tiistai 22. joulukuuta 2015

Joulukirje 2015




Kulunut vuosi on ollut Museoliitossa vaiheikas ja tavallista vauhdikkaampi. Vuodenvaihteen lähestyessä on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä tänä vuonna tapahtuikaan. Eihän viime joulusta edes ole kovin pitkä aika. Nytkö vuosi on jo takana ja uusi alkamassa ihan pian?


Museoliiton suurin ulospäin näkynyt ponnistus oli Museokortin käyttöönotto toukokuussa. Museokorttiin liittyvät valmistelut aloitettiin jo edellisen vuoden puolella, mutta tositoimiin päästiin alkuvuodesta. Kevättä kohden Museokortti-tiimin vauhti kiihtyi ja kortti saatiin markkinoille suunnitelmien mukaan 5.5.2015. Museokortti on liittynyt tavalla tai toisella kaikkien Museoliitossa työskentelevien arkeen.


On ollut hienoa seurata Museokortin saamaa positiivista vastaanottoa museoiden, museovieraiden ja tiedotusvälineiden suunnalta. Kenties voimme puhua jo museobuumista. Ainakin Museoliiton suuntaan kiinnostusta tuntuu olevan huomattavasti aiempaa enemmän. Odotamme kiinnostuksella museoiden ensi vuoden kävijämääriä, joiden uskomme olevan kasvussa. Suuri kiitos Museokortin menestyksestä kuuluu kaikille museoille!

Vuoteen on totta kai mahtunut myös paljon muuta. Museoliiton arki rullaa eteenpäin jo 92 vuoden kokemuksella. Kalenteria rytmittävät koulutukset ja hanketapaamiset, hallituksen kokoukset ja työryhmien neuvottelut. Museopäiville kokoonnuttiin tänä vuonna Lappeenrantaan. Museopalkintogaalassa juhlittiin uutta Vuoden museota eli Serlachius-museo Göstaa.


Iloisten museohetkien lisäksi kuluneesta vuodesta mieleen jää myös ikävämpiä asioita. Suomen taloustilanne on vaikuttanut monien museoiden toimintaan ja joitakin kohteita on jopa lakkautettu. Museoliitto pyrkii vastaamaan muuttuneeseen tilanteeseen uudella strategialla, jonka pohjaksi on laadittu kattava toimintaympäristöanalyysi. Molemmissa on otettu huomioon erityisesti muutokset taloustekijöissä sekä digitaalisten palvelujen kehittyminen.

Odotamme jo innolla ensi vuotta. Ohjelmassa on paljon tuttua, mutta myös uusia avauksia. Museoliiton toiminta laajenee entistä kattavammin kokoelmapalvelujen suuntaan, kun Museo 2015 –hanke sulautuu osaksi Museoliiton vakiintunutta toimintaa. Lisäksi valmistaudumme Suomen itsenäisyyden juhlavuoteen, joka tulee olemaan hieno näytönpaikka kaikille suomalaisille museoille.


Museoliiton henkilökunta toivottaa hyvää joulua ja onnea vuodelle 2016! Toivottavasti tapaamme monissa museoyhteyksissä jälleen ensi vuoden puolella.



Tuuli Rajavuori
Kirjoittaja työskentelee Suomen museoliitossa viestintäpäällikkönä

torstai 17. joulukuuta 2015

Museo kaipaa tulevaisuutta


Tilastoissa ovat mukana noin 325 Suomen ammatillista museota eli ne, jotka toimivat ammattihenkilökunnan voimin.

Valtio on leikannut jo monta vuotta museoiden rahoitusta. Jos kunnat seuraavat perässä, voi käydä kuten Varkaudessa. Siellä museot eivät enää pysty hoitamaan tärkeintä tehtäväänsä. Tuomo Tamminen selvitti Museo-lehteä varten, mistä museoiden rahoitus koostuu.


Tänä vuonna tuli kuluneeksi 200 vuotta siitä, kun keisarillinen hallituskonselji antoi everstiluutnantti Gustaf Wredelle luvan perustaa ruukki Päiviönsaareen Huruskosken rannalle. Siitä alkoi Varkauden teollisuuden historia, jota ei tehtaan juurelle rakennetussa kaupungissa voi olla huomaamatta.

Juhlavuotta vietetään myös Varkauden museoissa, jotka ovat tuoneet historiaa monin tavoin esille. Huhtikuussa museot adoptoivat Varkauden tehtaiden vanhan Peltola-rakennuksen, jossa järjestettiin kesän aikana muun muassa näyttelyitä, konsertteja, työpajoja ja kesäkahvila. Elokuussa avautui kulttuurihistoriallinen Teollisuuden tekijät -näyttely itse museossa – joka muuten sijaitsee Wredenkadulla, tehtaan entisessä hotellissa.

Juhlavuosi osui sikäli hyvään saumaan, että tällä hetkellä Varkauden teollisuudella näyttää olevan historian lisäksi myös tulevaisuus. 2000-luvun isot irtisanomiset esimerkiksi Stora-Enson paperitehtaalla saivat tilanteen näyttämään jo toivottomalta. Kunnan työttömyysaste on ollut korkeimmillaan liki 20 prosenttia, mutta nyt näyttää jo paremmalta: Stora-Enso on kertonut alkavansa tehdä tehtaillaan liimapuuelementtejä ja kartonkia, tulossa on myös suuri jätteenpolttolaitos.

Mutta onko Varkaudessa pian enää ketään tallentamassa näitä historian uusimpia käänteitä, sitä museotoimenjohtaja Hanna-Kaisa Melaranta usein miettii.

Melaranta ei halua
heitellä tuhkaa ylleen, mutta lukuja ei voi kiistää. Vuoden 2008 jälkeen Varkauden museoiden vakituinen henkilökunta on pienentynyt kahdeksasta viiteen, ja taidemuseo piti muuttaa pienempiin tiloihin. Osa henkilökunnasta on tehnyt jo vuosia lyhyitä määräaikaisuuksia projektirahoituksella, vailla minkäänlaista varmuutta tulevasta.

Nyt taidemuseo ja kulttuurihistoriallinen Varkauden museo toimivat saman katon alla: näyttelypinta-alaa on yhteensä alle 200 neliötä. Jo yhden koululuokan kanssa voi tulla ahdasta.

Kurimus johtuu Varkauden kaupungin heikosta taloustilanteesta. Kunnassa oli isot yt-neuvottelut vuonna 2008 ja uudestaan vuonna 2014. Kun väkeä on vähennetty, samalla on kutistunut myös henkilötyövuosiin sidottu valtionosuus.

Museoiden kokonaisbudjetti on 380 000 euroa vuodessa, ja siitä yli 330 000 euroa menee vuokriin ja työntekijöiden palkkoihin. Toiminnan ydin eli kokoelmien ylläpitäminen on täysin satunnaisen projektirahoituksen varassa. Varsinaista kokoelmatyötä eli arkistointia, luettelointia tai uuden aineiston vastaanottamista ei ole tekemässä yhtään vakituista museoammatillista työntekijää. Tilanteen voisi tulkita niinkin, että museot eivät täytä lakisääteistä tehtäväänsä, joka on myös valtionosuuden edellytyksenä.

”Olemme kuin koulu, jossa on kanslisti, keittäjä ja kouluavustaja, mutta ei yhtään opettajaa”, Melaranta sanoo.

Toiminnan pitkäjänteisyyden puolesta ollaan museoissa huolissaan laajemminkin. Museoiden valtionosuudet nousivat merkittävästi Stefan Wallinin ministerikaudella vuosina 2009–2011, mutta sen jälkeen valtion rahoitus on tasaisesti kutistunut. Kunnissa museoiden rahoitus ei ole tippunut Varkauden kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta kovin paljon, mutta nykyisessä taloustilanteessa uhka on suuri.

Kun vuokrista ja palkoista ei voi säästää, pienilläkin juustohöyläleikkauksilla on suuri vaikutus, kun ne kohdistuvat jo ennestään vaatimattomiin toimintamenoihin.

”Jos näyttelyllä ei ole ulkopuolista rahoittajaa, näyttelybudjetti menee todella alas. Pitää onnistua löytämään sellaisia hankkeita, joilla saadaan vakituisen henkilökunnan työlle muita maksajia. Silloin palkkaresursseja voidaan irrottaa toimintaresurssien kohdalle”, kertoo Työväenmuseo Werstaan museonjohtaja Kalle Kallio Tampereelta.

Hankeraha on kuitenkin aina epävarmaa: jonakin vuonna sitä saa, toisena ei. Ja etenkään isoimmat yksityiset rahoittajat kuten säätiöt eivät yleensä tue kuntien omistamia museoita.

Rahoittajia ei myöskään välttämättä kiinnosta arkinen kokoelmien ja historian tallentaminen. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä pelkääkin, että projektirahoituksen perässä juokseminen ohjaa museot projektityyppiseen, lyhytjänteiseen toimintaan. Silloin historian ja kokoelmien tallentaminen jäävät helposti taka-alalle.

”Tämä on kansakunnan arvokysymys: onko suomalaisuudessa jotain sellaista, mitä haluamme jälkipolville siirtää”, Levä toteaa.

”Viime vuonna kokoelmia otettiin museoissa vastaan jo huomattavasti vähemmän kuin tähän asti. Viime vuoden aikana näkyi myös se, että vakituisen henkilöstön määrä vähenee nopeammin kuin projektihenkilöstön.”

Eniten museoita huolettavat kuitenkin suunnitelmat valtionosuusjärjestelmän uudistamisesta.

Monimutkaista systeemiä on jo pitkään moitittu jäykäksi: se ei kannusta kehittämään toimintaa ja uusien toimijoiden on vaikea päästä mukaan.

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen antoi ministeriölleen syksyllä tehtäväksi selvittää vuoden loppuun mennessä kulttuuri- ja taidelaitosten valtionosuusjärjestelmän uudistamistarpeita. Aihepiiriä pohditaan myös museopoliittinen ohjelmatyö -ryhmässä, jossa on myös museoiden edustajia. Esillä tulee olemaan ainakin toiminnan vaikuttavuuden ja tulosten huomioiminen rahoituksessa.

”Museotkin ovat toivoneet, että toiminnan laatu ja vaikuttavuus jotenkin tunnistettaisiin – haasteena on, miten sitä mitattaisiin tai arvioitaisiin oikeudenmukaisella ja läpinäkyvällä tavalla. Nykyinen järjestelmä ei tunnista, onko joku museo ollut erityisen aktiivinen, tarttunut tärkeisiin teemoihin tai järjestänyt suosittuja näyttelyitä”, toteaa kulttuuriasianneuvos Päivi Salonen opetus- ja kulttuuriministeriöstä.

Salonen sanoo, että ministeriössä kyllä ymmärretään museoiden huoli ennustettavuuden ja pitkäjänteisyyden puolesta. Toiminta on erilaista kuin vaikka teattereissa, joilla voi joku vuosi olla iso tuotanto ja seuraavana vuonna jotain pienempää.

”Lähdetään siitä, että katsotaan, mikä on hyvää nykyisessä mallissa ja mikä vaatii kehittämistä.”

Museoissa ollaan silti epäileväisiä.

”Museon tuloksellisuuden mittaaminen on sinällään kannatettavaa ja myös mahdollista. Suurin ongelma opetus- ja kulttuuriministeriön ajamassa mittaristossa on se, että tuloksellisuutta pyritään mittaamaan samoilla mittareilla kaikkien museoiden kohdalla”, Kimmo Levä kommentoi. 
Edellisen kerran kannustinjärjestelmien toimivuutta selvitettiin edellisen hallituksen aikana. Vaikka nykymalli on jäykkä, ministeriön ehdotus sai kulttuuriväeltä tyrmäyksen.

Selvityksen teki Kalle Kallio Museoliiton silloisena varapuheenjohtajana. 
Selvityksen mukaan näyttelyjen määrän painottaminen olisi voinut johtaa merkityksettömien pientuotantojen tehtailuun. Kävijämääriä olisi varmasti manipuloitu ylöspäin. Muutenkin mittaristot olisi ohjannut museoita väärään suuntaan.


"Werstaan osalta täytyy sanoa, että koemittausten perusteella olisimme saaneet kannustinmallissa nykyistä enemmän valtionosuutta. Tästä huolimatta pidin mallia epäonnistuneena. Se ei huomioinut museoiden erilaisia lähtökohtia, oli sattumanvarainen ja perustui virheelliseen dataan. Museoliitossa toivoimme vertaisarviointiin perustuvaa laaturahoitusta, mutta sitä ei taas ministeriö halunnut", Kallio sanoo.

Varkauden museoissa tulevaisuuden näkymät eivät ole erityisen valoisat, vaikka valtionosuusjärjestelmään ei puututtaisikaan. Lisää rahaa tuskin on luvassa.

Wredenkadulla tunnelma on kuitenkin parempi kuin vaikka vuonna 2008. Työkavereiden menetyksen lisäksi tuolloin painoi taidemuseon omista tiloista luopuminen. Se oli taloudellisesti välttämätöntä, mutta jonkun aikaa kaupungilla puhuttiin ”taidemuseon lakkauttamisesta”. Tuolloin kävijämäärätkin notkahtivat, mutta nyt ne ovat kasvaneet jo viiden vuoden ajan, ja henkilökunnan nahka on koettelemuksista kovettunut.

Entistä suurempi yleisö ei tuota suuria tuloja, koska museoon on vapaa pääsy, mutta olemassaolon kannalta juuri näkyvyys ja yhteys kuntalaisiin saattavat olla museoiden elinehto – vakuutus sille, että edes nykyinen rahoitus säilyy.

”Jos työ on näkymätöntä eikä kosketa ketään, hyvin helposti päättäjät vetävät punakynällä yli. Sanon aina kaikille kulttuurialan toimijoille, että omaa toimintaa pitää jatkuvasti avata päättäjille. Uusia tulee joka neljäs vuosi – se työ ei lopu ikinä”, virkkaa erityisasiantuntija Ditte Winqvist Kuntaliitosta.

Tämän ohjeen mukaan Varkaudessa on jo toimittukin. Esimerkiksi Peltolan kesäprojekti oli iso menestys, joka huomattiin tien toisella puolella kaupungintalossakin. Melaranta kehuu museoiden saaneen fiksun ymmärtäjän sivistyslautakunnan helmikuussa aloittaneesta puheenjohtajasta Kati Hynnisestä (kok.). Vuosia ehtikin mennä, ettei museoita noteerattu valtuustossa millään lailla, Hynninen myöntää.

”Peltolan projekti avasi kaupunkilaisten silmiä, että museotoiminta on muutakin kuin yksi pelkkä museorakennus. Taustalla on niin paljon kaikkea, mitä tavallinen kuntalainen ei tiedä”, Hynninen kiittää.

Koko ajan on silti mietittävä, miten nenä pysyy veden pinnan yläpuolella, Hanna-Kaisa Melaranta huokaa. Vaikeuksien kautta työporukasta on hioutunut tiivis ja tehokas, mutta ilman vuonna 2008 menetettyjä museon ydinosaamisen hallitsevia vakituisia työntekijöitä museo ei Melarannan mukaan pysty tärkeintä tehtäväänsä hoitamaan. Heitä kaivattaisiin esimerkiksi hoitamaan museon valtakunnallisesti ainutlaatuista, yli miljoonan valokuvan kuva-arkistoa.

”Saattaa mennä vuosi, ettei meillä luetteloida yhtään valokuvaa. Tosiasia on, että meidän pitää jättää asioita tekemättä. Se on museossa kauhean kriisin paikka, kun emme tee niitä asioita, joita varten olemme olemassa”, Melaranta suree.

”Mutta humanistin riemu on se, että huonoinakin aikoina aina on joku asia, mihin rakastuu ja minkä haluaa tehdä loppuun asti. Enhän minä täällä sen takia ole, että ylläpidän taloutta, vaan sisällön.”

---

Tulonsiirtoa valtiolta kunnille

Valtio säätää lakeja, jotka asettavat kunnille erilaisia tehtäviä. Se myös antaa kunnille rahaa näiden tehtävien hoitamiseen. Kunnilla on kuitenkin hyvin vaihtelevat mahdollisuudet suoriutua tehtävistään. Valtionosuusjärjestelmä on luotu, jotta eri kuntien asukkailla olisi tasavertainen pääsy lakisääteisiin palveluihin.

Museoille myönnetään valtionosuutta opetus- ja kulttuuritoimen rahoituslain mukaan toiminnan käyttökustannuksiin. Laki ei kuitenkaan velvoita kuntia perustamaan tai ylläpitämään museoita. Rahoituslaissa mainittujen kriteerien rikkomisesta voi seurata valtionosuuden piiristä tippuminen.

Päästäkseen valtionosuuden piiriin museoiden on täytettävä tietyt kriteerit: museolla on esimerkiksi oltava asianmukaiset tilat, vähintään kahden henkilötyövuoden edestä museoalan koulutuksen saanutta henkilökuntaa ja sen on toimittava ympärivuotisesti. Valtionosuutta saavista museoista 42 prosenttia on yksityisten yhteisöjen tai säätiöiden ylläpitämiä, loput kunnallisia. Noin puolet valtionosuuksista maksetaan veikkausvoittovaroista.

Museoiden valtionosuus määräytyy henkilötyövuosien mukaan. Henkilötyövuoden hinta määrätään opetus- ja kulttuuriministeriössä, ja siitä valtio maksaa 37 prosenttia. (Maakuntamuseot, aluetaidemuseot ja valtakunnalliset erikoismuseot saavat 47 prosenttia. Niitä on 17, joukossa esimerkiksi Designmuseo, Suomen rautatiemuseo ja Saamelaismuseo.) Vuonna 2015 henkilötyövuoden yksikköhinta on 67 636 euroa.

Jos museolla on 6 henkilötyövuotta, sen saama valtionosuus laskettaisiin näin: 6*67 636*0,37=150 152 euroa. Käytännössä asia on kuitenkin monimutkaisempi.

Valtionosuuksiin on vuodesta 2012 lähtien jouduttu kohdistamaan säästöjä, jotka on toteutettu yksikköhintaa alentamalla. Tästä johtuen esimerkiksi vuoden 2016 talousarviossa henkilötyövuoden hinnaksi on esitetty 64 650 euroa, eli 4,4 prosenttia kuluvaa vuotta vähemmän.

Myös museoille korvattavien henkilötyövuosien määrä päätetään vuosittain valtion talousarviossa. Vuonna 2015 määrä on 1 183. Valtionosuusjärjestelmän piirissä olevien museoiden todellinen henkilötyövuosimäärä on 1978. Jos museon toiminta ja työntekijämäärä kasvaa, se ei todennäköisesti saa lisää rahoitusta. Jos henkilötyömäärä museossa laskee alle sen, mikä on museolle myönnetyn valtionosuuden perusteena, valtionosuus luultavasti jää alemmalle tasolle, vaikka henkilötyövuosien määrä myöhemmin kasvaisi ennalleen.

Suomessa on useita museoita, jotka täyttävät valtionosuuden kriteerit, mutta joita ei ole vielä hyväksytty järjestelmän piiriin, koska jaettavaa on rajallisesti. Jos joku saa lisää, joltakin toiselta on otettava.

Vuonna 2016 alusta järjestelmän piiriin pääsee kaksi uutta museota: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo Riisa ja Rauman merimuseo.

Teatterit, orkesterit ja museot saavat vuonna 2016 valtionosuuksina yhteensä noin 106 miljoonaa euroa. Teattereiden valtionosuudet ovat noin 51,9 miljoonaa euroa, orkestereiden noin 20,1 miljoonaa euroa ja museoiden noin 34,1 miljoonaa euroa.

Lähteet: OKM, Opetushallitus, Suomen Museoliitto


---

Naantalissa on odotettu jo 10 vuotta

”Kymmenen vuoden ajan ollaan valtionosuutta haettu ja kymmenen vuoden ajan ollaan kriteerit täytetty”, toteaa museonjohtaja Anne Sjöström Naantalin museosta.

Naantalin museo on yksi niitä väliinputoajia, joilla valtionosuudet kriteerit ovat täyttyneet 2000-luvun alussa samaan aikaan kuin monella muullakin. Sjöström sanoo ymmärtävänsä, että kaikkia ei ole voitu ottaa kerralla mukaan, mutta epäoikeudenmukaiselta se silti tuntuu.

Naantalissa tilanne on kuitenkin muuten varsin hyvä: kunnan talous on ollut hyvällä tolalla, ja päättäjät arvostavat museotaan.

”Tuntuu kuitenkin ikävältä, että vuodesta toiseen joutuu selittämään päättäjille ja muille virkamiehille, miksei rahaa saada. Jotenkin valtionosuus toisi sen tuen itsellekin, että kyllä meitä arvostetaan ja kyllä me teemme sitä mitä kuuluukin.”


 Tuomo Tamminen

 

Juttu on julkaistu Museo-lehden numerossa 4/2015. Koko lehti on luettavissa verkkojulkaisuna sekä noudettavissa useissa museoissa.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Avoimuutta kohti

Rajattu yksityiskohta Kawase Hasuin ja Watanabe Shôzaburôn teoksesta vuodelta 1925. Rijksstudio: https://www.rijksmuseum.nl/nl/collectie/RP-P-1979-131

Mistä lähtökohdista museot ponnistavat kohti avointa dataa? Mistä avoimuuden vaatimus kumpuaa – avoin data -aktiiveilta vai peräti EU:n komissiolta? Muun muassa näitä kysymyksiä pohdiskellaan Riikka Sainion tuoreessa kulttuuriperintöaineistojen avaamista käsittelevässä opinnäytetyössä.


Julkishallinnon puolella avointa dataa on tuotettu jo viitisen vuotta siihen tahtiin, että Suomi on tällä hetkellä datan avaamisen kärkimaita maailmassa. Julkisin varoin tuotetun tiedon tulee avoimen datan periaatteiden mukaisesti olla ladattavissa verkosta sekä uudelleenkäytettävissä ja jaettavissa ilman käyttöehtorajoituksia tai maksuja.

Myös muistiorganisaatioilta odotetaan kulttuuriperintöaineistojen avaamista, onhan suuri osa niiden kokoelmista digitoitu julkisin varoin. Kuitenkin museoiden aineistoja on vapaassa käytössä tällä hetkellä vasta marginaalinen määrä. Mistä tämä johtuu? Opinnäytetyössäni Avoin data ja museot – näkökulmia kulttuuriperintöaineiston avaamiseen pyrin muun muassa selvittämään, mitkä tekijät hidastavat museoaineistojen avaamista. Pohdin myös, mitkä museoiden nykykäytännöt asettavat rajoituksia aineistojen avaamiselle ja miten EU-tason suositukset ja direktiivit vaikuttavat datan avaamiseen.

Jo vuonna 2003 opetusministeriön asettama kulttuuriperinnön digitointityöryhmä linjasi strategisissa tavoitteissaan, että ”julkisin varoin digitoidut aineistot tuodaan maksuttomasti verkon kautta kaikkien saataville” (Kulttuuriperintö tietoyhteiskunnassa 2003, 10). Ajatus liippaa avoimen datan määritelmää – lähes kymmenen vuotta ennen ilmiön syntymistä. Tavoite ei kuitenkaan jostain syystä toteutunut, vaan muistiorganisaatiot ovat melko pitkälle voineet itse määritellä käytäntönsä digitoitujen aineistojen saatavuudesta. Vasta viime vuosina on museoaineistojen vapaaseen ja maksuttomaan käyttöön kohdistunut uudelleen odotuksia nimenomaan avoimen datan periaatteiden myötä.

Tietoaineistojen avaamisessa on kysymys koko yhteiskuntaa koskevasta toimintakulttuurin muutoksesta, johon EU-tason suositukset ja direktiivit myös museoita ohjeistavat.  PSI (Public Sector Information) -direktiivin laajennuksen myötä myös museoiden, arkistojen ja kirjastojen aineistojen tulee olla vapaasti uudelleen käytettävissä, jos siihen ei ole lainsäädännöllistä estettä.

Valitettavasti tätä lainsäädännöllistä estettä löytyy. 1960-luvulta peräisin oleva tekijänoikeuslainsäädäntö vääntyy vain vaivoin nykyiseen digitaaliseen aikaan, eikä sen tulkinta ole helpoimmasta päästä. Vielä suuremman ongelman kulttuuriperintöaineistojen avaamiselle muodostaa kuitenkin henkilötietolaki: mitään tietoa, jonka perusteella henkilön voi tunnistaa, ei saisi julkaista eikä välittää – niin absurdilta kuin se välillä vaikuttaakin.

Myös useat museoiden nykykäytännöt, kuten kuvamyynti ja vesileimojen käyttö, ovat ristiriidassa avoimen datan periaatteiden kanssa, joiden mukaan aineiston on oltava saatavilla maksutta ja ilman teknisiä rajoitteita. Avaamista saattaa hidastaa myös se, etteivät avoimen datan periaatteet tai hyödyt ole tuttuja museoille tai ei hahmoteta, että kysymyksessä on uusi toimintatapa, joka koskee myös museoita.

Hidasteista huolimatta museot ovat kuitenkin viime vuosina avanneet aineistojaan vapaaseen käyttöön, mikä on hieno juttu! Tuoreimpana esimerkkinä Porin taidemuseo, joka on avannut kokoelmiinsa kuuluvaa 1800-luvun taidetta Wikimedia Commonsissa. Kansallisgalleria on avannut muun muassa vuonna 2014 Hugo Simbergin ottamia valokuvia vuosilta 1891–1917 Flickr-kuvapalvelussa. Helsingin kaupunginmuseo on puolestaan avannut Finnassa yli 40 000 kuvaa, joista suosittuja ovat olleet etenkin Signe Branderin valokuvat Helsingistä. Aineistoja ovat avanneet toki muutkin museot, tässä vain muutamia esimerkkejä.

Jotta näiden avointen kulttuuriperintöaineistojen määrä saataisiin nousuun, pitäisi jotakin tapahtua. Vaatimus avoimista aineistoista tulee muun muassa EU-tasolta PSI-direktiivin myötä, mutta tämä ei näy käytännössä. Miksi ei? Lainsäädännöllisillä rajoitteilla ei voida selittää kaikkea, sillä museot voisivat avata aineistoa, josta tekijänoikeus on rauennut.

Tilanne voisi muuttua, jos muistiorganisaatioille saataisiin selkeät, kansalliset ohjeistukset aineistojen avaamiseen. Ohjeistusta tarvittaisiin ainakin lakikiemuroiden tulkintaan ja niiden soveltamiseen sekä aineiston käyttöoikeuksien merkitsemiseen. Nykyiset käytännöt käyttöoikeuksien suhteen ovat nimittäin varsin kirjavia, ja niiden selkeyttäminen helpottaisi myös aineiston jatkokäyttöä.

Tässä esiteltyjen aiheiden lisäksi käsittelen opinnäytetyössäni myös museoiden suhtautumista avoimeen dataan sekä esittelen avoimen kulttuuriperinnön toimijoita ja  esimerkkejä avoimista aineistoista.

Opinnäytetyö on tallennettu Theseus-tietokantaan ja se on luettavissa täällä.


Riikka Sainio
Kirjoittaja valmistuu Metropolian ammattikorkeakoulusta medianomiksi (YAMK) ja työskentelee Museo 2015 -hankkeessa tiedottajana.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Mitä kuuluu, Museo 2015?


Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö Eero Ehanti kertoo tämänkertaisessa blogitekstissään hankkeen kuulumisista.

Pitkät ajat Museo 2015 -hankkeessa on painettu valtavasti töitä MuseumPlusRIA -kokoelmahallintajärjestelmän pilotoinnin parissa. Kesällä 2014 se varsinaisesti alkoi, kun saimme markkinaoikeuskierroksien jälkeen allekirjoitettua sopimukset zetcom Ltd:n kanssa. Sen jälkeen ryhdyimme käymään läpi niitä satoja vaatimuksia, joita Suomen museokenttä oli Museo 2015 -hankkeen vetämän työryhmän johdolla tulevalle järjestelmälle asettanut. Katsoimme, kuinka asiat MuseumPlusRIAssa toteutuvat, tai jos eivät vielä toteutuneet, seurasimme, kuinka zetcom tekee tarvittavat räätälöinnit pilottiprojektin aikana.

Samoihin aikoihin ryhdyttiin valmistelemaan pilottimuseoiden tietokantoja tulevaan tiedonsiirtoon eli migraatioon. Istuttiin myös lukuisissa mappaustyöpajoissa miettimässä, mihin uuden järjestelmän kenttään jokainen yksittäinen tieto pilottimuseoiden nykyisistä järjestelmistä pitäisi siirtää. Tämä vaihe venyi varsin pitkäksi johtuen tietokantojen (etenkin Musketti-tietokannan) laajuudesta, joka yllätti ainakin zetcomin. Lopulta meillä kuitenkin oli mappausdokumentit, joiden mukaan tiedot siirtyvät. Siinä ohessa olimme luoneet tulevaan MuseumPlusRIA -versioomme lukuisia uusia kenttiä pilottiaineiston pohjalta.

Keväällä 2015 saimme nähtäväksemme ensimmäisen työstöversion MuseumPlusRIAstamme, joka oli kehittyneempi kuin aikaisemmin näkemämme demoversiot, mutta ei vielä valmis. Vaadittuja uusia toiminnallisuuksia saimme testattavaksi loppukesästä alkaen, ja työ niiden parissa jatkuu edelleen. Testattavaa riittää, koska läpi käydään myös ne toiminnot, jotka järjestelmässä olivat jo ennen meidän räätälöintejämme. Ongelmatonta tämä ei suinkaan ole: MuseumPlusRIAn toimintatavat ja suomalaisten tottumukset ja odotukset eivät aina kohtaa täysin ongelmitta. Mutta ratkaisuja kyllä löytyy, ja tuloksena häämöttää erittäin moneen taipuva helppokäyttöinen järjestelmä, joka on varustettu tarvittavin rajapinnoin KDK:n palveluihin ja yhteisiin tietovarantoihin.

Toiminnallisuustesteistä erillisenä jatkumona ovat kulkeneet migraatiotestiperiodit, joissa tietokanta kerrallaan käydään läpi, kuinka tiedonsiirto vanhasta järjestelmästä uuteen on onnistunut. Menivätkö tiedot oikeaan paikkaan ja olivatko mappaustyöpajoissa tehdyt ratkaisut hyviä? Näinä päivinä päättyy Musketin testi, joka on testeistä suurin ja varmaankin vaikein, ja sen jälkeen kaikki pilottiaineistot on saatu järjestelmään.

Testaus on väistämättä haastavaa aikaa, koska testien tarkoituksena on löytää virheitä ja ongelmia. Molempia on löytynyt, mutta hyvä niin, sillä nyt ne pitääkin huomata, jotta saamme vaadittavat korjaukset agendalle. Jatkon aikataulua teemme zetcomin kanssa joulukuun alkupuolella, jolloin migraatiotestit ovat takana ja meillä on kokonaiskuva vaadittavista korjauksista ja täydennyksistä. Myös toiminnallisen puolen haasteet lienevät selvillä tuolloin. Tässä vaiheessa selkiintyy myös aikataulu, jolla järjestelmä saadaan tuotantokäyttöön pilottimuseoissa ja lopulta muissa museoissa, joista ensimmäisinä jonossa ovat Kansallisgalleria ja Museovirasto. Näiden molempien osalta työ on jo alkanut osana pilottivaihetta.

MuseumPlusRIA on laajalti käytössä oleva järjestelmä, mutta sen muokkaaminen Suomeen ja suomeksi on valtava urakka. Suuri on migraationkin vaatima työ, jota väistämättä lankeaa myös järjestelmänvaihtoon ryhtyvälle museolle. Pilottimuseot - Kuopion kulttuurihistoriallinen museo, Tuusulan taidemuseo, Museoviraston Journalistinen kuva-arkisto, Kansallisgallerian arkistokokoelmat ja Arkkitehtuurimuseo – tekevät suurta ja hienoa työtä sisäänajaessaan järjestelmää meille suomalaisille. Heidän ansiostaan tulevat migraatiot ovat huomattavasti Helpompia.

Kuten aina, olennaista on hyvä valmistautuminen. Siihen pyrimme ohjaamaan sellaisia museoita, jotka MuseumPlusRIA -kelkkaan ovat hyppäämässä. Me kutsumme näitä erilaisia toimenpiteitä siivoustöiksi, joihin on hyvä ryhtyä hyvissä ajoin vanhan järjestelmän puolella, jotta tuleva migraatio sujuisi helposti ja onnistuneesti.

Muistuttaisin tässä myös, että Museo 2015 tekee toki muutakin kuin kokoelmahallintajärjestelmää. Museoiden luettelointiohje on pitkäkestoinen ja olennainen ohjeistus, jota noudattamalla museot etenevät kohti yhteentoimivuutta samassa rintamassa muiden muistiorganisaatioiden kanssa. Ohje on myös kehittyvä, kuten tämän vuoden päivitykset osoittavat, ja juuri on valmistumassa uudistunut luettelointiohje.fi-sivusto. Verkkosivu-uudistus helpottaa luettelointiohjeen käyttöä, sillä sen myötä käyttäjä voi koostaa satojen luettelointiohjeiden seasta itselleen tärkeimmät ohjeet omaan listaan. Osallistumme myös KDK:n kokonaisarkkitehtuurityöhön muun muassa mainitun yhteentoimivuuden nimissä, ja samalla edustamme jotakuinkin koko museoalaa. Ja Finna-tukea on annettu museoille, jotta nämä voisivat avata aineistonsa suuren yleisön iloksi ja hyödyksi.

Tämän ohella järjestelemme tulevaa, sillä Museo 2015 on hanke, jolla on päätepiste. Samaa ei voi sanoa niistä asioista, joita tässä on tehty. Luetteloinnin kehittämisen on jatkuttava yhteisen hyvän nimissä, kuten myös kokonaisarkkitehtuurityön ja Finna-tuen. Ja MuseumPlusRIA -palvelun on pyörittävä hamaan tulevaisuuteen asti. Uusien museoiden on päästävä siihen vaivattomasti mukaan. Museo 2015 -hankkeen jälkeen kaikki sen osiot siis jäävät elämään. Miten ja kenen toimesta, siitä kerromme joulukuussa, kun MuseumPlusRIAn pilotoinnin loppuaikataulun pitäisi olla selvillä ja olemme saaneet tarvittavat päätökset niille oivallisille ratkaisuille, joita olemme tehneet jatkuvuuden varmistamiseksi.

Tulethan paikalle Museoliiton tietopäivään 10.12. kuulemaan, kuinka tarina jatkuu!

Eero Ehanti
Kirjoittaja on Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö