torstai 29. maaliskuuta 2018

Onko Avantin palo sammutettu väärin?



Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä miettii tällä kertaa VOS-rahoituksen käytön valvontaa. Jospa valvonnassa keskityttäisiin tulevaisuudessa siihen, mitä rahalla on saatu aikaan, eikä siihen, miten rahat on käytetty.



Kamariorkesteri Avanti on ongelmissa. Opetus- ja kulttuuriministeriö on päättänyt periä orkesterilta takaisin valtionosuuksia 500 000 euroa. Takaisinperinnän peruste on se, että Avanti on raportoinut väärin tai vanhan ohjeistuksen mukaisesti valtionosuuskelpoiset henkilötyövuodet. Tämän seurauksena orkesteri on saanut ministeriöltä liikaa rahaa. Virhe tuli esiin, kun orkesteri pyysi tarkennuksia raportointikäytäntöihinsä.

Virhe on epäilemättä tapahtunut, kun sekä Avanti että opetus- ja kulttuuriministeriö ovat näin todenneet. Virheestä seuraava rangaistus on sen sijaan ylimitoitettu. Julkisuudessa olevan tiedon mukaan Avantin toiminta loppuu, koska sillä ei ole mitään mahdollisuuksia maksaa ministeriön perimää summaa. Helppo uskoa. Orkesteri ei ole tehnyt ylimääräisellä rahalla voittoa ja sen mukaista tasekertymää, jolla ministeriöstä tuleva lasku voitaisiin kuitata. Ylimääräinen raha on käytetty Avantin yhteiskunnallisen tehtävän toteuttamiseen.

Tehtävässään Avanti on onnistunut vähintäänkin hyvin, jos on uskominen orkesterin puolesta kirjelmöivien mielipidettä. Joukosta ei puutu juurikaan ketään tämän hetken kansallisista orkesterimusiikki-ikoneista. Myöskään ministeriö ei ole kannanotoissaan nostanut esiin, ettei Avanti olisi tehnyt hyvää työtä.  


Nyt kun on selvinnyt, että OKM on virheellisesti panostanut Avantiin enemmän kuin oli ollut tarkoitus, olisi selvitettävä, mitä sellaisia tuloksia Avanti on saavuttanut, jotka ilman tahatonta extrapanostusta olisivat jääneet saavuttamatta. Jos lisärahalla ei saatu aikaan mitään tai tulokset ovat olleet jopa kielteisiä suomalaisen kamarimusiikin, kuulijoiden ja kulttuurin kannalta, on selvää, että rahat pitää periä takaisin korkojen kanssa. Jos taas Avantin tahaton lisärahoitus on keskeisin tekijä siinä, että orkesteri on pystynyt tukemaan lukuisten eturivin muusikkojen uraa ja sen mukana koko kamarimusiikkigenreä, ei rahan takaisin perinnälle ole perusteita, tai se voidaan periä ja maksaa takaisin tulospalkkiona.

Edellä oleva toimintamalli ei todennäköisesti toteudu. Tulosten arvioinnin sijasta päätöksen perusteiksi jää arvio siitä, onko rahat kulutettu ja raportoitu ministeriön näkökulmasta oikein. Ministeriö perustaa päätöksensä arvioon palon sammuttamisesta palon sammumisen sijasta.

Takaisinperinnästä käydyssä julkisessa keskustelussa on korostettu rahoittajan luottamusta siihen, että rahan saajat raportoivat opetushallituksen järjestelmän kautta rahan käytön oikein. Ymmärrettävä toive ja vaatimus. Ongelma on se, että opetushallituksen käyttämä tietojen keräysjärjestelmä ohjeineen on kaukana selkeästä ja virheen mahdollisuus on ilmeinen. Tätä suurempi ongelma on se, että määritellessään, mihin mitäkin rahaa saa käyttää, opetushallitus samalla määrittää, miten teatterin, orkesterin tai museon on lupa työtään tehdä.

Ministeriön valvonta pistokokeineen on kiristynyt viime vuosina. Ministeriö on mm. edellyttänyt, että rahoituksen saajien on muutettava taloutensa seurantajärjestelmää siten, että tarkastajien on aikaisempaa helpompi nähdä, että rahat on käytetty rahoituksen myöntäjän haluamalla tavalla. Se, tuottaako seurantajärjestelmä tämän jälkeen tarpeellista tietoa museon, orkesterin tai teatterin ylläpitäjille toiminnan ja tuloksen seuraamiseen, ei ministeriön controllereita kiinnosta. 

Kulttuuriministerin pöydällä päätöstä odottava uusi VOS-järjestelmä perustuu museoalalla siihen, että rahoitusta saadakseen museon on osoitettava, että museolaissa määritellyt tehtävät on tehty ja tavoitteet saavutettu. Aikaisempaa tehtäväkeskeisempi rahoitusjärjestelmä on museoalalla toivottu uudistus. 



Juuri julkaistu museopoliittinen ohjelma puolestaan ohjaa museoita laajentamaan rahoituspohjaansa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ministeriö odottaa tulevina vuosina yksityisen rahoituksen olevan nykyistä suuremmassa roolissa.

Kummankin tavoitteen voi unohtaa, jos myös tulevina vuosina takaisinperintäuhalla ryyditetty valvonta keskittyy pelkästään siihen, miten rahat on käytetty, eikä siihen, mitä rahalla on saatu aikaan.

Ministeriön on luotettava, että rahoituksen saajilla on paras osaaminen päättää siitä, miten määriteltyihin tavoitteisiin päästään ja mikä on toimivin painotus resurssien käytössä. Sen, paljonko henkilötyötä tavoitteen saavuttamiseen käytettiin, ei pitäisi ainakaan opetusministeriötä kiinnostaa, puhumattakaan siitä, että ministeriö määräisi paljonko henkilötyötä tavoitteen saavuttamiseen saa tai pitää käyttää. Nämä mittarit saattaisivat tosin olla tärkeitä t y ö m i n i s t e r i ö l l e.

Uuden valvontakäytännön pilottina opetus- ja kulttuuriministeriö voisi käyttää Avantia. Ministeriö voisi arvioida orkesterin tuottamat tulokset ja päättää sen jälkeen, onko rahalle saatu vastinetta ja onko takaisinperinnälle edelleen perusteita. 



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Pitäisikö museota johtaa kuin yritystä?

Tausta: Freepik

ICOMin hallinnon ja johtamisen komitea (INTERCOM) kokoontui vuosittaiseen konferenssiinsa Intian Kolkatassa 23.–25.2.2018. Konferenssin teemana oli museoiden liiketoiminnallinen johtaminen (Entrepreneurial management in museums), josta Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä inspiroitui kirjoittamaan.



Liiketoiminallinen johtaminen ja yritysjohtaminen sekä niihin liittyvä muutosjohtaminen ovat INTERCOMin konferenssissa kuultujen esitelmien ja käytyjen keskustelujen perusteella museoiden agendalla kaikilla mantereilla. Yhteisenä selittäjänä rintaman taustalla ovat melko yllätyksettömästi taloudelliset syyt.

Museoilta odotetaan aikaisempaa suurempaa businessrahoituksen hankintaa julkisen rahoituksen korvaajaksi. Toinen taloudellinen syy on se, että julkisen rahoituksen perusteiksi odotetaan todisteita museotoiminnan mitatuista hyödyistä. Paine museoiden tulosten osoittamiseen joko talous- tai muilla vaikuttavuusmittareilla on ilmeinen, ja siihen vastaaminen edellyttää liiketoiminnallista tulokulmaa, jonka ytimessä on panos-tuotos-ajattelu.

Seminaarin alustusten ja pohdintojen perusteella liiketoiminnallinen johtaminen liitetään pääosin näyttelytoimintaan ja muun yksityisen sektorin rahoituksen hankintaan. Tämä on luonnollista, sillä näyttelytoiminnassa ja siihen liittyvissä oheispalveluissa liiketoiminnallinen ”raha, palvelu ja tulos” -ketju on ollut näkyvissä ja seurannassa jo vuosia. Keskusteluja tämän ketjun merkityksestä on lisännyt museoiden kävijämäärien nopea kasvu kaikkialla.

Museoiden näyttelyjen yhteiskunnallinen merkitys on siirtymässä nopeassa tahdissa sivistävän tiedon välittämisestä kansakuntien elinkeinoelämän vahvistamiseen. Kolkatan seminaarissa kuultujen esitelmien perusteella esimerkiksi Qatarissa museoilta odotetaan ennen muuta roolia maan elinkeinorakenteen monipuolistamisessa, kun maa valmistautuu öljyn jälkeiseen aikaan.  Toisessa öljymaassa eli Azerbaidžanissa museoita ollaan kehittämässä samoista syistä ja kulttuuri nähdään yhtenä osana viihdeteollisuutta.

Konferenssissa muistutettiin mieleen edesmenneen museologi Stephen Weilin prinsiippi, jonka mukaan ”museums need to transform themselves from being about something to being for somebody”. Kuullun perusteella museoiden liiketoiminnallinen “somebody” on ennen muuta kävijä ja mieluiten turisti.

Liiketoiminnallisen johtamisen ja tekemisen mallin omaksumisessa keskittyminen näyttelytoimintaan vie monessa mielessä harhaan. Jos ensinnäkin museoiden asiakkuus määritellään vain kävijän kautta, pääosa museoille rahaa tuovista julkisen sektorin asiakkuuksista jää huomiotta. Toiseksi liiketoiminnallisuus ja sen mukainen johtaminen ovat mahdollisia vain organisaatioissa, jotka kokonaisuudessaan toimivat liiketoiminnallisen ajattelun pohjalta. Kolmanneksi liiketoiminnallinen johtaminen on mahdollista vain rakenteissa, jotka mahdollistavat taloudellisen voiton tekemisen ja siihen liittyvän riskin kantamisen.

Näillä kriteereillä museot eivät ole sen enempää Suomessa kuin muuallakaan maailmassa (INTERCOMissa kuultujen esitelmien mukaan) valmiita ottamaan käyttöön liiketoiminnallisen tai yritysjohtamisen malleja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei olisi tärkeää, että tähän suuntaan lähdetään kulkemaan.

Raha, palvelu ja tulos -ketjun näkyväksi tekeminen on aloitettava museoiden osaamisen tuotteistamisesta eri asiakasryhmille sekä julkisella että yksityisellä sektorilla B2B- ja B2C-kategorioissa. Tuotteistamisen kautta pääsemme määrittelemään kustannuksia, jotka näkyvät tuotteen hintana. Tulosta saadaan, jos tuote ja hinta vastaavat asiakkaan mielikuvaa siitä, minkä arvoista osaamisemme on.

Tuloksen tekemiselle ei pitäisi olla riskiä, ainakaan jos uskoo Hollannin museoliiton muutama vuosi sitten julkaisemaa näkemystä museoiden merkityksestä, joka tiivistettiin otsikkoon toteamalla ”More than worth it”.



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Sisällissota tuli pulpetille

Kuva: Roni Rekomaa

Espoon kaupunginmuseon arkistojen avulla lukiolaiset ovat saaneet uusia ulottuvuuksia niin opintoihinsa kuin kotiseutuunsakin.


Sadan vuoden takainen sisällissota voi olla nykypäivän nuorille kasvoton tahra kotimaan historiassa. Espoolaisen Etelä-Tapiolan lukion abiturientit Emmi-Lotta Sarikka, Venla Nummela, Aleksander Jalo, Roosa Puumalainen, Oliver Pietilä ja Suvi Vuori saivat kuitenkin lakitiedon kurssilla tehtäväkseen tuoda muistot tähän päivään – kasvojen kera.

Kurssilaiset tutkivat valtiorikosoikeuden tuomion saaneiden punaisten tarinoita Espoon kaupunginmuseon arkistomateriaalien perusteella ja pohtivat, toteutuivatko oikeusvaltion periaatteet ja olivatko tuomiot nykypäivän oikeuskäsityksen mukaisia. Näin nuoret ylittivät oppiainerajoja: seassa oli niin historiaa ja oikeustiedettä kuin hieman filosofiaa ja psykologiaakin.

”Oli tosi kiinnostavaa käsitellä oikeita tapauksia. Yleensä tunneilla käydään läpi fiktiivisiä tilanteita, mutta nyt käytössä oli oikeita dokumentteja”, Puumalainen sanoo.

Kuusikko on yhtä mieltä siitä, että on aivan eri asia lukea muiden kirjoittamaa historiaa kuin tuottaa sitä itse. Aineistojen tutkiminen opetti paljon sekä tiedonhausta ja -seulonnasta että lähdekritiikistä.

”Mukana oli paljon voittajien kirjoittamia tekstejä, joissa kritisoitiin punaisia. Niitä piti osata lukea kriittisesti”, Pietilä toteaa.

Motivaatiota kohensi entisestään se, että työn tulokset ovat nyt esillä verkossa kaikkien nähtävillä.

”On paljon mielekkäämpää, että ei vain palauta tehtävää opettajan sähköpostiin”, Sarikka huomauttaa.

Työ oli myös ikkuna museomaailmaan. Nummela kertoo alkaneensa projektin myötä ymmärtää, kuinka työlästä vanhojen asiakirjojen tutkiminen voi olla ja kuinka hyvin museot onnistuvat tiivistämään tiedot kävijöille ymmärrettävään muotoon.

Suhde oman kotipaikkakunnan historiaankin muuttui.

”Kun näki, mitä itselle tutuissa paikoissa on tapahtunut, se toi sisällissodan tosi lähelle”, sanoo Jalo.

Kuva: Roni Rekomaa

Kahden Etelä-Tapiolan lukion kanssa toteutetun projektin lisäksi Espoon kaupunginmuseo on työllistänyt Olarin lukiolaisia. Olarilaiset tekivät arkistomateriaalien pohjalta espoolaisista sisällissodan kohtaloista kahdeksan digitarinaa, jotka olivat esillä museolla ja ostoskeskus Isossa Omenassa.

Museolehtori Sanna Valoranta-Saltikoff kertoo, että yhteistyö tukee sekä museon että Espoon kaupungin tavoitteita: kumpikin haluaa osallistaa nuoria. Valoranta-Saltikoff itse pitää myös olennaisena sitä, että nuoret näkevät historiassa toistuvia teemoja, jotka resonoivat nykypäivässäkin.

”Projekteissa nuoret huomaavat, että esimerkiksi aatteisiin liittyvä keskustelu on voinut olla sata vuotta sitten ihan samanlaista kuin nyt. Kaikista tärkeintä on miettiä, voisivatko historian tapahtumat toistua tänä päivänä.”

Etelä-Tapiolan lukion historian ja yhteiskuntaopin lehtori Mikko Puustinen toivoi opiskelijoiden oppivan historiallista empatiaa ja kykyä ymmärtää eri ryhmien erilaisia näkemyksiä historian tapahtumista.

”Oppikirjat usein irtaantuvat tavallisista ihmisistä ja esittelevät ylätasoa. Nyt opiskelijat saivat eläytyä yksilöiden tarinoihin”, hän sanoo.

Valoranta-Saltikoff on erityisen tyytyväinen siihen, että projektit toivat museoissa esillä olevat teemat nuorten ihon alle. Hän haluaa työssään murtaa menneisyyden myyttejä ja tarjota sekä perspektiivejä että omakohtaisuutta.

”Usein historia nähdään ulkoa opeteltavana tietona, kuten vuosilukuina. Se on kuitenkin myös tunnepitoinen kokemus, joka voi avata uusia näkökulmia.”


-------------
Särkynyt elämä – Espoo sisällissodassa -näyttely 21.10.2018 asti Espoon kaupunginmuseo KAMU/Näyttelykeskus WeeGee
Kulttuuriespoo.fi
Nuorten työt: historiaaoppimassa.blogspot.fi
-------------


Anne Salomäki
Teksti on kirjoitettu Museo-lehteen 1/2018




Museo-lehden 1/2018 teemana on vuosi 1918. Tilaa lehti suoraan kotiisi tästä!