tiistai 18. maaliskuuta 2014

Ollaanko muualla Euroopassa edellä kulttuurimatkailussa?

Leena Tornberg vieraili Berliinissä kansainvälisillä turistibisnesmessuilla. Voisiko messuilla nähtyä hyödyntää myös Suomessa?

Kävin MEKin Culture Finland -väen kanssa Berliinin ITB-messuilla (International Tourist Business) maaliskuun alussa. Ne ovat yksi alan suurimpia kansainvälisiä messuja ja osastoja on laidasta laitaan. Vietin kaksi päivää messuilla ja ehdin perehtyä vain Culture Lounge -osioon, Saksan, Pohjoismaiden ja vähäisessä määrin muun Euroopan tarjontaan. Kaukaisempien alueiden osastolle en ehtinyt edes kurkistaa.

Koko käynnin ajan päässäni oli museot matkailussa -lasit. Messujen yhteydessä pyöri päivittäin konferenssiesityksiä noin 10 eri lavalla, 10-15 esitystä/lava eli yhteensä noin 130-150 esitystä. Etsin museoihin liittyviä luentoja ja niitä löytyi viisi esitystä kolmen päivän ajalta.

Culture Finland projektipäällikkö Susanna Markkola ensimmäisen päivän aamuna messukartan
edessä. Karsinta alkaa. Kuva: Leena Tornberg/SML
Culture Lounge - kulttuurimatkailun eurooppalainen osasto

Osallistuin messuille, koska halusin perehtyä kulttuurimatkailun omaan messuosastoon, Culture Loungeen. Kulttuurimatkailua pidetään messujen ohjelmassa yhtä merkittävänä matkailun alana kuin risteily-, hyvinvointi- (kylpylät ym. fyysistä terveyttä edistävät asiat), nuoriso-, seikkailu-, eko-  ja muuita erityismatkailualoja. Tästä kehkeytyi alustava ajatus: Kannattaisiko tammikuussa Suomen matkailumessuilla olla oma suomalaisen kulttuurin kulttuurimatkailuosio. Kuka koordinoisi messuosaston? Ketkä lähtisivät mukaan? Olisiko messuosastolle tarvetta? Katsotaan, lähteekö asia etenemään. Onko sinulla mielipidettä asiaan?

Mallia Culture Loungen luomiseen. Kuva: Leena Tornberg/SML
Yksittäisiä museoita messuosastolla. Yhteisteema, yhteistuote - laajempi näkyvyys? Kuva: Leena Tornberg/SML
Culture Loungessa oli esillä noin 30 yksittäistä museota, pääasiassa Saksasta – Berliinissä kun oltiin. Culture Loungen tämän vuoden keskiosion ja samalla myös näkyvimmän ja isoimman paikan oli ostanut Hollanti. Hollannin museot olivat siten osa suurempaa näkyvää kokonaisuutta. Tuli vaikutelma, että hollantilaiset museot kokivat itsensä vahvasti osaksi jotakin laajempaa, merkittävämpää ja vaikuttavampaa. Onhan Hollannissa tällaisia museoita, mutta osana vielä isompaa voisi sanoa, että museot tulivat vielä näkyvimmiksi.

Vastaava tunne tuli saksalaisten alueiden osastoilla, joissa museot saivat hyvinkin näkyviä ja isoja
Kuva: Susanna Markkola
paikkoja, esimerkkinä vaikka Nordrhein-Westfalenin alue. Itselläni oli mielikuva alueesta Ruhrin teollisuusalueena, jossa ei paljon kulttuuria olettaisi olevan. Tämä oli tietysti ihan oma väärinkäsitykseni! Bonnin, Düsseldorfin, Dortmundin ja Aachenin kaupungeista esiteltiin vahvasti museoita isoilla, näyttävillä paneeleilla ja ständeillä. Erityisen suuren tilan sai Dortmundiin vuonna 2015 avattava Jalkapallomuseo.

Aachenin kaupunki ja sen museot pitivät toisen viidestä museoaihetta käsittelevistä konferenssiesityksistä. Heille on tulossa kesäksi kolme näyttelyä Kaarle Suuresta. Minulle uusi tieto ja elämys oli, että Aachenilla oli paljon kytköksiä Kaarle Suureen. Näin sitä oppii joka kerta uutta ollessaan tekemisissä museoiden kanssa. Esitystä oli pitämässä kolme henkilöä (20 minuutin esitys): kaupungin matkailupäällikkö, kaupungin varapormestari ja museon kuraattori. Jokainen puhui omasta näkökulmastaan, mitä Kaarle Suuresta kertovat näyttelyt merkitsevät. Äänensä sai kuuluviin niin
matkailun, hallinnon (osarahoittajana) kuin museon edustajakin.  Win-win toimintaa parhaimmillaan!

Esityksen viesti oli yhteinen: Tervetuloa Aacheniin ja Kaarle Suuren -näyttelyihin tai Tervetuloa Kaarle Suuren -näyttelyihin ja Aacheniin. Olisiko museolla ollut varaa – ehkä saksalaisella museolla olisikin – tulla yksin messuille kertomaan näyttelyistään? Tässä kohdin tuli mieleen, tuntevatko suomalaisten kaupunkien matkailu- ja hallinnonalat riittävästi omien museoidensa sisältöjä ja niiden mahdollisuuksista. Messuilla näyttävyys tulee yhteistyöstä.

Lopuksi vastaus otsikkoon: Vaikka matka oli antoisa ja kokemuksia karttui välitettäväksi edelleen Suomessa, voi todeta, että messujen laajuuteen suhteutettuna kulttuurimatkailu on vielä pieni tekijä kansainvälisellä tasolla. Culture Loungen pinta-ala oli yksi messujen pienimpiä. Messuosion ala oli pienempi kuin messukeskuksen pääsisäänkäyntiaula. Se oli sivusisäänkäyntien kanssa samankokoinen. Eli kasvua voi vielä tapahtua.

Suomessa emme ole jäljessä kulttuurimatkailun saralla muuta kuin suurissa messupaneeleissa ja näyttävissä ständeissä. Kiitos kulttuurimatkailun kehittämisestä kuuluu opetus- ja kulttuuriministeriölle, joka on myöntänyt  rahoitusta kulttuurin matkailulliseen kehittämiseen ja tuotteistamiseen sekä Museoliitolle että MEKin Culture Finlandille.

Leena Tornberg
Kirjoittaja työskentelee projektikoordinaattorina Suomen museoliitossa Museot kulttuurimatkailun kärkeen -hankkeessa

torstai 6. maaliskuuta 2014

Miksi kaiken luetteloinnin pitäisi olla näin pedanttia?

"Neljän miljoonan esineen luettelointivajetta ei voi purkaa kuin reippaalla pikadigitoinnilla ja poistoilla", kirjoittaa Työväenmuseo Werstaan johtaja Kalle Kallio.



Museo 2015 -hanke julkaisi uudet
luettelointiohjeet helmikuun lopussa. 
Museokokoelmien luettelointi on monissa suomalaisissa museoissa varsinainen pullonkaula. Vuoden 2012 Museotilaston mukaan kulttuurihistoriallisista esineistä reilu kolmannes oli luetteloitu sähköiseen kokoelmanhallintajärjestelmään ja valokuvista joka kahdeksas. Digitaalinen kuva oli vielä harvemmasta. 

Asiakkaat edellyttävät sähköisiä kokoelmatietoja eivätkä museot aina itsekään löydä luetteloimattomia aineistojaan. Valtiokin on panostanut kokoelmien digitointiin erillismäärärahoin, jotta luettelointivajetta saataisiin kurottua umpeen.

Museotilastojen perusteella on voinut seurata sähköisen luetteloinnin ja digitoinnin etenemistä jo viiden vuoden ajan. Vertaamalla vuosien 2007 ja 2012 Museotilastoja huomaa, että museot ovat luetteloineet viidessä vuodessa noin 800 000 esineen ja yli miljoonan valokuvan tiedot. 

Luvut tuntuvat suurilta, mutta museoiden kokoelmat ovat kasvaneet vielä enemmän: 1,2 miljoonalla esineellä ja 3,6 miljoonalla valokuvalla. Museoalan luettelointivaje on kasvanut vuosittain noin 80 000 esineellä ja puolella miljoonalla valokuvalla. Museoilla on siis enemmän tekemätöntä luettelointityötä edessä kuin oli vielä vuonna 2007.


Näinhän tässä ei pitänyt käydä. Museoalalla on koko 2000-luvun ollut yhteisymmärrys siitä, miten kokoelmia kartutetaan harkitusti ja valikoiden. Uusi aineisto pitäisi luetteloida heti ja takautuvalla luetteloinnilla nostetaan digitointiasteet ylös. 

Vaikka valokuvakokoelmien kattava digitointi ja kuvakohtainen luettelointi tuntuvat näillä kuvamäärillä utopialta, esinekokoelmien osalta näin ei pitäisi olla – luetteloimaton esine vie vain kallista varastotilaa, siitä ei tiedetä mitään eikä sitä osata käyttää. Museokohtaisia eroja on toki paljon, mutta luvut kertovat, että alalla puhutaan yhtä ja tehdään toista.

Työprosesseja kyseenalaistamalla kokoelmatyön tuottavuutta voisi kuitenkin nostaa. Keskimäärin yhden minuutin nopeampi luettelointi vapauttaisi noin viisi lisähenkilötyövuotta luettelointiin. Asiakkaiden näkökulmasta se mahdollistaisi karkeasti arvioiden 10 000 digitoitua esinettä tai 20 000 valokuvaa enemmän vuodessa (jos oletamme, että yhden esineen digitoi keskimäärin tunnissa ja kuvan puolessa tunnissa). 

Luettelointiprosessia pitäisi nopeuttaa kahdeksalla minuutilla, että museokokoelmiin vuoden aikana karttuneet esineet saataisiin digitoitua ja enemmän, jos takautuvaa luettelointia halutaan edistää.

Mikäli tuottavuutta ei onnistuta nostamaan, tarvittaisiin luettelointivajeen kuromiseen aika paljon lisärahoitusta. Vuosien 2007–2012 luettelointivauhdilla digitointirahaa olisi pitänyt olla puolitoista miljoonaa euroa enemmän vuodessa, että edes esinekokoelmien vuosittainen kartunta olisi saatu luetteloitua. Vasta sitä suuremmilla summilla olisi takautuva luettelointikin edistynyt. Tässä taloustilanteessa tuntuu siltä, että museoiden on pakko kehittää työtapojaan, jos luettelointivaje halutaan kuriin.


Helmikuun lopussa Museo 2015 -hanke julkaisi uudet luettelointiohjeet, joiden voisi toivoa parantavan kokoelmatyön tuottavuutta. Olisiko siellä uusia vinkkejä kokoelmien nopeampaan ja tehokkaampaan luettelointiin?

Luettelointiohjeissa on paljon hyvää. Ennen muuta ne luovat selvät säännöt tietojen merkitsemiselle: esimerkiksi esineen mitat tulisi ilmoittaa samalla tavalla kaikissa maan museoissa. Brittiläiseen SPECTRUM-standardiin perustuvia ohjeita on yli 500, joten jokaiseen kysymykseen tuntuu vastaus löytyvän. 

Ohjeen massivisuuteen liittyy toisaalta myös sen heikkous: merkitysten purkaminen pieniin osiin johtaa siihen, että luetteloijan täytyy yksittäistä objektia luetteloidessaan vastata todella moneen kysymykseen. Työ alkaa näin väistämättä hidastua ja tuottavuus kärsii.

Meille nopean luetteloinnin ystäville on kuitenkin laadittu ohjeet vähimmäistiedoista. Mutta näitäkin on peräti 36 kappaletta – enemmän kuin perinteisiin pahvikortteihin edes mahtui. Monissa pätevissä järjestelmissä ei ole näin montaa kenttää edes käytössä.

Minä en oikein ymmärrä, miksi kaiken luetteloinnin pitäisi olla näin pedanttia. 

Samat vähimmäistiedot eivät ole oleellisia jokaisen esineen, valokuvan tai kokoelman kannalta: esimerkiksi kahvikupin halkaisijalla, matkapuhelimen materiaalilla, postimerkin omistushistorialla tai takavuosina kokoelmiin päätyneen valokuvan hankintaperusteilla ei usein ole sellaista merkitystä, että sitä kannattaisi selvittää. Vaikuttavuuden ja asiakkaiden näkökulmasta olisi monesti fiksumpaa käyttää aika seuraavaan objektiin ja luettelointivajeen kuromiseen.

Luettelointiohjeet ovat kovin kunnianhimoiset ja niistä huokuu luetteloinnin laatutason eikä määrän korostaminen. Jo vähimmäistasolla tehtävä luettelointi edellyttää syvällistä perehtymistä luetteloitavaan aihepiiriin, yksittäisen objektin kulttuurihistoriaan ja kokoelmahistoriaan. Kuitenkin digitointityötä tehdään paljolti työllistämisprojektien, harjoittelijoiden ja vapaaehtoisten voimin. 

Vähimmäistiedot pitäisi kai asettaa sellaiselle tasolle, että maallikonkin voi opettaa niillä luetteloimaan. Parhaiden asiantuntijoiden työaikaa pitäisi sitten kohdentaa tietojen valikoivaan täydentämiseen ja avainobjektien perusteelliseen tutkimusluettelointiin. Neljän miljoonan esineen luettelointivajetta ei voi purkaa kuin reippaalla pikadigitoinnilla ja poistoilla.



Oma vaikutelmani on se, että konservatiivinen SPECTRUM-standardi ja siitä johdettu luettelointiohje palvelevat parhaiten niitä harvoja museoita, joilla on rajallinen mutta hyvin luetteloitu kokoelma sekä jo entuudestaan raskassoutuinen ohjelma käytössä. Museot, jotka taas painivat suurten luetteloimattomien kokoelmien kanssa, joutuvat miettimään uudenlaisia työtapoja ja kyseenalaistamaan perinteisiä työprosesseja. 

Mitä asioita halutaan luetteloida ja missä kohtaa tingitään luetteloinnin laadusta? Tämä voi tarkoittaa esineen fyysisen kuvailun, mittaamisen, taustoittamisen tai hankintatietojen karsintaa, objektien eräkohtaista luettelointia, työnkulun hiomista ja erilaisia luovia tapoja nopeuttaa prosesseja. Vähimmäisohjeista on uskoakseni pakko tinkiä, ettei luettelointivaje enää kasva.

Kaipaan uuden sukupolven ohjelmia – nykyiset kokoelmajärjestelmäthän ovat pohjimmiltaan perinteisten pahvikortistojen sähköistettyjä versioita. Objektikohtainen kortistointimme on osoittautunut liian hitaaksi työtavaksi, kun edes viimeisen viiden vuoden aikana emme ole museoalana pystyneet luetteloimaan vuosittaista kartuntaamme.

Itse uskon siihen, että luetteloinnin työtavat tulevat vielä muuttumaan rajusti. Voisiko kone joskus hoitaa mekaanisen kirjaamisen luetteloijan keskittyessä merkitysten tuottamiseen? Luetteloinnin ytimessä voisi tulevaisuudessa olla museo-objektien kiinnittäminen ilmiöihin, aikakausiin, paikkoihin tai tarinoihin – ja näitä kytköksiä rakennettaisiin yhdessä meidän asiakkaiden kanssa.


Kalle Kallio 
Kirjoittaja on Suomen museoliiton varapuheenjohtaja,
joka työskentelee museonjohtajana Työväenmuseo Werstaalla.



keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Hyppy vauhdissa olevaan junaan

Museo 2015 -hanketiimi Teatterimuseon näyttämöllä. Takarivi vasemmalta: Eero Ehanti, Pekka Korhonen, Tomi Orre ja Toni Bärman. Istumassa vasemmalla Riikka Sainio ja oikealla Leena Furu. Kuva: Marika Kokkinen-Eurén/Museovirasto
Museoliiton uusin työntekijä, Museo 2015 –hankkeen projektipäällikkö Eero Ehanti esittäytyy.

Kuten tunnettua, Museo 2015 on Museoviraston yhteistyössä Kansallisgallerian ja Suomen museoliiton kanssa johtama hanke, joka toteutetaan vuosina 2011 - 2015 opetus- ja kulttuuriministeriön tuella. Vähemmän tunnettua saattaa olla se, että projektipäällikkö on hiljattain vaihtunut. Siksi esittäydyn, samalla hankkeen kuulumisia päivittäen.

Taustani on taidehistoriassa, konservoinnissa, näyttelynteossa, Museovirastossa, Suomen merimuseossa, Damaskoksessa, ICOMissa – monessa muussakin, kuten antikvariaateissa ja pipolätkäkentillä. Mutta museomaailmasta tulen ja sinne asetun entistä tukevammin vetäessäni tätä hanketta. Olen iloinen päästessäni osaksi suomalaisen kokoelmahallinnan jatkumoa, joka on pitkä ja kunniakas. Iloitsen siitä, että pääsen edistämään museokokoelmien entistä parempaa avautumista meidän ammattilaisten ja suuren yleisön hyödynnettäväksi, kotimaassa ja maailmanlaajuisesti. Iloitsen siitä, että saan edetä yhteisessä linjassa kaikkien muistiorganisaatioiden kanssa muodostamassa yhteistä muistia.

Tässä ollaan hyvällä asialla. Valistusfilosofi Denis Diderot halusi koota maailman tiedon Ensyklopediaansa ja lisäksi esittää siitä kaikesta kokonaisnäkemyksensä. Tuloksena on 1700-luvun mittapuulla massiivinen kirjasarja, joka on tieteellisiltä ja taiteellisiltakin ansioiltaan sitä luokkaa, että imperfektin käyttö on mahdotonta sen merkitystä pohdittaessa, siitäkin huolimatta, että tiedot ovat luonnollisesti monin paikoin vanhentuneita. Asiaa on valtavasti järjestelmällisessä muodossa komeasti kuvitettuna ja nerokkaat sensuurin kiertämiseksi suunnitellut ristiviittaukset tekevät tiedonhausta elämyksellistä, joskaan ei helppoa.

Brittikirjailija Douglas Adams esittelee hulvattomassa kirjasarjassaan ”Linnunradan käsikirja liftareille” taskukokoisen laitteen, johon on koottu kaikki maailman tieto. Älypuhelin lienee aika lähellä tällaista laitetta, jonka välityksellä pääsee käsiksi valtaviin tietomääriin. Vaan ei kaikkeen tietoon, ainakaan jos ei pysty siivilöimään tietomassasta olennaista ja oikeaa. Voi käydä niin, että haaviin jää jotakuinkin yhtä olennainen tietomäärä kuin oli Adamsin Linnunradan käsikirjassa maapalloa koskien, joka kuului kokonaisuudessaan: ”mostly harmless”. (Ei ihme, että maa jouti tuhottavaksi galaksienvälisen moottoriväylän tieltä.)

Miksi tällaisia suureellisia esimerkkejä? Koska jotenkin tällaisessa jatkumossa näissä hommissa ollaan tai ainakin tällaisista mielleyhtymistä haen inspiraatiota. Diderot’n Ensyklopedian kanssa samoihin aikoihin kehittyivät sellaiset ensyklopedistiset museot kuin Eremitaasi, British Museum ja Louvre, jotka tänä päivänä haluavat valtavat kokoelmansa saataville sillä helppoudella, jolla Adamsin sankari Arthur Dent Linnunradan käsikirjaansa käytteli.

Samalla museoiden haasteena on tehdä kulttuuriperinnöstä niin elämyksellistä, että ihmiset tulevat, näkevät ja kokevat. Ja tulevat vielä uudelleenkin. Sekä verkon kautta että paikan päällä. Uskon, että me muistiorganisaatioissa jatkamme kunniakkaasti Diderot’n Ensyklopedian ja Adamsin visioiden avaamia teitä, sekä pistämme vielä paremmaksi tarjotessamme järjestelmällisempää, kattavampaa ja yhteismitallisempaa sisältöä. Museoilla on oma osansa tässä yhteistyössä ja siihen Museo 2015 -hanke keskittyy.

Kokoelmahallinnan kokonaisarkkitehtuuri julkaistiin viime vuonna ja sen päivitystyö tulee jatkumaan. Kokonaisarkkitehtuuri havainnollistaa, miten museoiden kokoelmahallinta kokonaisuutena Suomessa toimii ja millaisia siihen liittyvät tiedot, järjestelmät ja prosessit ovat. Vastikään julkaisimme erittäin kattavan, kansainväliseen SPECTRUM-standardiin perustuvan Museoiden luettelointiohjeen. Näitä ohjeita noudattamalla tieto tallentuu yhteismitallisesti ja, jos niin halutaan, leviää maailmalle Kansallisen digitaalisen kirjaston Finna-käyttöliittymän kautta. Luettelointikoordinaattorimme Leena Furun ja museoiden edustajista muodostetun luettelointityöryhmän ponnistus on ollut valtava ja tulokset ensiluokkaiset, joista tässä ylpeänä kiittelen.

Museoiden luettelointiohje on julkaistu verkkosivustona osoitteessa www.luettelointiohje.fi.  Sen teknisestä toteutuksesta vastaa It-suunnittelijamme Pekka Korhonen. Verkkosivuilta löytyy palautelomake, jonka kautta toivomme saavamme runsaasti palautetta sekä ohjeeseen että verkkosivustoon liittyen. Ohje on ladattavissa myös viitenä erillisenä pdf-tiedostona, joista jokainen käsittelee vain yhden objektityypin luettelointia. Koulutusta ohjeen käyttöön on saatavilla tämän vuoden aikana Leenan vetämissä lukuisissa koulutustilaisuuksissa, joihin voi ilmoittautua Museoliiton koulutuskalenterin kautta.

Hankkeen seuraava merkkipaalu on kokoelmahallintajärjestelmän lanseeraus ja pilotointi, jossa eletään parhaillaan olennaisia hetkiä koordinaattorimme Toni Bärmanin jämäkässä ohjauksessa. Mukana toki koko tiimi, erityisesti it-suunnittelijamme Tomi Orre ja Pekka, jotka myös auttavat museoita siirtämään aineistojaan KDK:n asiakasliittymään Finnaan. Tästä kaikesta tullaan kertomaan
tiedottajamme Riikka Sainion asiantuntemuksella.

Näin keltanokkanakin voin jo todeta olevani ylpeä kaikesta Museo 2015 -hankkeessa tehdystä ja tekeillä olevasta. Hyppään tässä hyvässä vauhdissa olevaan junaan. Nöyränä asetun hanketta hienosti vetäneen Satu Savian seuraajaksi. Monia muitakin on ollut mukana, samaten ansiokkain tuloksin.
Tästä jatketaan, loistavalla porukalla. Kuulette meistä vielä!


Eero Ehanti 
Kirjoittaja on Museo 2015 -hankkeen tuore projektipäällikkö. Teksti perustuu Eeron
puheenvuoroon Museoiden luettelointiohjeen julkaisemistilaisuudessa 27.2.2014.



Inspiraatiot:

Diderot, Denis 1751-1772. Encyclopédie, ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers
Adams, Douglas 1979-1992. The Hitchhiker's Guide to the Galaxy