torstai 22. elokuuta 2013

Museot ovat aina poliittisia


Museo kertoo aina jonkin kertomuksen valitsemallaan tavalla ja jättää muita kertomuksia ja vuorovaikutuksen tapoja käyttämättä. Museoiden pitäisi tarttua kipeisiin ja ristiriitaisiakin tunteita herättäviin aiheisiin, kirjoittaa museolehtori Mari Jalkanen.



Osallistuin ensikertalaisena ICOM -konferenssiin, josta pääsihteeri Levä kirjoitti aiemmin tällä blogilla INTERCOM-komitean näkökulmasta. Kuulun itse CECA -komiteaan, joka keskittyy museokasvatukseen ja yleisötyöhön (CECA = Committee for Education and Cultural Action).

CECA:n ohjelmassa kuultiin useita Euroopan ulkopuolisia puheenvuoroja. Museoiden suurvallasta, Englannista, taisin kuulla vain yhden, mutta sitäkin vaikuttavamman esimerkin Victoria and Albert -museon nuoriso-ohjelmista.

Useat puhujat edustivat museota, joka toimii meidän kotoisesta yhteiskunnastamme hyvin poikkeavassa ympäristössä. Esimerkkinä voisi mainita The Tower of David -museon Jerusalemista, joka kutsuu toimintaansa mukaan niin juutalaiset kuin arabitkin. Puheenvuorojen taso vaihteli komiteassamme suuresti, mutta monet esitykset olivat äärimmäisen kiinnostavia, innostavia ja koskettavia kertomuksia käytännön museotyöstä tai ideologiasta työn taustalla. Mieleeni jäi kolme monissa esityksissä toistuvaa teemaa: museoiden poliittisuus, yhteisöt sekä henkilökunnan koulutus.



Museot ovat aina poliittisia. Neutraali asema ei ole mahdollinen, sillä museo kertoo aina jonkin kertomuksen valitsemallaan tavalla ja jättää muita kertomuksia ja vuorovaikutuksen tapoja käyttämättä. Museoiden tulisi siis olla hyvin tietoisia siitä, kenelle ne puhuvat ja kenelle näyttelyt ovat saavutettavia tiedollisesti, taidollisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti.

Jotta museo voi sitoutua tiettyyn arvomaailmaan ja jotta se tulisi selväksi myös muille, arvojen pitäisi olla selvät ja yhteiset koko henkilökunnalle museon johtajasta lipunmyyjään. Liverpoolissa kansallismuseo on valinnut poliittiseksi ja ideologiseksi lähtökohdakseen ihmisoikeudet ja kaikenlaisesta syrjinnästä kieltäytymisen. Heillä ei ole esimerkiksi tarvetta antaa tilaa ”maahanmuuttokriittisille” näkökulmille.

Museoiden pitäisi tarttua kipeisiinkin ja ristiriitaisia tunteita herättäviin aiheisiin. Joskus nopea reagointi, juuri nyt kuumana käyvään keskusteluun on tärkeää ja joskus museo voi lisätä tietoisuutta historian vaietuimmista tapahtumista. Ensimmäisestä hieno esimerkki oli ”lasten vaalit” Dominikaanisessa tasavallassa vastarintaliikkeen historiasta kertovassa museossa presidentin vaalien alla.

Eräs isä toi lapsensa toisesta kaupungista tapahtumaan, koska ei osannut vastata itse tämän kysymyskin käynnissä olevasta vaalitaistosta. Tämän museon tavoitteena oli tukea vastuullista kansalaisuutta. Amsterdamin merimuseossa taas avautui orjuudesta kertova näyttely, joka käsittelee historian osaa, jonka moni nykyhollantilainen haluaisi sivuuttaa. Näyttelyprosessiin osallistui ja siellä vieraili sekä valtaväestöä että orjuutettujen jälkeläisiä. Näyttely kysyi myös, mitä orjuus on nykyaikana.



En tainnut kertaakaan kuulla koko konferenssin aikana sanoja kävijä tai asiakas. Sen sijaan puhuttiin yhteisöistä. Suurissa miljoonakaupungeissa yhteisö on se, mitä museon oven ulkopuolelta löytyy. Sao Paulossa Pinacoteca do Estadossa tämä tarkoittaa sitä, että taidemuseo on työskennelty jo kymmenen vuoden ajan yhdessä museon lähialueiden asunnottomien ja narkomaanien kanssa.

Joskus museo hakeutuu vuorovaikutukseen kaukaisemman yhteisön kanssa, esimerkiksi Ecuadorissa museo matkusti eristyneisiin vuoristokyliin, joista matka toiseen suuntaan olisi ollut monessakin mielessä ylivoimainen. Kaikissa tapauksissa yhteisöjen kanssa toimiminen edellyttää lujan luottamuksen rakentamista oli sitten kyseessä kodittomat Sao Paolon kadulta, huonosti koulutetut ja työttömät Lontoon skidit tai vaikkapa erilaisten vammaisjärjestöjen jäsenet.

Vaikka konkreettiset esimerkit olivat suomalaisesta näkökulmasta vieraita, niin näkökulman soveltaminen jokaisessa museossa kyllä onnistuu. Mitä ovat meidän yhteisömme? Millaisiin yhteiskunnan ongelmiin me voimme tarttua ja ketkä ovat ne ihmiset, joiden hyvinvointia museo voi lisätä? ”Museot tarvitsevat kuraattoreja, jotka tuntevat yhteisönsä paremmin kuin kokoelmansa!”


Henkilökunnan koulutus tuntui olevan tapetilla monessa museossa. Esimerkiksi jo mainitsemassani Pinacoteca do Estadossa museoavustajat ja ilmeisesti muukin henkilökunta osallistui jatkuvasti pedagogisen osaston ja henkilöstöosaston yhdessä laatimaan koulutusohjelmaan. Ohjelmassa mm pohdittiin omaa ja asiakkaan roolia museossa, ohjelmassa oli työpajoja erilaisista taidetekniikoista sekä opastetut vierailut jokaiseen museon näyttelyyn, joita tässä paikassa oli todella paljon.

Lisäksi henkilökunta tutustui kaupungin muihin kulttuurilaitoksiin vertaillakseen toimintatapoja ja oppiakseen uutta. Toisessa esimerkissä henkilökunta pidettiin tietoisena yleisöstään velvoittamalla jok’ikinen museon työntekijä viettämään yhden päivän kuukaudessa näyttelysaleissa kohdaten kävijöitä ja seuraten heidän etenemistään näyttelyissä.

Kaiken kaikkiaan minulle välittyi Rion konferenssista museokäsitys, jonka keskiössä on toiminta, vuorovaikutus, yhteisöllisyys ja vastuullisuus. Vapaa käännös yhdestä mieleeni jääneestä lauseesta:

”Usein museoiden menestyksestä kerrotaan kävijämääriä mittaamalla, olisiko oikeampi onnistumisen mittari museoissa käytyjen keskustelujen määrää?


Mari Jalkanen
Museolehtori, Taidekaari-kulttuurikasvatusohjelma
Tampereen kaupunki
Hyvinvointipalvelut
Museopalvelut/kulttuurikasvatusyksikkö TAITE

maanantai 19. elokuuta 2013

Kolonialismia ICOM:n kongressissa

Brittivaikutteet jyräsivät Rio de Janeirossa pidetyssä kongresissa, kirjoittaa pääsihteeri Kimmo Levä.


Olin viikon verran
museoalan suurimman kansainvälisen järjestön – ICOM:n –kongressissa Rio de Janeirossa. Sen teemana oli museoiden rooli yhteisöjen sosiaalisessa muutoksessa. Kongressissa oli paikalla parituhatta museoalan asiantuntijaa, jotka jakautuvat komiteoihin keskustelemaan kongressin pääteemaan sovitetuista aiheista.

Itse osallistuin INTERCOM-komitean tilaisuuksiin. Niissä pohdittiin lähinnä museoiden johtamiseen liittyviä kysymyksiä. Alustuksissa korostettiin museoiden tärkeyttä, jopa vastuuta sosiaalisen muutoksen aikaansaamiseksi. Museoiden pitäisi nostaa esiin yhteiskunnallisia ongelmia ja pyrkiä ratkaisemaan jo esiin nousseita kysymyksiä.

Päällimmäisenä yhteiskunnallisena ongelmana nousi esiin valkoisen miehen taakka alkuperäiskansojen epäreiluna kohtelijana. Lähinnä kysymys oli brittien kolonialismin aikana tekemistä ratkaisuista ja niiden heijastumisesta nykyaikaan. Ajankohtaisina poliittisina kysymyksinä nostettiin esiin alkuperäiskansojen oikeudet ryöstettyyn maahana, omaan kieleen ja kulttuurihistorialliseen esineistöön. Myös orjuutta ja sen heijastumaa, rasismia, käsiteltiin.

Australiassa ja Uudessa-Seelannissa on meneillään useita projekteja, joissa alkuperäiskansojen kieli, esineellinen kulttuuriperintö ja historia ovat osana museoiden perus- ja teemanäyttelyjä. Liverpooliin on perustettu kokonainen museo käsittelemään orjuuden aikakautta ja siitä seurannutta rasismia.



Omassa komiteassani noin puolet esitelmistä oli brittien pitämiä. Kun mukaan laskee lisäksi ne esitelmöijät, joiden äidinkieli oli englanti – Australia, Intia, Uusi-Seelanti, USA – brittivaikutteiden määrä nousee entisestään.

Vaikutti siltä, että kovin usein teemat käsittelivät aiheita, jotka Englannissa ja sen entisissä alusmaissa ovat ajankohtaisia museoiden tai muiden toimijoiden esille nostamina. Englanninkielisten maiden ulkopuolelta tulleet esitelmät menivät säännöllisesti aiheen sivusta. Luultavasti siihen vaikutti puutteellista englannin kielen taitoa enemmän se, että suurimmassa osassa maailmaa museoiden sosiaalinen tehtävä ei ole kehittämisen ja museokeskustelun keskiössä. Aihe ei ole ajankohtainen, kun kokoelmien keräämisessä, luetteloinnissa, esillepanossa ja museoiden perustamisessa riittää työsarkaa.

Kyseessä ei toki ollut ensimmäinen seminaari, jossa englantilaiset entisine alusmaineen olivat suuna ja päänä. Monessa esitelmässä pahoiteltiin muiden kulttuurien jyräämistä kolonialismin aikoina. Mutta mitenkähän lienee: kun 2200-luvulla käsitellään maailman museologian historiaa, pahoittelevatko englantilaiset oppinutta jyräämistään 2000-luvun alun kansainvälisissä keskusteluissa.




Urheilumuseon ja Veikkauksen entinen johtaja, kansainvälisesti erittäin hyvin verkostoitunut Risto Nieminen totesi jo pari vuotta sitten, että meidän on ehdottomasti lähdettävä kongressien nurkkapöydistä estradeille, porukan eteen kertomaan, mitä mieltä olemme ja mitä osaamme.

Ilahduttavaa toki on, että kaikki suomalaiset eivät jääneet nurkkapöytiin. Pauli Sivonen (Serlachius museot) valisti kansainvälisiä kollegoita museoiden ja yritysten välisestä yhteistyöstä. Carina Jaatinen (Espoon museo) toimi puheenjohtajana ehkä tilaisuuden jännittävimmässä kokonaisuudessa. Hän johti ICOM:n hallituksen valintaprosessin ja oli julistamassa tulokset yleiskokouksen estradilla. Monessa kohtaa ICOM:n vuoden 2012 toimintakertomuksessa Suomi mainittiin hyvässä seurassa. Hienoa on myös se, että kansainvälisten komiteoiden hallitukset ovat jälleen muutamaa suomalaisjäsentä rikkaampia.

Näin pitääkin olla. Muuten tässäkin blogissa pohditaan 2200-luvulla puutarhanhoidon muuttunutta roolia ja museoiden tehtävää jalkapallohuliganismin hillitsijöinä.


Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Markkina-arvo ei kerro kohteen arvosta juuri mitään

Jos kulttuurihistoriallisista kohteista halutaan käydä arvokeskustelua markkinatalouden termein, on puhuttava näkyvästä pääomasta ja näkymättömästä pääomasta. 



Arvokeskustelu museoiden ympärillä on käynyt kiivaana. Närää on aiheuttanut se, että Museoviraston museokohteille on opetus- ja kulttuuriministeriön selvityksessä määritelty taloudellinen arvo. Sen on tulkittu tarkoittavan myyntiarvoa tai lukua, jonka perusteella kohteet voidaan arvottaa tärkeiksi ja vähemmän tärkeiksi.

Keskustelun sävy on ollut tyrmistynyt. Ei ihme, sillä erityisesti museokohteiden osalta kokonaisarvosta taloudellinen arvo tai markkina-arvo on marginaalinen erä. Jos kulttuurihistoriallisista kohteista kuitenkin halutaan käydä arvokeskustelua markkinatalouden termein, on puhuttava näkyvästä pääomasta ja näkymättömästä pääomasta.

Näkyvä pääoma koostuu eristä, joilla on markkina-arvo – jotka voidaan muuttaa tarvittaessa rahaksi. Sen suuruus voidaan arvioida etukäteen, jos näkyvään pääomaerään liittyvät toimivat markkinat kuten esimerkiksi metsä- ja peltohehtaareille tai asunto-osakkeille. 


Opetus- ja kulttuuriministeriön raporttiin liittyvässä selvityksessä näkyvä pääoma-arvo arvioitiin etukäteen toimimattomilla markkinoilla oleville kohteille. Ja pieleenhän se tietenkin meni.

Puhutuimpana esimerkkinä on ollut Svinhufvudin kotitalo Kotkaniemi. Realia Management arvio kohteen myyntiarvosta oli 400 000 euroa. Markkinat arvioivat Vesa Keskisen suulla arvon olevan yli kaksinkertainen. Luontevaa on päätellä, että muutkin annetut markkina-arvot ovat vähintään vastaavasti pöpelikössä.

Kulttuurihistoriallisille kohteille on saatavissa markkina-arvo vähintään kahdella tavalla, mutta vain jälkikäteen.

  • 1. Laitetaan kohteet myyntiin.
  • 2. Korjataan kohde tuhoutumisen jälkeen. 

Myynnin kautta arvo muodostuu markkinaperusteisesti puhtaimmillaan, eli myyjän ja ostajan välisen neuvottelun tuloksena. Tuhoutumisen jälkeen saadaan tieto siitä, mitä kohteen replikan rakentaminen nykyhinnoilla maksaa. Yhtenä huonona hyvänä esimerkkinä tästä metodista on Pyhän Olavin kirkko ja sen uudelleen rakentaminen.

Kulttuurihistoriallisten kohteiden ja dokumenttien kokonaisarvosta pääosan muodostaa niihin liittyvä näkymätön pääoma. Näkymätön pääoma on merkityksellistä yhteisölle, jonka osaamisen kehittymistä, rakenteiden ja verkostojen syntymistä ja muita yhteisölle tärkeitä muistoja, tapahtumia ja tunteita se edustaa. Yhteisön ulkopuolisille näkymättömät pääoma-arvot ovat usein vähäisia.

Suurimmillaan näkymättömän pääoman osuus kokonaisarvosta on oletettavasti hautausmailla. Mutta jos näkymätön pääoma puetaan brändiarvon pukuun, sillä on merkitystä myös äärikaupallisissa tuotteissa. Coca Cola on useimmiten esille nostettu esimerkki. Sen oikeudet omistavan yhtiön arvosta näkymätöntä pääomaa on arvioitu olevan noin 60 prosenttia.

Myös politiikoille näkymättömän pääoman huomioiminen on tärkeää. Sen osoittaa Talouselämä-lehden tekemä tutkimus, joka julkaistiin lehden heinäkuun numerossa (nro 26). Lehti tutki, mitkä ehdotukset todennäköisimmin toisivat äänestäjiltä potkut seuraavissa vaaleissa.

Tutkimuksen mukaan todennäköisimmin poliittinen kannatus lähtisi, jos ehdottaisi, että Suvivirsi on kiellettävä koulun päättäjäisjuhlissa. Tätä vähäarvoisempia olivat esimerkiksi ehdotus lääkkeiden Kela-korvausten poistosta, eläkeiän nostamisesta tai EU:sta eroamisesta. Olisi ollut luonnollisen kiinnostavaa, jos Talouselämän tutkimuksen vaihtoehdoissa olisi ollut kysymys kansallisen kulttuuriomaisuuden myynnistä.


Museokohteet, esineet, valokuvat ja muut dokumentit edustavat yhteisöjen näkymätöntä pääomaa. Näkymätöntä pääomaa on sitä enemmän, mitä suuremmalle yhteisölle kohde tai dokumentti on tärkeä. Museoviraston kohteet edustavat useimmiten Suomen suurinta yhteisöä. Ne dokumentoivat ja kertovat tarinaa, joka koskee suurelta tai pieneltä osalta kaikkia suomalaisia.

On helppo kuvitella, että Museoviraston esimerkki saa seuraajia: vastaavat keskustelut tullaan käymään alueellisesti ja paikallisesti. Museokiinteistöjä ja muita kulttuurihistoriallisia kohteita halutaan siirtää pois museoiden hallinnasta. Kohteiden poistoihin lähdetään myyntiviesti edellä, vaikka myynti on museoalalla pitkän poistoprosessissa viimeinen vaihtoehto – jos vaihtoehto ollenkaan.

Kun kulttuurihistoriallisen kiinteistön tai irtaimen omistajuus siirtyy museotoiminnan ulkopuolelle, näkökulma muuttuu täysin toiseksi. Toimijan missio ei ole kohteen säilyttäminen vaan riittävän tuoton saaminen. Käytännössä se tarkoittaa, että kohdetta ylläpidetään voittoa tuottavaa tai vähintään kulut kattavaa toimintaa varten.

Kulttuurihistoriallisen kiinteistöjen kohdalla pitäisi menetellä juuri toisin päin. Toimintaa ylläpidetään kiinteistöä varten ja yhteisen näkymättömän pääomamme säilyttämiseksi!



Vaikka valtiovarainministeriön juuri julkaistu budjettiesitys toista viestiikin, aikalisälle Museoviraston kiinteistöjen hallinnon uudistuksessa olisi tarvetta. Vuosi tai kaksi vuotta käytettynä ehdottomasti parhaan ratkaisun löytämiseksi ei tässä viitekehyksessä ole pitkä aika. Markkina-arvosta huolehtivien ei pitäisi olla mahdollisesta lykkäytymisestä huolissaan, sillä ainutlaatuisten kohteiden arvo vähenee niiden vanhetessa vain harvoin.

Näkymättömästä pääomasta huolestuneille uudistus ei nyt näyttäydy parhaalta vaihtoehdolta. Toisaalta ei voi tietää, vaikka se muiden mahdollisten vaihtoehtojen joukosta sellaiseksi nousisikin. Mahdollisia vaihtoehtoja on nyt vain pohdittu tai ollut esillä liian vähän.


Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 12. elokuuta 2013

The Future of Museums

The economics of museums is not the only aspect that is changing. The pace of change is also accelerating.


The article was originally published in Nordisk museologi 1/2013. 


I gave a talk at both the NEMO and INTERCOM conferences last autumn. My presentation ‘Who is Responsible for Preserving Heritage? (Un-)Successful Museums in the Future’ at the NEMO conference considered the role of museum customers. ‘Which business should museums be in?’ was my topic at the INTERCOM conference, and the aim of that presentation was to serve as springboard for discussion on the operational environments that museums can and should be adopting.

The impetus for both conferences was an awareness that the operational environment for museums is changing, creating a situation that will pose more threats than opportunities in the short term. The biggest threat is the weak economy in Europe, and it is obvious that cultural budgets are an easy target for politicians when it comes to making savings, as cuts to the cultural budget do not affect people’s lives in the same way as cuts in other sectors. Europe has been hardest hit by the economic downturn to date, but the economic climate in other parts of the world does not look too rosy for the foreseeable future either.

The economics of museums is not the only aspect that is changing. The pace of change is also accelerating. The way I see it, we are moving from a culture of planning to what could be termed a ‘culture of experimentation’. Experimenting with different ideas provides feedback more quickly than spending time planning and pondering whether your idea is going to be feasible or not.

In my view, it is clear that a culture of experimentation entails more publicity, too. In the 21st century we need the oxygen of publicity to survive. It is rather difficult to get publicity for your planning processes but if you try to realise your plans, the media becomes interested – even more so if your experiment fails. Yet a culture of experimentation calls for being able to handle the risk of failure as well. This could be the most difficult task for museums not only because they are used to being expert organisations that don’t have to engage in risk-taking behaviour, but also because they have very little room for economic risk-taking activity in any case.


Museums past and present


In the INTERCOM seminar
, Marsha Semmel (Director for Strategic Partnerships at the Institute of Museum and Library Services, USA) highlighted several differences between museums in the 20th and 21st centuries. In her opinion, the biggest change is in the technological environment and the most important skill is networking. She presented a scenario whereby 21st-century museums:

- are a combination of audience and content (vs. museums of the 20th century, which were primarily content-driven)

  • preserve both tangible and digital objects (vs. mostly tangible objects)
  • are multi-directional (vs. one-way)
  • focus on audience engagement (vs. focus on presentation and display)
  • act in highly collaborative partnerships (vs. act independently)
  • are embedded in the community (vs. located in the community)
  • have purposeful learning outcomes (vs. assumed or implied learning outcomes).

Ms Semmel is not the only expert who sees changes in the technological environment heralding a new era in museum work. In the same INTERCOM seminar, Dr Lynda Kelly (The Australian Museum) advised museums to think mobile before the internet, and e-publishing before printed books and magazines.


Going digital?


In my opinion,
we need to accept the well-known Web 2.0 truism that if something exists, it can be found on the internet. For museums, this entails digitalisation in every function. It not only calls for investments in new technology, but also demands more inclusive and expansive ways of working and thinking. In most cases it implies networking because if a museum wants to be located on the internet, it needs to be a part of widely frequented networks. These won’t be the museum’s local networks, but ones like Europeana (www.europeana.eu) or the new Finnish Finna service (www.finna.fi), where museums, libraries and archive materials can all be accessed from the same site.

Digitalised collections accessed through the internet will form the foundation on which other services will be built. To this end, internet-based collection management calls for rules and agreements concerning documentation. For example, we need to have standards for collection management and for metadata; we need to use the same terminology for the same objects, and search engines need to be able to locate them in the same place in every museum’s collection management system.

Internet accessibility doesn’t come without copyright problems. Internet publishing is the same as publishing in printed media or in an exhibition. The problem is that museums have a lot of material where copyrights are not documented. In many cases, we have not made agreements with copyright holders about the terms of publishing. This could incur unforeseen costs. Oftentimes, we actually do not even know who the copyright holder is. These so-called orphan artefacts pose a problem, primarily when it comes to photographic collections.

Notwithstanding the problems, digitalisation presents a great opportunity for museums. We now have the chance to attract many new visitors or clients, depending on how we choose to call the people who use our services. Digitalisation gives us the opportunity to open internet, mobile and purely virtual museums alongside brick-and-mortar establishments. In actual fact, mobile and internet services are not just a possibility, they are more or less a necessity.


The new economy


News from nearly
every European country shows that museums are in a situation where demands for new services and a new way of working are increasing, while public resources are decreasing. The problem is that the majority of museum resources come from the public sector. For example, in Finland the share of public money in museum budgets is 80%. In practice, this means any growth in resources lies in the private sector and we need to learn to operate in a normal market situation, which includes commercialising our services, competing with other service providers, and making a profit.

Operating in the private sector is nothing new for museums, of course. We have already made inroads in the commercialisation of exhibition services, and museums have also become service providers in the tourism industry. The problem, however, is that tourism is a business area where profitability is weak in general, and I contend that this poses a particularly significant problem for museums. Two studies to this effect have been published in Finland (Levä, 2008; Kallio, 2012). These studies indicate that ticket and museum shop sales do not even cover the direct costs of those functions. If we factor in the indirect costs of exhibitions themselves, operational losses are guaranteed.

I think it is appropriate to ask, therefore, whether it would make better financial sense to commercialise the expertise museums possess in information management, teaching, consulting, storage and research, as well as the conservation of the cultural environment and the restoration of artefacts and buildings. These are all areas in which we possess unique know-how, there is little competition and, if we compare the information management business to the tourism business for example, the profitability in teaching, consulting and research is much better.

What museums now have to do is put time and effort into evaluating what kind of know-how they possess, which business they should be engaged in and, above all, who their real customers are. Their real customers are the ones who will pay their bills. But they won’t pay simply for the museum to exist – they’ll pay for the benefits they derive from the museum’s expertise.


Museum customers


I’ve done consultancy
work for a number of museums, and all too often their customers are either not defined, or words like ‘visitor’ or ‘the public ‘become synonymous with the customer. In my opinion it is important to recognise that the customer differs for every museum. Generally speaking, museums could be placed into three categories from the customer perspective: 

1) ‘Rich’ museums, 2) ‘Absolute Value’ museums and 3) ‘Poor’ museums.

A Rich museum organisation has a huge amount of capital (money, stocks or other exchangeable capital). The Rich museum’s customer is the governing body. An Absolute Value museum, on the other hand, has no exchangeable capital, but its maintenance has been inscribed in legislation or in other regulations. Its customers are representatives of the state and cities (politicians, bureaucrats).

A Poor museum organisation has neither capital nor absolute value status. Poor museum customers are those who are willing to pay directly (e.g. via admission and information service fees) or indirectly (via grants) for their services.


Indicators of an at-risk museum


Prosperous museums may
exist in all three categories. But it is vital that a museum realises in which category it primarily belongs.

Rich and Absolute Value museums won’t find themselves in desperate circumstances where they are under threat of closure. It is obvious that the museums that are likely to run into such difficulties are the ones in the ‘Poor’ category. Poor museums are particularly at risk if they act as if they were rich and believe they have an Absolute Value status. Unfortunately, I’ve witnessed this kind of assumption all too often in the case of Poor museums. Such museums can be identified by one or more of the following indicators:


• The museum doesn’t have an earnings philosophy.

• The museum doesn’t know how much it costs to acquire photographs, objects, books or other artefacts, and how much it will cost to preserve them.

• The museum takes new artefacts into its collection without adequate resources (money).

• The museum employees and administration are passionate souls who regard the preservation of history as their duty.

• The museum has a lot of prestigious and rich patrons who assist museums to acquire objects and other material.

• The museum believes the state or the city will rescue it if its economic problems become unmanageable.

• The museum only regards visitors as customers.



The risk for the museum sector as a whole is that the majority of museums can be placed in the Poor category. In Finland, only 7% of all museums are owned by the state – making them Absolute Value museums – and the percentage of Rich museums is even smaller.


Indicators of the successful museum of the future


There is no doubt
that museums have a future. However, I maintain that a successful future is unlikely to materialise without acknowledging the need for change, desiring that change, and then making it happen.

The successful museum of the future will be more customer-oriented and, more importantly, will know who its customers are. Visitors and exhibitions don’t play any role in the financing of a museum’s fixed costs. In most cases, admission fees do not even cover an exhibition’s production and marketing costs.

Visitors are important for museums only if the governing body wishes to receive them (Rich museums) and if the exhibition activities are a duty for the museum (publicly-owned Absolute Value museums). In these cases, museums have a contract with the customers – the more visitors the museum has, the more money they can acquire from the owners.

Poor museums need to choose whether to be in the tourism business or in the museum business. If poor museums decide to continue in the tourism business and visitors are their only customers, these museums need to sell, donate or dispose of their collections. In most cases they also need to change their name to exhibition hall, experience centre or gallery.

If museums want to continue in the museum business, they have to productise their collection, research and public services. Collection services include consultancy regarding objects that are worth storing, documenting and conserving.

When museums have defined their market and their prospective customers, online and mobile services will be the most vital tools for acquiring and retaining them. The museum of the future has three potentially powerful user interfaces for its customers: bricks and mortar, the internet and the smartphone.

Kimmo Levä
Secretary General of Finnish Museums Association

References

INTERCOM 2012, #museumchallenges, http://www.intercom.museum 25–29 November 2012, Sydney, Australia.

Kallio, K. (2012). Valtakunnalliset erikoismuseot: Selvitys erikoismusejärjestelmän tilasta ja tulevaisuudesta [Clarifying the situation and future of national specialist museums], Ministry of Education and Culture publication 2012:27, Helsinki.

Levä, K. (2008). Profitability of Museum Organisations: A profitability analysis of specialist museums in Finland, MBA dissertation, University of Wales.

NEMO Annual Conference 2012, Focus on the future of museums, http://www.ne-mo.org/about-nemo/annual-meetings/dublin-2012/, 2–4 November 2012, Dublin, Ireland.

maanantai 5. elokuuta 2013

Avointa kulttuuria Lontoon tuliaisina

Luettelointikoordinaattori Leena Furu innostui Open Culture -projekteista.


Digitoidun aineiston avaaminen yleisölle, digitaalisista aineistoista luodut palvelut, kokoelmien digitointi, osallistavat kokoelmat… Teemat toistuivat ja puhuttivat Lontoossa 2.-3. heinäkuuta Collections Trust -säätiön järjestämässä Open Culture -konferenssissa. Se on vuosittain järjestettävä, eräs Euroopan suurimmista kansainvälisistä museoiden kokoelmahallintaan keskittyvistä tapahtumista.

Konferenssin puhujat keskittyivät esityksissään esittelemään erilaisia toteutettuja tai käynnissä olevia projekteja ja ratkaisuja, jotka tähtäävät digitoitujen aineistojen avaamiseen ja/tai yleisön osallistamiseen kokoelmatyössä. Lontoon tuliaisina esittelen muutaman Open Culturessa näkemäni ja omasta mielestäni mielenkiintoisen ja inspiroivan projektin, joiden idea voisi toimia myös Suomessa.


1. Suomessakin on viimeaikoina keskusteltu paljon kokoelmien avaamisesta ja saatavuudesta verkossa sekä digitaalisten kuvien myymisestä. Tanskan Statens Museum for Kunst antoi aiheesta oman esimerkkinsä. Museo on digitoinut noin 300 merkittävintä teostaan ja tarjoaa laadukkaat, korkearesoluutioiset kuvat niistä kenelle tahansa ladattavaksi ja käytettäväksi ilmaiseksi ja vieläpä ilman vesileimoja. Lataaminen on helppoa; käyttäjän ei tarvitse kirjautua mihinkään. Museon mukaan kokeilu on ollut onnistunut ja kuvien vapaa jakaminen ja tiedon avaaminen on antanut paljon enemmän kuin ottanut. Kuvamyyntiin he tuskin palaavat, sillä kuvien myynti on vähätuottoista ja rajoittaa aineistojen käyttöastetta ja hidastaa kulttuuriperinnön leviämistä useammille käyttäjille.

Kuka tekisi saman Suomessa?


2. Suomessa digitointi on tätä päivää, mutta mitä sitten, kun digitointi on tehty? Miten tieto aineistoista voisi levitä ja miten yleisö pääsisi sitä käyttämään? Historypin on We Are What We Do -yhtiön yhteistyössä Googlen kanssa luoma verkkopalvelu, joka kokoaa yhteen eri aikakausien tapahtumia tarinoineen ja valokuvineen. Kuvia ja niiden tietoja voi lisätä sivustolle kuka vaan. Palvelu on avoin myös museokokoelmille. Historypin on yksi esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun museo avaa kokoelmansa verkkoon ja antaa ne kiinnostuneiden käytettäväksi. Esimerkiksi nykypäivän katunäkymiä on hauska verrata vanhoihin valokuviin. Historypinissä voi katsoa muun muassa muiden käyttäjien kokoamia opastettuja kierroksia eri paikkoihin ja luoda itse uusia kiertomatkoja vaikka ympäri maailman. Hauska tapa osallistaa ja jakaa historiaa.


3. Europeana mielletään usein vain Euroopan kattavaksi KDK:ksi, vaikka organisaatio tekee paljon muutakin. Konferenssiyleisö sai kuulla Europeanan muista puolista ja projekteista, kuten esimerkiksi Europeana 1914-1918 -projektista. Projektin tarkoitus on kerätä ensimmäiseen maailmansotaan liittyvää materiaalia ja tietoa ihmisistä tai asioista, joihin sota vaikutti. Projektissa järjestetään ”World War One family history roadshows” -aineiston keräystapahtumia, joihin kansalaisia pyydetään tuomaan omia asiakirjoja, esineitä ja tarinoita, jotka liittyvät ensimmäiseen maailmansotaan. Henkilökunta valokuvaa tai skannaa aineistot ja dokumentoi kävijöiden kertomat tarinat saman tien. Tarinat ja kuvat liitetään verkkoarkistoon ja Europeanaan selattavaksi. Projektin kiinnostavimpia puolia on sen kansainvälisyys: keruutapahtumia on järjestetty museoissa, kirjastoissa ja arkistoissa jo yhdeksässä eri maassa vuodesta 2011 lähtien. Projektin verkkosivuilla on ohjeet tapahtumien järjestämiseksi: ja projektista kertovan videon löytää Vimeosta.

 Pitäisikö Suomenkin osallistua talkoisiin? Voisiko myös toisen maailmansodan aineistoa kerätä samaan tyyliin? Entä jotain ihan muuta?


4. Viimeistään #museopaivat ja #OC13 todistivat sen, miten näppärää, nopeaa, informatiivista ja ajantasaista twiittaaminen voi olla. Tästä innostuneena on kerrottava Imperial War Museumin mielenkiintoisesta tempauksesta. Museo twiittasi 3.9.2009 ajantasaisesti II Maailmansodan aloituspäivän tapahtumat. Tuolloin oli kulunut 70 vuotta sodan alkamisesta. Tempaus herätti paljon huomiota myös lehdistössä. Mikä idea!

Mistä tapahtumasta oma organisaatiosi voisi twiitata tai vaikka facebookata ”tunti tunnilta” -tyyliin?


5. Digitoitujen ja verkossa avattujen kokoelmien menestymisen edellytys on aina ammattitaitoisesti tehty luettelointi. Luetteloinnin ja kokoelmien hallinnan näkökulman konferenssiin toi erityisesti SPECTRUM -standardin käyttäjätapaaminen. Tapaamisessa esiteltiin Collections Trustin kehittämän ja ylläpitämän SPECTRUM:n parissa viimeisen vuoden aikana tehtyä kehitystyötä. SPECTRUM:n kehitystyö kiinnostaa myös meitä suomalaisia, sillä Museo 2015 -hankkeessa laadittavat Museoiden luettelointiohjeet perustuvat kyseiseen standardiin. SPECTRUM tarjoaa Suomen museoille valmiin luettelointisäännöstön, joka suomeksi käännettynä ja paikoin muokattuna soveltuu erilaisten kokoelmien luettelointiin. SPECTRUM:iin voi tutustua kirjautumalla Collections Linkin sivuille.

Open Culture inspiroi minua, ehkä näiden linkkien kautta myös sinua.

Leena Furu
Kirjoittaja on Museo 2015 -hankkeen luettelointikoordinaattori