Pitääkö museoammattilaisen brändätä itsensä?

Nykyaika ihailee ajokoiria.

Nykypäivän työelämässä odotukset työntekijöiden suhteen ovat kasvaneet. Henkilökunnan tulee edustaa työpaikkaansa sekä työ- että vapaa-ajalla – nettiajasta puhumattakaan. Pitääkö museoammattilaisenkin miettiä, minkälaisen brändin itsestään rakentaa?

Opiskelin viime keväänä Helsingin yliopistossa promootioviestinnän kurssilla. Opintojen aikana viitattiin usein Aeron Davisin vuonna 2013 julkaistuun teokseen Promotional Cultures, jonka mukaan ihmiset sisäistävät promootion osaksi identiteettiään töissä ja vapaa-ajalla. Self-promotion on nykypäivän työelämässä eräänlainen itsestäänselvyys, jota organisaatiot edellyttävät jokaiselta työntekijältä.

Erityisesti asiantuntijatehtävissä työskenteleviltä toivotaan aktiivista osallistumista oman alan keskusteluun, eikä näkyvyys muillakaan kentillä ole pahitteeksi. Jokaisella viestintään vakavasti suhtautuvalla organisaatiolla on vähintään blogi, johon työntekijät kirjoittavat omaan työnkuvaan liittyviä tekstejä persoonallisella otteella. Moni on omaksunut roolin, jossa työpaikan brändi on kiinteässä yhteydessä omaan profiiliin.

Kaikilta itsensä brändääminen ei kuitenkaan suju yhtä mutkattomasti. Osa haluaa pitää työ- ja vapaa-ajan asiat tiukasti erillään. Joillekuille työntekijälähettilään (engl. employee advocacy) rooli sen sijaan tuntuu sopivan helposti. Oman organisaation asioita jaetaan mielellään, kun taas osa ei halua sotkea vapaa-ajan profiilia työnantajaansa lainkaan.

Monet organisaatiot valitsevat myös keulahahmon, joka esiintyy organisaation nimissä julkisuudessa – mielellään tietyn näköisen ja kokoisen. Näin väitetään ainakin Janne Tienarin ja Susan Meriläisen kirjassa Palvelukseen halutaan ajokoira – Johtajan ulkonäkö ja esiintyminen (Siltala, 2016).

Kirjan mukaan johtajaksi pääsee ajokoira eli 45-vuotias sporttinen, nuorekas ja sopusuhtainen henkilö, joka säteilee kestävyyttä ja elämänhallintaa. Tärkeää on myös viihtyä parrasvaloissa. Vastinparina on mukavuudenhaluinen ja hiukan laiskanpulskea bernhardilainen, joka ajovietin sijaan odottelee tyytyväisenä makupalaa. Bernhardilaisille kirja ei lupaa loistavaa tulevaisuutta, sillä nykyaika ihailee ajokoiria.

Tienarin ja Meriläisen mukaan johtajan tulee näkyä, olla luonteva esiintyjä ja mielellään myös kerätä huomiota. Se lisää painetta rekrytoida johtajia, jotka näyttävät kuvissa hyviltä. Ylipainoisten, liian lyhyiden tai poikkeuksellisen pitkien ei siis kannata vaivautua.

Kirja on kirjoitettu humoristiseen sävyyn, mutta kenties sanomassa on ripaus tottakin. Ainakin kirjan kirjoittajat kokevat, että paineet johtajien ulkomuotoa ja valovoimaisuutta kohtaan ovat kasvaneet merkittävästi.

Itse yllätyin, kun kollega kertoi johtamiseen liittyvältä kurssilta palattuaan kouluttajan ennustuksesta: kymmenen vuoden päästä ajokoiramaisuutta odotetaan kaikilta asiantuntijatehtävissä työskenteleviltä. Ei ehkä vielä kovin ajankohtaista museoalalla, mutta kuka tietää tulevaisuudesta. Ajatus ainakin on kaikkea muuta kuin miellyttävä.

Tuuli Rajavuori

Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö