Jos kulttuurihistoriallisista kohteista halutaan käydä arvokeskustelua markkinatalouden termein, on puhuttava näkyvästä pääomasta ja näkymättömästä pääomasta.
Arvokeskustelu museoiden ympärillä on käynyt kiivaana. Närää on aiheuttanut se, että Museoviraston museokohteille on opetus- ja kulttuuriministeriön selvityksessä määritelty taloudellinen arvo. Sen on tulkittu tarkoittavan myyntiarvoa tai lukua, jonka perusteella kohteet voidaan arvottaa tärkeiksi ja vähemmän tärkeiksi.
Keskustelun sävy on ollut tyrmistynyt. Ei ihme, sillä erityisesti museokohteiden osalta kokonaisarvosta taloudellinen arvo tai markkina-arvo on marginaalinen erä. Jos kulttuurihistoriallisista kohteista kuitenkin halutaan käydä arvokeskustelua markkinatalouden termein, on puhuttava näkyvästä pääomasta ja näkymättömästä pääomasta.
Näkyvä pääoma koostuu eristä, joilla on markkina-arvo – jotka voidaan muuttaa tarvittaessa rahaksi. Sen suuruus voidaan arvioida etukäteen, jos näkyvään pääomaerään liittyvät toimivat markkinat kuten esimerkiksi metsä- ja peltohehtaareille tai asunto-osakkeille.
Opetus- ja kulttuuriministeriön raporttiin liittyvässä selvityksessä näkyvä pääoma-arvo arvioitiin etukäteen toimimattomilla markkinoilla oleville kohteille. Ja pieleenhän se tietenkin meni.
Puhutuimpana esimerkkinä on ollut Svinhufvudin kotitalo Kotkaniemi. Realia Management arvio kohteen myyntiarvosta oli 400 000 euroa. Markkinat arvioivat Vesa Keskisen suulla arvon olevan yli kaksinkertainen. Luontevaa on päätellä, että muutkin annetut markkina-arvot ovat vähintään vastaavasti pöpelikössä.
Kulttuurihistoriallisille kohteille on saatavissa markkina-arvo vähintään kahdella tavalla, mutta vain jälkikäteen.
- 1. Laitetaan kohteet myyntiin.
- 2. Korjataan kohde tuhoutumisen jälkeen.
Myynnin kautta arvo muodostuu markkinaperusteisesti puhtaimmillaan, eli myyjän ja ostajan välisen neuvottelun tuloksena. Tuhoutumisen jälkeen saadaan tieto siitä, mitä kohteen replikan rakentaminen nykyhinnoilla maksaa. Yhtenä huonona hyvänä esimerkkinä tästä metodista on Pyhän Olavin kirkko ja sen uudelleen rakentaminen.
Kulttuurihistoriallisten kohteiden ja dokumenttien kokonaisarvosta pääosan muodostaa niihin liittyvä näkymätön pääoma. Näkymätön pääoma on merkityksellistä yhteisölle, jonka osaamisen kehittymistä, rakenteiden ja verkostojen syntymistä ja muita yhteisölle tärkeitä muistoja, tapahtumia ja tunteita se edustaa. Yhteisön ulkopuolisille näkymättömät pääoma-arvot ovat usein vähäisia.
Suurimmillaan näkymättömän pääoman osuus kokonaisarvosta on oletettavasti hautausmailla. Mutta jos näkymätön pääoma puetaan brändiarvon pukuun, sillä on merkitystä myös äärikaupallisissa tuotteissa. Coca Cola on useimmiten esille nostettu esimerkki. Sen oikeudet omistavan yhtiön arvosta näkymätöntä pääomaa on arvioitu olevan noin 60 prosenttia.
Myös politiikoille näkymättömän pääoman huomioiminen on tärkeää. Sen osoittaa Talouselämä-lehden tekemä tutkimus, joka julkaistiin lehden heinäkuun numerossa (nro 26). Lehti tutki, mitkä ehdotukset todennäköisimmin toisivat äänestäjiltä potkut seuraavissa vaaleissa.
Tutkimuksen mukaan todennäköisimmin poliittinen kannatus lähtisi, jos ehdottaisi, että Suvivirsi on kiellettävä koulun päättäjäisjuhlissa. Tätä vähäarvoisempia olivat esimerkiksi ehdotus lääkkeiden Kela-korvausten poistosta, eläkeiän nostamisesta tai EU:sta eroamisesta. Olisi ollut luonnollisen kiinnostavaa, jos Talouselämän tutkimuksen vaihtoehdoissa olisi ollut kysymys kansallisen kulttuuriomaisuuden myynnistä.
Museokohteet, esineet, valokuvat ja muut dokumentit edustavat yhteisöjen näkymätöntä pääomaa. Näkymätöntä pääomaa on sitä enemmän, mitä suuremmalle yhteisölle kohde tai dokumentti on tärkeä. Museoviraston kohteet edustavat useimmiten Suomen suurinta yhteisöä. Ne dokumentoivat ja kertovat tarinaa, joka koskee suurelta tai pieneltä osalta kaikkia suomalaisia.
On helppo kuvitella, että Museoviraston esimerkki saa seuraajia: vastaavat keskustelut tullaan käymään alueellisesti ja paikallisesti. Museokiinteistöjä ja muita kulttuurihistoriallisia kohteita halutaan siirtää pois museoiden hallinnasta. Kohteiden poistoihin lähdetään myyntiviesti edellä, vaikka myynti on museoalalla pitkän poistoprosessissa viimeinen vaihtoehto – jos vaihtoehto ollenkaan.
Kun kulttuurihistoriallisen kiinteistön tai irtaimen omistajuus siirtyy museotoiminnan ulkopuolelle, näkökulma muuttuu täysin toiseksi. Toimijan missio ei ole kohteen säilyttäminen vaan riittävän tuoton saaminen. Käytännössä se tarkoittaa, että kohdetta ylläpidetään voittoa tuottavaa tai vähintään kulut kattavaa toimintaa varten.
Kulttuurihistoriallisen kiinteistöjen kohdalla pitäisi menetellä juuri toisin päin. Toimintaa ylläpidetään kiinteistöä varten ja yhteisen näkymättömän pääomamme säilyttämiseksi!
Vaikka valtiovarainministeriön juuri julkaistu budjettiesitys toista viestiikin, aikalisälle Museoviraston kiinteistöjen hallinnon uudistuksessa olisi tarvetta. Vuosi tai kaksi vuotta käytettynä ehdottomasti parhaan ratkaisun löytämiseksi ei tässä viitekehyksessä ole pitkä aika. Markkina-arvosta huolehtivien ei pitäisi olla mahdollisesta lykkäytymisestä huolissaan, sillä ainutlaatuisten kohteiden arvo vähenee niiden vanhetessa vain harvoin.
Näkymättömästä pääomasta huolestuneille uudistus ei nyt näyttäydy parhaalta vaihtoehdolta. Toisaalta ei voi tietää, vaikka se muiden mahdollisten vaihtoehtojen joukosta sellaiseksi nousisikin. Mahdollisia vaihtoehtoja on nyt vain pohdittu tai ollut esillä liian vähän.
Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri
Talouselämän tutkimuksen vaihtoehdoissa ei ollut kysymystä kansallisen kulttuuriomaisuuden myynnistä, mutta Ylen vaalikoneessa kysyttiin viime vuonna mitä pitäisi tehdä huonokuntoiselle kulttuurikohteelle. Analysoin tuolloin vastauksia ja jälkikäteen olisi tietenkin voinut tarkistaa minkälainen vastausjakauma oli läpipäässeillä.
VastaaPoistaKimmon tekstin näkökulmaa voi hieman laventaa museokiinteistöistä laajempaan ympäristöön. Valtaosa kulttuurihistoriallisista kohteista on muussa kuin museokäytössä ja muiden kuin museosektorin hallinnassa. Ne ovat myös uusiutuva voimavara, osin vain määrittelystä riippuva kokonaisuus, eivät siis staattinen vakio.
VastaaPoistaMarkkina-arvo voi liittyä myös siihen, millaisia mahdollisuuksia rakennuksissa tai ympäristöissä nähdään, tai mitä asioita niissä halutaan mahdollistaa. Kohteiden kehittäminen, enemmän tai vähemmän kaupallinen, lisää myös niihin sisältyvää näkymätöntä pääomaa - sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä ihmisille ja yhteisöille. Se tuottaa myös taloudellisia hyötyjä, lisää markkina-arvoa.
Tuotto ja kulttuurihistoriallisten arvojen riittävä säilyminen on mahdollista yhdistää - ainakin muissa kuin varsinaisissa museokohteissa.
Suomessakin on hyviä ja vastuullisia julkisia ja yksityisiä kiinteistöjen omistajia ja kehittäjiä, joiden kohteet ovat arkista kulttuuriperintöämme enemmän kuin museot.
Museot tai niiden taustayhteisöt eivät ole aina kunnostautuneet kulttuurihistoriallisten kohteidensa haltijoina. Joskus niitä on muutettu turhan yksiviivaisesti museokäytön ehdoilla, joskus myös aika niukoilla tiedoilla tai osaamisella. Meno on hieman parantunut, suutarin lapsiltakin löytyy kenkiä,joskus jopa teemme kuten opetamme.
Olin juuri kuuntelemassa Metsähallituksen esityksiä sen kulttuurihistorialliselta merkitykseltään strategisten kohteiden valinnasta, hoidosta ja tulevaisuudesta. Esitykset loivat optimismia.
Mutta totta on, että Museoviraston vielä hallinnoimien, tulevaisuudessa käyttämien tai sen piiristä pois siirtyvien kiinteistöjen käyttöä, suojelua, taloudellista arviointia ym. seikkoja on arvioita analyyttisemmin kuin OKM:n työryhmämuistioon sisältyvässä konsulttityössä on osattu tai ymmärretty tehdä. Asia on vielä kovin auki, eikä tuohon konsulttiselvitykseen liene aihetta jumittua.
Myytävissä kohteiss olennaista on suojelun turvaaminen ja vastuullisten omistajien löytäminen. Mahdollisten myyntihintojen olisi tuettava näitä tavoitteita. Vaikea tavoite sekin, avoimilla markkinoilla ainakin.
Mikko Härö
(Osastonjohtaja, Kulttuuriympäristön suojelu, Museovirasto)
Kiitos Mikko hyvästä täydennyksestä.
VastaaPoistaLuin juuri vielä lausuntovaiheessa olevan ympäristöministeriön laatiman kulttuuriympäristöstrategian ja on helppo yhtyä sen positiiviseen ja osittain yksityiselle omistajuudelle suunnattuun sanomaan siitä, että kulttuuriympäristön suojelu luo enemmän taloudellisia mahdollisuuksia kuin uhkia. Yksityisiä omistajia on ehdottomasti rohkaistava suojelukohteiden hankintaan ja hyvään ylläpitoon. Tähän voi käyttää myös yhteisiä verovarojamme, vähintään verohelpotusten muodossa.
Vaikka museo- ja suojelukohteiden taloudellisen pääomaarvon tai näkyvän pääoma-arvon arvioiminen on arvotonta ja turhaa touhua, se ei sulje missään tapauksessa pois sitä, ettei niiden taloudellisen vaikutusten arviointi olisi tärkeää. Metsähallitus on tehnyt museoalallekin soveltuvia tutkimuksia taloudellisista vaikutuksista kansallispuistojensa osalta jo usean vuoden ajan. Nämäkin tulokset ovat rohkaisevia.
Metsähallituksen esimerkki on taustana myös Suomen museoliiton meneillään olevassa tutkimushankkeessa, jossa lasketaan museoiden näyttelytoimintojen taloudelliset vaikutukset. Tutkimuksen tekee Vaasan yliopisto ja sen tuloksista saamme kuulla alustavasti Ajankohtaispäivässämme 24.9.2013.
Museot vaikuttavat kansainvälisten tutkimusten mukaan myönteisesti näkyvään pääomaan monella tavalla. Ne lisäävät suoraan mm. ravintoloiden ja hotellien liikevaihtoa, työllistävät kasvavan määrän ihmisiä.
Museot lisäävät näkyvää pääomaa myös epäsuorasti. Museo ja kulttuurikohteet ovat keskeinen osa niiden sijaintipaikkakunnan myönteistä ja houkuttavaa brändiä. Mielenkiintoista myös on, että juuri julkaistussa Euroopan unionin rahoittaman LEM -projektin raportissa "Measuring Museum Impacts" (http://www.lemproject.eu/WORKING-GROUPS/audience-research-learning-styles-and-visitor-relation-management/3rd-report-measuring-museum-impacts/view) todetaan, että museokohteen läheisyydessä olevien kohteiden neliöhinnat ovat keskimääräisiä korkeampia.
LEM-projektin julkaisu on hyvä opus katsoa läpi myös museoiden muiden myöteisten (mm. sosiaalisten) vaikutusten arvioimiseen.
Museo ja kulttuurihistoriallisten kohteiden säilyttämisessä tarvitaan rahaa ja osaamista. Rahan määrä riippuu poliittisesta tahdosta ja vain tahdosta myös nykyisessä tiukassa tilanteessa. Rahoituksen lisäämisellä tai vähentämisellä ei ole merkitystä julkisen talouden kokonaiskuvaan, mutta niillä on ratkaiseva merkitys kulttuurihistoriallisten kohteiden säilymisessä.
Kimmo
VastaaPoistaKiitos hyvästä jatkosta.
Taitaa olla niin, ettei meillä ole riittävästi tutkimusta kulttuuriperinnön ja -ympäristön taloudellisista ja sosiaalisista vaikutuksista. Asiaa on tutkittu enemmän muualla, mutta en osaa sanoa miten pitkälle eri tahoilla on päästy.
Suomessa oli jokunen vuosi sitten mm. silloisen osastonjohtaja Maire Mattisen vahvasti vaikuttama Economics and Built Heritage -hanke. Sen kotisivuilta löytää yhä hyviä aineksia, ja hankkeen tuloksena Aalto-yliopiston sarjoissa 2010 julkaistu artikkelikokoelma (Integrating Aims) on avartavaa lukemista.
Sekään ei konkretisoi asiaa nimenomaan kansallisesta näkökulmastamme. Tarvitsemme omaa kulttuuriperintöalan soveltavaa tutkimusta ja tutkimustuloksia myös siksi, että voisimme vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.
OKM ei kulttuuripolitiikan tutkimusta edistäessään ole kiinnittänyt huomiota kulttuuriperintöön. Vastaavan voi ehkä todeta suhteesta ympäristöministeriö ja kulttuuriympäristö. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen seuran teemoja katsoessani tulkitsen, ettei kulttuuriperintö heitäkään innosta. Yliopistojen huomio, valittaessaan mm. Museoviraston puuttuvasta tutkimustyöstä, taitaa olla ns. perustutkimuksessa. Minusta niiden kannattaisi pikemminkin ihmetellä, miksi me(kään) emme tuota kulttuuriperinnön ja -ympäristön merkityksiä vahvistavaa soveltavaa tutkimusta. Kadehdin tietysti Ruotsin RAÄ:n käytössä olevaa FoU-määrärahaa.
Yhdyskuntasuunnittelun ja arkkitehtuurin tutkimuksessa on hieman näitä elementtejä. Niitä on myös oman alamme historiografiassa (laajasti ajatellen), museologiassa ja jatkossa varmaan Helsinkiin tulleessa kulttuuriperinnön apulaisprofessuurissa. Mutta harvoin sisällöillä, joista saisi johtopäätöksiä poliittiseen keskusteluun tai voimavarojen suuntaamiseen.
Kulttuuriympäristöstrategiassa onneksi nyt todetaan soveltavan tutkimuksen tarve. Siitä on pidettävä kiinni ja konkretisoitava asiaa.
Tutkimusta siis tarvitaan. Radion aamun mietelauseesta huolimatta: tekemistä ja tekijöitä on neljänlaisia; yksi tekee, toinen tarkastaa tekemisiä, kolmas tutkii tekemistä ja neljäs valittaa tekemisestä.
Mikko H