torstai 20. lokakuuta 2016

Pitääkö museoammattilaisen brändätä itsensä?

Nykyaika ihailee ajokoiria.

Nykypäivän työelämässä odotukset työntekijöiden suhteen ovat kasvaneet. Henkilökunnan tulee edustaa työpaikkaansa sekä työ- että vapaa-ajalla – nettiajasta puhumattakaan. Pitääkö museoammattilaisenkin miettiä, minkälaisen brändin itsestään rakentaa?


Opiskelin viime keväänä Helsingin yliopistossa promootioviestinnän kurssilla. Opintojen aikana viitattiin usein Aeron Davisin vuonna 2013 julkaistuun teokseen Promotional Cultures, jonka mukaan ihmiset sisäistävät promootion osaksi identiteettiään töissä ja vapaa-ajalla. Self-promotion on nykypäivän työelämässä eräänlainen itsestäänselvyys, jota organisaatiot edellyttävät jokaiselta työntekijältä.

Erityisesti asiantuntijatehtävissä työskenteleviltä toivotaan aktiivista osallistumista oman alan keskusteluun, eikä näkyvyys muillakaan kentillä ole pahitteeksi. Jokaisella viestintään vakavasti suhtautuvalla organisaatiolla on vähintään blogi, johon työntekijät kirjoittavat omaan työnkuvaan liittyviä tekstejä persoonallisella otteella. Moni on omaksunut roolin, jossa työpaikan brändi on kiinteässä yhteydessä omaan profiiliin.

Kaikilta itsensä brändääminen ei kuitenkaan suju yhtä mutkattomasti. Osa haluaa pitää työ- ja vapaa-ajan asiat tiukasti erillään. Joillekuille työntekijälähettilään (engl. employee advocacy) rooli sen sijaan tuntuu sopivan helposti. Oman organisaation asioita jaetaan mielellään, kun taas osa ei halua sotkea vapaa-ajan profiilia työnantajaansa lainkaan.

Monet organisaatiot valitsevat myös keulahahmon, joka esiintyy organisaation nimissä julkisuudessa – mielellään tietyn näköisen ja kokoisen. Näin väitetään ainakin Janne Tienarin ja Susan Meriläisen kirjassa Palvelukseen halutaan ajokoira – Johtajan ulkonäkö ja esiintyminen (Siltala, 2016).

Kirjan mukaan johtajaksi pääsee ajokoira eli 45-vuotias sporttinen, nuorekas ja sopusuhtainen henkilö, joka säteilee kestävyyttä ja elämänhallintaa. Tärkeää on myös viihtyä parrasvaloissa. Vastinparina on mukavuudenhaluinen ja hiukan laiskanpulskea bernhardilainen, joka ajovietin sijaan odottelee tyytyväisenä makupalaa. Bernhardilaisille kirja ei lupaa loistavaa tulevaisuutta, sillä nykyaika ihailee ajokoiria.

Tienarin ja Meriläisen mukaan johtajan tulee näkyä, olla luonteva esiintyjä ja mielellään myös kerätä huomiota. Se lisää painetta rekrytoida johtajia, jotka näyttävät kuvissa hyviltä. Ylipainoisten, liian lyhyiden tai poikkeuksellisen pitkien ei siis kannata vaivautua.

Kirja on kirjoitettu humoristiseen sävyyn, mutta kenties sanomassa on ripaus tottakin. Ainakin kirjan kirjoittajat kokevat, että paineet johtajien ulkomuotoa ja valovoimaisuutta kohtaan ovat kasvaneet merkittävästi.

Itse yllätyin, kun kollega kertoi johtamiseen liittyvältä kurssilta palattuaan kouluttajan ennustuksesta: kymmenen vuoden päästä ajokoiramaisuutta odotetaan kaikilta asiantuntijatehtävissä työskenteleviltä. Ei ehkä vielä kovin ajankohtaista museoalalla, mutta kuka tietää tulevaisuudesta. Ajatus ainakin on kaikkea muuta kuin miellyttävä.

Tuuli Rajavuori
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö

perjantai 14. lokakuuta 2016

Museo, jota ei ole


Museotilastosta on paljon hyötyä, mutta keskiarvomuseota siitä ei kannata rakentaa. Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kertoo nyt mystisestä tilastoharhasta nimeltään keskiarvomuseo.

Museovirasto julkaisi Museotilasto 2015:n teemapäiviensä yhteydessä syyskuun lopulla. Julkaistun Museotilaston ja sen verkkoversion (www.museotilasto.fi) perusteella voi arvioida museoalan tilaa ja sitä, kuinka oma museo menestyy verrokkivertailussa. Museoalan edunvalvonnan ja kehittämisen tehtävissä Museotilasto on tietolähteenä korvaamaton. Ainoa murhe on, että eurooppalaisilla kollegoilla ei vastaavaa tilastoa ole, ja tämä vaikeuttaa kansainvälisen vertailun ja arvioinnin tekemistä.

Suomen museoiden tilanteesta ja kehityksestä saa kuvan, kun tilaston perusteella rakentaa keskiarvomuseon. Tilastointiin liittyy vähintään kaksi yleistä totuutta, joista toinen kuuluu ”valhe, emävalhe, tilasto” ja toinen ”tilastoihin perustuvaa keskiarvoista toimintaa ei koskaan ole”. Molemmat tilastototuudet pitävät osittain paikkansa myös Museotilaston kohdalla.

Emävalheeseen viittaa se, että luonnontieteellisten kokoelmien sisältämien objektien määrä putosi vuodessa yli miljoonalla, vaikka samanaikaisesti kokoelmat karttuivat lähes 40 000 näytteellä. Valokuvakokoelmat puolestaan kasvoivat vuodessa noin 1,5 miljoonalla objektilla, vaikka kartunta jäi alle puoleen miljoonaan. Valokuvakokoelman laajuus ei kuitenkaan vielä saavuttanut lähellekään vuoden 2012 tasoa.

Entäpä sitten keskiarvomuseo? Museon omistaa kunta. Siellä työskentelee 8 henkilöä, ja he tuottavat vuodessa kolme näyttelyä museossa vierailevien 16 935 kävijän iloksi. Kävijöistä 8 870 (52,4 %) kävelee sisään maksamatta pääsymaksua.

Museon kokoelmissa on 16 805 esinettä, jotka karttuvat 150 esineen vuosivauhdilla. Taideteoksia kokoelmissa on 1 230. Ne puolestaan karttuvat 10 teoksen vuosivauhdilla. Luonnontieteellisiä näytteitä kokoelmista löytyy 48 923. Nämä kokoelmat karttuvat vuodessa 117 näytteellä. Valokuvia museon kokoelmissa on 71 297, ja kokoelmat kasvavat 1 355 valokuvalla vuodessa.
            
Museo käyttää vuodessa kulttuuriperinnön tallentamisen, tutkimisen ja esittämisen kustannuksiin 739 104 euroa, joista palkat vievät 44 % eli 324 729 euroa. Kiinteistöjen ylläpitoon menee 247 070 euroa, joka on 33 % koko budjetista. Kokonaisuudessaan nämä kiinteät kulut vievät museon käyttövaroista 77 %.

Toimintaan ja sisältöihin budjetista on käytettävissä 23 %. Tästä kokoelmahankintoihin käytetään rahaa 16 757 euroa (2 % budjetista). Näyttelyjen rakentamiseen käytetään 45 532 euroa (6 %) budjetista ja museon tunnettuutta rakennetaan 11 133 euron budjetilla (2 % kuluista). Hallinnon kuluihin, kuten toimisto-, kone- ja ohjelmistokuluihin käytetään 90 000 euroa eli 13 % raharesursseista.

Museo kattaa 85 % menoistaan avustuksilla (628 238 euroa), joista valtio myöntää 44 %, kunta 33 %, säätiöt 1 % ja muut (mm. EU) 7 %. Palvelutuloilla menoista kuitataan 15 %, joista pääsymaksujen osuus on 6 %, myyntitulojen 6 % ja palvelu- ja muiden tulojen osuus 3 %. Museon toiminnasta innostuneet sponsorit kuittaavat 1 % kuluista 7 391 euron panostuksellaan.

Keskiarvomuseon johtaja on tietenkin keskimääräisen kiinnostunut, mihin suuntaan homma on kehittymässä. Uskoa tulevaan luo se, että julkisen talouden heikosta tilanteesta huolimatta museon budjetti ei ole romahtanut, ja se, että museon käytöstä kertovat tunnusluvut ovat nousussa. Erityisen hienoa talouden näkökulmasta oli se, että kävijämäärän kasvu on ensi kertaa vuosikymmeneen painottumassa maksaviin kävijöihin. Myös kokoelmakartunta näyttää hidastuneen TAKO-työn ja tiukentuvien kokoelmapolitiikkojen ansiosta. Kokoelmatilojen kasvattamisen tarve näyttää hidastuvan.

Huomisen huolta aiheuttaa valtiorahoituksen väheneminen ja se, että valtionavustukset ovat lisääntyvässä määrin riippuvaisia veikkausvoittovaroista. Lisäksi kiinteiden kulujen osuus ei näytä laskevan. Tilanne on menossa huonompaan, sillä kiinteiden kulujen painopiste on siirtymässä palkoista kiinteistökuluihin.

Huolta vähentääkseen keskiarvomuseon johtaja on ottanut lähipäivien to do -listalle poliitikon kutsumisen museoon ja verkostotapaamisen naapurin museonjohtajan kanssa. Lisäksi hän on päättänyt juhlistaa lauantaita lottoamalla.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 7. lokakuuta 2016

Mikä museo on?


Museo on määriteltävä uudelleen, sillä sen rooli yhteiskunnassa on laajentunut. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa nyt museon määritelmästä.

On jo hieman kulunutta todeta, että museoiden toimintaympäristö on nopeassa muutoksessa, mutta näin kuitenkin on. Muutosten seurauksena mm. opetus- ja kulttuuriministeriössä on meneillään useita alan linjauksia pohtivia työryhmiä. Näistä tärkeimmät ovat Museopoliittinen työryhmä ja Valtionosuusuudistuksen asiantuntijaryhmä. Lisäksi opetus- ja kulttuuriministeriö on laatimassa 2020-luvulle ulottuvaa strategiaansa.

Koska toimintaympäristö on muuttunut, työryhmissä on ajauduttu peruskysymyksen äärelle: Mikä museo on? Kysymyksen äärelle ajauduttiin myös pari viikkoa sitten Museoviraston järjestämillä Museoalan teemapäivillä heti viraston pääjohtaja Juhani Kostetin avauspuheenvuorossa.

Museo määritellään usein ICOMin muotoileman määritelmän mukaan: ”Museo on pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.”

Yksimielisyys näyttää olevan siitä, että määritelmä on aikansa elänyt. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole yhteistä käsitystä siitä, mikä uusi ja nykyistä toimivampi museomääritelmä olisi. Tämä on huomattu myös ICOMissa, ja järjestön Suomen-puheenjohtajan Eero Ehannin mukaan Ranskan pääkonttorissa on uudesta määritelmästä pohdinta meneillään.

Uuden museomääritelmän tarpeen aiheuttaa ennen muuta se, että museot ovat entistä merkittävämpiä toimijoita myös muissa kuin kulttuuriperintöön liittyvissä tehtävissä. Yhteiskunta odottaa, että olemme tuottamassa palveluja sosiaalisen, taloudellisen ja koulutuksellisen hyvinvoinnin rakentamiseen. Koska toimintamme on laajenemaan päin, museoiden tehtävää ja määritelmää mietitään myös muualla kuin museoammattilaisten keskuudessa.

Katsotaanpa, kuinka määritelmän laatiminen on edennyt.

Valtionosuusuudistuksessa saamme apua ja vihjettä Sitran konsulteilta. Museopoliittiseen työhön toi viimeksi oman panoksensa hollantilainen konsultti Jasper Visser. Hän esiintyi myös Museoviraston teemapäivillä.

Ulkopuolinen panos museoiden tehtävien ja museomääritelmän pohtimiseen on uudessa tilanteessa tervetullut ja tarpeellinen. Museoalan ulkopuolisten on kuitenkin usein hankala ymmärtää sitä ydintehtävää, jonka toteuttamiseksi museot ovat tähän asti työskennelleet ja vaikuttavuuttaan rakentaneet, eli kokoelmien tallentamista ja tutkimista. Kokoelmatyöhön ja kulttuuriperinnön tallentamiseen liittyvä itseisarvoisuus on väline- ja hyötyajattelun läpäisemille konsulteille vaikea pala purtavaksi.

Tämän vuoksi on enemmän sääntö kuin poikkeus, että he tarjoavat museomäärittelyyn tehtäviä, joilla edistetään yhteisöllisyyttä, lisätään kulttuurien välistä vuoropuhelua, vähennetään eriarvoisuutta ja parannetaan paikkakuntien elinvoimaisuutta. Kovin vähän näissä pöydissä pohditaan sitä, mihin suuntaan kulttuuriperinnön tallentaminen ja tutkiminen on menossa.

Ongelma tuli esiin, kun Museoviraston kehittämisjohtaja Pirjo Hamari kysyi Jasper Visseriltä, miten museot hänen mielestään eroavat teattereista, orkestereista ja muista yhteiskunnallisista toimijoista, joiden tehtävänä myös esimerkiksi vuoropuhelun lisääminen, eroarvoisuuden vähentäminen ja elinvoimaisuuden parantaminen. Vastaus oli, että ainoa ero on museoissa työskentelevät ihmiset. No niinpä. Niin totta kuin tämä onkin, ei tätä tietoa varten olisi tarvinnut osaamista Hollannista asti meille lennättää.

Museomäärittelytalkoisiin on osallistunut viime aikoina myös rockmuusikko Toni Virtanen Apulanta-yhtyeestä. Oman museonsa avajaisissa yhtyeen päämies määritteli muut museot ”kuolleiden asioiden varastoksi”, joista Apulandia eroaa siinä, että se luo uutta ja sykkii elämää. No niinpä. Lienee kuitenkin niin, ettei museomääritelmään kannata lähteä hakemaan uutta ideaa myöskään Lahdesta.

Koska edellisten ajattelijoiden jäljiltä rima on matalalla, uskallan minäkin heittää peliin oman määritelmäni.

Museo on palvelu, joka auttaa asiakkaitaan täyttämään tarpeensa ja velvollisuutensa historian ja kulttuurin tallentamisessa, tutkimisessa ja esittämisessä sekä auttaa heitä taloudellisen ja henkisen hyvinvoinnin tuottamisessa.

Nyt on Sinun vuorosi panna paremmaksi. Rimahan ei putoa, vaikka sen alittaa.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri