tiistai 29. huhtikuuta 2014

Riitta Uosukainen: Mitä museot minulle merkitsevät?


"Jos tavoittelemme kestävää kauneutta ja viisautta ja maailmanlaajuisia sykähdyttäviä elämyksiä, mennään museoon", kirjoittaa valtioneuvos Riitta Uosukainen. Hän ojentaa Vuoden museo -palkinnon Museogaalassa, joka järjestetään Olavinlinnassa 22. toukokuuta.



Kävelimme muutaman vuoden vanhan pikkupoikani kanssa Imatran Immalanjärven Ukonniemessä. Ihana paikka, liikenne kulkenut jo muinoin muilta järviltä Saimaalle kannaksen yli,  isolla kalliolla ollut muinainen asuinpaikka. Kerroin, että täältä on löydetty kampakeraamisen asutuksen jäännöksiä.

“Missäs ne nyt ovat?” kysyy Antti. “Kansallismuseossa.” “Oisha ne meilkii säilyneet.” Siinä selvitellessäni ymmärsin yksityisen ja yleisen omaisuuden eron. On tärkeää, että kaiken kansan  tutkittavaksi ja ihailtavaksi kootaan kokoelmia, jotka puhuvat, jos niitä osaa puhutella.

Museokäynnit kuuluivat asiaan aina kun sodan jälkeen alettiin tehdä pikku matkoja. Keisarin kalastusmaja Langinkoskella ja Ruotsinsalmen muistot tulivat tutuiksi. Historialliset museot kuuluivat lapsimatkustajan ohjelmaan. Matkanteko oli hankalaa; nähtävyyksien piti olla reitin varrella; evakkoperheet vierailivat toisissaan.

Nyt aikuisena ohjelmaa riittää.  Kreikan museot, Akropolis, Wienin museot, koko Euroopan entinen elämä ja eksoottiset kohteet maailmalla ja vaikkapa Suomessa  — Helinä Rautavaaran museo —, sotiimme liittyvät museot, etenkin lottamuseot, näyttelyiden kirjo on loputon. Kun isännät ovat halunneet näyttää parastaan, opetusministerinä ja eduskunnan puhemiehenä minut on viety museoon, koska tiedetään minun siellä viihtyvän.

Palasin juuri Wienistä,  jonka turistikarttaan on koottu toista sataa mielenkiintoista museota. Niihin voi palata, ja ihmeteltävän hyvin vaikkapa Hofburgin palatsin salit olivat mielessä, kun kuljimme tapaamaan Itävallan liittopresidenttiä.

Jokainen vierailukerta tuo uusia historian vivahteita, vaellatpa vierailla mailla tai omassa maassa.

Olen saanut ilon avata Suomen taidemuseoissa upeita näyttelyitä, Frida Kahloa, Helen Schjerfbeckiä, kuuluja naistaiteilijoitamme… Huomaan, että minut on kutsuttu erityisesti taidemuseoihin. Jokaisen näyttelyn avajaispuheeseen valmistautuminen tuo uuden maailman: Hämeenlinnan taidemuseossa Viipurin taiteenystävien 120-vuotisnäyttely Tyttö kukkivalla niityllä; Amos Anderssonin museossa Valon rakentajat; Etelä-Karjalan taidemuseossa Taiteen vuoksi — Saimaa kuvataiteessa; Sinebrychoffin taidemuseossa Rembrandtia;  tässä muutama esimerkki kymmenistä.

Aivan uuden museonäkökulman olen saanut mummina. Sofia (9 v.) on monivuotinen museovieras. Kansallismuseosta se alkoi, hyvin kootut näyttelyt ja työpajat kiehtovat. Luonnontieteellisen museon isojen eläinten näyttelyt, norsut, kirahvit ja yhtä lailla lepakkonäyttelyt kutsuvat aina. 

Heureka kaikkinensa on museo, jossa on muinaisuutta ja nykypäivää ja tulevaisuutta. Lasten Heureka -näyttely avautuu juuri. Todellinen löytö lapselle on Päivälehden museo. Muutaman vuoden takainen Räpylänjälkiä vei Disneyn maailmaan todella hauskasta  museonäkökulmasta, ja vielä ennen vappua tutustumme samassa museossa leikkiin ja liikkeeseen otsikolla Takapihan Tarzanit.

Jos tavoittelemme kestävää kauneutta ja viisautta ja maailmanlaajuisia sykähdyttäviä elämyksiä, mennään  museoon. Seuraavaksi meitä houkuttelee Spirit of Budo, Soturin Tie, japanilaisten taistelulajien historiaa. Kansallismuseosta kajahtaa!

Riitta Uosukainen
Kirjoittaja on Imatralla asuva valtioneuvos, joka luovuttaa
Vuoden museo -palkinnon Museogaalassa.
Se järjestetään Olavinlinnassa 22. toukokuuta.

Ilmoittautuminen Savonlinnan Museopäiville täältä.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Museopäiviltä eväitä muutokseen

Museoiden taloudellinen ja teknologinen toimintaympäristö muuttuu nopeasti. Se tarjoaa museoille paljon uusia mahdollisuuksia, bloggaa pääsihteeri Kimmo Levä.




Museoiden toimintaympäristössä tapahtuu muutoksia tällä hetkellä enemmän kuin moneen vuoteen. En uskalla sanoa enemmän kuin useampaan vuosikymmeneen, vaikka siltä näyttää.

Suurimmat muutokset liittyvät museoiden taloudelliseen ja teknologiseen toimintaympäristöön. Taloudessa merkittävä muutos on julkisen rahoituksen kasvun taittuminen ja kääntyminen jopa laskuun. Tämän vastapainona museoiden mahdollisuudet kasvattaa tulovirtaa yksityisen sektorin asiakkuuksien kautta ovat merkittävästi parantumassa.

Onkin niin, että julkisen talouden ongelmista huolimatta taloudellisen toimintaympäristön muutos avaa museoille enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia.


Museoiden muuttuvaa toimintaympäristöä
käsitellään Museopäivillä, jotka tänä vuonna
järjestetään Savonlinnassa 21.—23. toukokuuta.
Museopäivien ohjelma
Digitaalisuus ja sen mukanaan tuomat mahdollisuudet ovat nostaneet kokoelmatyön näkyvyyttä ja painoa museotyössä. Digitaalisuuden ja kokoelmien saavuttavuuden parantuminen on nopealla tahdilla harventamassa joukkoja, jotka kyseenalaistavat kokoelmien säilyttämisen mielekkyyden tyyliin: ”Mitä järkeä on tallentaa materiaaleja pimeissä varastoissa, jos niitä ei kukaan näe”.

Kyllä näkee — ja päivä päivältä näkee enemmän.

Digitaalisuus on laittanut vauhtia kokoelmien luettelointiin, vaikkakin keskustelun avauksia on tehty myös siihen suuntaan, että luettelointivelkamme on kasvamaan päin. Digitaalisena aikana kokoelmavastaavien tiedot on pakko siirtää päästä biteiksi. Luetteloinnin puutteita ei voi enää selittää pois sillä, että museon työntekijät tuntevat kokoelmat.

Yhteiset tai yhteensopivat kokoelmahallintajärjestelmät ovat mahdollistamassa myös yhden pitkäaikaisimman kokoelmatyön kehitysaskeleen: päällekkäinen tallentaminen on viimein vähentymässä.

Yhteisesti hallitut kokoelmat mahdollistavat helpon tavan tarkistaa, onko kyseisen objektin toisinto jo tallessa muissa museoissa. Tämän jälkeen on mahdollisuus tehdä tietoinen ratkaisu objektin liittämisestä myös oman museon kokoelmiin tai sen poistamisesta. Epäilen, että useimmiten päätös on, että toisintoa kokoelmiin ei tallenneta. Siihen ohjaa sekä työn tehostamisen tarve että taloudellinen järki.

Museon menestys muuttuvassa toimintaympäristössä on käytännössä aina museosta kiinni.


Museolla täytyy olla selkeä mielikuva siitä, millaiset tavoitteet ja millainen toiminta muuttavat toimintaympäristön uhat mahdollisuuksiksi. Kyseistä mielikuvaa kutsutaan usein myös strategiaksi. Lisäksi museolla — museoiden hallinnolla, johdolla ja henkilöstöllä — täytyy olla yhteinen tahto mielikuvan toteuttamiseksi. Tahto muuttaa tekemistä; tekeminen muuttaa tulokset halutun mielikuvan mukaiseksi.

Muutosprosessin toteuttamisessa keskeistä on, että hyväksymme sen tosiasian, että erilaiset tulokset edellyttävät erilaista tekemistä. Se on muutoksen vaikein osa.
Olemme valmiita maalaamaan mielikuvissamme ruusuisen tulevaisuuden, vakuutamme yhteistä tahtoamme ja epäilemättä olemme sitoutuneita ottamaan vastaan uudet ja paremmat tuotokset. Mutta olemmeko valmiita tekemään huomenna jotain eri tavalla kuin tänään?

Helpompaa on olla valmis siihen, että työkaverimme tekee asioita huomenna eri tavalla kuin tänään.


Suomen museoliiton tehtävä on auttaa museoita menestymään. Toteutamme  tehtävää tarjoamalla museoille mahdollisuuksia toimintaympäristön muutosten arviointiin. Tarjoamme koulutus- ja kehityspalvelujen kautta myös mahdollisuuksia osaamisen päivittämiseen ja sitä kautta erilaiseen tekemiseen. Suurin vuosittainen koulutustilaisuutemme on Museopäivät, jotka järjestetään tänä vuonna 20.—22. toukokuuta Savonlinnassa.

Museopäivillä käsitellään esimerkiksi...

A) Odotuksia, joita asiakkaat ja kumppanit muuttuvassa toimintaympäristössä kohdentavat museoiden matkailupalveluihin. Uusiin tarjolle tuleviin työtapoihin on mahdollista tutustua sekä esitelmissä että esitelmien väliaikana. 
B) Uusina kokoelmatyön ratkaisuina ovat esillä TAKO (museoiden välinen kokoelma- ja tallennustyönjako) ja Museo2015 –hankkeen tuottamat luettelointiohjeet ja kokoelmahallintajärjestelmien ratkaisut.  
C) Digitaalisina elämyspalveluina esitellään mobiiliopastus ratkaisuja Seinätön museo –palvelukonseptin avulla. Uutena museoyhteistyön työkaluna esitellään valmisteilla oleva Museokortti, joka on toteutuessaan koko museokentän yhteinen lippulaiva.


Voit tutustua Museopäivien ohjelmaan täältä. Samasta linkistä voi myös ilmoittautua, sillä tv-mentalisti Noora Karmaa siteeraten:  ”Minulla on vahva tunne, että ainakaan sinun ei kannata olla Museopäiviltä poissa”.

Mentalisti Karma ei ole tuomassa jännitystä Museopäiville — sitä tarjoaa museopalkintojen julkaiseminen. Kuka mahtaa saada ensimmäisenä Vuoden museo tittelin?

Kimmo Levä 
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Testaa itsesi: Mitä upeasta museopalatsista puuttuu?

Katso kuvat ja keskity lujasti. Huomaatko, mitä upeasta unkarilaispalatsista puuttuu. 

Budapestin keskustassa kulkee Museokatu. Sen varrella sijaitsee Unkarin kansallismuseo. 


1. Kansallismuseon portailla ihmiset nauttivat lämpimästä kevätsäästä.
2. Kymmenen vuoden ajan rakennettu, vuonna 1847 valmistunut upea
palatsi muistuttaa roomalaista temppeliä. Rakennus on valtavan suuri.

3. Mahtipontisen sisääntuloaulan jälkeen kävijää odottaa vielä mahtipontisempi portaikko, jonka kattomaalauksille kamera ei tee oikeutta.
5. Portaiden jälkeen kävijä päätyy saliin, joka muistuttaa Rooman Pantheonia. 
6. Pyöreän pylvässalin, "Pantheonin", kautta kuljetaan näyttelytiloihin.
7. Museossa kävijät tutustuvat Unkarin historiaan
esihistoriallisista ajoista 2000-luvulle saakka. 
8. Keskiaikainen haarniska herättää niin nuoren kuin
vanhemman kävijän kiinnostuksen.
 
9. Unkarilaisen mahtimiehen hautasarkofagi on osa museon näyttelyä.
10. Myös museon pitkät käytävät ovat täynnä historiallisia aarteita.
11. Museosalit ovat täynnä hienoja yksityiskohtia.
Pelkästään niiden takia rakennukseen kannattaa tutustua.


12. Eräästä syrjäisestä aulatilasta löytyy rauhallisia sohvia,
joihin väsynyt turisti voisi asettua vaikkapa päiväunille.

13. Vitriineissä olevia pukuja ja muita historiallisia
esineitä riittää huoneessa toisensa jälkeen.

14. Ensimmäisessä maailmansodassa kuoli hirvittävän monta unkarilaista.
15. Toinen maailmansota ei kohdellut maata yhtään sen paremmin.

16. Nyt unkarilaiset vaalivat Kansallismuseotaan hellin käsin.
Rakennusmiehet pesevät ikkunoita jopa omaa henkeään uhmaten. 





Oletko valmis? Kun haluat tietää oikean vastauksen testikysymykseen, vieritä sivua alaspäin.



































Unkarin kansallismuseota esittelevistä kuvista puuttuvat ihmiset; museokävijät. Museon portailla väki viihtyy, mutta sisälle he eivät tule.


Tavallisena torstaipäivänä tapasin Unkarin kansallismuseossa ainoastaan itseni, muutaman vartijan, rakennusmiehiä ja lipputiskin takana istuneen naisen. 

Mahtipontisen upea palatsi kaikui tyhjyyttään. Älkää tehkö perässä.


Ja loppuun vinkki. Kun otatte näyttelyistänne pressikuvia, suunnittelette julisteita tai muita museomainoksia, harkitkaa Bronx Museumin esimerkkiä. Voisitteko seuraavalla kerralla hyödyntää mainoksissanne museossanne sisällä olevia tavallisia ihmisiä. 


Ihmiset tulevat ihmisten luo — ja mieluiten itseään muistuttavien ihmisten luo.




Seppo Honkanen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö


tiistai 15. huhtikuuta 2014

Blogeista uusi markkinointiväylä museoille?


Monella museolla on oma blogi ja sillä vakiintunut lukijakunta. Kannattaisiko museoiden näkyä lisäksi myös muiden kuin museoiden ylläpitämissä blogeissa? Mitä museoiden ja bloggaajien yhteistyö voisi sisältää? 

Ainakin itselleni blogimarkkinoinnista tulee ensimmäisenä mieleen tuotteet, joita yritykset lähettävät bloggaajille testattavaksi. Taka-ajatuksena lienee saada bloggaaja kirjoittamaan kokemuksistaan positiiviseen sävyyn ja sitä kautta saada tuotteelle käytännössä ilmaista näkyvyyttä. Monista bloggaajista on tullut mielipidevaikutajia, joihin luotetaan ja joiden vinkit otetaan mielellään vastaan.

Huulipunien, muotivaatteiden tai leivontatarvikkeiden sijaan museoilla olisi tarjottavana bloggaajille kiinnostavaa sisältöä ja tapahtumavinkkejä. Bloggaajat tukevat mielellään pieniä suomalaisia yrityksiä ja tapahtumia – mikseivät siis myös museoita.

Blogien kautta avautuu parhaimmillaan uusia kohderyhmiä, joita ei perinteisempien viestintävälineiden kautta ole tavoitettu kattavasti. Suosituimmilla blogeilla on huimat lukijamäärät ja blogia kirjoittavan ”isosiskon” suositukset otetaan vastaan helpommin kuin yrityksen itse laatimat tiedotteet. Blogitekstit jäävät verkkoon perinteistä mainosta pidemmäksi ajaksi ja hakukoneet nostavat ne usein hakutuloksissa korkealle.

Blogiyhteistyö ei välttämättä vaadi isoja taloudellisia resursseja, vaan luovalla ajattelulla voi saada aikaan hyviä tuloksia. Osa suosituista bloggaajista on ulkoistanut yritysten kanssa tehtävän yhteistyön blogiyhteisölle tai -portaalille. Varsinaisia kokopäiväbloggaajia Suomessa ei vielä juuri ole, mutta monelle blogi tuo lisätuloja erilaisten mainoskampanjoiden kautta. Rahaa vastaan bloginäkyvyys on taattu, mutta myös pienemmillä panostuksilla voi saada näkyvyyttä.

Kysyin kokemuksia blogiyhteistyöstä museoviestijöiden Facebook-ryhmässä. Muutama museo kertoi kokeilleensa yhteistyötä blogien kanssa ja alustavaa kiinnostusta blogiyhteistyötä kohtaan tuntuu olevan monessa museossa. Kiinnostava esimerkki on muun muassa Suomen valokuvataiteen museon ja Pupulandia-blogin yhteistyö, jossa museo lahjoitti kaksi vuosikorttia arvottavaksi blogin lukijoille. Hotelli- ja ravintolamuseolle luontevia blogikumppaneita ovat ruoka– ja retrobloggaajat. Tekniikan museo puolestaan on tarjonnut museon tilat ja pelejä Nörttitytöt-yhteisön syntymäpäivien viettoon.

Miten päästä alkuun?
  1. Tee taustatyö huolella. Tutustu blogeihin – myös oman museosi erikoisalan ulkopuolella. Seuraa erilaisia blogeja ja mieti, kuka olisi kiinnostunut museoyhteistyöstä. Yhteistyön tulee istua blogin muuhun sisältöön.
  2. Lisää sopivia bloggaajia museon tiedotuslistalle. Perinteinen lehdistötiedote ei kuitenkaan kiinnosta kaikkia, joten mieti myös muita lähestymistapoja. Muista kysyä bloggaajalta etukäteen lupa tiedotteiden ja kutsujen lähettämiseen.
  3. Erikoismuseolle saattaa tulla ensimmäisenä mieleen saman alan harrastajablogit, mutta joskus kiinnostavimmat kontaktit löytyvät muualta. Esimerkiksi museon lastentapahtuma voi saada laajan suosion perhebloggaajien keskuudessa.
  4. Kontaktoi jokainen blogi erikseen ja räätälöi viestisi juuri tälle bloggaajalle sopivaksi. Mieti, kenet haluat tavoittaa. Blogin lukijat ovat usein samankaltaisia kuin bloggaaja itse.
  5. Lähesty bloggaajaa reippaasti ja ehdota yhteistyötä. Puhuttele suoraan ja kerro, miksi ideasi on toteuttamisen arvoinen. Kun keskusteluyhteys on syntynyt, yhteistyön luonnetta voi suunnitella yhdessä bloggaajan kanssa.
  6. Jos blogiyhteistyö on museollesi uutta, kannattaa mahdollisesti aloittaa pienempien blogien kautta. Kaikkein tunnetuimmat blogit saavat paljon yhteistyöehdotuksia, joten ensimmäisiä kokemuksia voi olla helpompi kartuttaa lukijamäärältään hiukan pienempien blogien kanssa. Suositut bloggaajatkin tosin tarttuvat ideaan, joka on riittävän kiinnostava. 
  7. Olisiko museollasi mahdollisuuksia järjestää bloggaajille oma tilaisuus? Blogitapaamisen aikana bloggaajat tapaavat toisiaan, mutta samalla museon henkilökunta voi esitellä omaa toimintaansa. Olisiko museolla mahdollisuus tarjota jotakin erikoisohjelmaa, jota ei jokainen museokävijä koe? Pieni tarjoilu saattaa houkutella osallistujia paikalle paremmin.
  8. Kunnioita bloggaajaa. Bloggaaja kirjoittaa omista lähtökohdistaan, eikä mielipiteitä kannata yrittää ohjailla. On kuitenkin hyvä tehdä jonkinlainen kirjallinen tai suullinen sopimus, minkälaisesta yhteistyöstä on sovittu.
  9. Bloggaajalle kannattaa tarjota taustatietoa sekä museovierailun aikana että mukaan otettavaksi. Esimerkiksi näyttelyjulkaisu on mukava kotiinvieminen.
  10. Blogiyhteistyö voi yllättää. Näkyvyyttä voi tulla yllättävältä taholta ja ilman erityisiä ponnisteluja. Kannattaa seurata hakukoneiden avulla, mitä ja missä omasta museosta tai vastaavista kohteista kirjoitetaan. Suomen valokuvataiteen museo tarttui tilaisuuteen, kun blogissa keskusteltiin Tukholmassa sijaitsevasta Fotografiskasta.

Onko museosi tehnyt tai suunnitellut yhteistyötä bloggaajien kanssa? Kerrothan kokemuksistasi kommenttikentässä!

Lähteet:
Virpi Aittokoski: Matkabloggaajien ja matkailuorganisaation välisen yhteistyön kehittäminen
Elsa Heiko, Oi mutsi mutsi –blogin kirjoittaja
Anna Iso-Ahola, projektipäällikkö, Tekniikan museo
Sanna Lipponen, museoassistentti, Suomen valokuvataiteen museo
Merja Nummi, museolehtori, Hotelli- ja ravintolamuseo
Tanja Ylikangas, toimitusjohtaja, Babbler Oy


Tuuli Rajavuori
Kirjoittaja työskentelee Suomen museoliitossa projektikoordinaattorina ja tiedottajana

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Ilmaisia palveluja ei ole

”Kun yhteiskunnalta saatavat resurssit vähenevät, pitää museoiden saada tulovirtoja muista lähteistä”, kirjoittaa pääsihteeri Kimmo Levä.


Jyväskylän yliopiston museologian opiskelijoiden seminaarin pääaiheina olivat tänä vuonna yhteisöt, museoissa hyödynnettävä vapaaehtoistyö ja museoiden maksullisuus tai maksuttomuus.

Huhtikuun alussa järjestetyn seminaarin otsikkona oli Kuluttakaa kulttuuria. Seminaari videoitiin — uskoakseni materiaali tulee näkyviin ennen pitkää järjestäjätahon sivuille. Oma osuuteni seminaarissa oli alustaa ja herättää keskustelua siitä, pitäisikö museoiden olla maksullisia vai maksuttomia.

Museoiden rahoista puolet kuluu henkilöstön palkkoihin ja kolmasosa kiinteistöihin. Loput käytetään toimintamenoihin, joihin kuuluvat esimerkiksi kaikki työntekoon liittyvät ostot alkaen näyttelyjen rakentamisesta ja jatkuen markkinointiin, viestintään sekä toimistokuluihin. Museoiden henkilöstö on pääosin korkeakoulutettua. Kiinteistöiltä odotetaan korkeaa laatua sekä arkkitehtuurin että teknisten ominaisuuksien puolesta.

Kulurakenteen perusteella museoiden palvelujen hintatasoa voisi kuvitella erittäin korkeaksi! Käytännössä tilanne on päinvastainen: mielikuvahintatasosta on matala.

Palvelujen maksuttomuuden tavoite on poliittisten juhlapuheiden vakioaiheita. Myös museoiden työntekijät usein vieroksuvat työnsä tuloksien hinnoittelua. Alan ulkoinen ja sisäinen paine ohjaavat siis mieluummin hintatason laskemiseen kuin nostamiseen. 



Perusteena maksuttomuudelle esitetään useimmiten museotyön yhteiskunnallista luonnetta ja sitä, että museoiden rahat tulevat pääosin julkisista varoista. Ajatus menee suurin piirtein niin, että asiakkaat ovat maksaneet museoiden palveluista verojen kautta. Tämä on loogista, sillä noin 80 prosenttia museoiden rahoituksesta tulee yhteisistä julkisista varoistamme  —veikkausvoittovaroista ja verokertymästä.

Maksuttomuuden huono puoli on se, että resurssit eivät useimmiten mukaudu kysynnän muutoksiin.

Jos maksuttomilla palveluilla on vähän kysyntää eli asiakkaita, yksikkökustannukset ovat kaikille korkeat. Jos asiakkaita on paljon, palvelun laatu laskee dramaattisesti. Kysynnän kasvu ei näy kasvavana, lisäresursoinnin mahdollistamana tulovirtana.  Se saattaa johtaa tilanteeseen, jossa palveluja ei pystytä lisäämään kysynnän kasvun mukana.

Toisaalta voi käydä myös niin, että huolimatta kasvavasta kysynnästä ja tarpeesta, palvelujen maksuttomuuden mahdollistava yhteiskunnan taloudellinen tuki vähenee tai loppuu.

Se johtaa palvelun loppumiseen kaikilta, mitä kukaan tuskin haluaa. Tulevien vuosien keskeinen kysymys onkin, kuka palvelut maksaa — ja ennen muuta kenen ne kuuluisi maksaa.

Museopalvelujen maksaja on tällä hetkellä yhteiskunta. Niin kuuluu luonnollisesti ollakin, sillä yhteiskunta saa niistä suurimman hyödyn. Lienee selvää, että museopalvelujen maksuttomuuskeskustelussa yhteiskunta ei ole ollut se, jolle palvelut halutaan maksuttomiksi. Käytännössä maksuttomuus tarkoittaa, että palvelut halutaan ilmaiseksi yksittäiselle yhteiskunnan jäsenelle eli museokävijälle.

Tilastojen valossa suomalaiset museot ovat kävijöille pääasiassa maksuttomia, sillä yli puolet kävijöistä ei maksa pääsymaksuja. Maksavista asiakkaista suurin ryhmä ovat yli 45-vuotiaat, korkeakoulutetut, asiantuntija- tai johtamistehtävissä työskentelevät — henkilöt, jotka kuuluvat ylimpään tuloluokkaan.

Onko tämä se ryhmä, jolle museoiden pitäisi tulevaisuudessa olla nykyistä maksuttomampia?



Vaasan yliopiston tekemä tutkimus museoiden aluetaloudellisista vaikutuksista osoitti, että pääsymaksuttomat museokäynnit eivät ole ilmaisia. Keskimäärin museokäynnin aikana käytetään rahaa 32—49 euroa, joka jakautuu pääryhmiin seuraavasti:

  •        majoituspalvelut 20,7 % (6,6-10,1 euroa)
  •        matkaliput 20,3 % (6,5-9,9 euroa)
  •        ravintolat ja muu ruokailu 19,9 % (6,4 -9,8 euroa)
  •        ostokset 11 % (3,5-5,4 euroa)


Museoiden osuus museokäynnin keskimääräistä kuluista on 3,6 prosenttia eli 1,2 — 1,8 euroa.  Se tuskin on osa, joka ensimmäisenä täytyy ottaa tarkasteluun, kun museovierailun taloudellista kynnystä halutaan madaltaa.

Näyttää enemmänkin siltä, että maksuvalmiudeltaan parasta suomalaista A-ryhmää edustavalle kävijäryhmälle museopalveluiden pitäisi jatkossa olla nykyistä maksullisempia. Hyvin toimeentuleva ryhmä lienee se sateentekijä, jonka maksuilla on mahdollista korvata yhteiskunta-asiakkaalta vähenevät tulovirrat.

Pääsymaksun suora nostaminen ei välttämättä ole paras ratkaisu, vaan on löydettävä keinot, joilla nostamme osuuttamme aikaansaamastamme rahavirrasta.

Olen aikaisemminkin hieman ihmetellyt, että toistaiseksi en ole törmännyt museostrategiaan, joka määrittelisi tärkeimmäksi kohderyhmäksi nykyisen maksukykyisen pääasiakasryhmän. Yleensä rooli on usein annettu lapsille, nuorille tai nuorille aikuisille. Tulovirran näkökulmasta heistä ei ole budjetteja paikkaamaan.

Kenties pikkuhiljaa viriävät palvelumuotoiluhankkeet tuovat asiaan korjausta?


Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri



tiistai 1. huhtikuuta 2014

Kaatunut kivi on surullinen näky

Museoilla on yhteiskunnassa monta tärkeää tehtävää, bloggaa pääsihteeri Kimmo Levä.


Talouden kiristyminen ohjaa ajatteluun, jossa kyseenalaistetaan toimintojen tärkeys ja hyödyllisyys. Helpoiten kyseenalaistamisen kohteeksi otetaan palvelut, joiden alasajon vaikutukset eivät näy välittömästi ihmisten arkipäivässä.

Museot ovat tässä joukossa, mutta eivät yksin. Samassa joukossa ovat myös muut palvelut, jotka vaikuttavat enemmän ihmisten elämään kuin arkipäivään. Näitä ovat ainakin muut kulttuuripalvelut sekä koulutus, liikuntakasvatus ja nuorisotyö.

Hyvän elämän eväitä tuottavien palvelujen tarpeellisuudesta on tehty lukuisia tutkimuksia. Tulokset ovat vuodesta toiseen yhteneviä: ne ovat ihmisille tärkeitä ja kansalaiset ovat motivoituneita suuntaamaan yhteisiä varoja näiden toimintojen ylläpitämiseen. Tähän tulokseen tuli viimeksi Kunnallisalan Kehittämissäätiö kuluvan vuoden helmikuussa julkaisemassaan tutkimuksessa Hyvinvointia myös kulttuuri- ja liikuntapalveluista.

Museot ovat sekä kansallisesti että kansainvälisesti tutkineet omalta osaltaan niitä perusteita, miksi museot ovat ihmisille tärkeitä. Tutkimukset ovat useimmiten julkaistu erittäin huonon otsikon eli ei-kävijä –tutkimusten alla. Näiden tutkimusten mukaan museot ovat tärkeitä, koska:

  • Haluamme jättää työstämme ja ajastamme viestiä ja jälkiä tuleville sukupolville (perintötehtävä)
  • Haluamme siirtää tietoja, arvojamme ja yhteisiä kertomuksia tuleville sukupolville (opetustehtävä)
  • Haluamme arvostaa edellisten sukupolvien työtä, osaamista, tekoja ja saavutuksia (arvostustehtävä)
  • Haluamme, että museot ovat käytettävissä silloin, kun niitä tarvitsemme (optiotehtävä)
  • Museot ovat tärkeitä sinällään (itseisarvotehtävä)
  • Museot ovat viesti merkittävyydestä ja tärkeydestä (imagotehtävä)

Näiden lisäksi viimeaikoina on nostettu esiin, eikä vähiten Suomen museoliiton toimesta, museoiden taloudellinen tehtävä. Joulukuussa 2013 julkaistun Vaasan yliopiston tekemän tutkimuksen mukaan museot ovat yhteisöilleen myös tärkeitä investointeja myös talouden kannalta.

Taloudellisia vaikutuksia lukuun ottamatta, museopalvelujen tuottaa pitkävaikutteisia hyötyjä ja sen kääntöpuolena, niiden tuottamisen loppuminen ei näy välittömästi arkipäivässämme. Ne näkyvät ajan kanssa yhteisten arvojemme unohtamisena, juurettomuutena ja melankoliana. Yksilötasolla tämä konkretisoituu umpeen kasvaneena hautapaikkana ja kaatuneena kivenä.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri