torstai 28. joulukuuta 2017

P.S.-blogin 10 luetuinta postausta vuonna 2017



Mikä puhutti vuonna 2017 Museoliiton P.S.-blogissa ja mikä kiinnosti lukijoita? Tässä on vuoden luetuimpien blogipostausten kymmenen kärki.



Lista on koottu 22.12.2017 Bloggerin omasta tilastosta, joka mittaa tekstien näyttökertoja. Tämän vuoden suosituin postaus on kerännyt jo yli 4000 näyttökertaa.



1. Miksi kulttuurin taloudesta ei keskustella?
Kun kulttuurilta leikataan, perusteeksi ei anneta selvityksiä leikkausten talousvaikutuksista. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä muistuttaa, että jos selvityksiä tehtäisiin, kulttuurilta ei ehkä päädyttäisi leikkaamaan ollenkaan.

http://museoliitto.blogspot.fi/2017/11/miksi-kulttuurin-taloudesta-ei.html

2. Kulttuurin rahoitus on yritystukia tärkeämpää
Yrityksiä tuetaan enemmän kuin kulttuuria. Mutta mitä tapahtuisikaan, jos osittain tehottomia yritystukia ohjattaisiin kulttuurille? Tätä mietiskelee Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä.

http://museoliitto.blogspot.fi/2017/11/kulttuurin-rahoitus-on-yritystukia.html 



3. Ei hävetä! Viestintää Artsin tyyliin

Vuoden viestintäteko -finalistien esittelyt jatkuvat! Toisena finalistina lukijoille esittäytyy Vantaan taidemuseo Artsi.

http://museoliitto.blogspot.fi/2017/04/ei-haveta-viestintaa-artsin-tyyliin.html 



4. Lahden laskut
Museot tekevät työn ja muut korjaavat voitot. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä pohdiskelee, kuinka ongelmallisesta tilanteesta päästäisiin ulos.
http://museoliitto.blogspot.fi/2017/03/lahden-laskut.html 



5. Soveltava historiantutkimus on museoiden vahvuus

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä museoiden olisi hyvä keskittyä soveltavaan historiantutkimukseen.

http://museoliitto.blogspot.fi/2017/01/soveltava-historiantutkimus-on.html 



6. Museovuosi 2017
Uusi vuosi ja uusia mahdollisuuksia. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä ennustaa vuodesta hyvää Suomen museoille, mikäli museot pystyvät vastaamaan vuoden tuomiin viestinnällisiin haasteisiin.
http://museoliitto.blogspot.fi/2017/01/museovuosi-2017.html

7. Kuntavaalit lähestyvät – valitse puolueesi!

Kuntavaalit järjestettiin 9.4.2017. Miltä näytti museotoiminta uudistuvassa kuntakentässä? Museoliitto kysyi puolueilta näkemyksiä museotoimintaan liittyen ja vastaukset saatiin seitsemältä puolueelta.

http://museoliitto.blogspot.fi/2017/02/kuntavaalit-lahestyvat-valitse-puolueesi.html 



8. Voittoa tavoittelematonta kauppaa?

Museokauppaa ei ole totuttu näkemään voittoa tavoittelevana. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kuitenkin uskoo, että kaupan tulisi olla voittoa tavoittelevaa.

http://museoliitto.blogspot.fi/2017/03/voittoa-tavoittelematonta-kauppaa.html

9. Kannatan, mutta vastustan
Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa. Nyt hän miettii, miksi yksityinen rahoitus ja museot eivät toimi yhteen.

http://museoliitto.blogspot.fi/2017/03/kannatan-mutta-vastustan.html

10. Poliitikot museoon

Kuntavaalit lähestyvät. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä muistuttaa, että kunnat ovat tärkeitä museopoliittisia toimijoita ja museotoiminnan rahoittajia.

http://museoliitto.blogspot.fi/2017/02/poliitikot-museoon.html 



Tanja Salonen
Listan kokoaja on Suomen museoliiton tiedottaja

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Sponsoroinnin suo sulaa



Yrityssponsorointi on jälleen puhuttanut kansaa. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä muistuttaa, että muun muassa museoiden sponsorointi on yrityksille yksi keino edistää tavoitteitaan. Sponsoroinnin kohteita yritykset rahoineen eivät kuitenkaan koskaan määräile.


Sponsorointi ja Tapahtumamarkkinointi ry julkaisi viime viikolla tiedon, että yrityssponsorointi on tänä vuonna lähtenyt mukavaan 16 prosentin kasvuun. Yritykset siis käyttivät sponsorointiin yhteensä 257 miljoonaa euroa vuonna 2017.

Urheilu vei kakusta tuttuun tapaan jääkiekkoleijonan osan eli 149 miljoonaa euroa (58 %). Sen sijaan uutta oli se, että sponsoroinnin  k a s v u  oli painottunut kulttuuriin. Vuonna 2017 yritykset käyttivät kulttuurin sponsorointiin yhteensä 50 miljoonaa euroa, joka on 39 prosenttia enemmän kuin vuonna 2016. Kasvu oli sekä prosentteina että euroina huomattavasti suurempi kuin urheilussa, jossa sponsorieurot kasvoivat 9 prosenttia.

Tätä käännettä ja kulttuuria koskevan sponsoroinnin suon sulamista on ennustettu ja odotettu vuosia. Milloin odotusten perusteena on nähty Lahden MM-katastrofissa vuonna 2001 konkretisoitunut urheilusponsoroinnin maineriski ja milloin yritysten halu laajentaa yhteiskunnallisen vastuunsa kantoa kulttuuriin. Vuodesta toiseen logo lätkänpelaajan takapuolessa on kuitenkin pitänyt pintansa, joten kulttuurille on sponsorikakusta jäänyt vain murusia.

Museoiden yritysrahoituksen tasoa ei vielä tiedetä, mutta näiden lukujen valossa sen pitäisi olla reilut 2,4 miljoonaa euroa, jos olemme pysyneet muiden kulttuurialan toimijoiden mukana. Kasvusta huolimatta tuloksemme olisi kuitenkin edelleen vaatimattomalla tasolla sekä kulttuuritoimialalla että koko sponsorimarkkinoilla.

***

Museoalalla on yleisesti pidetty ongelmallisena sitä, että museoiden sponsorirahoitus on niin vaatimatonta. Hämmentävää on, että museoalan ulkopuolella tilanne nähdään toisin. Sieltä katsottuna mahdollinen yritysrahoituksen kasvu näyttää vaarantavan koko museotoiminnan perustan. Näin ainakin voi päätellä Kansallismuseon Barbieiden ja Sinebrychoffin taidemuseon Coca-Cola-näyttelyn yhteydessä käydyn sanomalehtikeskustelun ja somehuutelun perusteella.

Yritysrahoitus nähdään ongelmallisena myös historiantutkimuksessa. Säätiön apurahoilla ja julkisilla varoilla rahoitetun tutkimuksen nimiin vannovat tieteentekijät ovat mielellään rajaamassa tilaustutkimuksen oikean historiantutkimuksen ulkopuolelle.

Yhteistä molemmille sektoreille on se, että yritysrahoitusta demonisoivat pääosin ne kirjoittajat ja huutajat, joilla ei ole mitään kokemusta ja tietoa yritysyhteistyötä. Toinen yhdistävä tekijä on se, että kritiikin ytimessä on näkemys yritysten ylivallasta. Yritysten luullaan määräävän rahoituksellaan ”sisällöt” eli sen, mitä museot tai tutkijat näyttävät ja julkaisevat. Erityisen vahva näkemys on siitä, että yritysrahoitus estää kriittiset sisällöt.


***


Yritystoiminnan perimmäinen tarkoitus on tuottaa omistajilleen rahaa. Myönteisiä sivuvaikutuksia ovat mm. työllistäminen, verotulot ja bruttokansantuotteen kasvattaminen. Sponsoroinnin tavoitteena on joko suoraan tai välillisesti edesauttaa näitä päämääriä.

Yritykset haluavat panostuksillaan osan sponsoroinnin kohteen hyvästä imagosta, näkyvyyttä ja usein myös palveluja, joilla yritys pystyy tarjoamaan asiakkailleen miellyttäviä elämyksiä. Joskus –  vaikkakin yhä harvemmin – sponsoroinnin syyksi riittää yrityksen halu toteuttaa yleistä yhteiskuntavastuutaan tukemalla hyviksi koettuja asioita. Käytännössä yritykset siis haluavat osan siitä, missä sponsoroinnin kohde on vahvimmillaan. Lisäksi yritykset haluavat puhtaasti itsekkäistä syistä, että sponsoroinnin kohde menestyy.

Sponsoroinnin kohde päättää, mitä se tarjoaa sponsorointirahoituksen vastineeksi. Tämä jokin voi olla perinteistä näkyvyyttä, mutta yhä useammin laveampaa yhteistyötä, joka saattaa esimerkiksi museoiden tapauksessa sisältää myös yritykselle tärkeiden aiheiden esittämisen. Tyypillisimmillään tarjotut aiheet liittyvät yrityksen historiaan, toimialaan tai tuotteisiin. 



Keskeistä ”sisältöihin vaikuttamisessa” on erottaa halu vaikuttaa aiheisiin ja halu vaikuttaa aiheiden käsittelyyn.

Olen tehnyt kohtuullisen pitkään yritysyhteistyötä museopalvelujen ja historiantutkimusten tuottamisessa. En vielä ole törmännyt niin tyhmään yrityspäättäjään, että hän haluaisi yritykselleen muuta kuin museoiden tai tutkijoiden asiantuntijuudella tuotetun aiheen käsittelyn. 



Tämä on seurausta siitä, että päinvastaisessa tilanteessa kaikki ne tulokset, joita yritysrahoituksella tavoitellaan, jäisivät saavuttamatta.

Toinen syy on se, ettei kukaan halua tuloksia, joita ei ole toteutettu ammattitaidolla. Yritysrahoituksen kritisoijilta näyttää usein unohtuvan se, ettei mainosten tai vaihtoehtoisten totuuksien tuottaminen ole sen enempää historiantutkimuksen kuin museo-osaamisenkaan keskiössä.



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

torstai 30. marraskuuta 2017

Museoita tarvitaan muistamiseen ja unohtamiseen

Kuva: NEMO

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä osallistui 9.–11.11.2017 NEMOn 25. vuosikonferenssiin Belgiassa. Konferenssin puheenvuorojen innoittamana hän miettii nyt, pitäisikö museoiden muistaa vai unohtaa.


”Kokoelmat ovat museotyön sydän” on kirjattu pysyvästi museologiseen DNA:hamme. Tämän aiheen ympärille kokoontuivat myös eurooppalaisten museoliittojen edustajat vuosittaiseen konferenssiinsa 9.–12.11.2017. Kokouspaikkana oli Ghent Belgiassa. Konferenssin järjestäjä, NEMO (Network of European Museum Organisations), oli muotoillut teeman haastavasti muotoon: ”Open heart surgery – the value of museum collections”.

Teema oli hyvin valittu. Hyvää oli myös se, että nyt ei keskitytty sellaisiin kokoelmadiskurssin keskiössä viime vuosina olleisiin teemoihin kuten saavutettavuus ja digitalisaation haasteet, vaan kokoelmatyön merkitykseen ja kokoelmatyöhön liittyviin arvovalintoihin. Konferenssin keynote-puhujana oli Peter van Mench, yksi Euroopan tunnetuimmista museoajattelijoista.

Suomalaista osaamista konferenssiin toi Teemu Ahola, joka TAKO-verkoston puheenjohtajana avasi suomalaisten museoiden kokoelmayhteistyötä eurooppalaisille kollegoille. Aholan esitelmä ja siitä seurannut keskustelu osoittivat vahvasti sen, että suomalaiset museot ovat TAKO-yhteistyön kehittämisessä oikealla asialla ja ottamassa edelläkävijän roolia Euroopassa.

Peter van Mensch NEMOn konferenssissa 10.11.2017. Kimmo Levä

Peter van Mensch keskittyi kokoelmatyön merkitykseen ja kipupisteisiin. Se, että kokoelmat määrittelisivät ns. ”oikean museon”, ei Menschin mukaan ollut mitenkään kiinnostavaa eikä edes tärkeää. Epäselväksi ei kuitenkaan jäänyt, etteivät kokoelmat olisi myös hänelle museotyön sydän. Erityisesti hän nosti esiin dokumentaation merkitystä. Dokumenttitietojen osalta riittävää ei ole se, että kirjaamme, miksi jokin esine tai teos on otettu kokoelmiin, vaan meidän on myös avattava sitä, miksi valinta kohdistui juuri tähän esineeseen tai teokseen.

Mensch puhui myös siitä, kuinka kokoelmat ja historiatutkimus usein korostavat voittajia. Pysäyttävänä esimerkkinä toimi Amsterdamin kaupunki. Menschin mukaan museot ovat olleet huolissaan siitä, ettei Hollannin siirtovalta-aikaan liittyvästä orjuuden historiasta ole jäänyt esineistöä. Esineistön puuttuminen vaikeuttaa orjuusteeman käsittelyä. Mensch kuitenkin totesi, että kaikki rakennukset kaupungin ytimessä on rakennettu orjakaupasta ja muusta orjuuteen liittyvästä liiketoiminnasta saaduilla varoilla.

Orjuuteen liittyvää esineistöä on siis käytännössä kaikki, mitä Amsterdamin ydinkeskustassa on. Toisaalta kokoelmiin ei ole säilynyt mitään, mikä kertoisi orjista ihmisinä tai orjien elämästä ja asemasta Hollannissa. Jälkimmäinen syy ei kuitenkaan saa Menschin mukaan estää sitä, ettei orjuuteen liittyviä teemoja käsiteltäisi museoissa. Päinvastoin. Museoita ja osaamistamme tarvitaan kertomaan asioista, joista esineellistä perintöä ei ole jäänyt.

*****

Ajankohtaisena teemana keskusteluun nousi kysymys siitä, pitäisikö kokoelmatyössä välttää ei-toivottujen ilmiöiden tallentamista. Esimerkkinä mainittiin terroristihyökkäyksiin liittyvä esineistö. Onko museon edistettävä tällaisten ilmiöiden unohtamista ja kieltäydyttävä esim. tallentamasta hyökkäyksissä käytettyjä ajoneuvoja? Vai pitäisikö toimia päinvastoin? Olisiko meidän tallennettava nämä esineet juurikin siksi, etteivät hirveydet unohtuisi, vaikka samalla nostaisimme terrorismiin syyllistyneet ja heidän tekonsa ikuisesti muistettavien asioiden joukkoon?

Onko kokoelmatyön fokus siinä, että voisimme muistaa, vai siinä, että voisimme unohtaa? Tätä kysymystä pohdittiin myös Yhdysvalloissa meneillään olevien patsaiden kaato- ja siirto-operaatioiden näkökulmasta. Yllättävä tieto oli, että tehtyjen selvitysten mukaan amerikkalaiset eivät varsinaisesti halua tuhota epämiellyttävistä historiavaiheista kertovia patsaita, vaan he haluavat siirtää ne museoon. Tällä tavoin ne olisivat poissa maisemasta ja siirtyisivät osaksi kokonaisuutta, joka mahdollistaa riittävien kontekstitietojen esittämisen niiden yhteydessä.

Kysymykseen siitä, pitäisikö vaikeita aiheita välttää vai korostaa, ei varmastikaan ole yhtä ainoata vastausta. Minä käännyin käydyn keskustelun perusteella sille kannalle, että vaikeat aiheet pitää tallentaa museoihin. Perusteet tälle tiivisti omassa esitelmässään hienolla tavalla museo- ja perinneasioiden konsultti Diana Walters: ”We will never forget, but we cannot stay forever on the battlefield”.

Vaikeiden aiheiden tallentaminen vie eteenpäin myös Euroopan komission kulttuuriosaston pääjohtaja Martine Reichertsin määrittelemää museoiden tehtävää, jossa museoiden ei odoteta niinkään opettavan historiaa, taidetta ja kulttuuria, vaan sitä, miten osaamme elää yhdessä. Tämä on ajankohtainen tehtävä myös suomalaisille museoille, kun yhteiskuntamme on muuttumassa aikaisempaa moniarvoisemmaksi ja itsenäisyytemme juhlavuosi on vähitellen kääntymässä kohti sisällissodan muistovuotta.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Suomesta Namibiaan - yhteistyötä mantereiden välillä

Koulutuspäivän lounas nautittiin Namibian kansallisarkiston sisäpihalla.


Suomen ja Namibian museoliitot solmivat vuonna 2016 yhteistyösopimuksen. Osana sopimusta Namibiassa järjestettiin tänä syksynä ICOMin ICTOPin seminaarin yhteydessä koulutuspäivä, johon osallistui kouluttajana myös Espoon kaupunginmuseon museolehtori Sanna Valoranta-Saltikoff.


Elokuussa 2017 puhelimeni soi juuri kun olin lähtenyt töistä. Soittaja oli Suomen museoliiton koulutus- ja kehittämisjohtaja Leena Tokila. Leena kutsui minut Suomen museoliiton ja Namibian museoliiton yhteistyösopimuksen (MoU) mukaiseen museoalan ammattilaisten ja opiskelijoiden koulutuspäivään Namibiaan. 



Tarjous oli erittäin houkutteleva, mutta samaan aikaan jännittävä – en ollut koskaan ennen vieraillut Namibiassa ja tietoni Namibian museokentästä olivat hatarat. Leena Tokilan kanssa olin sen sijaan tehnyt yhteistyötä ennenkin ja käynyt puhumassa Museoliiton järjestämässä Ryhmänohjauksen ja fasilitoinnin taidot -koulutuksessa syyskuussa 2016. Lisäksi taustallani on yli 10 vuoden kokemus museotyöstä erilaisten kohderyhmien parissa sekä historia- ja kulttuuritieteelliset sekä pedagogiset opinnot Helsingin yliopistossa.

Suomen museoliitolla on Namibian lisäksi yhteistyösopimus myös Pakistanin museoliiton kanssa, ja Leena Tokila on järjestänyt vastaavia koulutuksia myös Pakistaniin. Suomen museoliiton tavoitteena on yhteistyösopimuksen puitteissa viedä museoalan osaamista maailmalle osana suomalaista koulutusvientiä. Museoliiton ja Leenan kokemukset koulutusviennistä olivatkin mahtava pohja rakentaa uudenlaista yhteistyökoulutusta uuteen ympäristöön.

Koulutuspäivä järjestettiin Namibian pääkaupungissa Windhoekissa 10.10.2017 päivää ennen ICOMin (International Council of Museum) alakomitean ICTOPin (International Council of Training of Personnel) kansainvälistä seminaaria sillä ajatuksella, että koulutukseen osallistuvat voisivat helposti osallistua myös ICTOPin seminaariin.

Windhoekin pääkatu Independence avenue

Namibian-matkaa edelsi monen työtunnin mittainen suunnittelu, useat sähköpostien vaihdot paikallisten kanssa sekä omien koulutus- ja seminaariesitelmien hiominen. Tutustuimme Namibian museokenttään verkkosivujen, Namibian museoliiton julkaisujen sekä Namibiassa vierailleiden kokemusten avulla.

Selvisi, että Namibiassa museot ovat eurooppalaisiin museoihin verrattuna lyhyemmän ajan auki.   Lisäksi monissa kulttuurihistoriallisissa museoissa on huomioitu myös luonnontieteen näkökulmat, sillä luonto on Namibiassa yksi tärkeistä turismin kohteista. Museot ovat valtion, kuntien tai yhteisöjen ylläpitämiä kuten Suomessa. Namibiassa on museoiden lisäksi Culture village -nimellä kutsuttuja paikkoja, jotka ovat kuin eläviä ulkoilmamuseoita pohjoismaisesta näkökulmasta.

Museum Education Workshop 10.10.2017 – oppimista yhdessä

Koulutuspäiväämme Namibian kansallisarkiston ja kirjaston auditoriossa osallistui 25 museoalan ammattilaista ja opiskelijaa. Valtaosa osallistujista oli Namibiasta, mutta olipa mukana myös ruotsalainen, kroatialainen ja yhdysvaltalainen osallistuja. Tavoitteenamme oli viedä Namibiaan museoalan osaamista sekä museoalalla hyödynnettyä kasvatustieteellistä ja pedagogista osaamista metodeineen, ja päivän teemana olikin ”Learning in museums, from theory to practice”.

Olin suunnitellut koulutuspäivään toiminnallisia metodeja hyödyntäviä harjoitteita. Yhtenä toiminnallisena harjoitteena käytimme mielipidejanaa hahmottaaksemme ryhmämme mielipiteen siitä, mitä museossa oppiminen on. Janan ääripäät olivat ”museo tarjoaa uutta tietoa” ja ”museovierailija tuottaa uutta tietoa itse”. Ryhmäläiset hajautuivat janalle tasaisesti. Kumpiakin ääripäitä löytyi, mutta myös mielipiteiden keskellä seisovia.

Mielipidejanan käyttö toimi päivän alussa, sillä se on yksi tapa antaa ryhmän jäsenten esittää käsityksensä joutumatta puolustamaan niitä verbaalisesti. Harjoite näyttää ryhmälle myös fyysisesti ja visuaalisesti sen, miten paljon erilaisia mielipiteitä ryhmässä on. 



Työpajapäivän ryhmätöissä puolestaan hyödynsimme Espoon kaupunginmuseon Saaristomuseo Pentala -hankkeen ja Loki-hankkeen työpajassa luotua palvelupolku-työkalua. Palvelupolku-lomake käännettiin englanniksi, ja koulutuspäivän jälkeen se jatkoi elämäänsä ainakin Swakopmundin Scientific Societyn museon uuden näyttelyn suunnitteluryhmässä.

Koulutuspäivän loppupuolelle oli varattu aikaa erilaisille case-esitelmille. Osuudessani esittelin Espoon kaupunginmuseon kouluyhteistyötä sekä käytössä olevia rakenteita museoiden ja koulujen yhteistyölle. Oli mielenkiintoista huomata, että myös Namibiassa koulut olivat yksi museoiden tärkeimmistä kohdeyleisöistä.

Muut iltapäivän case-esitelmät käsittelivät Bridging ages -järjestön käyttämää Time travel -metodia, namibialaista kouluille suunnattua SCAMX (School Clubs and Museum Exhibition Competition) -kilpailua sekä Heritage Week -tapahtumaa. Lisäksi kuulimme esitelmän Namibian kansallismuseon ja seikkailufirman yhteisestä hankkeesta Eduventures sekä tietenkin Namibian ja Suomen museoliittojen yhteistyöstä.

Koulutuspäivän lopussa päästiin ryhmätöiden kimppuun.

Koulutuspäivän tavoitteena oli viedä osaamista, mutta myös luoda alusta paikalliselle osaamisen jakamiselle. Päivän aikana kuullusta puheensorinasta päätellen tavoitteisiin päästiin. Itse kouluttajana en ollut vain kouluttamassa, vaan myös oppimassa, ja intensiivinen koulutuspäivä oli erittäin antoisa.

Vaikka koulutuspäivän alussa jännitys sai vallan ja englanninkielisiä sanoja sai todella hakea, kummallisista sanavalinnoista huolimatta me 25 koulutuspäivän osallistujaa kuitenkin ymmärsimme toisiamme ja pääsimme keskustelemaan museoalan pedagogisista näkökulmista. Yhteisissä keskusteluissa huomasin, että monet Suomen museokentällä puhututtavat teemat olivat ajankohtaisia myös Namibiassa. Välimatkasta ja kulttuurista huolimatta kysymykset ihmisten tavoittamisesta ja museoiden roolista yhteiskunnassa ja kouluopetuksen osana olivat samoja, joita olen pohtinut suomalaisissa seminaareissa kotimaisten kollegojen kesken.

Curators and Communities: Training for Collaboration – kolmipäiväinen seminaari

Koulutuspäivän jälkeen matka jatkui ICOMin ICTOPin kansainväliseen seminaariin. Seminaariin osallistui noin kolmekymmentä henkeä Namibiasta, Etelä-Afrikasta, Keniasta, Japanista, Kamerunista, Yhdysvalloista, Kroatiasta, Serbiasta, Ruotsista ja Suomesta. Kolmipäiväisen seminaarin jokainen päivä vietettiin eri paikassa erilaisen näkökulman parissa, ja ensimmäisenä päivänä olimme Namibian suurimmassa seminaari- ja konferenssikeskuksessa Safari Conference Centressä.

Päivän aikana keskusteltiin museoalan akateemisesta koulutuksesta eri näkökulmista. Keskustelun seuraamisessa oli omat haasteensa, sillä museoalalla käytetään eri kulttuureissa paikoitellen hyvinkin erilaista terminologiaa. Suomen ulkopuolella kuraattorit ja kuratoiminen ovat vahvoja käsitteitä, joilla tarkoitetaan muutakin kuin taidenäyttelyn suunnittelua. Suomessa museoalan ammattisanastossa opetuksella, pedagogialla ja kasvatuksella on vahvempi rooli, mikä näkyy muun muassa ammattinimikkeessä museolehtori.

Yhtä kaikki keskustelussa käsiteltiin silti hyvinkin universaaleja kysymyksiä oppimisesta ja akateemisesta koulutuksesta, työssäoppimisesta sekä museosta oppivana ja kouluttautuvana asiantuntijaorganisaationa.

Namibian Art Gallery Windhoekin keskustassa

Seminaarin toinen päivä pidettiin Namibian National Art Galleryn tiloissa Windhoekin keskustassa. Seminaaripäivän esitelmissä ja case-esittelyissä käsiteltiin museoalan henkilökunnan koulutusta käytännön tasolla: mitä ja millaisia koulutus-caseja maailmalla esiintyy juuri nyt ja millaista koulutusta kenties tulevaisuudessa tarvittaisiin? Lisäksi puhuttiin paljon museoiden mahdollisuuksista käsitellä niin kutsuttua ”dark heritagea” tai kuten paikalliset sanovat ”sensitive historyä”. 



Toisen seminaaripäivän päätti Windhoekin kaupungin vastaanotto tekeillä olevassa Windhoekin kaupunginmuseossa. Kaupunginmuseo-projektia on ollut toteuttamassa niin Namibian Museoliitto kuin Espoon kaupunginmuseolla aiemmin työskennellyt Leena Hiltula. Vantaan kaupunginmuseon johtajan paikalta eläkkeelle jäänyt Leena Hiltula on vaikuttanut hyvinkin paljon kaupunginmuseon perustamisprosessiin. Vierailulla olikin hauska nähdä tutut kasvot museon eteisaulan seinäplanssissa!

Windhoekin kaupunginmuseon sisäpihalla järjestettiin kaupungin vastaanotto toisen seminaaripäivän päätteeksi.

Kolmas ja viimeinen seminaaripäivä vietettiin Namibian yliopiston kirjastossa. Viimeisen seminaaripäivään osui myös oma seminaariesitelmäni Espoon kaupunginmuseon käynnissä olevasta Espoo sisällissodassa -hankkeesta ja siitä, miten Suomi100-juhlavuoden teeman mukaan tehdään yhteistyötä erilaisten yhteisöjen kanssa sellaisesta historian aiheesta, josta jokaisella yhteisöllä on täysin oma käsityksensä. Viimeisenä päivänä kuultiin myös Bridging ages -järjestön Time travel -metodista ja yhteistyöstä afrikkalaisten yhteisöjen kanssa sekä namibialaisen Usakon kaupungin valokuvakeruu- ja näyttelyprojektista.

Yhteistyöstä voimaa

Vajaan viikon mittainen työmatka Namibian Windhoekiin museoalan kollegoiden pariin oli erittäin antoisa. Kulttuurisista eroista – kuten aikaisista aamuista ja myöhäisistä lounaista – huolimatta matkan anti ei ollut vain viedä suomalaista museoalan näkemystä maailmalle, vaan mahdollisuus tavata kansainvälisiä museoalan ammattilaisia ja verkostoitua heidän kanssaan. Keskustelut sekä koulutukseen osallistuneiden että seminaarikollegoiden kesken pursusivat ideoita ja näkökulmia, jotka kartuttivat osaamistani ja perspektiiviäni suhteessa suomalaiseen museomaailmaan.

Katutura, yksi Namibian vähävaraisista lähiöistä

Matkalla kohtaamani tilanteet vahvistivat näkemystäni siitä, että hyvä yhteistyö edellyttää ennen kaikkea toisten kuuntelemista. Vaikka museoissa onkin valtava tietopääoma, on hedelmällisen yhteistyön avain niin kansainvälisten kollegoiden kuin museoammattilaisten ja asiakkaiden kesken avoimuus ja toisten kuuntelu. Ennen kaikkea matka kuitenkin vahvisti minulle ajatusta yhteistyön voimasta eri organisaatioiden kesken – hyvänä esimerkkinä koulutuspäivässä kuulemamme case-esittelyt.



Erityisen kiitoksen haluan lausua Suomen museoliiton koulutus- ja kehittämisjohtaja Leena Tokilalle kutsusta ja mahdollisuudesta lähteä työmatkalle Namibiaan sekä matkan kesken hektisen hanketyön mahdollistaneelle kaupunginmuseon työyhteisölle. Ilman tällaisia yhteistyökontakteja ja kaikupintaa emme voisi tehdä museoissa yhteiskunnallisesti vaikuttavaa työtä.

Auringonlasku Windhoekissa pitkän seminaaripäivän päätteeksi

Sanna Valoranta-Saltikoff
Kirjoittaja on Espoon kaupunginmuseon museolehtori
Kuvat: Sanna Valoranta-Saltikoff

perjantai 17. marraskuuta 2017

Miksi kulttuurin taloudesta ei keskustella?

Kuva: Wikimedia Commons (muokattu)




Kun kulttuurilta leikataan, perusteeksi ei anneta selvityksiä leikkausten talousvaikutuksista. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä muistuttaa, että jos selvityksiä tehtäisiin, kulttuurilta ei ehkä päädyttäisi leikkaamaan ollenkaan.



Olin tällä viikolla sivistysvaliokunnassa kuultavana vuoden 2018 valtionbudjetista ja siihen sisältyvästä museo- ja kulttuurirahoituksen tasoleikkurista. Rahoitustasoa on leikattu vuodesta 2012 alkaen valtiontalouden tervehdyttämisen merkeissä. Museoilta tasoleikkuri vie vuonna 2018 rahoitusta 2,2 miljoonan euron verran, mikä tarkoittaa sitä, että jokainen henkilötyövuosikorvaus olisi ilman leikkuria 20,3 % suurempi.

Valtion budjettia enemmän kulttuurin rahoituksen leikkaaminen on kuitenkin viime viikkoina keskusteluttanut paikallisella tasolla. Kävi näet niin, että Riihimäen kaupunginjohtaja oli viemässä kaupunginhallitukseen esitystä, jolla kaupunginteatterin rahoitusta olisi leikattu 300 000 eurolla. Käytännössä kaupunginjohtajan esitys olisi tarkoittanut Riihimäen kaupungin teatterin esitysten loppumista. Perusteena leikkaukselle oli kaupungin heikko taloudellinen tilanne.

Teatteriväki ja taiteilijat olivat tietenkin järkyttyneitä, ja lausuntoja teatterin säilyttämisen puolesta lähti liikkeelle kaikilla median keinoilla. Tulosta myös saatiin, ja reilun viikon aikana tilanne muuttui siten, että teatterin rahoitus jäi entiselleen. Tilanteen nopean kääntymisen vuoksi on epäilty, että kaupunginjohtaja taktikoi teatterirahoitusleikkurilla budjettikeskustelun lillukanvarsiin, jotta suuremmat asiat jäisivät huomiotta. Niin tai näin, mutta varmaa on, että tämä veto oli helpoin tapa välttyä keskustelulta kulttuurirahoituksen kasvattamisesta.

Kulttuurin rahoituksesta käytävässä keskustelussa on eräs kummallinen piirre. Vaikka kulttuurin rahoitusleikkausten peruste on käytännössä aina heikko taloudellinen tilanne, leikkausesitys ei kuitenkaan johda keskusteluun taloudesta vaan kulttuurista. Keskustelua käydään siitä, miten kulloinenkin leikkaus vaikuttaa leikkauksen kohteena olevan kulttuurilaitokseen ja -toimialaan. Tyypillisimmillään puhutaan esitysten ja näyttelyiden määrästä, aukioloajoista, työllisyydestä, sivistyksestä, arvoista sekä mahdollisista museoiden ja teattereiden sulkemisista ja orkesteritoiminnan loppumisesta.

Minäkin olin  s i v i s t y s v a l i o k u n n a s s a  antamassa lausunnon esitykseen valtion talouden tervehdyttämisestä kulttuuribudjetin leikkauksilla, kun luontevampi paikka olisi ollut  t a l o u s v a l i o k u n t a. Tilanne olisi toinen, jos leikkausten peruste olisi kulttuurivihamielisyys tai vahva poliittinen vääntö kulttuuripolitiikan suunnasta. Näitä perusteita tai syitä ei rahoitusleikkausten taustalle kuitenkaan koskaan esitetä.

Luontevaa olisi, että keskustelua käytäisiin siitä, johtavatko taloussyillä perustellut päätökset esimerkiksi valtion tai Riihimäen kaupungin talouden kohenemiseen. Varmaa on, että esityksen talousvaikutus euroina on eri kuin valtion ja kaupungin kulubudjeteissa euroina näyttäytyvät säästöt.

Edelleen luontevaa olisi, että päätösten pohjaksi tehtäisiin selvitys talousvaikutuksista. Näitä ei kuitenkaan tehdä eikä ole tehty myöskään päätösten jälkeen. Ehkä syy on se, että selvitysten tulokset saisivat katumapäälle. Näet yleisellä tasolla tehtyjen kansallisten ja kansainvälisten selvitysten perusteella kulttuurin säästöillä aikaansaadut talousvaikutukset ovat vahvasti miinuksella. 

Kulttuurimenot eivät ole ajaneet yhdenkään kaupungin, alueen tai valtion taloutta ahdinkoon, eikä yhdenkään kaupungin, alueen tai valtion heikkoa taloutta ole pelastettu kulttuurimenojen leikkauksilla. Sen sijaan esimerkkejä päinvastaisista toimista on useita. Kulttuuri-investoinneilla on saatu aikaan rakennemuutos, jolla talous on saatu kasvu-uralle. Valtiomme voisi pyrkiä samaan.


Parempaa lahjaa pian sata vuotta täyttävä Suomi ei voisi itselleen antaa.



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

110 metriä korkea Museokortti-torni ja muita faktoja

Miltä 2,5-vuotiaan Museokortin tulokset näyttävät? 


Ojentaessamme ensimmäiset Museokortit presidentti Sauli Niinistölle ja rouva Jenni Haukiolle Mäntyniemessä 5. toukokuuta 2015 tunnelma oli juhlallinen. 

Tasavallan kuninkaallisten tapaamista enemmän jännitti se, millainen tarina Museokortilla olisi edessä. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin tiedämme siitä hieman enemmän. 

Huippukorkea asiakastyytyväisyys, miljoona kiinnostunutta


Museokortti-torni olisi
lähes 110 metriä korkea.
Museokortit ovat käyneet kaupaksi. Jos tähän mennessä valmistetut 140 000 Museokorttia pinottaisiin päällekkäin, torni olisi lähes 110 metriä korkea. Huippu jäisi toistaiseksi hieman Näsinneulan näköalatasanteen alapuolelle. 

Museokortin omistajat ovat tyytyväistä joukkoa. Asiakastyytyväisyyttä olemme mitanneet asteikolla 1—5.

  • 4,83 - asiakaskyselyn yleisarvosana 5/2016
  • 4,84 - asiakaskyselyn yleisarvosana 10/2017
  • 4,9 - Facebook-keskiarvo 11/2017

Kansallisgallerian teettämästä tutkimuksesta (2017) käy ilmi, että 71 prosenttia kaikista suomalaisista ja pääkaupunkiseudun asukkaista jopa 85 prosenttia on kuullut Museokortista. Lukemat ovat häkellyttävän korkeita, koska kysymys on alle kolmevuotiaasta tuotteesta. 

Eikä siinä vielä kaikki. Pääkaupunkiseudun asukkaista 39 prosenttia ja kaikista suomalaisista 28 prosenttia kertoo harkitsevansa Museokortin hankkimista (KG 2017). Suomessa on 4,4 miljoonaa täysi-ikäistä asukasta, joten tämä tarkoittaa noin 1,2 miljoonaa kiinnostunutta henkilöä. 

Kaikki eivät Museokortin ostopäätöstä todellisuudessa tee — oleellista on huomata, että puhutaan todella suuresta potentiaalistaSe on valtava mahdollisuus koko museoalalle.

Kynnys piipahtaa madaltunut, käyttökulttuuri muuttunut


Suomalaisten museoiden sisällöt ovat upeita ja juuri siksi Museokortin omistajat ovat tyytyväisiä. Korttihan on vain käytt
öliittymä, joka laskee museoon poikkeamisen kynnystä. 

Museokortin omistaja maksaa mahdollisuudesta (tunteesta!) että hän saa poiketa museoiden hienojen sisältöjen äärellä juuri niin usein kuin tahtoo, ilman erillisiä maksuja. Mielikuvien tasolla hän lähtee vuoden mittaiselle kulttuurimatkalle. 


Museokortin FB:ssa saamia arvioita.
Tustustu arvioihin ja kirjoita omasi täällä!

Museokortti on muuttanut museoiden käyttökulttuuria. Sen osoittavat innostunut asiakaspalaute, museoiden kokemukset ja kävijätilastot. Museokorttia voi ajatella myös osana globaalia kuluttajatottumusten muutosta. Vastaavaa, jatkuvasti suosiotaan kasvattavaa ansaintalogiikkaa hyödyntävät esimerkiksi suoratoistopalvelut Spotify ja Netflix; yhdellä maksulla rajattomasti sisältöä. 

Kun korttijärjestelmä perustettiin, museokohteita oli mukana 183. Tällä hetkellä Museokortti käy jo 264 museossa Ahvenanmaalta Inariin. Pääkaupunkiseudulta löytyy 40 Museokortti-museota. 

”Museokortti on yksi parhaista hankinnoistani ikinä. Reissatessa tulee selvitettyä etukäteen, missä museoissa voisi poiketa. Kynnys piipahtaa museossa on selvästi madaltunut, vaikka ennenkin olen museoissa käynyt”, muotoilee asian eräs asiakaskyselymme vastaajista.

Museoissa tehtiin kaikkien aikojen kävijäennätys


Museot tekivät viime vuonna kaikkien aikojen kävijäennätyksen. Kävijämäärä kasvoi vuonna 2016
viidenneksellä, eli noin miljoonalla 6,6 miljoonaan kävijään. Koko 2000-luvun ajan museoiden kävijämäärät ovat pysytelleet hieman yli 5 miljoonassa. 

Museokortin omistajat poikkeavat aktiivisesti museoissa ja houkuttelevat mukaan myös ystäviään. Kävijätutkimusten perusteella tiedämme, että museokäynnit tehdään usein yhden tai usemman henkilön seurassa. Innostunut Museokortin omistaja on kuin magneetti, joka vetää myös muita tuttavapiirinsä ihmisiä museoiden hienojen sisältöjen äärelle.  

Kävijämäärien ja julkisen huomion kasvaessa museotoiminnan rahoitusta on helpompi perustella myös poliitikoille. Kohonneet kävijämäärät kasvattavat lisäksi museokahviloiden ja -kauppojen potentiaalisia tulovirtoja. Ainoa selittävä tekijä kasvaville kävijämäärille Museokortti ei tietenkään ole, mutta korrelaatiota voi pitää varsin vakuuttavana. 



Museoiden pääsymaksutulot ja kävijämäärät 2014-2016:
Pääsymaksutulot: +5,7 miljoona, 41%
Museokävijät +1,2 miljoonaa, 23%


Pääsymaksutulot kasvukäyrällä: +41%


Kävijämäärien ohella museoiden pääsymaksutulot ovat kasvaneet selvästi. Viimeinen vertailukelpoinen tilastovuosi ilman Museokortin vaikutusta on 2014. Museoiden yhteenlasketut pääsymaksutulot kasvoivat 2014–2016 peräti 5,7 miljoonaa euroa eli 41 prosenttia.



Museokortin hankkivat henkilöt sijoittavat noin 65 euroa museokäynteihinsä. Suurin osa heistä ei muutoin käyttäisi vuoden aikana näin suurta summaa pääsylippujen hankkimiseen. 

Museokortin myyntitulot (uudet kortit ja uusittavat kortit) ovat kuin museoiden yhdessä leipoma kakku, joka jaetaan museoiden kesken kävijämäärien perusteella. Kakku paisuu sitä suuremmaksi, mitä useammat suomalaiset Museokortin hankkivat.
 Sen eteen meidän kaikkien kannattaa yhdessä työskennellä. Oleellinen tieto lienee myös, että Museokortin myyminen on aina kannattavampaa museolle kuin aikuisten kertalipun myyminen.

Joulusesonki, Museokortin paras myyntikausi, on juuri alkamassa. Kyseessä on aineeton lahja täynnä sisältöä — tuote, jota voi hyvällä sydämellä suositella lähes kenelle tahansa. 


Seppo Honkanen 
Kirjoittaja on Museokortin kehitysjohtaja
@honkanen

Katso video Museokortin toimintalogiikasta 


perjantai 10. marraskuuta 2017

Tanssi robottien kanssa

Kuva: Ismo-Pekka Heikinheimo


Tekniikka ja nykytanssi kohtaavat rajoja rikkovalla tavalla, kun Ismo Dance Company esittää Robotit eivät uneksi -tanssiteosta Tekniikan museossa 12.10–10.12.2017. Vuoden 2017 neljännen Museo-lehden ennakkojuttu esittelee museoiden uudentyyppisiä yhteistyökuvioita.


Mustassa nesteessä elävä ja siitä ravintonsa saava kuvitteellinen ihmisrobotti saa käskynsä liikkua ja tanssia tulevaisuuden informaationsiirtomuodolla. Tanssiva robotti osaa liikkua monipuolisemmin ja sulavammin kuin nykyaikaiset robotit, mutta pystyy silti toteuttamaan tehtävänsä millintarkasti.

Ismo Dance Companyn Robotit eivät uneksi -tanssiteosta esitetään Tekniikan museon uuden Tekniikan maa -näyttelyn yhteydessä. Näyttely käsittelee teknologian roolia, teollisuutta ja innovaatioita suomalaisessa yhteiskunnassa, kulttuurissa ja ihmisten arjessa.

”Halusimme tuoda museoomme ja kävijöillemme jotain uutta, jotain särmää, jotain, mitä täällä ei ole ennen nähty. Vaikuttaa siltä, että olemme onnistuneet siinä”, kertoo museonjohtaja Marjo Mikkola Tekniikan museosta.

Ismo Dance Company haki kiinnostavia yhteistyökuvioita sekä erityisesti tälle teokselle sopivaa miljöötä.

”Tämän tyyppinen sanomallinen esitys kaipaa oikean kontekstin. Sitä ei olisi voinut esittää teatterissa”, kertoo teoksen koreografi ja ohjaaja Ismo-Pekka Heikinheimo.

Heikinheimo on tehnyt aiemminkin esityksiä ja yhteistyötä eri museoissa. Niiden tilat ja ympäristö antavat nykytanssille uusia mahdollisuuksia.

”Moniaistisuus on museoissakin nykyisin tärkeä yleisön kohtaamisen väline.”

Ennakkoluuloja kaatavaa yhteistyötä


Museolle esitys on antanut uuden näkökulman teknologiaan liittyvään näyttelyyn. Museota on kehuttu rohkeasta avauksesta ja yhteistyöstä yli kulttuurin raja-aitojen.

”Olemme saaneet uusia yleisöjä nykytanssin ja kulttuurin puolelta. Yleisöä, joka ei ajatellut, että tekniikka olisi kulttuuria. Tämä on ennakkoluuloja kaatavaa yhteistyötä”, pohtii Marjo Mikkola.

Heikinheimo miettii puolestaan, että Tekniikan museon vakiokävijät eli insinöörit ovat olleet haltioissaan esityksestä: ”Näinkin tekniikkaa voi käsitellä.”

Mikkolan mukaan Tekniikan museo voi jatkossakin olla näyttämönä esitystaiteelle ja rakentaa uudenlaisia yhteistyökuvioita.

”Aiemmin museossa on nähty esimerkiksi valokuvataidetta, mutta onhan tämä huomattavan pitkälle vietyä rajojen rikkomista.”

Robotit eivät uneksi -teoksessa kansainvälistä arvostusta saanut nykytanssija Tanja Illukka esittää mustassa märkäpuvussa ihmisrobottia. Teos pohjautuu kuvataiteilija Suvi Härkösen samannimiseen installaatioon, jonka vesiallas toimii teoksen vaikuttavana lavastuksena. Yleisö puetaan mustiin sadeviittoihin ja asetellaan istumaan vesialtaan ympärille.

”Esityksessä katsoja upotetaan osaksi teosta, otetaan mukaan teoksen maailmaan”, tiivistää Heikinheimo.

Tekniikan museo
Viikintie 1, 00560 Helsinki tekniikanmuseo.fi/

Robotit eivät uneksi -tanssiteos
Su 12.11. klo 15
To 16.11. klo 18
Su 19.11. klo 15
To 23.11. klo 18
Su 26.11. klo 15
To 30.11. klo 18
Su 3.12. klo 15
To 7.12. klo 18
Su 10.12. klo 15 Liput: holvi.com/shop/ismodance/

Nelli Korpi
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö
Teksti on kirjoitettu Museo-lehteen 4/2017






Museo-lehti 04/2017 ilmestyy 24.11.2017. Tilaa lehti suoraan kotiisi tästä!

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Kulttuurin rahoitus on yritystukia tärkeämpää

Kuva: Marinus van Reymerswale: The moneychanger and his wife. (Wikimedia Commons)



Yrityksiä tuetaan enemmän kuin kulttuuria. Mutta mitä tapahtuisikaan, jos osittain tehottomia yritystukia ohjattaisiin kulttuurille? Tätä mietiskelee Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä.


Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) mukaan julkisen yritystuen määrä on noin 7 miljardia euroa. Tuen tarkkaa määrää ei tosin tiedetä, sillä laskentamallista ei ole yksimielisyyttä. Jos lukuun sisällytetään vain suorat rahalliset tuet, yritystuen määrä on 1,1 miljardia euroa. Kun siihen otetaan mukaan yritysten saamat verotuet, kokonaismäärä nousee 4 miljardiin euroon. Korkein luku eli 7 miljardia euroa saadaan, kun yritystukiin otetaan mukaan myös arvonlisäverokevennykset.

Valtio rahoitti museoita vuonna 2016 yhteensä 103 miljoonalla eurolla. Tämä ilmenee Museoviraston juuri julkaisemista tilastokorteista. Kun rahoitukseen otetaan mukaan kuntien panostus, museoiden julkisen tuen määrä nousee 188 miljoonaan euroon. 

Jos vertaillaan valtion panostuksia yrityksiin ja museoihin, on parasta verrata suoraa yritystukea ja valtion museorahoitusta. Vuositasolla valtio avustaa siis yrityksiä noin miljardilla eurolla enemmän kuin museoita.

Museorahoitusta ja yritystukia yhdistää tällä hetkellä se, että molempia perustellaan elinkeinopoliittisilla syillä. Yritystuet ovat olleet tässä viitekehyksessä aina. Museorahoituksessa elinkeinopoliittinen näkökulma on vahvistunut koko 2010-luvun ajan. Tällä hetkellä on niin, että museoinvestoinnit kuuluvat poliittisella päätöksentekoareenalla enemmän elinkeinopoliittiseen kuin kulttuuripoliittiseen keskusteluun. Museoiden ylläpitorahoituksessa kulttuuripoliittinen viitekehys on vahvempi.

Vaikka yritystuet ja museorahoitus ovat enenevässä määrin vahvistamassa taloutta ja työllisyyttä samassa viitekehyksessä, poliittinen keskustelu poikkeaa huomattavasti tukien välillä. Kun julkista rahoitusta tarvitaan museo- ja kulttuuri-investointeihin, vastustusargumenteissa toistuvat homekoulut sekä vanhusten hoidon ja julkisen talouden yleinen heikko tilanne.

Yritystukia ei näillä argumenteilla kritisoida. Päinvastoin. Yritystuet nähdään pikemminkin mahdollistajina sille, että niihin kohteisiin, joista museorahoituksen katsotaan olevan pois, riittäisi rahoitusta myös tulevaisuudessa. Poliittisen keskustelun ja päätöksenteon ytimessä on syvällä sellainen perusajatus, että teollisuuskylä on investointi ja kulttuuriteollisuuskylä on kulu.

Tutkimustulokset eivät ole tukeneet tätä ajatusta enää vuosiin. Selvää on myös se, että jälkiteollisessa Euroopassa teollisuuskylä on julkisen rahoituksen riski-investointi, jos sen yhteiskunnallista tuottoa vertaa kulttuuri-investointeihin.

Vaikka yritystukia ei ammuta alas sillä, että tukiin käytetyt rahat ovat pois lapsilta, vanhuksilta ja syrjäytyneiltä, eivät yritystuetkaan ole välttyneet kritiikiltä. Kritiikki on jopa erittäin voimakasta, ja usein se tulee tuen kohderyhmästä. Johtavat yrityspäättäjät ja useat yritykset kritisoivat tukia, koska ne on todettu tehottomiksi ja koska ne vääristävät kilpailua. Yritystukien on jopa todettu estävän kehitystä, sillä ne pitävät yllä rakenteita, jotka eivät ole enää elinkelpoisia. Kritiikistä huolimatta yritystukiin käytetyt budjettivarat ovat kuluvalla hallituskaudella olleet kasvamaan päin.

Kuluvalla hallituskaudella kutistuneen kulttuurirahoituksen näkökulmasta tämä on vähintäänkin omituista. Museotoiminta ja muu kulttuuri ovat luovan talouden ytimessä, ja luovan talouden on esimerkiksi Anne Brunilan työryhmän selvityksessä todettu olevan erittäin tehokasta talouden, työllisyyden ja kilpailukyvyn lisäämisessä sekä talouden rakenteiden muuttamisessa ja uudistamisessa. Yleistäen voisi sanoa, että luovan talouden rahoituksen voi katsoa tukevan niitä tavoitteita, joiden toteuttamisessa yritystukirahoituksen on todettu olevan tehotonta.

Yhteiskunnallisten vaikutusten näkökulmasta kaikki näyttäisivät voittavan, jos yritystukiin käytettyä rahoitusta siirrettäisiin kulttuuriin. 10 %:n siirto tuplaisi museoiden rahoituksen ja 40 %:n siirto tuplaisi koko kulttuuritoimialan rahoituksen. Painopisteen muutos saisi aikaan loikan kulttuuripalveluissa. Muutos myös edistäisi niitä tavoitteita, joita yritystuille asetetaan, sekä toivotusti vähentäisi yritystukien haittavaikutuksia. Ainakaan siirrot eivät veisi julkisen talouden tasapainoa huonompaan suuntaan.

Yritystukiin kohdistetusta kritiikistä huolimatta uskon, että tuilla on sijansa. Painopisteen siirrolle on kuitenkin vahvat perusteet. Tällä hetkellä kulttuuri on tärkeämpää elinkeinopoliittisesta näkökulmasta katsoen.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Hinnat kohdilleen


Mitä museon palveluiden ja tuotteiden pitäisi maksaa? Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä pohdiskelee nyt hinnoittelua.


Hinnoittelun tavoite on yksinkertaisimmillaan saada palvelut ja tuotteet myytyä siten, että tuottaja saa välittömästi tai keskipitkällä aikavälillä rahaa vähintään saman verran kuin palveluiden tai tuotteiden tekeminen vaati. Asiakas arvioi hintaa mm. oman maksukykynsä, mielikuvansa tai kilpailijoiden tarjonnan näkökulmasta. Jos pohdinta tukee ostoa kaikilta osin, tuote on hintansa väärti ja kauppa syntyy.

Palvelun tuottajan osalta hintaan liittyvät näkökulmat ovat moninaisemmat. Hinnoittelua mietitään useimmiten tuotantokustannusten perusteella: tuotteesta pitää saada vähintään muuttuvien ja kiinteiden kulujen verran rahaa (kustannusperusteinen hinnoittelu).

Ongelmia tulee, jos kustannusperuste tuottaa hinnan, joka ei ole linjassa asiakkaan maksukyvyn tai mielikuvan kanssa. Museoissa asiakkaan hintamielikuvaongelmaan törmää etenkin tietopalveluiden kohdalla. Asiakas mieltää museon useimmiten julkiseksi palveluksi ja odottaa palveluilta sen mukaista hintaa. Siis matalaa tai maksutonta. 

Ongelmissa ollaan myös, jos markkinoilla on tarjolla asiakkaalle samoihin tarpeisiin vastaava tai korvaava tuote tai palvelu, joka on huomattavasti halvempi (markkinaperusteinen hinta-arvio), tai hinta on korkeampi kuin mitä asiakas on tottunut aikaisemmin maksamaan (palveluhistoriaperusteinen hinta-arvio).

Hinnoittelun kuningaslaji on arvoperusteinen hinnoittelu: hinta määritellään sen mukaan, mitä hyötyä/arvoa asiakas tuntee palvelusta tai tuotteesta saavansa. Hinta voi olla hyvinkin korkea ja täysin riippumaton tuotantokustannuksista, jos asiakas esimerkiksi arvostaa tuotemielikuvaa (vrt. luksustuotteet) tai saavuttaa ostoksellaan huomattavaa taloudellista hyötyä (vrt. investointihyödykkeet). Tästä hinnoittelunäkökulmasta olen kirjoittanut kesäkuussa 2014 julkaistussa blogipostauksessani Hintansa väärti.

Museoissa eniten käytetty on palveluhistoriaan perustuva hinnoittelu. Näin ainakin pääsylippujen osalta. Hinnan muutoksia arvioidaan ennemmin sen perusteella, mitä hinnat olivat aikaisemmin, kuin analysoimalla tuotantokustannusten tai markkina-aseman muutosta. Aktiivisemmallekin hinnoittelupohdinnalle olisi tilausta. Tähän asiaan kiinnitti koko kulttuurialan osalta huomiota myös Taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Pasi Holm tuoreessa Sitran julkaisemassa blogissa.

Hinta voisi joustaa vähintään sesonkien, mutta myös vuorokaudenaikojen mukaan. Perusteltua olisi, että aamu- ja keskipäivällä museoliput olisivat ilta-aikaa edullisempia. Luonnollisesti hinnoittelun pitäisi reagoida myös kysyntään. Jos kysyntä on heikkoa, sitä voisi vauhdittaa hintojen laskulla. Ruuhkatilanteissa kysyntää voisi tasata hintaa nostamalla. Mielenkiintoisia näkymiä avaa myös se, että hinta muuttuisi käytetyn ajan tai palvelutason mukaan. Tämän tyyppinen aktiivinen hinnoittelu tarkoittaisi sitä, että museoiden hallitukset ja lautakunnat luopuisivat hintojen määräämisvallasta. Näin on monessa museossa jo tehty, ja muissakin pitäisi.

Hinnoittelulla voi saada halutessaan myös tehokasta asiakaspalautetta. Kuulin hiljattain, että ohjelmistokehitysyhtiö Vincitin tavoite on 100-prosenttisesti tyytyväiset asiakkaat. Kohti tätä tavoitetta he vauhdittavat itseään lupaamalla palauttaa asiakkaalle rahat, jos 100 %:n tyytyväisyydestä jäädään. Tulokset näkyvät. Vincit on yksi Suomen menestyneimmistä yhtiöistä.

Vuosia sitten luin amerikkalaisesta kivialan yhtiöstä, jonka hinnoittelu perustui siihen, että asiakas sai maksaa sen, mitä yhtiö asiakkaan mielestä ansaitsi. Käytännössä tämä toteutettiin siten, että yhtiön laskussa oli työn normaalihinta, mutta asiakkaalla oli täysi oikeus maksaa mitä halusi. Kuitenkin siten, että jos maksu poikkesi laskussa olevasta summasta, erotuksen syy piti perustella.

Innostuin tästä ajatuksesta etenkin siksi, että tämäkin yhtiö oli menestystarina. Rohkeus ei kuitenkaan riittänyt viedä ajatusta käytäntöön. Päätöksessä painoi kevyt epäluottamus oman palvelun laatuun, mutta myös kevyt epäluottamus asiakkaaseen – ajattelin, että asiakkaat käyttäisivät järjestelmää hyväkseen. Kumpikaan peruste kokeilusta luopumiseen ei ollut kovin asiakaskeskeinen, ja edelleen mieltäni vaivaa eräs kysymys. Onko muuta aidosti oikeaa tapaa saada hinnat kohdilleen?



Kimmo levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Suomi 100 ja Pakistan 70 - perfect match?

Kimmo Levä piti esitemän Museoliiton mahdollisuuksista museoiden toiminnan kehittämisessä Pakistanin kansallismuseossa. Kuulijoina oli Karachin alueen museoiden edustajia.

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä vieraili viime viikolla Pakistanin Karachissa. Nyt hän kertoo näkemästään ja kokemastaan.



Sain olla mukana Pakistanin suurlähettiläs Rauli Suikkasen delegaatiossa juhlistamassa Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä Karachissa 5.–7.10.2017. Tilaisuus oli juhlava, ja sen järjestelyistä vastasi pääosin Suomen Karachissa asuva kunniakonsuli Sadia Khan. Puheiden lisäksi Suomen historia oli esillä Museoliiton ulkoministeriölle tuottamassa näyttelyssä, joka koostui yhdeksästä roll upista ja yhdestä esineestä: äitiyspakkauksesta.

Äitiyspakkaus oli paikalla juhlistamassa Suomen ulkoministeriön Karachissa rahoittamaa ja erittäin onnistunutta hanketta, jossa tuettiin nuorille äideille kohdennetun klinikan kehittämistä. Se oli hyvin valittu esine myös Suomen historian esittelyn näkökulmasta. Paikalla kunniavieraana ollut terveysministeri nosti sen puheessaan esiin todeten, että näinhän valtion pitäisi toivottaa kaikki syntyneet, uudet ihmiset tervetulleiksi maailmaan. Ainakin puhetasolla hän aikoi viedä ideaa eteenpäin Pakistanissa.

Juhlan jälkeisinä päivinä minulla oli tilaisuus pitää esitelmä Karachin alueen museonjohtajille ja kuraattoreille Pakistanin kansallismuseossa aiheesta The role of Museum Associations in development of museums and museology. Pakistanin kansallismuseon lisäksi vierailin Valtion pankin museossa (State Bank Museum of Pakistan), vuonna 1947 itsenäistyneen Pakistanin perustajan Muhammad Ali Jinnahin kotimuseossa, hänen hautapaikallaan sijaitsevassa Quaid-l-Azamin kansallisessa mausoleumissa ja Pakistanin merenkulku- ja laivastomuseossa. Itsenäisen Pakistanin 70-vuotias historia oli huomioitu erikoisnäyttelyllä Valtion pankin museossa.

Olen vieraillut Pakistanissa vuoden 2013 jälkeen kolme kertaa. Karachin museot olivat ehdottomasti korkealaatuisimpia näkemistäni museoista, ja ne olivat monilta osin eurooppalaisella tasolla. Laadukkaita olivat erityisesti Valtion pankin museo ja Merenkulku- ja laivastomuseo. Tämän ovat epäilemättä mahdollistaneet vakaat ja vauraat omistajatahot eli Pakistanin pankki ja Pakistanin merivoimat.

Pakistanin museoliiton pääshteeri Attique Ahmad ja Museoliiton Karachin alueen koordinaattori Z.m. Quadri

Kansallismuseo oli esillepanossaan yllä mainittujen museoiden tason alapuolella. Voisi sanoa, että kansallismuseo näyttäytyi tyypillisenä pakistanilaisena kulttuurihistoriallisena museona, jossa on erittäin arvokas arkeologinen ja uskontoihin liittyvä esineistö, mutta dokumentaatio- ja esittelytiedot puuttuvat käytännössä kokonaan. Myös näyttelytilojen olosuhteet olivat ilmaston kovuuteen nähden erittäin heikot, ja ne selkeästi vaarantavat materiaalien pitkäjänteisen säilymisen.

Pakistanin kansallismuseossa pitämäni luennon aihe oli Pakistanin museoliiton pääsihteeri Attique Ahmadin antama. Esitelmän aikana ja sen jälkeen virinnyt keskustelu osoitti, että aihe oli hyvin valittu. Museoiden toiminnan kehittämiselle Karachissa ja koko Pakistanissa on huomattava tarve. Kehittäminen tarkoittaa sekä laatua että määrää.

Pakistanin museoiden kokonaismäärä ei ole tiedossa, mutta ammatillisten museoiden määrä on alle 100. Käydyn keskustelun osalta museoiden keskeisimmät haasteet ovat



- kehittämishankkeiden jääminen toteutumatta tai jääminen hankkeiksi

- museoalalle koulutetun henkilöstön vähäisyys (erityisesti arkeologit ja tutkijat)
- 
museoiden vakiintumaton rooli yhteiskunnassa

- museoalan yhteisen näkemyksen puute kehittämisen suunnasta.

Muiden kehittyvien maiden tapaan Pakistanilla on huomattavat mahdollisuudet saada kansainvälistä rahoitusta kehittämishankkeilleen. Museoalalle näitä oli myös haettu ja saatu. Ongelmaksi muodostui se, ettei hankerahoja saatu käytettyä museoalan osaajien vähäisyyden vuoksi ja rahoja jouduttiin palauttamaan. Erityisesti puute on arkeologisesta osaamisesta. Tällä hetkellä tilanne on se, että tiedossa olevia arvokkaita löytöjä Harappan valtakunnan alueelta ei kaiveta esiin, koska ammattilaisista on pulaa niin kaivauksilla kuin löydetyn materiaalin dokumentoinnissa (konservoinnissa ja säilyttämisessä).

Kehityshankkeiden jääminen pelkästään hankkeiksi ei ole yksistään pakistanilainen ongelma, mutta museoiden vähäisyys ja museoiden yhteistoiminnan koordinoimattomuus kärjistävät tilannetta. Hanketulokset eivät siirry museoiden arkeen. Tulosten jakaminen museoihin olisi Pakistanin museoliiton tehtävä, mutta liitto on vasta perustamisvaiheessa (perustettu 2014). Museoliiton henkilöstön voimavarat menevät vielä verkoston rakentamiseen ja toiminnan organisoimiseen. Kuvaavaa on, että pääsihteeri Ahmad totesi merkittävänä kehitysaskeleena sen, että liitolle oli viimein saatu avattua oma pankkitili ja että toiminta alkaa muutenkin olla byrokratian osalta kunnossa.

Kouluttamisen ja kehittämishankkeiden koordinoimisen lisäksi Pakistanin museoliitolta odotetaan yhteiskunnallista vaikuttamista museoiden aseman vahvistamiseksi sekä liittovaltion että koko Pakistanin tasolla. Tässä tehtävässä onnistuminen edellyttää, että Museoliittoon liittyy riittävästi museoita. Tällä hetkellä pääsihteeri Ahmadin kertoman mukaan Museoliitolla on memorandum of understanding -tyyppinen sopimus noin 70 museon kanssa. Osuus on jo merkittävä, mutta tilanteeseen, jossa nämä museot esimerkiksi kokoontuvat vuosittaiseen tapaamiseen tai jossa Museoliitolla on jäsenistönsä valitsema hallitus, on vielä matkaa.

Pakistanin ja Suomen museosektorien yhteistyö näyttää perfect matchilta. Alan organisoitumisen ja asiantuntemuksen osalta meillä on sellaista osaamista, jolle Pakistanissa on kasvavaa tilausta. Pakistanin kansallismuseossa pitämäni luennon jälkeen syntyneessä keskustelussa Karachin alueen museonjohtajien viesti oli selkeä: nyt on siirryttävä jo käytännön tekoihin. Viesti oli kohdennettu sekä Pakistanin että Suomen museoliitolle. Vaatimus oli aiheellinen ja perusteltu. Mahdollisuuksia tähän on, sillä keskustelussa esiintyi monesti viimeaikaisessa eurooppalaisessa museokeskustelussa vähän käytetty lause: money is not the problem.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

torstai 21. syyskuuta 2017

Vähän kaikkea vai paljon jotain?


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa valinnoista. Nyt jos koskaan museoiden olisi syytä miettiä painotuksiaan ja tehdä valintoja.



Museoiden toimintaympäristön muutoksessa sekä museoiden tehtävät että työmenetelmät arvioidaan uudelleen. Molemmissa ryhmissä variaatioiden määrä on kasvamassa.

Museoiden tehtäväkentässä perinteisten kulttuuripoliittisten tavoitteiden rinnalle on tullut sosiaali-, koulutus- ja elinkeinopoliittisia tehtäviä. Näiden lisäksi museoilta odotetaan aikaisempaa aktiivisempaa osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Työmenetelmissä analogisten menetelmien rinnalle on tullut digitaalisia työkaluja, ja museopalveluiden on oltava kivijalan lisäksi saavutettavissa internet- ja mobiilikäyttöliittymillä. 

Variaatioiden lisääntyminen merkitsee joko valintoja tai huomattavaa lisäresursointia. Vaihtoehtona on myös se, että jaamme nykyiset resurssimme entistä laajemmalle.

Nykyinen rahoitusnäkymä ei rohkaise valitsemaan resurssien kasvattamista. Todennäköisimmät strategiset vaihtoehdot ovat siis joko nykyisten resurssien jakaminen entistä laajemmalle (tehdään vähän kaikkea) tai sen valitseminen, mihin resurssit suunnataan (tehdään paljon jotain).

Museot eivät toimi tyhjiössä. Palvelujemme käyttäjät voivat aina valita, mihin aikansa ja rahansa käyttävät. Tämä kilpailutilanne tarkoittaa käytännössä sitä, että ”tehdään vähän kaikkea” on strategisena valintana riskipitoinen. Asiakas-/käyttäjävalinta kohdistuu yleensä markkinoiden parhaiden joukossa olevaan toimijaan. Tätä asemaa eivät koskaan saavuta ”vähän kaikkea” -organisaatiot. Rohkaisen siis valintaan ja sen mukaiseen resurssien käytön ja kehittämisen painottamiseen.

Kun valitsemme tehtävää, meidän on ensin valittava toimialamme. Jos esimerkiksi näemme tulevaisuutemme ennen muuta kulttuurimatkailuorganisaationa, meidän on keskityttävä olemaan sillä toimialalla parhaiden joukossa sekä tilojemme, osaamisemme että palvelujemme suhteen. Käytännössä tämä valinta myös tarkoittaa, että lähdemme kohti liiketoiminnallista ympäristöä, jossa julkisen hallinnon rakenteissa kiinni oleva organisaatio ei pärjää.

Kulttuurimatkailutoimialalla meidän on unohdettava taloudellista voittoa tavoittelematon luonteemme ja ”ti–pe 8–16” -palvelukonseptimme ja keskityttävä vauraamman puoleisen väen tarpeisiin. Kohderyhmien huomion saamme tavoittelemalla valtakunnallista näkyvyyttä.

Jos taas näemme, että tulevaisuutemme on esimerkiksi ensisijaisesti koulutussektorilla, meidän on keskityttävä olemaan paras oppimisen paikka tilojen ja osaamisen osalta.  Tämä valinta tarkoittaa, että olemme vahvasti julkinen palvelu ja mahdolliset rakennus- ja muut investointimme määräytyvät koulujen sijainnin mukaan. Tämä valinta myös tarkoittaa sitä, että olemme ennen muuta paikallinen toimija, joka tarjoaa palveluitaan ma–pe 8–16.

Työmenetelmien osalta päävalinta tehdään digitaalisten ja analogisten menetelmien välillä. Näkymä on ollut jo vuosia se, että kaikki digitalisoituu. Asiakkaiden odotukset verkko- ja mobiilipalvelujen tasosta alkavat olla jo melko korkealla tasolla. Tässä toimintaympäristössä valinta, joka kohdistuu kivijalkapalvelujen ylläpitoon ja kehittämiseen digitaalisten palvelujen kustannuksella, on erittäin riskipitoinen.

Tehtäväkentän ja työmenetelmien monipuolistuminen edellyttää myös valitsemaan, miten määrittelemme museomme toiminnan. Kulttuurimatkailu- tai koulutoimialalla ei kokoelmatyötä välttämättä tarvita.

Liikkeelle valinnan harjoittelussa voi lähteä vaikka tekemällä valintoja seuraavista vaihtoehdoista:

- 

 Paikallinen vai valtakunnallinen?

-  Varattomille vai vauraille?

-  Enemmistölle vai vähemmistölle?

-  Analogisesti vai digitaalisesti?

-  Julkinen palvelu vai business?

-  Vaikuttava vai toteava?

-  Subjektiivinen vai objektiivinen?

-  Tallentamista vai tutkimista vai esittämistä?


Harjoittelutehtävän reputtaa, jos valinta on “kaikkea tätä suurelle yleisölle”. Menestystä tuleviin vaativiin valintoihin.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Luova museo ideoi, kokeilee ja jakaa - yhdessä muiden kanssa


Suomen museoliitto oli partnerina kolmivuotisessa Creative Museum -projektissa, joka on juuri tullut päätökseensä. Tässä kirjoituksessa Museoliiton projektikoordinaattori/koulutussuunnittelija Pauliina Kinanen ja projektisuunnittelija Janne Tielinen tiivistävät projektin tulokset ja opit.


Creative Museum -projekti lähti liikkeelle tarpeesta vastata museoiden muuttuvan toimintaympäristön vaatimuksiin, jotka edellyttävät museoilta ja niiden työntekijöiltä rohkeutta luoda uusia kumppanuuksia, testata erilaisia tapoja työskennellä yleisöjen kanssa sekä jakaa kokemuksia ja käytäntöjä.

Projekti vahvisti ajatusta siitä, että innovatiivinen ja luova museo on vaikuttava museo.
Käsitys luovasta museosta tiivistyi projektin kuluessa kolmeen pääteemaan: Connecting to Communities, Spaces for Yes ja Strategies for Success. Nämä pääteemat voi kiteyttää viiteen ohjenuoraan:



1. Verkostoidu rohkeasti
Luovan teknologian hyödyntäminen esimerkiksi museoiden näyttelyissä tai palveluissa edellyttää avoimuutta ulkopuolisia toimijoita kohtaan. Sopivien toimintatapojen ja museon näkökulmasta oleellisen osaamisen kartoittaminen kannattaa aloittaa tutustumalla ilmiöihin ja potentiaalisiin tekijöihin. Etsi ihmisiä ja yhteisöjä, jotka inspiroivat, ota rohkeasti yhteyttä ja mene käymään.

2. Altistu maker-kulttuurille
Creative Museum -projektissa erityisenä huomion kohteena olivat maker-yhteisöjen ja museoiden välinen yhteistyö. Maker-kulttuurissa (suomennettuna värkkääminen tai itse tekemisen kulttuuri) painottuvat erityisesti tekemisen ja kokeilemisen kautta oppiminen. Maker-yhteisöt ovat vapaasti toimivia ja epämuodollisia harrastajayhteisöjä, joiden jäseniä innostaa ja yhdistää kiinnostus esimerkiksi (digi)teknologiaan ja oman osaamisen jakamiseen.

Maker-kulttuurille voi altistua parhaiten vierailemalla esimerkiksi Maker Faire -tapahtumissa ja makerspace-tiloissa tai ottamalla suoraan yhteyttä paikalliseen maker-verkostoon.

Creative Museum -projektin viimeinen tapaaminen järjestettiin Lyonissa. Pääsimme mukaan Museomix Summer Campille ja vierailemaan lyonilaisessa UrbanLabissä, joka on innovoinnille ja kokeiluille omistettu paikka ja verkosto. UrbanLabissä on kehitetty esimerkiksi Paperzoom-sovellus, joka havainnollistaa lisätyn todellisuuden avulla historiallisia kerrostumia ympäristössä.

3. Ole se, joka sanoo kyllä
Yhteistyön aloittaminen ja museon avaaminen yhteisölähtöiselle kehittämiselle edellyttää avointa suhtautumista uutta kohtaan. Aloite voi olla yksinkertaisesti se, että sanoo kyllä kokeiluille, ideoille, teoille ja avauksille, jotka ovat toteutettavissa pienellä vaivalla. Myönteinen suhtautuminen avaa keskusteluyhteyden ja antaa yhteistyökumppaneille paremmat lähtökohdat ymmärtää museoiden toimintatapoja ja tapoja hyödyntää esimerkiksi kokoelmia, näyttelyitä ja museon tiloja.

4. Kokeile
Creative Museum -projektissa korostettiin kokeilujen merkitystä osana luovan museon kehittämistyötä. Kokeilujen avulla voi testata ideoiden toimivuutta pienessä mittakaavassa ja oppia epäonnistumistenkin kautta. ”Fail early, fail fast, fail forward.” – J. Maxwell, Failing Forward: Turning Mistakes into Stepping Stones for Success.

Creative Museum -projektin päätöskonferenssin työpajassa etsittiin leikkimielisesti rajoja museossa toimimiselle. “Pretend to lick the object”. Olisko museokävijän sallittua teeskennellä nuolevansa museo-objektia?




5. Kohti luovaa museota
Jotta onnistuneet kokeilut eivät jää yksittäisiksi teoiksi, juurruta luova työskentelytapa osaksi museon toimintakulttuuria ja strategiaa. ”Uudenlainen museo on ympäristöltään kannustava, jatkuvasti kävijöiden mukaan muuttuva tila, jossa museoammattilaiset jakavat, kokeilevat, inspiroivat ja houkuttelevat kävijöitä historian, nykyhetken ja tulevaisuuden pariin.” – Diane Dubray, We Are Museums.

Käytännön esimerkkejä näistä ohjenuorista ja työkaluja niiden toteuttamiseen löytyy Creative Museum -projektin julkaisusta Toolkit. Iloksemme voimme myös todeta, että projekti saa jatkoa: The Making Museum jatkaa työskentelyä Museomix-tapahtumakonseptin ja maker-yhteistyön parissa.

Creative Museum -projektin tuloksia ja kirjoituksia projektista:
Analysis of selected best practices from Europe
Recommendations - Building a Creative Museum
Adieu the Creative Museum project by Jenny Siung
The Creative Museum – Using the creativity of communities in culture by Jasper Visser

Kirjoittajat ovat Suomen museoliiton projektikoordinaattori/koulutussuunnittelija Pauliina Kinanen ja projektisuunnittelija Janne Tielinen.