tiistai 24. helmikuuta 2015

Miten museoalan johtamista pitäisi kehittää?

Kuvaan on kerätty usein toistuneet vastaukset kysymykseen:
”Minkälaista johtamista arvostat?” Lähde: Museo-lehden johtajuuskysely 2014. Kyselyyn vastasi 220 henkilöä.

Museo-lehden 1/2015 teema on johtajuus. Lehden ideointivaiheessa huomattiin, että sisällöstä puuttuu museoiden työntekijöiden näkökulma. Mitä museoissa työskentelevät ajattelevat johtamisesta? Tuuli Rajavuori kirjoittaa Museo-lehden johtajuuskyselyn tuloksista.

Museoiden johtamista päätettiin selvittää verkossa toteutettavalla nimettömällä kyselyllä, jonka ulkopuolelle rajattiin museonjohtajat. Aineistoa kertyi runsaasti ja vain pintaraapaisu mahtui esille lehteen varattuun tilaan.

Jo etukäteen arvelin vastausten antavan kohtalaisen negatiivisen kuvan museoiden arjesta. Syyt johtamiseen liittyvään kritiikkiin toistuvat monessa yhteydessä: museonjohtajilla ei ole johtamiskoulutusta, johtotehtäviin on päädytty puolipakolla, talous- ja henkilöstöosaaminen on heikkoa, samassa tehtävässä viivytään liian pitkään ja omaa tonttia vahditaan liian mustasukkaisesti.

Vastaukset antavat melko yksiselitteisen vastauksen: museoiden johtamisessa olisi parantamisen varaa. Yleisarvosana johtamiselle on kouluasteikolla 6,6. Eroja ei juuri synny, vaikka tuloksia tarkasteltaisiin eri ryhmissä museotyypin, vastaajan sukupuolen tai iän mukaan. Vain vastaajan asemalla työyhteisössä on jonkin verran vaikutusta yleisarvosanaan. Mitä ylemmässä asemassa vastaaja on, sitä korkeampi vastaajan antama arvosana on. Esimiesasemassa, ei kuitenkaan museonjohtajina, työskentelevien keskiarvo (7,1) on jonkin verran korkeampi kuin toimihenkilöillä (6,58) ja työntekijöillä (6,28). 

Tyytymättömyys tai kriittisyys kasvaa iän myötä eli yleisarvosana laskee tasaisesti vanhempiin ikäryhmiin siirryttäessä. Sen sijaan yli 60-vuotiaiden joukossa arvosana on jälleen nousussa. Pitkälle meneviä päätelmiä ei tosin tästäkään voi tehdä, sillä vanhin ikäryhmä on selvästi muita vastaajaryhmiä pienempi. Tyytyväisimmät vastaajat työskentelevät, tosin ehkä pienen otoksen takia, luonnontieteellisissä museoissa (8,0). Sen sijaan yhdistelmämuseoiden vastaajat antavat johtamiselle heikoimman arvosanan (5,94). Hieman paremman arvosanan antavat erikoismuseoissa (6,4), taidemuseoissa (6,66) ja kulttuurihistoriallisissa museoissa (6,77) työskentelevät. 

Avoimissa vastauksissa johtamista arvioidaan suorin sanoin. Oman työpaikan johtamisen hyviä puolia kysyttäessä osa vastaajista toteaa: ”Niitä ei ikävä kyllä ole.” Usein toistuvia johtamiseen liittyviä heikkouksia ovat muun muassa huono tiedonkulku, avoimuuden puute, epäselvät vastuualueet, johdon jatkuva kiire sekä suunnitelmallisuuden ja kokonaisnäkemyksen puute. Muutamissa vastauksissa mainitaan myös huolestuttavia esimerkkejä henkilökunnan tulehtuneista väleistä.

Toisaalta johtamisesta löydetään myös hyviä puolia: ”Meillä uskotaan ja luotetaan ihmisten osaamiseen ja kykyyn tehdä töitä itsenäisesti.” Myös johtajan kokemusta arvostetaan: ”Johtajalla on jo pitkä ura takanaan. Hän on erinomainen kontaktien ylläpitäjä ja esiintyy omaksi ja museon eduksi.” Vastaajat kuvailevat omia johtajiaan esimerkiksi adjektiiveilla: kannustava, innostuva, dynaaminen, rento, idearikas, joustava, kokeilunhaluinen, rohkea, asiantunteva.

Johtaja saa osakseen kritiikkiä kaikilla aloilla, se kuuluu kai tehtävän ”luontoisetuihin”. En tiedä, ovatko museoalan ihmiset tavallista kriittisempiä, mutta ainakin kyselyn perusteella museoalan johtamisessa on parantamisen varaa ja johtamisen pitäisi muuttua. Kysymys kuuluu: Miten?

Tuuli Rajavuori
Kirjoittaja työskentelee viestintäpäällikkönä Suomen museoliitossa.

Kyselyn tuloksia esitellään tarkemmin 20.2.2015 ilmestyneessä Museo-lehdessä. Lämmin kiitos johtajuuskyselyyn vastanneille!

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Kysymys on tiedettävä ennen vastausta

Pakistanin museoliiton ja Suomen museoliiton yhteistyön tuloksena Pakistanin valtiollisessa COMSATS yliopistossa on alkamassa museoalan koulutus. Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä vieraili Pakistanissa viime viikolla.

Pakistan on epäilemättä kehittyvä maa. Maan poliittinen tilanne on kaukana hyvästä, mutta maassa investoidaan nyt parempaan tulevaisuuteen. Tämä näkyy mm. infran rakentamisena, mutta ennen muuta huomattavina investointeina maan yliopistojen kehittämiseen. Tilannetta kuvaa hyvin esimerkiksi se, että valtiollinen COMSATS yliopisto (Institute of Information Techonology) on toiminut vasta vuodesta 1998, mutta nyt sillä on jo kahdeksan yksikköä ympäri Pakistania. Opiskelijoita on reilut 35 000, joista naisten osuus on noin neljännes.
Osapuolten allekirjoittamat yhteistyön raamit.

Yksi COMSATSin yliopistoista sijaitsee Sahiwalissa, jossa on alkamassa Pakistanin museoliiton ja Suomen museoliiton yhteistyön tuloksena museoalan koulutus. Yhteistyön raamit Pakistanin museoliiton ja COMSATSin yliopiston välillä allekirjoitettiin viime viikolla ja käytännön toimiin on pakistanilaiseen tapaan tarkoitus ryhtyä heti.

Suunnitelmana on, että COMSATS aloittaa museologian koulutusohjelman ja Pakistanin museoliitto aloittaa nykyisten museoissa työskentelevien jatko- ja täydennyskouluttamisen. Pakistanin museoliiton pääsihteerin Attique Ahmadin tavoitteena on perustaa yliopiston yhteyteen Sahiwaliin ”Teaching museum”, jossa opetusta viedään konkreettiselle tasolle jopa niin, että opiskelijoiden on mahdollista toteuttaa näyttelyitä yliopistossa olevaan näyttelyhalliin. Käytännössä tämä tarkoittaa, että Sahiwalissa järjestettävä täydennyskoulutuskin kestää monta viikkoa.

Kehittyvien yliopistojen ja kehittyvän museo-opetuksen ongelma on opettajien vähäisyys. Yliopistojen seinät rakentuvat nopeampaa kuin opetuksen sisältö. Tähän on selkeä syy. Moni oppiaine on uusi ja ensimmäinen koulutuksen käynyt sukupolvi on vasta tulollaan. Näin on myös museologian kohdalla. Tarve ulkomailta, kuten esimerkiksi Suomesta tuleville luennoitsijoille, kouluttajille ja opeille on ilmeinen. Tosin tässäkin on sama ensimmäisen sukupolven ongelma: harvoilla eurooppalaisilla ja suomalaisilla on kokemusta ja perinnettä Pakistan yhteistyöstä.
Kuva: Dr. Shahid Ahmad

Ulkoa tulevan koulutuksen todellinen haaste on, että se ei kohtaa tarvetta tai paremminkin, tarjoamamme ratkaisut ja opit eivät yksinkertaisesti toimi Pakistanissa. Esimerkiksi näyttelytoiminnassa on aina huomioitava, että sähköt katkeavat monta kertaa päivässä, useimmiten tosin vain lyhyeksi ajaksi, mutta tunninkaan katkos ei ole poikkeus. Tietokoneisiin perustuva näyttelykokonaisuus tai elektronisten turvalaitteiden käyttö on tämän vuoksi ymmärrettävän työlästä.

Kuvaavaa myös on, että vieraillessani Lahoren linnoituksessa (UNESCOn maailmanperintö kohde) totesin paikan olevan erittäin roskainen. Yksi syy tähän oli, että koko alueella ei ollut ainoatakaan roskapönttöä. Välitin huomioni oppaanani toimineelle Attique Ahmadille ja sanoin, että tästä on ainakin tämän kohteen kehittäminen hyvä aloittaa: tänne on tuotava roskakoreja. Attique totesi, että kyseiset viihtyvyyttä lisäävät elementit oli muutama aika sitten poistettu, koska niihin sisältyi ilmeinen pommien asettamisen vaara. Tässä kuvassa alueella lojuneet roskat olivat melko pieni ongelma.

Onnistuaksemme Pakistanin museoalan ja muidenkin ohjaamisessa ja opastamisessa, meidän on ensi tutustuttava kysymykseen ja vasta sen jälkeen tarjottava vastauksia. Tämä vie luonnollisesti enemmän aikaa ja on työläämpää kuin mennä suoraan ratkaisuihin ja niihin perustuviin ohjeisiin. Ajan ja muiden resurssien käytön lisäksi tämä edellyttää asenteiden muuttamista. Korvat ja silmät on otettava suuta ahkerampaan käyttöön.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 16. helmikuuta 2015

Tilausta museojuridiikalle

Museoasetusta muutettiin vuonna 2013. Kuva: Tuuli Rajavuori/SML

Museot ja lakiasiat? K.H.Renlundin museossa – Keski-Pohjanmaan maakuntamuseossa on perehdytty aiheeseen pintaa syvemmältä. Kristina Ahmas haastatteli museojuridiikan asiantuntijaa P.S.-blogiin.

Harva museomaailman ulkopuolinen henkilö tietää, kuinka laajasti ja monipuolisesti museoissa asioita joudutaan pohtimaan. Museoiden vastuukenttään sisältyy muun muassa juridista harkintaa ja toimenpiteitä, vaikkakin ne usein jäävät muun arkisen toiminnan kuten näyttelyiden ja kokoelmatyön taustalle.

Kuitenkin juridiset toimenpiteet ovat toiminnan eettisyyden ja kestävyyden kannalta keskeisiä. Näitä ovat esimerkiksi kokoelmaesineisiin tai aineistojen käyttöön liittyvät sopimukset, oikeudet tai velvoitteet.

Kuluvan talven aikana olemme K.H.Renlundin museossa – Keski-Pohjanmaan maakuntamuseossa tarttuneet aihepiiriin aiempaa syvällisemmin ja lanseeranneet asiakokonaisuuden otsikoksi ”museojuridiikan”. Työyhteisömme haastajaksi teeman pohdintaan olemme saaneet OTL Mikko Saarnin, joka on juristina tarttunut aiheeseen.

Mikko, mitä sinä ymmärrät käsitteellä museojuridiikka?

Museojuridiikassa on kyse lainsäädännöllisestä kokonaisuudesta, jota tarvitaan ja sovelletaan museoammatillisessa työssä. Näen tälle tiedolle selkeän tarpeen, sillä museojuridiikan kentällä voi tunnistaa sekä tutkimuksellisia aukkoja että käytännön työssä ilmeneviä tarpeita. Alalla näyttää olevan tarvetta keskustelulle. Sitä ilmensi mm. vuonna 2011 pidetyn muistiorganisaatioiden julkisuutta ja tietosuojaa käsitelleen seminaarin runsas osallistujamäärä.  Oleellista on hahmottaa museotoimintaa koskevan lainsäädännön kokonaisuus. Se tarkoittaa ammattilaisten kykyä soveltaa työssään museojuridiikan kokonaisuuden kannalta oleellisinta lainsäädäntöä. 

Onko kyse normaalista sopimus- ym. oikeudesta vai tunnistatko erityisalueita, joihin museoalan toimijoiden tulisi paneutua? 

Museojuridiikka on mielestäni tässä työväline, joka voi auttaa hahmottamaan sääntökaaoksen kokonaisuutta. Siihen se tuottaa soveltamis- ja tulkintaohjeita sekä esimerkkejä suhteuttamalla lakeja ja periaatteita toisiinsa siten, ettei kukaan juutu pykäläviidakkoon. Ratkaisujen pohjalla tulee aina olla juridiset perusteet. Joissakin laeissa museolaitokselle on annettu erityisasema sen tehtäväkentän takia. Näin esimerkiksi tekijänoikeuslaissa haetaan tasapainoa tekijän oikeuksien ja yleisen edun suhteen sekä pyritään muun muassa määrittelemään orpoteosten asemaa ja käyttöä. Samoin pääsyä henkilöitä koskevaan aineistoon tulee punnita sekä julkisuuslainsäädännön että henkilötietolain kannalta. Oleellista on peilaaminen aineiston käyttötarkoitukseen. Museolaitoksen tehtäväkenttä on mielestäni avain lainsäädännön soveltamisessa.

Joissakin maissa on erityinen Museum Law tms. Olisiko vastaavalle erityislainsäädännölle mielestäsi tarvetta Suomessa?

USA:ssa ja Iso-Britanniassa oleva lainsäädäntö on puitelain kaltaista kuten Suomessa. Museolaki ja –asetus määrittelevät museoiden tehtävät ja annetaan siihen liittyviä säädöksiä. Museojuridiikka on suomalaisessa keskustelussa uusi käsite, jolla tarkoitetaan lainsäädännöllistä kokonaisuutta ja sen soveltamisen ohjeistusta. Lähimpänä sitä on Italiassa käytävä vastaava keskustelu, joka sekin on varsin alkuvaiheessa. Diritto Museale on äskettäin muodostettu juridiikan haara, jolla tarkoitetaan tutkimusta museoiden säännöistä, hallinnasta ja toiminnasta.

Museojuridiikan hallinta lienee nyt varsin kapeissa käsissä. Kuinka tarpeellisesta ymmärryksestä mielestäsi on kyse ajatellen museoammattilaisia laajana ammattikuntana? 

Juristina minusta on tärkeää tarkastella olemassa olevaa lainsäädäntöä museon näkökulmasta ja pohtia, millaista tarvetta on keskustelulle ja nykytilan arvioinnille. Järkevän keskustelun käyminen aiheesta vaikuttaa olevan tarpeellista. Minusta jo se, että aihe nousee esiin, kertoo museoammattilaisten halusta ymmärtää työn arjen lainsäädännöllistä ongelmakenttää syvemmin. Museojuridiikka voi tuoda jäsennystä tähän pohdintaan. Kyse on oikeuden alasta, jolle olisi tarpeen saada tunnustusta yhtenä yhteiskunnallisen toiminnan kenttänä.

  FT Kristina Ahmas
Kirjoittaja on museotoimenjohtaja K.H. Renlundin museo - Keski-Pohjanmaan maakuntamuseossa

tiistai 10. helmikuuta 2015

Onko meillä varaa olla investoimatta museoihin?

Museot ovat osa kulttuuripalveluja. Museo on investointi talouteen ja työllisyyteen. Kimmo Levä pohtii museoiden vaikuttavuutta ja kysymystä onko meillä varaa olla investoimatta museoihin. 

Guggenheim museohanke on puhuttanut nyt noin kaksi vuotta. Jatkoa seuraa, kun arkkitehtikilpailun jälkeen tulee rakentamispäätösten aika. Hanke nähdään kulttuuri- ja talouspoliittisena kysymyksenä. Tähän on perusteensa.
Suomen museoliiton henkilökunnan Pipari Battlen tuloksia.
Pipari-Guggenheim.


Kaikki museot ovat epäilemättä kulttuuripalveluja. Mikä niiden rooli on taiteen ja kulttuuriperinnön tallentamisessa, esittämisessä, tutkimisessa ja edistämisessä, riippuu museoiden omistajien päättämistä toiminnan painopisteistä.

Museo on myös investointi talouteen ja työllisyyteen. Vaasan yliopiston vuonna 2013 tekemän tutkimuksen mukaan museotoiminnan taloudellinen vaikuttavuus on vuositasolla puolen miljardin euron luokkaa. Tästä vientitulojen osuus on vajaat 100 miljoonaa euroa. Tutkimuksessa esitettyjen päätelmien mukaan talousvaikutukset julkiseen talouteen ovat plusmerkkiset eli museon aikaansaama tulovirta tuottaa enemmän verotuloja valtion ja kuntien kassoihin, kuin niistä sijoitetaan museotoiminnan ylläpitämiseksi.

Museotoiminta on myös erittäin työintensiivistä. Museoala työllistää täällä hetkellä noin 2 700 pääosin korkeakoulutettua ihmisiä. Tämä on enemmän kuin esimerkiksi paljon hypetetty suomalainen peliteollisuus.

Museoiden käyttö on viime vuosina lisääntynyt Euroopassa ja Suomessa koko ajan. Suomessa kävijämäärät ovat kasvaneet vuodesta 2009 lähtien ja vaikka ennakkotieto vuoden 2014 toteutumasta ennustaa kasvun taittuneen, se ei muuta kokonaiskuvaa. Kokonaiskäyttöä lisää huomattavasti seinättömien käyttöliittymien eli verkkosivujen ja mobiililaitteiden kautta tulevat asiakkaat.

Kävijämäärän kasvulla on merkittävä positiivinen talousvaikutus. Museot ja kulttuuripalvelut saavat liikkeelle maksukykyisimmän kansanosan niin Suomessa kuin muuallakin. Museoiden kannalta ongelma on, että kävijämäärillä ei ole huomattavaa positiivista merkitystä niiden talouteen. Harvinaista ei ole, että kävijämäärän kasvu jopa kurjistaa museoiden taloutta.

Ristiriidan suurin yksittäinen selittäjä on se, että museoiden aikaansaamasta rahavirrasta vain murto-osa jää museoihin. Taloudellisesti suurimpia hyötyjiä ovat hotellit, ravintolat ja liikennepalvelujen tarjoajat. Museoihin jäävä pieni osuus selittyy edullisilla pääsymaksuilla ja jopa ilmaisella sisäänpääsyllä. Tämän mahdollistaa julkisen talouden subventiot.

Suorien positiivisten vaikutusten lisäksi museot piristävät välillisesti alueidensa taloutta. Ne lisäävät viihtyvyyttä ja luovuutta sekä parantavat ja rakentavat paikkakunnan imagoa. Kilpailussa nuoresta, luovasta ja korkeakoulutetusta työvoimasta museot ja muut kulttuuripalvelut ovat keskeinen kilpailutekijä. Heidän mukana tulevat ja säilyvät työpaikat ja investoinnit.

Ei ole sattumaa, että menestyvillä paikkakunnilla on merkittäviä ja menestyviä museoita. Jälkiteollisessa ajassamme ei ole kyse enää siitä, että paikkakuntien hyvä talous mahdollistaa laadukkaat museot. Tilanne on päinvastoin.

Museoiden rahoituksen osalta törmäämme yhä useammin kysymykseen, onko näinä aikoina varaa investoida museoihin. Tämä ei ole relevantti kysymys. Relevanttia on kysyä, onko meillä varaa olla investoimatta? Investoijien joukkoa toki on kasvatettava, jolloin katseet kääntyvät julkisen talouden kirstunvartijoista yritystoimijoihin päin.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 6. helmikuuta 2015

Kyllä kansa tietää tai sitten ei

Eduskuntavaalien alla tehdään erilaisia vaaliteemoihin liittyviä tutkimuksia. Avustusten leikkauksia käsittelevät kysymykset koskettavat myös museoita. 

Eduskuntavaalikuume on nousussa. Gallupeja ja vaaliteemoihin liittyviä tutkimuksia julkaistaan vähintään viikoittain. Iltalehti julkaisi 31.1.2015 tutkimuksen, jossa oli selvitetty mistä suomalaiset olisivat valmiita leikkaamaan kuluja. Lisäksi selvitettiin vastaajien taustojen vaikutusta leikkauskohteiden valinnassa. Tutkimuksen oli lehden tilauksesta tehnyt Taloustutkimus.

Museoille ja muille kulttuurialan toimijoille tulos ei ollut mairittelevimmasta päästä. 56 % vastaajista oli valmis leikkaamaan taiteen ja kulttuurin avustuksista. Tämä oli kolmanneksi suosituin leikkauskohde Euroopan unionin maksujen ja kehitysyhteistyörahoituksen jälkeen. Erityisesti Keskustan peruskannattajakuntaan kuuluvat maanviljelijät olivat suuntaamassa leikkuutaan kulttuurimenoihin.

Leikkauslistan kokonaiskuva muistuttaa lehden kommentoijan mukaan hämmästyttävästi perussuomalaisen puolueen säästökohteiden priorisointia. Kolme vähiten suosittua säästökohdetta ovat ammatillinen koulutus, kansaneläkkeet ja viimeiseksi halutaan säästää poliisin pussista.

Kyselyn validiteettia tai kredibiliteettiä on turha kiistää. Vastaaviin kyselyihin saadaan aina samansuuntaiset tulokset. Leikkauksiin ollaan valmiita niiden toimintojen kohdalla, joiden vaikutus päivittäisen elämän kulkuun koetaan vähäiseksi. Kysely myös todentaa toistetun totuuden: sitä saadaan, mitä kysytään. Tulosten sisällön ja sitä kautta merkittävyyden määrittää tulkitsija.

Kyselyn tuloksesta ei voi tehdä sitä päätelmää, että kansa haluaa leikata taiteen tai kulttuurin rahoitusta. Totuus lienee, että kukaan ei halua leikata yhtään mistään. Suurempi puute kuitenkin on että tuloksista ei voi päätellä, mitä kansa haluaa leikkauksilla saada aikaan.

Jos kysymys olisi asetettu muotoon ”Mistä pitää leikata, että valtion ja muun julkisen talouden budjetti saadaan tasapainoon”, tulos todennäköisesti tai toivottavasti olisi ollut toisennäköinen. Jos tulokset olisivat olleet samoja kuin nyt, olisi vahva syy epäillä tutkimuksen metodia tai kansan tietotasoa. Kulttuurimenojen osuus verovaroin rahoitetusta budjetin osasta on noin 200 miljoonaa eli vajaat 0,4 % kokonaismenoista. Ei liene ketään, joka kehtaisi vastata että tähän kohtaan täsmennetyt leikkaukset korjaavat vajeet.

Kyselyn suurin puute on kuitenkin se, että siinä ei kysytty kansan mielipidettä siitä mihin on investoitava, jotta kulukuurin jälkeen ja rinnalla saadaan aikaan kasvua ja kansamme talous sitä kautta kestävälle pohjalle. Tästä näkökulmasta tutkimustuloksia katsoessa ei voi välttää kevyttä huolestumista. Viidenneksi suosituimmaksi leikkauskohteeksi tulostui innovaatioiden ja yritysten kansainvälistymisen tukeminen. Yliopistojen toimintamenot olivat leikkurisuosituksissa sijalla 8. Kaikkineen kuluryhmiä kyselyssä oli 22.

Huolen aiheuttaa se, että jos mistään taloudessa ollaan yhtä mieltä on se, että Suomen tulevaisuus on (edelleen) korkeassa osaamisessa ja tuotteiden jalostusasteessa, kansainvälistymisessä ja luovissa ratkaisuissa. Näitä ei saavuteta investoimalla ammattikouluihin, kansaneläkkeisiin ja poliisiin. Kyllä kansa tämän tietää, tai sitten ei.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri