Vain makuasioista voi kiistellä

 "Jos haluaa herättää kiinnostusta, pitää uskaltaa esittää subjektiivinen mielipide",  kirjoittaa pääsihteeri Kimmo Levä.

Forssan museon uuden perusnäyttelyn avajaispaneelia vetänyt museonjohtaja Kati Kivimäki heitti minulle kysymyksen: ”Onko subjektiivinen kiinnostavampaa kuin objektiivinen?” Kysymys oli hyvä. Vastaukseni jäi hieman vaillinaiseksi, joten jatkan sitä nyt blogikirjoituksen muodossa.

Historian tutkijan tai museologian koulutuksen saaneet ovat saaneet rokotuksen subjektiivisuutta vastaan. Heidän tavoitteensa on kertoa ja esittää vain totuus.  Sen kertomiseen ei liity adjektiiveja, koska ne ovat väistämättä subjektiivisia näkemyksiä. Ruma ei ole kaikkien mielestä ruma ja kauneus on katsojan silmässä.

Objektiivisuus edellyttää myös sitä, että katsomme asioita monelta kannalta ja olemme lähdekriittisiä. Asioita esitetään toisaalta ja toisaalta. Ilman viitettä olevat väittämät eivät riitä tiedoksi. Näyttelyiden ja muiden tuotostemme nimet noudattavat objektiivisuuden kaavaa:

Ilmiö ojasta allikkoon vuosina 18XX-19XX

Epäilemättä Kati Kivimäen kysymys liittyi siihen, että myös museoalalla esiintyy entistä enemmän tarvetta subjektiivisemmalle lähestymistavalle. Museoilta odotetaan mielipiteitä ja kannanottoja ajankohtaisiin asioihin – jopa asioiden nostamista yhteiseen keskusteluun. Englantilaisten mielestä museoiden tehtävä on ”change lives”. Museoita myös kritisoidaan näennäisobjektiivisuudesta: vaikka asiat esitetään objektiivisesti, valitaan esitettävät asiat väistämättä subjektiivisesti.

Jos pitää ottaa kantaa, muuttu objektiivinen ote hankalaksi. Kantaaottaessa ei voi olla liikkeellä toisaalta ja toisaalta –asenteella. Asioita on hankala nostaa julkiseen keskusteluun, jos pitää välittömästi ottaa kaikki näkökulmat huomioon ja ymmärtää jokaista osapuolta. Tässä pätee samat säännöt kuin markkinoinnissa: kaikille kaikkea tarkoittaa, että ei oikeastaan kenellekään mitään. Objektiivisuudesta seuraa usein hiljaisuus.

Historian tutkimuksen nimissä julkaistaan muistelmia, elämänkertoja, tarinoita, kronikoita, historiikkeja ja akateemisia tutkimuksia. Luonnollisesti vain akateemisia tutkimuksia pidetään oikeina tutkimuksina, koska ne ovat objektiivisia. Ongelma on, että media ja suuri yleisö näyttävät usein pitävän niitä myös joukon tylsimpinä. Se näkyy julkisuuden määrässä ja myyntiluvuissa.

Hyvä esimerkki liittyy Koneen menestystarinaan. John Simonin vuonna 2010 julkaisema elämänkerta Koneen ruhtinas – Pekka Herlinin elämä ja professori Karl-Erik Michelsenin tänä syksynä julkaisema Kone - perhe, yrittäjyys ja yritys teollisuuden vuosisadalla. Simon kirjoitti 400 sivua ilman viitteitä. Michelsenin kirja on 600 sivua pitkä ja varustettu huolellisilla lähdeviitteillä.

Simonin teos sai aikaan mediamylläkän. Teosta ja siihen liittyviä ihmisiä käsiteltiin kaikissa mahdollisissa lehdissä. Myyntimäärissä se kilpaili tasavertaisesti kaunokirjallisuuden kanssa. Michelsenin kirjasta ei ole julkaisupäivän jälkeen kuulunut mitään, jos silloinkaan. Myyntimääristä en tiedä, mutta ei se näytä ainakaan kirjakauppojen joulutyrkkymyyntipöydillä olevan.

Jos haluaa herättää kiinnostusta, täytyy uskaltaa esittää subjektiivinen mielipide. Vain makuasioista voi kiistellä. Vain kiistely tuo julkisuutta, joka realisoituu mediatilana, lukijoina ja kävijöinä. Kiistätkö tämän?

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri