torstai 6. maaliskuuta 2014

Miksi kaiken luetteloinnin pitäisi olla näin pedanttia?

"Neljän miljoonan esineen luettelointivajetta ei voi purkaa kuin reippaalla pikadigitoinnilla ja poistoilla", kirjoittaa Työväenmuseo Werstaan johtaja Kalle Kallio.



Museo 2015 -hanke julkaisi uudet
luettelointiohjeet helmikuun lopussa. 
Museokokoelmien luettelointi on monissa suomalaisissa museoissa varsinainen pullonkaula. Vuoden 2012 Museotilaston mukaan kulttuurihistoriallisista esineistä reilu kolmannes oli luetteloitu sähköiseen kokoelmanhallintajärjestelmään ja valokuvista joka kahdeksas. Digitaalinen kuva oli vielä harvemmasta. 

Asiakkaat edellyttävät sähköisiä kokoelmatietoja eivätkä museot aina itsekään löydä luetteloimattomia aineistojaan. Valtiokin on panostanut kokoelmien digitointiin erillismäärärahoin, jotta luettelointivajetta saataisiin kurottua umpeen.

Museotilastojen perusteella on voinut seurata sähköisen luetteloinnin ja digitoinnin etenemistä jo viiden vuoden ajan. Vertaamalla vuosien 2007 ja 2012 Museotilastoja huomaa, että museot ovat luetteloineet viidessä vuodessa noin 800 000 esineen ja yli miljoonan valokuvan tiedot. 

Luvut tuntuvat suurilta, mutta museoiden kokoelmat ovat kasvaneet vielä enemmän: 1,2 miljoonalla esineellä ja 3,6 miljoonalla valokuvalla. Museoalan luettelointivaje on kasvanut vuosittain noin 80 000 esineellä ja puolella miljoonalla valokuvalla. Museoilla on siis enemmän tekemätöntä luettelointityötä edessä kuin oli vielä vuonna 2007.


Näinhän tässä ei pitänyt käydä. Museoalalla on koko 2000-luvun ollut yhteisymmärrys siitä, miten kokoelmia kartutetaan harkitusti ja valikoiden. Uusi aineisto pitäisi luetteloida heti ja takautuvalla luetteloinnilla nostetaan digitointiasteet ylös. 

Vaikka valokuvakokoelmien kattava digitointi ja kuvakohtainen luettelointi tuntuvat näillä kuvamäärillä utopialta, esinekokoelmien osalta näin ei pitäisi olla – luetteloimaton esine vie vain kallista varastotilaa, siitä ei tiedetä mitään eikä sitä osata käyttää. Museokohtaisia eroja on toki paljon, mutta luvut kertovat, että alalla puhutaan yhtä ja tehdään toista.

Työprosesseja kyseenalaistamalla kokoelmatyön tuottavuutta voisi kuitenkin nostaa. Keskimäärin yhden minuutin nopeampi luettelointi vapauttaisi noin viisi lisähenkilötyövuotta luettelointiin. Asiakkaiden näkökulmasta se mahdollistaisi karkeasti arvioiden 10 000 digitoitua esinettä tai 20 000 valokuvaa enemmän vuodessa (jos oletamme, että yhden esineen digitoi keskimäärin tunnissa ja kuvan puolessa tunnissa). 

Luettelointiprosessia pitäisi nopeuttaa kahdeksalla minuutilla, että museokokoelmiin vuoden aikana karttuneet esineet saataisiin digitoitua ja enemmän, jos takautuvaa luettelointia halutaan edistää.

Mikäli tuottavuutta ei onnistuta nostamaan, tarvittaisiin luettelointivajeen kuromiseen aika paljon lisärahoitusta. Vuosien 2007–2012 luettelointivauhdilla digitointirahaa olisi pitänyt olla puolitoista miljoonaa euroa enemmän vuodessa, että edes esinekokoelmien vuosittainen kartunta olisi saatu luetteloitua. Vasta sitä suuremmilla summilla olisi takautuva luettelointikin edistynyt. Tässä taloustilanteessa tuntuu siltä, että museoiden on pakko kehittää työtapojaan, jos luettelointivaje halutaan kuriin.


Helmikuun lopussa Museo 2015 -hanke julkaisi uudet luettelointiohjeet, joiden voisi toivoa parantavan kokoelmatyön tuottavuutta. Olisiko siellä uusia vinkkejä kokoelmien nopeampaan ja tehokkaampaan luettelointiin?

Luettelointiohjeissa on paljon hyvää. Ennen muuta ne luovat selvät säännöt tietojen merkitsemiselle: esimerkiksi esineen mitat tulisi ilmoittaa samalla tavalla kaikissa maan museoissa. Brittiläiseen SPECTRUM-standardiin perustuvia ohjeita on yli 500, joten jokaiseen kysymykseen tuntuu vastaus löytyvän. 

Ohjeen massivisuuteen liittyy toisaalta myös sen heikkous: merkitysten purkaminen pieniin osiin johtaa siihen, että luetteloijan täytyy yksittäistä objektia luetteloidessaan vastata todella moneen kysymykseen. Työ alkaa näin väistämättä hidastua ja tuottavuus kärsii.

Meille nopean luetteloinnin ystäville on kuitenkin laadittu ohjeet vähimmäistiedoista. Mutta näitäkin on peräti 36 kappaletta – enemmän kuin perinteisiin pahvikortteihin edes mahtui. Monissa pätevissä järjestelmissä ei ole näin montaa kenttää edes käytössä.

Minä en oikein ymmärrä, miksi kaiken luetteloinnin pitäisi olla näin pedanttia. 

Samat vähimmäistiedot eivät ole oleellisia jokaisen esineen, valokuvan tai kokoelman kannalta: esimerkiksi kahvikupin halkaisijalla, matkapuhelimen materiaalilla, postimerkin omistushistorialla tai takavuosina kokoelmiin päätyneen valokuvan hankintaperusteilla ei usein ole sellaista merkitystä, että sitä kannattaisi selvittää. Vaikuttavuuden ja asiakkaiden näkökulmasta olisi monesti fiksumpaa käyttää aika seuraavaan objektiin ja luettelointivajeen kuromiseen.

Luettelointiohjeet ovat kovin kunnianhimoiset ja niistä huokuu luetteloinnin laatutason eikä määrän korostaminen. Jo vähimmäistasolla tehtävä luettelointi edellyttää syvällistä perehtymistä luetteloitavaan aihepiiriin, yksittäisen objektin kulttuurihistoriaan ja kokoelmahistoriaan. Kuitenkin digitointityötä tehdään paljolti työllistämisprojektien, harjoittelijoiden ja vapaaehtoisten voimin. 

Vähimmäistiedot pitäisi kai asettaa sellaiselle tasolle, että maallikonkin voi opettaa niillä luetteloimaan. Parhaiden asiantuntijoiden työaikaa pitäisi sitten kohdentaa tietojen valikoivaan täydentämiseen ja avainobjektien perusteelliseen tutkimusluettelointiin. Neljän miljoonan esineen luettelointivajetta ei voi purkaa kuin reippaalla pikadigitoinnilla ja poistoilla.



Oma vaikutelmani on se, että konservatiivinen SPECTRUM-standardi ja siitä johdettu luettelointiohje palvelevat parhaiten niitä harvoja museoita, joilla on rajallinen mutta hyvin luetteloitu kokoelma sekä jo entuudestaan raskassoutuinen ohjelma käytössä. Museot, jotka taas painivat suurten luetteloimattomien kokoelmien kanssa, joutuvat miettimään uudenlaisia työtapoja ja kyseenalaistamaan perinteisiä työprosesseja. 

Mitä asioita halutaan luetteloida ja missä kohtaa tingitään luetteloinnin laadusta? Tämä voi tarkoittaa esineen fyysisen kuvailun, mittaamisen, taustoittamisen tai hankintatietojen karsintaa, objektien eräkohtaista luettelointia, työnkulun hiomista ja erilaisia luovia tapoja nopeuttaa prosesseja. Vähimmäisohjeista on uskoakseni pakko tinkiä, ettei luettelointivaje enää kasva.

Kaipaan uuden sukupolven ohjelmia – nykyiset kokoelmajärjestelmäthän ovat pohjimmiltaan perinteisten pahvikortistojen sähköistettyjä versioita. Objektikohtainen kortistointimme on osoittautunut liian hitaaksi työtavaksi, kun edes viimeisen viiden vuoden aikana emme ole museoalana pystyneet luetteloimaan vuosittaista kartuntaamme.

Itse uskon siihen, että luetteloinnin työtavat tulevat vielä muuttumaan rajusti. Voisiko kone joskus hoitaa mekaanisen kirjaamisen luetteloijan keskittyessä merkitysten tuottamiseen? Luetteloinnin ytimessä voisi tulevaisuudessa olla museo-objektien kiinnittäminen ilmiöihin, aikakausiin, paikkoihin tai tarinoihin – ja näitä kytköksiä rakennettaisiin yhdessä meidän asiakkaiden kanssa.


Kalle Kallio 
Kirjoittaja on Suomen museoliiton varapuheenjohtaja,
joka työskentelee museonjohtajana Työväenmuseo Werstaalla.



14 kommenttia:

  1. Kalle Kallion näkökulma Museoiden luettelointiohjeesta on hyvin perusteltu ja ymmärrettävä. Tervetullut se myös on. Samassa joukkueessa tässä ollaan kokoelmista huolehtimassa. Tällaisten puheenvuorojen ansioista luettelointikäytännöt kehittyvät, niin museokohtaisesti kuin yhteisestikin. Nimittäin kyse on jatkuvasta prosessista; luettelointiohjekin elää ja kehittyy edelleen, siitäkin huolimatta, että sitä valmisteltiin kahden vuoden ajan huippuammattilaisten muodostamassa luettelointityöryhmässä yli sadan asiantuntijan osallistuessa kaikille avoimeen kommentointiin. Eikä mitään ei ole kirjoitettu kiveen, pakkoja ei ole. Kyse on ohjeesta, jota kukin toteuttaa tarpeidensa, mahdollisuuksiensa ja tietysti käsillä olevan kohteen mukaisesti. Emme halua aiheuttaa kenellekään rimakauhua! Kuten Kalle kirjoittaa, vähäisin tiedoin luetteloitu esine on parempi kuin ei luettelointia ollenkaan.

    Mutta silti, Museo 2015 -hankkeessa rohkaisemme pedanttiin luettelointiin, joka tuottaa laadukasta ja yhtenäistä ja yhteismitallista luettelointitietoa. Siten varmistetaan tiedon säilyvyys kokoelmahallintajärjestelmistä tai niiden muutoksista riippumatta ja edistetään kokoelmia avautumista suuren yleisön suuntaan kotimaisten ja kansainvälisten portaalien kautta. Hyväntahtoisesti varoitamme pikaluetteloinneista, joiden täydennysaikomukset jäävät helposti toteutumatta pöydän tulviessa uusista esineistä ja näyttelyiden ja muiden museoiden perustehtävien viedessä resursseja. Rohkaisemme kirjaamaan kaikki mahdolliset tiedot silloin kun esine on käsillä, ennen kuin se menee varastoon, josta se ei luultavasti kovin äkkiä tule takaisin tarkasteltavaksi.

    Ei se niin työlästä ole. Ohjeissa on satoja tietoja, joista yksikään kohde ei tarvitse kaikkia, ja joista monet voitaisiin hoitaa järjestelmissä alasvetovalikoista klikkailemalla. Mitä Kallen kyseenalaistamaan mittaamiseen tulee, en voi kyllin korostaa sen tärkeyttä monien esinetyyppien kohdalla. Arkeologisten löytöjen kohdalla esimerkiksi mitat ovat olennaisia fragmenttien tunnistamisessa toisistaan. Kokemusta on. Mitat ovat olennaisia näyttelyiden suunnittelussa ja konservaattoritkin niitä tarvitsevat esineiden pakkauksia, kuljetuksia ja varastointia varten. Hyvä kuva tosiaan vähentää esineen mittaamisen ja sanallisen kuvailun tarvetta, mutta hyvän kuvan ottaminen vaatii osaamista, kalustoa, studion ja aikaa. Miten pitkälle nopeasti otettu tunnistekuva riittää?

    Olisiko luettelointivajeen kiinnisaamisessa apua suurempia kokonaisuuksien pedantista luetteloinnista? Aina ei ole järkevää mennä luetteloinnissa yksittäisen objektin tasolle – hierarkkinen luettelointi nopeuttaa prosessina ja hyvin tehtynä mahdollistaa myös yksittäisten objektien löytymisen.

    Luetteloinnin vähimmäistiedot ovat tarkoituksellakin kattavat. Minimiluetteloinnin tulee olla sellaista, että niilläkin tiedoilla pärjätään, sillä paluumahdollisuutta ei välttämättä ihan heti tule. Luettelointityöryhmä keskusteli pitkään ja hartaasti vähimmäistietojen merkityksestä. Ryhmän mukaan ”Luetteloinnin vähimmäistiedot ovat ne luettelointitiedot, jotka objektista vähintään tulisi merkitä luetteloitaessa kokoelmahallintajärjestelmään. Luetteloinnin vähimmäistietojen avulla tallennetaan keskeiset tiedot objektin sisältämästä kulttuuriperinnöstä ja sen merkityksestä. Vähimmäistietojen avulla objekti on hallittavissa, tunnistettavissa ja erotettavissa muista objekteista.”

    Emme kyseenalaista vanhoja käytäntöjä, emmekä muualla käytössä olevia ohjeistuksia. Tulevia innovaatiotakaan emme sulje pois. Joukkoistamisen mahdollisuuksiin esimerkiksi hankkeessa on suhtauduttu avoimesti, kts Satu Savian PS –blogikirjoitus 17.7.2012. http://museoliitto.blogspot.fi/2012/07/joukkojen-viisaus.html

    Tässä hankkeessa edistämme laadukasta luettelointia. Jotakin muuta olisi pikaluettelointiohjeistus, jollaisia luultavasti kehittyykin museokohtaisesti käytäntöjen kehittyessä ja resurssien paineessa. Keskustelu jatkukoon luetteloinnista, joka on yksi perustehtävistämme ja suuri ilomme, ei riippakivi tai välttämätön paha.

    Projektipäällikkö Eero Ehanti, Museo 2015

    VastaaPoista
  2. Kiitos Eero Ehannille, että keskustelu on lähtenyt käyntiin. Toivottavasti kokoelmaihmiset lähtevät mukaan kommentoimaan!

    Kirjoitukseni lähti havainnosta, että museot nykyisellä rahoituksella ja toimintatavoillaan eivät pysty luetteloimaan kokoelmiaan. Tietääkseni lukuja luettelointivajeesta ei ole aiemmin missään julkaistu. Tilastojen kanssa on mielestäni ristiriidassa se, että kokoelmatyön tärkein kehittämishanke kannustaa vain entistä yksityiskohtaisempaan ja hitaampaan luettelointiin.

    Ehanti argumentoi pedantin luetteloinnin puolesta sillä, että luettelointitiedon tulisi olla yhtenäistä ja yhteismitallista – tämä varmistaa tiedon säilyvyyden ja edistää kokoelmien avautumista yleisön suuntaan. Tärkeitä näkökulmia, jotka eivät tosin liity kritiikkiini. Eihän nopea luettelointi tarkoita sitä, että tiedot merkittäisiin yhteismitattomasti tai epäyhtenäisesti – kaikkea mahdollista ei vain kirjata tunnistusluetteloinnin yhteydessä. Se, mitä kirjataan, kirjataan kestävällä tavalla. Tietojen täydentäminen on kuitenkin tätä päivää. Yleisön näkökulma on tärkeä, mutta juuri siinä tasapainoillaan laadun ja määrän välillä. Itse uskon, että yleisö toivoisi ensisijaisesti enemmän museoaineistoja verkkoon.

    Voidaan keksiä lukemattomia esimerkkejä siitä, mitkä tiedot pitää kirjata heti luetteloitaessa ylös (ja kuinka tässä on joskus tyritty), mutta ihan vastaavasti tietokantoihin on naputeltu aikaa vieneitä näennäisyyksiäkin. Pidän itse listaa vähimmäistiedoista liian kategorisena. Tietoja tarvitaan joskus listan ulkopuolelta, joskus osa vähimmäistiedoista voitaisiin jättää kirjaamattakin. Hyvä ja nopea, perustason tunnistusluettelointi elää aina objektin, kokoelman ja museon mukaan. Nykyinen vähimmäistietojen lista tekee vääryyttä tälle moninaisuudelle.

    Ehanti varoittaa museoita pikaluetteloinneista, mikä tilastotietojen perusteella ei ainakaan auta pysäyttämään luetteloimattomien aineistojen kasvua. Onko meillä varaa kuvitella, että hyväntahtoiset rahoittajat todella kattavat ne kustannukset, jotka syntyvät itsellemme asettelemista uusista standardeista? Neljän miljoonan digitoimattoman esineen luetteloiminen tulee näillä standardeilla maksamaan todella paljon ja kestämään pienen ikuisuuden. Moni museo laskee, miten toimittaisiin toisin.

    Vai onko se nyt vain niin, että museokenttä on tässä kysymyksessä jakautunut niihin museoihin ja museoammattilaisiin, jotka pyrkivät täydelliseen luettelointitietoon ja niihin, jotka yrittävät saada kokoelmansa haltuun hyväksymällä myös vajavaiset tiedot? Eikö olisi vain fiksua, jos yhteiset ohjeet huomioisivat nämä erilaiset filosofiat?

    Ehannin mainitsema hierarkkinen luettelointi on todellakin yksi kannatettava tapa nopeuttaa työtä, mutta onko suurempien erien luettelointi ristiriidassa itse ohjeiden kanssa? Vähimmäistietojen kohdalla puhutaan siitä, että ne kohdistuvat yksittäiseen objektiin. Lausetta ”luetteloinnin vähimmäistiedot ovat ne luettelointitiedot, jotka objektista vähintään tulisi merkitä luetteloitaessa kokoelmahallintajärjestelmään” ei kai voi ymmärtää tarkoittavan muuta kuin yksittäistä esinettä, teosta tai valokuvaa. Myös suurin osa vähimmäistiedoista on sellaisia, että niitä ei voi yleensä eräkohtaisesti antaa. Jos olen ymmärtänyt ohjeen väärin, olisiko tässä kohtaa syytä tarkistaa sanamuotoja?

    Suuri osa museoiden kokoelmista on jo tälläkin hetkellä kovin puutteellisesti luetteloituja, eivätkä vastaa uusia standardeja. Harmi juttu, mutta resurssit eivät ole ennenkään riittäneet kattavaan huippuluettelointiin. Minun nähdäkseni tässä tilanteessa olisi järkevää trimmata vähimmäisvaatimukset alhaisemmalle tasolle, eikä yrittää nostaa rimaa ja kustannuksia. Jonkinlaisena osviittana voisi pitää vaikkapa vanhoja Suomen museot onlinen minimitietoja. Kyse on kuitenkin vähimmäistasosta. Jos ohje jää vain pedanttien käyttöön, siitä tuskin tulee museokenttää yhdistävää standardia. Vaikka ketään ei voi pakottaa ohjetta noudattamaan, kai sitäkin kannattaisi miettiä, miten mahdollisimman moni saataisiin siihen mukaan?

    Kalle Kallio

    VastaaPoista
  3. Eero Ehannin peustelut kokoelmien huolellisen luetteloinnin puolesta ovat hyvin perustellut toisin kuin Kalle Kallion vastaan vänkääminen. Kalle Kallio voisi mennä itseensä ja olla haalimatta kokoelmia Työväen museoon, jos niitä ei pystytä luetteloimaan kunnolla. Elämähän jatkuu meidän jälkeemmekin! Toivottavasti.

    VastaaPoista
  4. No, hoh-hoijaa. Vertasin edellä vuosien 2007-2012 Museotilastoja. Tuona aikana Työväenmuseo Werstaan kokoelmat karttuivat 2435 esineellä ja 4071 valokuvalla (jos ei huomioda Kuurojen museota ja Lenin-museota, jotka eivät kuuluneet meidän organisaatioon tuolloin), mutta digitointi eteni 6538 esineellä ja 24081 valokuvalla. Tuosta voi jokainen ihan itse laskea, että Museotilaston luettelointivaje kasvoi muissa museoissa. Werstas on yrittänyt kuroa sitä umpeen ja työ jatkuu yhä. Olen huolissani koko museoalasta. Pysyttäisiinkö siis asiassa, eikä valuttaisi epäoleellisuuksiin, jooko?

    VastaaPoista
  5. Kalle on huolissaan luetteloinnin hidastumisesta standardin käyttämisen myötä. Mutta eivät standardit luettelointia hidasta. Päinvastoin. Standardointi avaa tien pidemmälle menevään työn tehostamiseen. Hyvä esimerkki löytyy läheltä: kirjastolaitos. Kirjastojen luetteloinnin toimivuuden takana on juurikin standardointi, jota erityisesti Yhdysvalloissa alettiin kehittää pontevasti jo 60-70-luvuilla. Heidän aikaansaannoksensa ovat levinneet käyttöön myös muualle maailmaan. Menitpä Espoon, Juupajoen tai Lieksan kirjastoon, aina löytyy aineisto. Miksei museoissa ole näin? Me kaikki tiedämme, miten vaikeaa on löytää tietoa museokokoelmista, kun käytetyt nimitykset, ajanmääreet tai asiasanoitukset eivät ole yhteismitallisia ja tietoa hakiessa täytyy arpoa millä logiikalla luettelointitieto on tuotettu. Viime kädessä standardoinnin puute vaikeuttaa siis tiedon hakua ja järjestämistä.

    Palataksemme kirjastoihin, tuskinpa kukaan voi sanoa, että kirjastojen luettelointi on tehotonta ja hidasta, koska he joutuvat käyttämään luettelointiohjeita (varsin runsaita sellaisia) ja –standardeja. Standardointi mahdollistaa myös keskitetyn luetteloinnin. Voisimmeko kirjastojen tapaan nopeuttaa luettelointiamme ja saada osan luettelointitiedoistamme toisiltamme? Sen sijaan, että kirjaisimme jokaisessa museossa C.G. Mannerheimin biografian, atraimen tai röntgen-laitteen käyttötiedot ja harvinaisen kuvatyypin valmistustiedot, voisimmeko hyötyä toisistamme kirjastomaailman tapaan ja käyttää jossain kerran laadukkaasti ja standardin mukaisesti kirjattua tietoa myös omissa kokoelmissamme hyödyksi? Tämä on mahdollista, kun tiedot tuotetaan kaikkialla samaan tapaan, samoja ohjeita noudattaen.

    Blogissa käyty keskustelu kaipaa muutaman väärinkäsityksen korjaamisen:
    Kommentissaan Kallio kysyy, onko suurempien erien luettelointi ristiriidassa ohjeen kanssa. Ei ole, sillä kuten ohjeessa sanotaan, ohjeet ovat sovellettavissa sekä yksittäisen objektin että objektiryhmän luettelointiin, museon tarpeen mukaan. Ohjeen sanastossa objekti on määritelty tarkoittamaan yhtä tai useampaa museon kokoelmiin kuuluvaa osaa. Samoin siis vähimmäistiedot ovat tarkoitettu sekä yksittäisille objekteille että objektiryhmille. Vähimmäistietojen osalta tämä tieto ei tulle esiin tarpeeksi selvästi, joten lienee paikallaan täsmentää asiaa. Kiitos siis tämän esiin tuomisesta.

    SPECTRUMissa vähimmäistietoja on alle kymmenen. Standardia ei siis voi syyttää minimitietojen runsaudesta. Vähimmäistiedot ovat työryhmän ja kommenttiryhmän työn tulosta. Ja kuten ohjeen johdannossa sanotaan, museot päättävät itse, mitä tietoja tallentavat.

    Vähimmäistiedoista iso osa on tietoa, joka kirjataan jo nyt minimi- tai tunnisteluetteloinnissa. Kaikkia tietoja ei myöskään tarvitse kirjata erikseen jokaiselle yksittäiselle objektille. Esimerkiksi samaan hankintaan kuuluvien objektien hankinta- ja osa tunnistetiedoista voidaan kirjata kaikille samanaikaisesti yhden kerran (mikäli kokoelmahallintajärjestelmä on toimiva). Vähimmäistietojen esittelyssä opastetaan kirjaamaan ne tiedot, jotka objektista on olemassa. Yhteenkuuluvia objekteja ei aina ole, kuten ei merkintöjäkään. Kaikista objekteista ei ole keruu- ja kaivaustietoja ja toisaalta muutoshistorian pitäisi puolestaan tallentua järjestelmään automaattisesti. Taidemuseolle jokin vähimmäistieto voi olla tärkeämpi kuin kulttuurihistorialliselle museolle – ja päinvastoin.

    www.luettelointiohje.fi –sivun palauteboksin kautta tai museo2015@nba.fi sähköpostiin otamme erittäin mielellä kommentteja sekä vähimmäistiedoista että Museoiden luettelointiohjeen luettelointiohjeista. Miten teemme ohjeesta entistä paremman? Museoiden luettelointiohjeen ensisijainen tarkoitus on yhtenäistää luettelointitietoja – tehtiinpä museossa minkä tasoista luettelointia tahansa, tärkeää on tehdä se ohjeita noudattamalla. Tästä olemme varmaan kaikki samaa mieltä.

    Luettelointityöryhmän jäsenet: Leena Furu, Tiina Paavola, Elina Standertskjöld, Antti Metsänkylä, Sari Kainulainen, Maritta Mellais, Leila Issakainen, Mari Termonen, Kari Hintsala, Pekka Kankkunen, Hannu Häkkinen

    VastaaPoista
  6. Kiitokset luettelointityöryhmälle selventävästä ja mielenkiintoista lisätietoa sisältävästä vastauksesta! Jatkan vielä lyhyesti, vaikka jotkut lukijat voivat kokea tämän jankkaavana. Jos tätä nyt ylipäätään enää luetaan missään muualla kuin Museo2015-piireissä.

    Museoilla on varmasti opittavaa kirjastoilta, mutta en usko, että nämä mahdollisuudet lähitulevaisuudessa ratkaisevasti auttaisivat itse asiassa, eli neljän miljoonan esineen luettelointivajeen kuromisessa. Suurin ero kirjastojen ja museoiden välillä on kuitenkin se, että museot keskittyvät ainutlaatuisiin objekteihin – kirjaston hyllyissä on samat jaritervot. Jos sama massatuotettu esine löytyy toisesta suomalaisesta museosta, sitä ei välttämättä kannata edes luetteloida vaan pikemminkin jättää duplikaattien kerääminen sikseen. Mutta kaikki keinot vajeen kuromiseksi ovat toki tarpeen!

    En ole kirjoituksessani kritisoinut standardisaatiota sinänsä vaan olen pitänyt vähimmäistietojen listaa liian kategorisena, laajana ja luettelointia hidastavana suomalaiseen museotodellisuuteen. Nyt luettelointiryhmän vastauksessa kerrotaan, että lista onkin puhtaasti kotimainen ja SPECTRUM-standardissa vähimmäistietoja on alle kymmenen. Hupsis. Tämän jälkeen en voi kuin ihmetellä, miksi määrä on meillä moninkertaistettu 36 vähimmäistietoon, vaikka suomalaisten museoiden luettelointi laahaa pahasti jäljessä eikä kaipaa lisää hidasteita. Mitkä oikein olivat ne kansalliset syyt, joiden takia vähimmäisvaatimuksissa poikettiinkin kansainvälisestä standardista? Miksi juuri tässä kohtaa SPECTRUM-standardiin ei sitten luotettu?

    Nähdäkseni tyylikäs ratkaisu olisi palauttaa minimitiedot sinne SPECTRUM-standardin tasolle sen sijaan, että museoita ohjeistellaan valitsemaan itse, miten he haluavat ohjetta käyttää. Toimiva ohje on kai sellainen, jota myös noudatetaan. Vähintään pitäisi kertoa, mitkä sitten ovat ne kansainvälisen standardin mukaiset vähimmäistiedot, eikä antaa käyttäjille virheellistä mielikuvaa, että nykyinen vähimmäislistaus olisi jonkin kansainvälisen standardin mukainen. Jos SPECTRUM-standardi mahdollistaa pikadigitoinnin, miksi tässä luettelointivajeesta kärsivässä maassa siihen suhtaudutaan niin torjuvasti?

    Kalle Kallio

    VastaaPoista
  7. Kyllä tätä ketjua luetaan muuallakin kuin museo 2015 -piireissä.

    Mielenkiintoista keskustelua luetteloinnin tavoitteista! Hierarkkinen luettelointi voisi ratkaista ainakin valokuva-aineistojen kohdalla laadukkaan ja lukumäärältään runsaan luetteloinnin ristiriidan. Mallia vain arkistoista luetteloinnissa ja muutenkin aineiston kokoamisessa selkeiksi, loogisiksi kokonaisuuksiksi joita voidaan luetteloida ryhminä.

    Kyseenalaistaisin kuitenkin luettelointivajeen ongelmallisuuden. Miksi museoiden pitäisi nyt alkaa syytämään suuria luettelointimääriä nettiin? Onko kansalaisten tarpeet kasvaneet tämän asian suhteen jotenkin räjähdysmäisesti? Jos laadukkaasta ja hitaasta luetteloinnista ei haluta luopua, niin voisiko luettelointivajetta pienentää esinepoistoilla ja päällekkäisten kokoelmien karsimisella? Tämä vaatisi tiivistä museosektorin sisäistä yhteistyötä. Kaiken kaikkiaan, millainen ongelma luettelointivaje oikeastaan on ja mitä asioita kevyt ja nopea luettelointi ratkaisee?

    VastaaPoista
  8. Tätä verkkaista keskustelua on käyty kohta kaksi viikkoa ja luettelointiohjeen julkistamisesta tulee samalla kolme viikkoa. Olen seurannut keskustelua hieman hämmentyneenä. Ensimmäinen hämmennyksen aihe on se, miksi Kalle vasta nyt puutut luettelointiohjeeseen? Museo 2015 -hankkeen luettelointityöryhmä työskenteli kaksi vuotta ja koko sen ajan sen kommenttiryhmä oli avoin kaikille kiinnostuneille museoammattilaisille. Sinulla olisi ollut oiva tilaisuus kommentoida oudoksumiasi asioita matkan varrella ja pyrkiä vaikuttamaan niihin haluamallasi tavalla. Aika monet tekivät niin, ja luettelointiohjeissa näkyy laajemman piirin näkemykset kuin vain työryhmän jäsenten. Jälkeenpäin on helppo ruveta ampumaan toisten tekemää valmista työtä, mutta tässä tapauksessa, Kalle, se ei mielestäni ole kovin reilu tapa toimia.
    Luetteloinnin vähimmäistiedoista on puhuttu jo kyllästymiseen asti, mutta ei voi olla ihmettelemättä sitä, että nimenomaan museonjohtaja-tittelillä varustettu museoammattilainen näkee luetteloinnin museoissa ongelmallisena pullonkaulana muulle toiminnalle sekä työvoimaa ja muita resursseja tuhlaavana toimintona. Ja kuitenkin puhutaan aivan keskeisestä museotyöstä, joka toimii pohjana kaikelle muulle (näyttelyt, tutkimus, museopedagogiikka). Aika surullista, että tällaiseen kahtiajakoon on päädytty. Vaikea on kuvitella, että esim. kirjastonjohtaja suomisi alaisiaan siitä, että nämä luetteloivat liian pikkutarkasti… Ilmiö on kyllä ajalle tyypillinen museomaailmassa: museoita ylläpitävien tahojen silmissä kaikki ulospäin näkyvä on hienoa ja trendikästä ja kaikin puolin tukemisen arvoista. Kokoelmatyö sen sijaan nähdään tylsänä näpertelynä, joka on vain välttämätön paha – parasta olisi, jos siitä päästäisiin kokonaan eroon. Kallistakin se on. Joskus takavuosina oli tapana sanoa, että kokoelmat ovat museotyön kivijalka. Niiden arvostuksesta, tai siis arvostamattomuudesta, tässäkin keskustelussa on pitkälti kyse. Mutta ilman kokoelmia museo ei ole museo. Tuottamalla erilaista vapaa-ajan viihdykettä – tai sivistystäkin – yleisölle, se ei poikkea lukemattomista muista kulttuurialan toimijoista oikeastaan muulla tavoin kuin kokoelmiensa kautta. Vasta systemaattisesti kartutetut ja hyvin hoidetut kokoelmat luovat pohjan museoiden laadukkaalle yleisötyölle. Museotyössä on ja täytyy olla monia eri osa-alueita, mutta kokoelmatyö on kaiken perusta. Jos museolla on suuri osa kokoelmista jäänyt luetteloimatta tai luetteloitu pinnallisesti, se on tavallaan museon oma vika, tai ainakin sen tahon, joka päättää miten käyttövarat museossa kohdennetaan. Korkeatasoinen museo hoitaa kokoelmansa korkeatasoisesti. Yksityiskohtaiset luettelointiohjeet palvelevat tätä tarkoitusta pyrkiessään tarjoamaan museoille työvälineen luetteloinnin hoitamiseksi paitsi huolellisesti myös koko maassa yhtenäisten käytäntöjen mukaisesti.
    Antti Metsänkylä
    Amanuenssi, Suomen kansallismuseo,
    Museo 2015 -luettelointityöryhmän jäsen

    VastaaPoista
  9. Taisinpa itsekin aikanaan kiinnittää huomiota luettelointiohjeen perusteellisuuteen ohjeen kommenttiryhmän jäsenenä, joten esitän joitakin hajakommentteja.

    Ensi silmäyksellä ohjeistettu informaatiomäärä vaikuttaa hurjalta. Itse kuitenkin miellän Museo 2015 -hankkeen tuottaman luettelointiohjeen jonkinlaisena metaohjeena, joka vaatii paljon soveltamista jo eri tietojärjestelmien vuoksi. Se ei siis ole suoraan käytettävissä oleva rautalankaohje, jonka voisi lyödä tilapäistyöntekijän käteen ensimmäisenä työpäivänä. Ohje vaatii paneutumista ammatti-ihmiseltäkin ja siksi ohjeeseen liittyvien koulutusten läpäisevyys museokentällä ja onnistunut toteutus ovat erittäin tärkeitä (vähän painetta kouluttajille…). Luettelointiohjeen ja määräaikaisluetteloijan (jos sellaista on pakko käyttää) väliin tarvitaan ehdottomasti kokenut luetteloija, joka tietää, mistä oikoa ja soveltaa. Pahoin pelkään, että itse kukin meistä kokoelmavastaavista on joskus muiden kiireiden vuoksi laiminlyönyt kunnollista perehdytystä.

    Oman näppituntumani mukaan uusien esineobjektien luettelointivaje ei ole niin suuri ongelma monissa museoissa kuin vanhojen, pikaisesti tilapäistyövoimalla luetteloitujen kokoelmien yhteismitaton ja vajavainen informaatio. Kokemukseni mukaan on ajankäytöllisesti tehokkaampaa täyttää 36 vähimmäistietoa kerralla kuin esim. kirjata vain 10 tietoa nyt ja ruveta hamassa tulevaisuudessa (siis ei koskaan) sitten täydentämään tietueita jälkikäteen. Näin siksi, että lähes kaikki listan vähimmäistiedoista ovat varsin mekaanisesti täytettäviä, tuskin mistään esineestä on olemassa joka ikistä tietoa ja monet niistä jo elinkaarensa loppupuolella oleva museotietojärjestelmäkin generoi automaattisesti tai antaa valmiin vaihtoehdon vetovalikosta. Täydentävässä luetteloinnissa voidaan sitten lisätä esim. joukkoistamisen seurauksena saatua paikkatietoa tai muuta detaljitasolle menevää tietoa.

    Mitä informaation pilkkomiseen tulee, se on nähdäkseni välttämätöntä, jotta ohje olisi yleispätevä. Pilkkomisen vaikutus luettelointinopeuteen on taas tietojärjestelmäkohtaista. Onhan se työlästä ja heikentää luettavuutta, mutta kahden konversion kokemuksella sanoisin, että mitä enemmän tietoa on yhdistelty samaan kenttään, sitä epätoivoisemmaksi konversion tekeminen käy. Ja sehän odottaa aina nurkan takana…

    Luettelointityötä kannattaa aina ilman muuta rationalisoida, mutta varsin mekaanisesti täytettävien kenttien lukumäärän sijasta väittäisin isojen aikasyöppöjen löytyvän esineluetteloinnissa muualta: esinenumerointi, valokuvaus / skannaus, kuvankäsittely, esinesiirrot ja pakkaus esimerkkeinä. Siinä puhutaan yhden tai muutaman minuutin sijasta jo selvästi suuremmista aikamääristä / objekti. Jos nuo ovat kunnossa, sitten voi ruveta hiomaan minuuttia pois vähimmäistietojen karsimisella. Itse etsisin em. luettelointirationalisointien lisäksi ratkaisuja poistoista ja kartunnan määrätietoisemmasta rajoittamisesta.

    Uskon minäkin vakaasti, että tekninen kehitys tulevaisuudessa huolehtii luetteloinnin mekaanisesta puolesta, mutta siellä ei olla vielä. Raakaa pedanttisuutta vielä tarvitaan, jotta nyt tuottamamme informaatio voitaisiin siirtää mahdollisimman kivuttomasti sitten uuteen järjestelmään, joka vapauttaa meidät merkitysten tuottamiseen. Nyt vuodatettu hiki säästää, no ei sentään verta, mutta vielä enemmän hikeä tulevaisuudessa.

    VastaaPoista
  10. Kansallismuseon tutkija Antti Metsänkylä kokee, että en olisi saanut kirjoittaa luettelointiohjeesta ja sen julkinen käsitteleminen olisi jotenkin epäreilua. En toki ole itse ehtinyt osallistua luettelointityöryhmän työhön – minulla on ihan riittämiin muita töitä ja museoalan luottamustoimia. Ei kukaan kaikkialle ehdi. Minusta on ihan normaalia, että keskustelua kuuluu käydä siinä vaiheessa, kun työ julkistetaan kentälle. Näin tärkeässä asiassa pitää kestää perusteltua kritiikkiäkin. Myös tämän Museo2015-ryhmän kommenteissa on edellä kerrottu, että palautetta toivotaan ja keskustelua mielellään käydään, mutta valitettavasti Metsänkylän viestistä päätellen tilanne onkin todellisuudessa ihan toinen. Surkea juttu, luulin että tämä suut kiinni -kulttuuri olisi jo ollut museohistoriaa.

    Tässä keskustelussa ei ole kysymys kokoelmien arvostuksesta. Tässä keskustelussa on kyse siitä, että museot eivät tällä hetkellä pysty luetteloimaan edes vuosittaista kartuntaansa ja kokoelmissa on neljä miljoonaa luetteloimatonta esinettä. Vaikka kokoelmien kartuttaminen lopetettaisiin kokonaan, esineet olisi nykyvauhdilla digitoitu vasta 25 vuoden kuluttua! Metsänkylän on helppo kirjoittaa, että korkeatasoinen museo hoitaa kokoelmansa korkeatasoisesti, kun takana on Kansallismuseon voimavarat ja toista sataa vuotta tehtyä kokoelmatyötä. Se, ettei tähän päästä muissa museoissa, ei johdu museonjohtajien vääristä arvostuksista vaan jatkuvasta resurssipulasta. On todella ikävää, jos Kansallismuseossa ei ymmärretä, että kentällä toimitaan hyvin erilaisissa todellisuuksissa. Minusta vähimmäistiedot pitäisi asettaa niiden heikoimmin resursoitujen museoiden ehdoilla eikä määräillä ylhäältäpäin.

    Edellisen anonyymin kirjoittajan kanssa olen samaa mieltä siitä, että tuottavuutta varmasti voi ja pitääkin parantaa myös kuvaukseen, pakkaamiseen, numerointiin jne liittyvissä työvaiheissa. Olen myös samaa mieltä siitä, että on ajankäytöllisesti tehokasta syöttää kerralla kaikki ne tiedot, jotka sillä hetkellä tiedetään. Luetteloinnissa kuitenkin myös haetaan uutta tietoa – esimerkiksi materiaalin, omistushistorian tai hankintaperusteen selvittäminen voi olla takautuvassa luetteloinnissa perin työlästä. Nämä ovat kuitenkin ohjeen mukaan vähimmäistietoja. Kartunnan rajoittaminen on ensiarvoisen tärkeää, mutta blogitekstissäni jo viittasin siihen, ettei siinä ole onnistuttu. Poistot vievät puolestaan yhtä paljon aikaa objektia kohden kuin luettelointi, ellei jopa enemmän.

    Minä en oikein ymmärrä, mistä näin jyrkkä vastustus kumpuaa? Miksi vähimmäistietojen määrää ei saisi edes kyseenalaistaa, jos lukemattomissa museoissa ei tähän mennessä ole ollut näin laajaa minimitietojen listaa käytössä ja lista on vieläpä moninkertainen verrattuna tuohon kansainväliseen standardiin, jota on viljalti käytetty perusteena tehdyille ratkaisuille?

    Kalle Kallio

    VastaaPoista
  11. Olin näemmä tahattoman anonyymi tuossa 16.08 kommentissani, viime hetken korjausmuokkaus vei mennessään allekirjoituksen: Vesa Alén, kokoelmista vastaava intendentti Kymenlaakson museosta. Koetan siis omalta vaatimattomalta osaltani tuoda paatuneen kokoelmaihmisen näkemystä keskusteluun.

    Väitän, että museot voidaan jakaa moneen ryhmään esineluettelointivajeensa kanssa, eikä se mene mitenkään suoraan resurssipulan kanssa yksi yhteen. Tiedän kantapään kautta, että pienessäkin museossa voi luetteloida kartunnan jokseenkin reaaliajassa (ihan päivälleenhän se ei edes ole mielekästä) ja tehdä samalla takautuvaa luettelointia. Oleellista on realistinen vuosikartunta ja se, että joko kokoelmaihminen itse voi ja haluaa käyttää osan työajastaan luettelointiin tai pätevän määräaikaisen luetteloijan ohjaamiseen.

    Sitten on museoita, jotka ovat eri syistä saaneet joitakin todella suuria hankintaeriä kerralla. Tällaisissa tapauksissa pitää sitten osata soveltaa luettelointiohjetta eikä ehdottaa, että luettelointiohje mukautettaisiin moiseen poikkeustilanteeseen. Itsekin olen suuria, perusnäyttelykäyttöön menevien esine-erien kohdalla tehnyt niin, että olen kirjannut kymmenkunta perustietoa ennen siirtoa näyttelyyn ja tallentanut muut tiedot perästä. Ei luettelointiohjetta tuollaiseenkaan erityistilanteeseen pidä kirjoittaa.

    Valokuvat ovat sikäli eri asia, että objektivolyymit ovat usein selvästi suuremmat. Siinä aiemmin mainittu hierarkinen luettelointi auttaa jo paljon. Tosin nettijakeluun sellainen aineisto ei mielestäni kuulu, eiväthän pelkät kuvat lähes ilman informaatiota paljoakaan lämmitä.

    Materiaalin, omistushistorian tai hankintaperusteen selvittäminen VOI tosiaan olla työlästä, mutta eivät nuo juuri oikeasti vähimmäisluettelointia hidasta. Eihän nyt luettelointiohjeen vähimmäistiedot voi tarkoittaa, että jos tieto on mainittu ohjeessa, se täytyy sitten väkisin kaivaa vaikka suon silmästä. Jätetään kohta tyhjäksi, jos tietoa ei ole järkevän ajankäytön rajoissa tai ylipäätään ollenkaan mahdollista selvittää. Eihän tuo nyt ole mikään oikea luettelointiongelma.

    On totta, että poistot vievät enemmän aikaa kuin luettelointi, mutta taas voi käyttää arkijärkeä: jos kyse on esim. blogitekstin mainitsemasta kalliista varastotilasta, voi katsoa sillä silmällä niitä kaikkein suurimpia esineitä. Olen tuolla menetelmällä löytänyt luetteloimattomia aarteita (hämmästyttävän usein suurimmat esineet ovat luetteloimattomia), mutta myös vapauttanut yhden esineen poistolla tilaa enemmän kuin lukuisa joukko uusia hankintoja vie. Tuijotamme helposti liikaa objektilukumääriin.

    Mitä vastustuksen kiivauteen tulee, niin en nyt omalta osaltani käyttäisi noin värikästä ilmaisua. Katson vain tarttuvani kepeästi perusteltuihin väitteisiin, ja mikä keskustelu se sellainen on, jossa kaikki ovat samaa mieltä? Ei ainakaan pitkä. Vastaan siis omalta osaltani blogin otsikkoon: otsikkoon sisältyy väärä lähtöoletus (luettelointiohje pakottaa pedanttiin luettelointiin). Kuten edeltä näkyy, itsekin aion tilannekohtaisesti ja kylmän rauhallisesti tulkita ohjeita tilanteen mukaan. Oleellisinta kuitenkin on, että se mitä koneeseen syötetään, syötetään standardin mukaisesti.

    En myöskään missään nimessä koe, että tässä jokin taho määräilisi mitään. Minkäs Helsingin herrat (terveisiä vain luettelointityöryhmälle) meille mahtavat, jos emme tottele? Tulevat vielä ja luetteloivat niskuroijien kokoelmat oikein!

    VastaaPoista
  12. Keskustelua voi ja pitää käydä työn kaikissa vaiheissa. Ennaltaehkäisevä toiminta on kuitenkin valtavan tärkeää, palontorjunnassa, liikenneturvallisuudessa - ja minkä tahansa toiminnan suunnittelussa, jotta ikävyyksiltä ja erehdyksiltä vältyttäisiin. Kallen mielestä vähimmäistietojen kohdalla on tapahtunut erehdys ja hän olisi voinut vaikuttaa asiaan ennaltaehkäisevästi - sillä varmasti hänen kaltaisensa vaikuttajan sana olisi jossakin muodossa otettu huomioon. Kommenttiryhmän perustaminen ja ylläpitäminen palveli tätä tarkoitusta, enkä ymmärrä suut kiinni -kulttuurista puhumista tässä yhteydessä. Outoa on muihin kiireisiin vetoaminen - niitä on kaikilla ja aina pitää priorisoida. Nopea tarttuminen luettelointiohjeisiin heti niiden julkaisemisen jälkeen osoittaa niiden tärkeyttä - ja tietysti kiireinen henkilö pääsee vähemmällä keskittämällä tarmonsa siihen tilanteeseen. Toisenlainen priorisointi jo työn aikana olisi kiistatta ollut tehokkaampaa - ja rakentavampaa kuin kritiikki vaiheessa, jossa siinä on toisten työn rikki repimisen makua.

    Mitä Kansallismuseon osuutta koskevaan kommenttiisi tulee, haluan sanoa, ettei edellinen puheenvuoroni missään tapauksessa edusta Kansallismuseon kantaa, vaan omaani. Katson kyllä asioita Kansallismuseosta käsin, tietysti, mutta viime vuodet niin TAKO-toiminnan kuin luettelointityöryhmän puitteissa ovat avanneet perspektiiviäni huomattavassa määrin. Esittämäni käsitykset pohjautuvat siis laajempaan todellisuuteen kuin vain omaan työpaikkaani, ja tiedän että myös niillä on vastakaikua kentällä - varmasti eniten juuri kokoelmatyötä tekevien keskuudessa. Kokoelmatyön arvostuksesta esittämiäni käsityksiä et perustellen kumoa. Resurssit ovat tietysti tekijä, johon aina voidaan vedota ja vedotaan - minä puhuin niiden kohdentamisesta ja olen varma, että niitä olisi jossain määrin voitu kohdentaa toisin. Mutta tietysti museoilla pitäisi olla niitä paljon paljon enemmän. Kun ei ole eikä näköpiirissä liene suurta toiveikkuutta niiden suhteen pitkiin aikoihin, on tultava toimeen sillä mitä on ja mietittävä keinoja, joilla selvitään. Resurssien kohdentaminen uudelleen miettiminen on aina varteenotettava tapa - mutta tietysti pitää myös miettiä mitä tehdään vähemmän ja jostain tinkien. En vain voi mitään sille että kokoelmapuolella työskentelevänä näen rajun tinkimisen kokoelmatyön tasosta surullisena ratkaisuna, jonka seurauksista kärsitään kauan.

    Antti Metsänkylä

    VastaaPoista
  13. Vesa Alén on tismalleen oikeassa siinä, että asiat voi hoitaa pienilläkin resursseilla hyvin ja isoillakin huonosti. Juuri siihen hyvin tekemiseen pitää pyrkiä: vaikuttavaan ja tuottavaan toimintaan, jossa tehdään paljon työtä resursseihin ja kokoelmiin nähden sopivalla laatutasolla. Myös kokoelmatyön osalta voi miettiä ns. 20/80 -periaatetta, jonka mukaan 20 % työllä voidaan jo saavuttaa 80 % tuloksista. Eli 100 % laatuun menee aika paljon enemmän aikaa kuin 80 % laatuun...

    Olen tosin Vesa Alénin kanssa eri mieltä tuosta suuriin hankintaeriin liittyvästä kysymyksestä. Ne eivät ole harvinaisia poikkeuksia, vaan neljän miljoonan luettelointivajeesta uskoakseni suurin osa on juuri niissä. Joissain museoissa ei edes tiedetä, mistä jokin erä alkaa ja toinen loppuu. Vaje on tuskin syntynyt lukemattomista muutaman esineen hankintaeristä vaan massat piilevät isommissa läpikäymättömissä satseissa: keräilijöiden isoissa lahjoituksissa, testamenteissa tai yhteisöiltä saaduissa kokonaisuuksissa. Tämä keskustelu liittyy kuitenkin vähimmäistietoihin, joiden minusta pitäisi soveltua juuri niihin tilanteisiin, joissa ei ehditä luetteloida kunnolla vaan sananmukaisesti tehdään se vähä, mitä voidaan. Minusta sellainen lista vähimmäistietoja, josta joutuu heti kuitenkin tinkimään, ei oikein vastaa huutoon.

    Kovin laajat vähimmäistiedot ovat ongelma myös osaamisen näkökulmasta. Blogissa kirjoitin, että takautuvaa luettelointia tehdään myös työllistämisprojekteissa, harjoittelijavoimin ja vapaaehtoistyönä. Koska pysyvää ammatillista henkilökuntaa ei tule olemaan riittävästi, tietojen syöttöä on tehtävä maallikkojen osaamisella. Jos vähimmäistiedoissa lähdetään jo kovin vaativalta tasolta, ohjeiden noudattaminen uhkaa rajoittaa näitä mahdollisuuksia – samoin kynnys vapaaehtoisvoimin toimiville museoille nousee tarpeettoman korkealle.

    Vielä Antti Metsänkylälle pahoittelut myöhäisherännäisyydestäni: en todellakaan kuvitellut, että luettelointityöryhmän kaikin puolin fiksut ihmiset päätyvät luettelointia hidastavaan 36 vähimmäistiedon listaan. Saamani suoran palautteen perusteella tämä oli yllätys monelle muullekin. Muilta osin pidän työtä perinpohjaisena ja ansiokkaana. Keskustelun aikana on kuitenkin tullut esiin, ettei sitä vähimmäislistaa edes aiota noudattaa, joten tokkopa minunkaan kannattaa asiasta sitten jatkaa.

    Tämä keskustelu on yksipuolisuudessaan aika väsyttävää. Olen yrittänyt argumentoida siitä johdon näkökulmasta, jossa joudutaan jatkuvasti laskemaan, mitä käytettävillä resursseilla saadaan aikaan. Muut tähän ketjuun osallistuneet asettavat kokoelmatyön laadun ensisijaiseksi. Kun argumentit eivät kohtaa, on turha jatkaa pidempään. Harmi sinänsä, että tästä inttämisestä ja väärinymmärtämisestä ei kirkastunut ratkaisuja siihen, miten luettelointivaje saadaan kurottua umpeen tai edes nykytahtinen kartunta vuositasolla digitoitua. Pistetään siis yhdessä sormet ristiin ja toivotaan vain parasta.

    Pahoittelen mielipiteitteni luettelointiaktiiveille mahdollisesti aiheuttamia harmistuksia. Hyvää kevättä kaikille tähän keskusteluun osallistuneille ja sitä lukeneille!

    Kalle Kallio

    VastaaPoista
  14. Keskustelussa on tullut esille siinä määrin hyviä - ja erilaisia - argumentteja ja faktojakin, että siitä voi olla kiitollinen. Näin tärkeästä aiheesta on ilman muuta kannattanut keskustella. Ilman Kalle Kallion aktiivisuutta ei näin mittavaa keskustelua olisi käyty. Olen samaa mieltä siitä, että nyt sen voinee jo lopettaa. Hyvää kevättä minunkin puolestani!

    VastaaPoista