuten investointi ei muutu kasvavaksi rahavirraksi, jolla investoinnin vääjäämättä aiheuttama kulujen nousu voidaan hallita. Asiakastarpeen määrittely lähtee kysymyksestä: minkä ja kenen ongelman museo ja sen investointi ratkaisee?

***

Kysymykseen voi hakea vastausta uudistuvasta museomääritelmästä, joka on kansainvälisen museoliiton eli ICOMin yleiskokouksen asialistalla tämän vuoden syyskuussa Kiotossa pidettävässä konferenssissa. Kokouksen osallistujat keskustelevat uudesta museon määritelmästä, joka on tosin enemmän nykyisen määritelmän päivitys kuin museoajattelua radikaalisti muuttava esitys. 

Jos ICOMin yleiskokous hyväksi näkee, museoinvestointien ja -rahoituksen perusteena on toiminta, joka määrittyy seuraavasti:

“Museums are democratising, inclusive and polyphonic spaces for critical dialogue about the pasts and the futures. Acknowledging and addressing the conflicts and challenges of the present, they hold artefacts and specimens in trust for society, safeguard diverse memories for future generations and guarantee equal rights and equal access to heritage for all people.

Museums are not for profit. They are participatory and transparent, and work in active partnership with and for diverse communities to collect, preserve, research, interpret, exhibit, and enhance understandings of the world, aiming to contribute to human dignity and social justice, global equality and planetary wellbeing.”

***

Päivittyvä museomääritelmä antaa edeltäjänsä tapaan hyvän raamin museoiden yhteiskunnallisen tehtävän määrittelyyn. Investoivan museon on kuitenkin luettava erityisen tarkkaan, mitä nykyisessä ja mahdollisesti tulevassa museomääritelmässä ”museums are not for profit” tarkoittaa. 

Yleensä investoinnit rahoitetaan toiminnan tuottamilla voittovaroilla. Vaikka suuri osa investoinneista voidaan rahoittaa vastikkeettomilla avustuksilla, investointien kasvattamat ylläpitomenot edellyttävät, että asiakkailta on saatava enemmän rahaa. Käytännössä tämä tarkoittaa joko sitä, että olemassa olevat asiakkaat maksavat nykyisistä palveluista enemmän tai sitä, että maksajiksi saadaan uusia asiakkaita. Kestävä talous edellyttää yleensä molempia.

”Museums are not for profit”-määritelmä ohjaa voiton käyttämistä, ei voiton tekemistä. Sekaannuksen välttämiseksi olisikin hyvä, jos ICOMin määritelmä jatkokeskusteluissa tarkentuisi tai muuttuisi tältä osin. Ehdotetun lauseen voisi korvata esimerkiksi määritelmällä ”Museums are for mission”.

***

Arkisimman asiakasmäärittelyn mukaan ”asiakas on se, joka maksaa”. Museoiden asiakkaat jakautuvat tältä osin kahteen ryhmään: yhteiskunnallisiin asiakkaisiin ja kuluttajiin. Yhteiskunnallisista asiakkaista kunta ja valtio tuottavat museoiden asiakastulosta keskimäärin 80 prosenttia ja kuluttajat 20 prosenttia.

Kuluttajat ovat 2010-luvulla osoittaneet sekä jaloillaan että lompakoillaan kasvavaa tarvetta museoiden palveluille. Jos 2020-luvulla taloudellinen kehitys jatkuu saman suuntaisena, museoinvestointien rahoittamissuunnitelmissa päähuomio on kiinnitettävä siihen, miten kuluttajilta saadaan enemmän rahaa. Mahdollisuuksia tähän luonnollisesti on ottaen huomioon museo- ja kulttuuripalveluja ostavien hyvän taloudellisen aseman sekä trendin, jossa kulutus painottuu palveluihin tavaroiden sijaan.

Kuluttajat eivät kuitenkaan ole valmiita maksamaan siitä, että heille on tarjolla paikka, joka ehdolla olevan museomääritelmän mukaan on: 

Inclusive and polyphonic space for critical dialogue about the pasts and the futures”, ja joka “acknowledging and addressing the conflicts and challenges of the present, hold artefacts and specimens in trust for society, safeguard diverse memories for future generations and guarantee equal rights and equal access to heritage for all people.” 

Kuluttajat ovat valmiita maksamaan heille kohdistetusta tietoon, tekemiseen, kauneuteen ja kokemiseen liittyvistä palveluista.

***

Näkyvissä on merkkejä myös siitä, että museomääritelmän tunnistaman yhteiskunnallisen asiakkaan tarpeet ovat lisääntymässä. Oletettavasti 2020-luvulla kunnilla ja valtiolla on kasvavia ongelmia yhteisöllisyyden rakentamisessa, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vahvistamisessa sekä monikulttuurisen maailman ymmärryksen ja ihmisten yleisen hyvinvoinnin edistämisessä. 

Näihin ongelmiin museoilla on tarjota ratkaisuja. Ratkaisujen muuttuminen investointien ja ylläpidon rahoitukseksi edellyttää ICOMin määritelmää tarkempaa kuvausta siitä, mitä museot voivat tehdä näiden ongelmien ratkaisemiseksi ja millä ehdoilla. 

2020-luvulla museoiden on mietittävä aikaisempaa tarkemmin, missä busineksessa ne ovat ja mihin businekseen ne erityisesti uskovat investointeja tehdessään. Käytännössä tämä tarkoittaa valintaa, sillä esimerkiksi matkailubusiness ja sosiaalipalvelut sopivat harvoin samaan koriin osaamisen, palvelutarjonnan, ansaintalogiikan tai organisaatiomuodon näkökulmasta.

Kimmo Levä

Suomen museoliitosta toimivapaalla oleva pääsihteeri, joka työskentelee tällä hetkellä Turun museokeskuksen museopalvelujohtajana  

maanantai 5. elokuuta 2019

MUSEO-lehti: Suomen paras kesätyö

Bussipysäkin korjaaminen oli yksi Eetu Kevarinmäen projekteista Seinäjoella. Kuva: Eetu Kevarinmäki.
MUSEO-lehdessä 4/2018 haastateltiin kesän 2018 Seinäjoen kaupungin kesätyöntekijää, taiteilija Eetu Kevarinmäkeä. Seinäjoen kaupunki on vuosina 2017–2019 palkannut kesäkuvataiteilijan tekemään omaa taiteellista työtään kuukausipalkalla kahdeksi kuukaudeksi. 

”Kuvataiteilija kuukausipalkalla työsuhteessa tekemässä omaa taiteellista työtään.” 

Lause on epätodellinen, mutta se on ollut totta kahdelle onnekkaalle nuorelle kuvataiteilijalle Seinäjoella. Kaupungissa, joka mielletään musiikkikaupungiksi, muttei niinkään kuvataiteen parissa ansioituneeksi. Eihän siellä ole edes omaa taidemuseota.

Ennakkoluulon vahvistaa todeksi Eetu Kevarinmäki, joka on seinäjokelaislähtöinen taiteilija ja kaupungin kesän 2018 kesäkuvataiteilija. Kevarinmäki perustaa väitteensä baarikeskusteluille, jotka ovat hänen mukaansa kulttuuriperimän mitta.

”Tämä on täysin musiikkikaupunki. Ihan sama mihin baariin istut, niin pystyt puhumaan 1960-luvun progesta nykypäivän RnB-musiikkiin ja kaupunkilaiset tietävät kaiken. Kun rupeaa puhumaan nykytaiteesta, niin silmät pyöhtävät että mitäs tämä nyt on.”

***

Kesäkuvataiteilijan konseptin ovat ideoineet Seinäjoen Taidehallin näyttelykoordinaattori Sanna Karimäki-Nuutinen ja kaupungin kulttuuritoimen johtaja Leena Krånäs. Hankkeen taustalla on monia tärkeitä näkökulmia. Toisaalta tarkoituksena on nostaa esiin erilaisia taiteen tekemisen tapoja ja hyödyntää taiteilijan ammattitaitoa kaupunkikulttuurissa ja sen kehittämisessä.

”Taiteilijan tapa tarkastella ympäristöä ja yhteisöä on omanlaisensa. Ajattelu on taiteilijan työtä. Tällaisen työskentelyjakson kautta meillä seinäjokelaisilla on hyvä tilaisuus saada uusia näkökulmia omaan kaupunkiimme”, Karimäki-Nuutinen kertoo.

Toinen näkökulma on taiteen saatavuuden ja saavutettavuuden parantaminen.

”Kesäkuvataiteilijoille on asetettu oikeastaan vain yksi ehto. Heidän työnsä tulee näkyä kaupungissa tai kaupunkilaisten on voitava osallistua siihen. Kesän 2017 taiteilija Julia Kukkonen tutki hänelle vierasta kaupunkia performanssin keinoin. Eetun projekteissa oli jopa taidepoliittinen taustatavoite”, Karimäki-Nuutinen havainnollistaa.

Kevarinmäen lopputyönäyttelyn nimi oli Vihapuheen estetiikka. Hän myöntää, että hänen taiteensa on tavallaan aina kantaaottavaa.

”Kuulun vasemmistoliittoon ja olen feministi, joten se tulee luonnostaan. Mutta en pakota sitä taiteeseeni tai tekemiseeni. Ei se ole työni kärki. Se johtuu elämäntyylistä ja kasvatuksesta. Minulle nyt sattuvat ihmisoikeudet ja tasa-arvokysymykset olemaan todella tärkeitä.”  

Kasa-installaatio käsittelee julkisen tilan ja joutomaan yhtäläisyyksiä ja eroja. Kuva: Mikko Heino & Mikko Paakkonen.
Eetu Kevarinmäen kesän työsuunnitelmassa tärkeää oli hiljainen ehdollistaminen nykytaiteelle. Hänen oma polkunsa taiteilijaksi on kulkenut juuri tätä reittiä. Sattuman kaupalla ja kohtalon oikusta hän päätyi Turun Taideakatemiaan opiskelemaan kuvataiteilijaksi.

”Sivarin jälkeen luulin hakevani Turkuun opiskelemaan valokuvausta, jota olin opiskellut kolme vuotta peruskoulun jälkeen. Koulun alussa olin kuvataiteessa ihan pohjalla. Pidin nykytaidetta typeränä elitisminä ja kaikkea muuta perusnaivia”, Kevarinmäki muistelee. 

Nyt ollaan siinä pisteessä, että viiden vuoden opiskelurupeaman jälkeen Kevarinmäki muun muassa kuratoi kesäkuvataiteilijana jätekasainstallaation Seinäjoen kaupungintalon viereen. 

”On tässä jonkinlaista kasvua tapahtunut. Tosi outo polku, mutta olen todella onnellinen.”

***

Seinäjoen kulttuurielämän lisäksi hankkeella halutaan vaikuttaa laajemmin kuvataiteen kenttään. Tänä päivänä kuvataiteessa taiteilijan ansaintamahdollisuudet etenkin suurten kaupunkien ulkopuolella ovat haasteelliset, jopa heikot.

”Kehittämällä erilaisia malleja voimme parantaa tilannetta. Kuvataiteilijan kuukausipalkka on erittäin harvinainen asia. Minusta taiteilijan työn merkitys vain kasvaa nykymaailmassa. Taide on niin kokonaisvaltaista, että sen asemaa parantamalla voidaan saada moninkertaisesti hyvää takaisin”, Karimäki-Nuutinen pohtii.

Raha on tuskin kovin monelle taiteilijalle syy ruveta tekemään taiteellista työtä, mutta Kevarinmäki myöntää, että toisinaan ajatukset toimeentulosta ahdistavat.

”Valehtelisin, jos sanoisin, ettei ahdista. Jos olisin valinnut asioita toisin, minulla olisi varmasti paljon enemmän fyrkkaa ja asuntolaina. Kyllä sellaisia asioita välillä kaipaa, kun katsoo tiliä ja siellä on 14 euroa rahaa.”

Kolikon toisella puolella on tekemisen auvoisuus.

”Taiteen tekeminen itsessään on niin ihanaa, ja kaikki ihmiset kenen kanssa olen päässyt töitä tekemään, ovat niin vallattoman ihania, että se antaa tosi paljon takaisin. Aina sitä on selvinnyt, niin miksei selviäisi jatkossakin.”

Apurahojen lisäksi Eetu Kevarinmäellä on toinen lähitulevaisuutta koskeva toive, jonka hän mielellään näkisi toteutuvan.

”Tämä pesti maksaa kaupungille noin 8 000 euroa, mikä on tosi pieni summa kaupungin budjetissa. Miksei tämmöisiä ole muualla? Toivon, että muutkin kaupungit ymmärtäisivät tällaisen kesäkuvataiteilijapestin arvon ja mahdollisuudet.”

Seinäjoella hanke jatkuu ensi kesänä ja on tarkoitus vakiinnuttaa osaksi kaupungin normaalia toimintaa.

Eetu Kevarinmäki
Syntynyt 27.3.1993 Seinäjoella. Asuu Turussa.
Valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta.
Vihapuheen estetiikka -näyttely Creat Galleryssä 2017.
Even Share -ryhmänäyttely Tallinnan EKKM-museossa 2017.
Rakkautta ja Piikkilankaa -yhteisnäyttely Jussi Haron kanssa Turun Ars Novan projektitilassa 2018.
Kuraattori Veikko Halmetojan assistenttina Mäntän kuvataideviikoilla 2018. 
Pyörittänyt omaa pop-up-galleriaa ja järjestää urbaania teknofestivaalia Seinäjoella.
Seinäjoen kesäkuvataiteilija 2018.


Kaisla Mustakartano
Kirjoittaja on freelancertoimittaja.
Teksti on kirjoitettu kesällä 2018. 
Seinäjoen kaupungin kesäkuvataiteilijan palkkaaminen jatkuu tänäkin vuonna.  




tiistai 9. heinäkuuta 2019

Luetteloinnin myyteistä

Aineistoja valtionarkiston (nyk. Kansallisarkisto) tutkijasalissa (Rauhankatu 17) v. 1910. Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmat. Kuv. Tuntematon. CC-BY 4.0.


Museoalan seminaareissa ei voi välttyä kuulemasta tiettyjä kokoelmatyötä koskevia väitteitä tai näkemyksiä, jotka toistuvat eri yhteyksissä säännöllisin väliajoin. Nämä väitteet eivät sinänsä ole virheellisiä tai perusteettomia, mutta niiden perusteita ei ole useimmiten eksplisiittisesti tarkemmin avattu. Kutsun seuraavassa tällaisia tarkempaa tarkastelua vaille jääviä väitteitä luetteloinnin myyteiksi. Olen poiminut alle esimerkinomaisesti kolme tällaista myyttiä tarkemmin analysoitavaksi.

”Meidän kokoelmiimme kuuluu niin ainutlaatuisia aineistoja, että niitä on mahdoton kuvailla yhteisillä kuvailusäännöillä.”

Väitteessä sekoittuvat itse aineistot ja niitä koskeva kuvailu. Museoiden kokoelmiin kuuluu lukuisia ainutlaatuisia ja - kertaisia aineistoja, mutta kaikki aineistot sinänsä ovat varmasti luetteloitavissa ja kuvailtavissa yhteismitallisesti. Museoiden luettelointiohje tarjoaa koko museokentälle aineistojen kuvailuun yhteiset säännöt, joita voidaan hyödyntää mitä tahansa objektityyppiä kuvailtaessa.

Kokoelmatyössä tarvitaan epäilemättä edelleen vahvaa erikoisosaamista, jotta eri aineistot pystytään kuvailemaan mahdollisimman kattavasti. Ongelmana ei kuitenkaan ole se, etteikö aineistoja sinänsä pystyttäisi kuvailemaan luettelointiohjeita noudattaen. Sen sijaan aineistoista itsessään saattaa jo lähtökohtaisesti olla puutteelliset ja virheelliset kontekstitiedot. Toiseksi luetteloija ei välttämättä yksinkertaisesti tunne kuvailtavia aineistoja riittävän hyvin, jotta ne tulisi kuvailtua eri näkökulmista mahdollisimman kattavasti.

Eri automatisoidut digitaaliset prosessit tulevat todennäköisesti tulevaisuudessa nopeuttamaan aineistojen kuvailua mm. tarjoamalla luetteloijalle relevanssiin perustuvia asiasanoja tai vaikkapa mahdollistavat aineistojen massadigitoinnin aiempaa tehokkaammin. Tämä ei sinänsä merkitse sitä, etteikö asiantuntevaa kokoelma-ammattilaista tarvittaisi edelleen museoissa: esimerkiksi historiallisen kontekstin tunnistaminen on osoittautunut melko haastavaksi koneoppimisen näkökulmasta. Myöskään koneoppimisen näkökulmasta ongelmat eivät siten liity kuvailun yhteismitallisuuteen, vaan pikemminkin strukturoidut luettelointisäännöt tukevat eri automatisoitujen menetelmien käyttöönottoa museoalalla. 

”Yhteiskäyttöiset termilistat tai ontologiat eivät riitä omien aineistojen kuvailussa”

Yhteiskäyttöisissä ontologioissa (esim. KOKO) voi toki olla puutteita esimerkiksi nykyhetken ilmiöiden tai vaikkapa uusimpien taidesuuntausten kuvailussa, kun terminologia ei ole vielä vakiintunut. Silti yhteiskäyttöisyyden näkökulmasta kannattaa suosia aina koko KAM-sektorin käytössä olevia ontologioita, termilistoja tai luokituksia, kun se vain on mahdollista. Tällä tavoin varmistetaan museossa tuotetun metadatan yhteismitallisuus esimerkiksi ulkoisia verkkopalveluja kuten Finnaa varten. Lisäksi kannattaa pitää mielessä, että Finton eri ontologioihin on mahdollista ehdottaa puuttuvia termejä suoraan, jos huomaa puutteita tai virheitä ontologioissa.

”Käytössä oleva kokoelmahallintajärjestelmä ei mahdollista kaikkien museon kokoelmiin kuuluvien aineistojen luettelointia”

Tämä varmasti pitää edelleen vähintään jossain määrin paikkaansa. Museoalalla on käytössä laaja joukko eri kokoelmahallintajärjestelmiä, joista osa ei pohjaudu mihinkään yhteiskäyttöiseen tietomalliin eivätkä ne myöskään noudata Museoiden luettelointiohjeeseen nojautuvaa tapaa tallentaa aineistoja. Historiallisista syistä esimerkiksi taidemuseoiden käytössä olleet kokoelmahallintajärjestelmät ovat taipuneet hyvin taideteosten luettelointiin, mutta niitä ei ole suoranaisesti tarkoitettu esimerkiksi kulttuurihistoriallisen esineistön tai arkistoaineistojen hallintaan. Mahdollisen järjestelmäuudistuksen yhteydessä olisikin hyvä varmistua, että hankittava järjestelmä sopii hyvin kaikkien museon kokoelmiin kuuluvien objektityyppien luettelointiin Museoiden luettelointiohjeen mukaisesti.

Tuleeko mieleesi muita luetteloinnin myyttejä? Sana on vapaa kommenttikentässä.

Sampsa Heinonen
Kirjoittaja on Kookos-kokoelmahallinnan palvelupäällikkö Suomen museoliitossa

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Museoiden 2010-luku oli näyttelyiden – kokoelmat keskiöön 2020-luvulla?

Museoiden tulojen ja menojen kasvukäyriä 2010-luvulla.
Museovirasto julkaisi kesäkuun puolivälissä uusimman Museotilaston, joka kertoo museoiden toiminnasta tunnuslukujen valossa vuonna 2018. Tilaston perusteella voidaan jo tehdä arvio koko 2010-luvusta. Kuluva vuosi tuskin enää merkittävästi muuttaa vuosikymmenen trendejä.

2010-luvulla museoiden budjetit ovat kasvaneet lähes neljänneksen, 200 miljoonasta eurosta 249 miljoonaan euroon. Museotyön kannalta ongelmallista on, että yli puolet kasvusta on käytetty kiinteistömenoihin. Niiden kokonaismäärä on noussut peräti 41 prosenttia. Sen sijaan henkilöstöresurssien osalta vuosikymmen on ollut niukka. Museoiden henkilötyömäärä on vähentynyt 140 henkilöllä (5%), vaikka palkkasumma on noussut samalla 11 prosentilla. 

Museoiden business-orientoituneisuus kasvanut

Talouden osalta museot ovat 2010-luvulla olleet edeltäjiään business-orientointuneempia, mikä on näkynyt erityisesti näyttelytoiminnassa. Museot ovat kasvattaneet pääsymaksutuloja 13,6 miljoonalla eurolla (133%). Kasvu on saavutettu myymällä kasvaneille kävijämäärille aikaisempaa kalliimpia pääsylippuja. Museoiden kävijämäärät ovat nousseet 2,3 miljoonalla (46%) samalla, kun myydyn pääsylipun keskihinta on noussut 2,5 eurolla (59%). 

Näyttelyiden tuottamiseen ja niiden markkinointiin käytetyistä resursseista on tietoa vasta vuodesta 2013 alkaen. Tällä ajanjaksolla näihin käytetty rahoitus on kasvanut vain 3,7 miljoonaa euroa (18%). 

Näyttelymäärien osalta koko vuosikymmen on ollut laskuvoittoinen. Vuonna 2010 museot tarjosivat kävijöilleen 126 näyttelyä enemmän kuin vuonna 2018. Yleisesti voi todeta, että näyttelyihin tehdyillä panostuksilla on saatu aikaisempaa parempi taloudellinen tulos.

Museokortti merkittävä kasvun tekijä

Museoiden näyttelytulojen ja taloudellisen kannattavuuden kasvun tärkein yksittäinen tekijä on vuonna 2015 lanseerattu Museokortti. Selvää on, että vastaavaa kasvua ei olisi tapahtunut ilman museoiden yhteistä myyntiä ja markkinointia edistävää järjestelmää. 

Jotkut ovat arvelleet, että Museokortin myönteisten vaikutusten vastapainoksi kortti on vähentänyt yksittäisten pääsylippujen myyntiä. Tilaston perusteella negatiiviset vaikutukset ovat vähäisiä; yksittäisten pääsylippujen myynti on jatkanut kasvuaan lähes samalla tahdilla koko vuosikymmenen. 

Pääsymaksutulojen rinnalla museokauppatulot ovat kasvaneet 6,2 miljoonaa (73%) ja sponsoritulokin 307 000 euroa (24%). Kokonaisuudessaan museot kattoivat menoistaan palvelutuloillaan 19 prosenttia viime vuonna. Vastaava osuus vuosikymmenen alussa oli 14 prosenttia. 

Museoiden business-suuntautuneisuutta ja palvelutulojen kasvua ovat ohjanneet poliittiset päätökset, erityisesti valtion avustusrahoituksen leikkaukset. Museoiden valtionosuudet ovat vuosikymmenen aikana laskeneet 5,5 miljoonaa euroa (15%). 

Kokoelmien kehityksessä suuria eroja

Museoluokittelun perusteella vuosikymmen on ollut taidemuseoiden kasvun aikaa. Näin voi päätellä ainakin kokoelmista – taidemuseoiden teoskokoelmat ovat kasvaneet 96 000 teoksella (30%). Samaan aikaan kulttuurihistoriallisten museoiden esine- ja valokuvakokoelmat ovat pysyneet entisellä tasollaan. 

Tämän perusteella Suomen museoliiton strategiatyössä tunnistettu uhka digitaalisesta pimeästä ajasta, eli digitaalisen kuvamateriaalin vähäisestä päätymisestä museoiden kokoelmiin, ei ole aiheeton. 

Luonnonhistoriallisten kokoelmien osalta kehitys näyttää olevan jopa takaperoista, sillä Museotilaston valossa luonnonhistorialliset kokoelmat pienenivät yli kuudella miljoonalla näytteellä (28%). Toivoa sopii, että tulokselle löytyy tilastotekninen selitys. Muuten kehitys kuulostaa kummalliselta ja jopa uhkaavalta. Lajit näyttävät häviävän sekä luonnosta että museokokoelmista. 

Digitalisaation läpimurron vuosikymmen

2010-luku oli kaikilla toimialoilla digitalisaation läpimurron vuosikymmen. Museoissa digitalisaatiosta on puhuttu erityisesti kokoelmatyön yhteydessä. 

Museotilaston perusteella digitalisaatio oli museoissa vielä pääosin skannailua. Kokoelmia saatiin digitoitua huomattava määrä, mutta saavutettavuuden parantaminen ja käytön lisääminen jäävät seuraavan vuosikymmenen tehtäväksi. 

Kokoelmista oli viime vuoden lopulla digitoitu: esineistä 28%, teoksista 72%, valokuvista 15% ja luonnon historiallisten museoiden näytekokoelmista 3%. Saavutettavuus oli paras teoskokoelmien osalta, joista 11 prosenttia oli julkaistu verkossa. Vastaavat luvut muiden kokoelmien osalta olivat: esine 5%, valokuva 3% ja näyte 1%.

2010-luku oli näyttelytoiminnan kasvun vuosikymmen

Tilastokatsauksen perusteella 2010-luku tulee jäämään museohistoriaan näyttelytoiminnan kasvun vuosikymmenenä. Kasvun taustalla on epäilemättä se, että museoiden näyttelytoiminnassa on pystytty hyödyntämään digitalisaatiota näyttelyiden tunnetuksi tekemisessä sosiaalisen mediassa sekä pääsylippumyynnissä Museokortti-järjestelmän kautta. 

Kokoelmatyön osalta kehitys on ollut vaisumpaa ja digitalisaatiossa jäätiin vielä pohjatyön asteelle ja lähtökuoppiin. Onkin helppo ennustaa, että 2020-luvulla digitalisaation edistäminen muille osa-alueille on vuosikymmenen keskeisin tehtävä. 

Kuluva vuosikymmen on muuttanut myös museoiden johtamista. Todennäköisesti johtajilta vaaditaan seuraavalla vuosikymmenellä entistä vahvempaa liiketoiminnallista orientaatiota, jotta kasvava työmäärä resonoi kasvavien resurssien kanssa ja päinvastoin. 

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri