maanantai 23. huhtikuuta 2012

Mitä meillä olisi opittavaa Ruotsista?

Vasa-museossa Tukholmassa. Kuva: Janne Saavalainen/SML
Jotakin naapurit tekevät paremmin kuin me, kirjoittaa Kimmo Levä.

Minulla oli tilaisuus osallistua Göteborgissa Ruotsin museoliiton järjestämille museopäiville, jossa aiheena oli Världen här och nu. Teemaan oli motivoinut erityisesti toimintaympäristön nopea muuttuminen. Taloudellisten kysymysten lisäksi keskeisiksi toimintaympäristön muutoksiksi nähtiin muun muassa kansainvälistyminen, eriarvoistuminen sekä sosiaalisen median vaikutukset museotyöhön.

Alustuksissa nousi esiin, että kansainvälistyminen on ennen muuta sisäistä kansainvälistymistä. Kokouspaikkakunnalla eli Göteborgissa asukkaista 30 % on alkuperältään muita kuin perussvenssoneita. Eriarvoistuminen on esitelmöitsijänä toimineen Englannin museoliiton edustajan Gaby Porterin mukaan vauhdissa erityisesti hänen kotimaassaan, jossa vaurain viidennes kansasta omistaa yli seitsemän kertaa enemmän kuin vähävaraisin viidennes. Vastaava kerroin Pohjoismaissa on kolme, joskin sekin kasvamaan päin. Eriarvoistumiskehityksen rinnalla museosektori on ollut Englannissa rajujen säästötoimenpiteiden kohteena. Eriarvoistuminen on johtanut arvojen kovenemiseen ja yhteiskunnan sisäänpäin kääntymiseen.

Egyptiläinen Alaam Wassef nosti esiin museotyön muuttumisen sosiaalisen median näkökulmasta. Hän itse oli ollut keskeinen mielipidevaikuttaja blogiensa kautta Egyptin kansannousussa. Wassefin mukaan yleisötyössä passiivisen kuuntelemisen aika on ohi. Museokävijät haluavat ennen muuta osallistua, vaikuttaa ja jakaa. Keskeistä on luoda edellytykset tiedon saatavuudelle. Tieto pitää olla mahdollisimman helposti ja laveasti kaikkien käytössä ja täydennettävissä. Vain se mahdollistaa uudet innovaatiot ja tiedon jalostumisen.

Museoiden tulee toimia keskustelun herättäjinä ja tilana yhteiskunnalliselle diskurssille, vaatii Wassef. Museoiden täytyy hänen mukaansa tarttua ajankohtaisiin ja mahdollisesti myös melko lyhytaikaisiin ja muusta kuin hallinnon tarpeesta nouseviin ilmiöihin, jopa perustaa jonkinlaisia pop-up museoita meneillään oleville ilmiöille.

Ruotsin museoliiton puheenjohtaja Lars Amréus puolestaan mietti museopäivien avauspuheenvuorossaan, miksi ruotsalaiset ovat niin innokkaita museopalvelujen käyttäjiä verrattuna muihin maihin ja mikä selittää jatkuvasti nousevat kävijäluvut?

Tämä kysymys on vaivannut myös minua sen jälkeen, kun opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi viime vuoden lopulla yhteenvedon museoiden käytöstä Pohjoismaissa (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2011/liitteet/politiikka-analyysi_2011_3.pdf?lang=fi). Tilastovertailu osoittaa oikeaksi ruotsalaisten omahyväisen pohdiskelun ainakin suhteessa meihin suomalaisiin. Suomessa museokäyntejä on 95/100 asukasta kohden, kun vastaava luku naapurissamme on 193.

Ruotsalaiset kollegamme osoittautuivat museopäivillä maineensa veroisiksi diskuteeraajiksi. Tuloksena oli enemmän hyviä kysymyksiä ja ajatuksia kuin toimintamalleja. Museokäyttöaste kuitenkin osoittaa, että jotain he tekevät paremmin kuin me, mutta mitä?

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

torstai 12. huhtikuuta 2012

Museo on palvelu, ei rakennus

Onko museo kiinteistöä varten vai kiinteistö museota varten? kysyy Kimmo Levä.

Postimuseo muuttaa tämän vuoden aikana Helsingistä Tampereelle. Postimuseon
johtaja Petteri Takkula kertoi tavatessamme, että hän on törmännyt asenteeseen, jonka mukaan nykyisestä perinteikkäästä postirakennuksesta luopuminen tulkitaan museon lakkauttamiseksi. Ihmiset ovat indentifioineet museon enemmän rakennuksen kuin sen toiminnan kautta. Tämä on kummallista, muttei tavatonta ­ ja pelkäänpä pahoin, että melko tavallista.

Museota perustavien into kohdistuu yleensä museorakennuksen pystyttämiseen niin pienissä kuin Guggenheim-kokoluokkaa olevissa hankkeissa. Museoita ylläpitävät ovat asemoineet toimintansa rakennuksen kautta. Tämä tulee hyvin esiin museoiden markkinoinnissa, jossa kuvapinta-alaa on usein käytetty rakennukseen jopa enemmän kuin sisältöön.

Museoiden kiinteistökulut ovat nousseet viime vuosina huomattavan nopeasti ja pääosin ennustamattomasti. Kuluja ovat nostaneet sekä aito kulujen kasvu että hallinnollinen kulujen kasvattaminen. Aitoja kuluja on nostanut erityisesti energian hinta. Hallinnollisia kuluja on lisännyt museokiinteistöjen omistajuuden tai hallinnan siirtyminen kunnallisille tilapalveluyhtiöille ja valtiolla Senaatti-kiinteistöille. Tässä muutoksessa kiinteistöjen hallinta on muuttunut budjettiperusteisesta julkispalvelusta liiketoiminnaksi.

Liiketoiminnallisuus organisaatioiden välisessä yhteistyössä on erittäin hyvä lähtökohta ja toteuttamismalli. B to B on tätä päivää. Museoiden kohdalta ongelmaksi on muodostumassa, että emme ole täysin valmiina toisen B:n rooliin, mutta ennen muuta se, että meille ei omistajanäkökulmasta ole useimmiten tarjottu mahdollisuutta olla se toinen B. Käytännössä olemme useassa tapauksessa ajautuneet businessviestiään toitottavan monopolin maksajaksi, josta emme pääse tai emme ole yrittäneetkään päästä eroon.

Postimuseo on meille hyvä malli. Jos palvelujemme edellytykset vaarantuvat kasvavien kiinteistökulujen vuoksi, kilpailutamme kiinteistöpalvelujemme tarjoajan. Selvää on, etteivät esimerkiksi Valtion taidemuseon ja Kansallismuseon tehtävät edellytä niiden toimimista nykyisissä rakennuksissaan.

Olemme museoiden palvelujen ylläpidon näkökulmasta tarkassa paikassa. Kiinteistöt vievät toimintabudjetistamme 30 %, ja kasvua on näkyvissä. Energian hinnalle emme voi mitään, mutta vuokrille voimme. Toivottavasti lähivuosina perustettava valtion taidemuseopalveluista huolehtiva säätiö ensimmäisinä toiminaan kilpailuttaa Ateneum- ja Kiasma-rakennuksensa, joissa palvelujaan
tuottavat. Saisimme lisää hienoja ennakkotapauksia ja säätiökin oletettavasti tienaisi.

Museo on palvelu, jonka keskeinen tuotantotekijä on toimivat kiinteistöt. Jos emme tee mitään, olemme pian klassisessa tilanteessa, jossa häntä heiluttaa koiraa: museo on kiinteistöä varten eikä kiinteistö museota varten.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto