Onko museoesineelle annettava taloudellinen arvo?

Museokokoelmien taloudellisen arvon määrittäminen on vaikeaa. Museoiden toimintaympäristö on muuttumassa nopeasti ja myös kokoelmien taloudellisia arvoja koskevia periaatteita ja käytäntöjä on tarkasteltava uudelleen. Edistäisikö annettu taloudellinen arvo kokoelmien säilymistä?

Museoalan perustotuuksiin ja -arvoihin kuuluu ettei kokoelmilla ole taloudellista arvoa. Tämän taustalla on periaate, jonka mukaan liitettäessä materiaalia kokoelmiin valinnassa painottuu konteksti ja kuinka hyvin se täyttää kokoelmapoliittiset päämäärät. Taloudellinen arvo ei kuulu näihin kriteereihin. Valinnan perusteet tekevät kokoelmiin liitetyistä materiaaleista korvaamattomia, joten taloudellisen arvon määrittelyä pidetään myös mahdottomana.

Museon omistamien ja edustamien materiaalien taloudellisesta arvosta puhuminen on itseisarvoisesti sopimatonta. Selvimmin tämä tulee esiin siinä, että museot kieltäytyvät antamasta arvioita taideteosten tai muiden materiaalien taloudellisesta arvosta. Käännämme nämä tietopalveluasiakkaat keräilijöiden, antiikkikauppiaiden ja gallerioiden puoleen.

Museoiden toimintaympäristö on muuttumassa nopeasti ja myös kokoelmien taloudellisia arvoja koskevia periaatteita ja käytäntöjä on tarkasteltava uudelleen. Perusteltua on arvioida, edistäisikö kokoelmille annettu taloudellinen arvo niiden säilymistä. Olisiko se vahva työkalu ennaltaehkäisevään konservointiin?

Sanonnan mukaan euro on paras konsultti. Epäilemättä olisi tehokasta viestintää jos voisimme sanoa, että kokoelmatilan vuotava katto on tuhoamassa taloudelliseltakin arvoltaan 10 miljoonan euron omaisuutta. Ainakin se pysäyttäisi enemmän kuin nykyinen viestimme, jossa vetoamme kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman materiaalin tuhoutumiseen.

On myös syytä kysyä, lisäisikö taloudellisen arvon kertominen ja arvioiminen materiaalin informaatioarvoa ja luettavuutta katsojan näkökulmasta? Taloudellinen arvo kiinnostaa kävijöitä, halusimmepa sitä tai emme. Erityisesti näin on taideteosten ja keräilyharvinaisuuksien kohdalla. Mikä lienee syy ettei taloudellista arvoa voi laittaa kontekstitietoihin ja esiin esittelymateriaaleihin, jos se tiedetään?

Tarvetta museokokoelmien taloudelliseen arvottamiseen näyttää olevan. Useimmissa tapauksissa voimme taloudellisen arvon myös antaa. Monelle esineelle tai teokselle taloudellisen arvon kokoluokan voi saada seuraamalla huutokauppoja ja keräilyesineillä käytyä kauppaa. Hinnan kaikille materiaaleille voi määritellä myös kulupohjaisesti. Vähimmäishinta muodostuu esineen tai materiaalierän kokoelmaan liittämisen maksuista kuljetus, puhdistus, dokumentointi- ja luettelointitöineen.

Luonnollisesti taloudellista arvoa voi arvioida myös synkän negaation kautta eli paljonko esimerkiksi kohteen uudelleen rakentaminen, entisöinti tai muu kuntoarvon palauttaminen maksaa, jos kohde tuhoutuu osittain tai kokonaan. Näin on saatu taloudellisen arvon kokoluokka esimerkiksi monille tuhopolton kohteeksi joutuneista kirkoista. Tätä taloudellisen arvon metodia ei kuitenkaan voi missään tapauksissa suositella.

Tällä hetkellä emme välttämättä ole aivan rehellisiä korostaessamme, että taloudelliset arvot eivät ole osa kokoelmatyötä. Luultavasti Schjerfbeck saa kokoelmatyössä enemmän huomiota ja näytteilleasettamisessa parempaa kohtelua kuin Innanen. Jos taloudellinen arvottaminen ei olisi osa kokoelmatyötä, myös kysymys vakuutusarvoista olisi turha. Millään teoksella tai esineellä ei olisi vakuutusarvoa tai sitten se olisi kaikilla sama.

Taloudellinen arvo ei luonnollisestikaan tarkoita, että sen perusteella edelleenkään arvioitaisiin materiaalin tärkeyttä osana museoiden kokoelmaa tai arvoa osana kansallista kulttuuriperintöämme. Taloudellisen arvon määrittely ei myöskään tarkoita, että materiaali vaihtaisi omistajaa jos joku lupaa maksaa määritellyn summan. Taloudellinen arvo ei ole sama kuin hinta.

Taloudellisen arvon määrittelyn esteenä on luultavasti pelkomme näiden tietojen väärinkäytöstä ja tämän arvon korostumisesta päätöksenteossa.

Ensinnäkin museotyötä vähemmän ymmärtävät päättäjät saattavat intoutua taloudellisesta arvosta liikaa ja saavat ideoita taloudellisen arvon muuttamisesta ensin hinnaksi ja sitten myyntituloksi. Näin saattaa tosin käydä ilman taloudellisen arvonmäärittelyn antamaa töytäisyäkin. Esimerkkejä löytyy jo USA:sta ja Euroopasta.

Amerikassa Detroitin kaupungin taidemuseon kokoelma lopulta säästyi yksityisen rahan avulla, mutta Englannissa Northamptonin kaupunki päätti myydä rahapulassaan museon kokoelmista egyptiläispatsaan 20 miljoonalla eurolla. Vastaavia aikomuksia on Englannin museoliiton selvityksen mukaan noin 10 %:lla sikäläisistä museoista.

Toinen vaara on, että taloudellinen arvo ymmärretään pääoma-arvona ja sitä käytetään perusteena arvioidessa, kuinka paljon yksittäisen rakennuksen ylläpitoon on varattava rahaa tai paljonko yksittäisen esineen, teoksen tai materiaaliryhmän säilyttämiseen kannattaa sijoittaa. Taloudellisen arvon määrittäminen ei poista sitä, että edelleenkin yhteisen kulttuuriperintömme tallentamiseen on käytettävä kaikki ne resurssit, joita tehtävä edellyttää.

Tämän pohdinnan tuloksena oma vastaukseni otsikon kysymykseen on: on.

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

Museomaakuntien vertailua

Miksi puolet museoväestä työskentelee Uudellamaalla, kun taas Etelä-Pohjanmaalla museoammatilaisia on vain kourallinen? Miten tilanne on muuttunut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana? Museoliiton varapuheenjohtaja Kalle Kallio on tutkinut museoammattilaisen sijoittumista eri puolille Suomea.

Maailman maiden hyvinvointia vertaillaan kehitysmaatutkimuksessa muun muassa laskemalla lääkäreiden osuutta väestöstä. Kun Suomessa työskentelee 371 lääkäriä 100 000 asukasta kohden, esimerkiksi Mosambikissa heitä onkin vain neljä – melko kuvaava mittari terveydenhuollon tasoeroille. Entä jos museoväen määrää katsottaisiin samalla tavalla ja vertailtaisiin suomalaisia museomaakuntia keskenään?

Suomalaisesta museotilastosta saa nämä luvut selville varsin helpolla. Kun nykymuotoista museotilastoa on tehty 1990-luvun alkupuolilta saakka, aineistosta irtoaa jo kelpo aikasarjoja. Vertailuihin saa halutessaan kahden vuosikymmenen perspektiivin, jolloin muutostrendit tulevat esiin. Henkilöstön laskentatavat ovat hieman eläneet vuosien mittaan, mutta museoammattilaisten määrä osoittautui minusta vakaimmaksi mittariksi vertailuja varten. Museotilastossa heillä tarkoitetaan siis karkeasti ottaen niitä vakituisia työntekijöitä, joilla on korkea-asteen koulutus.

Museoväki on jakautunut varsin epätasaisesti eri puolille Suomea. Ihmiset ovat pakkautuneet pääkaupunkiseudulle, mutta väkilukuun suhteutettunakin Helsingistä löytyy parhaiten museotyötä. Uudellamaalla työskentelee noin puolet porukasta, ainakin jos tilastojen ulkopuolelle jäävät museovirastolaiset ja museoliittolaiset laskettaisiin mukaan. Väestöön suhteutettuna tämä tarkoittaa sitä, että 100 000 uusmaalaista kohden työskenteli 30 tilastoitua museoammattilaista vuonna 2013 – pelkässä Helsingissä luku olisi vielä paljon suurempi.

Muut maakunnat seuraavat perässä. Parhaiten menee Keski-Suomessa, Varsinais-Suomessa, Pirkanmaalla ja Lapissa, joissa päästään jo 21–22 museoammattilaiseen. Kaikkein vähiten alan väkeä on Etelä-Pohjanmaalla, 100 000 asukasta kohden noin viisi, Pohjois-Pohjanmaalla ja Etelä-Karjalassa kahdeksan. Ero pääkaupunkiseutuun on jo moninkertainen. Kun maakunnat laitetaan kartalle, tulee mielenkiintoinen kuvio, jossa vihreällä on vain Uusimaa ja punaiseksi jäävistä maakunnista museoväkeä löytyy jo liian vähän.

Suomalaiset museoammattilaiset kartalla.

Nämä erot heijastuvat tietysti myös museokäyntien määriin. Uusimmassa museotilastossa on kivasti suhteutettu käyntejä asukaslukuun ja vertailussa pärjäävät yllätyksettömästi samat maakunnat, joissa oli museoväen tiheyskin korkeimmillaan. Tilastollinen korrelaatio on korkea: 0,79. Museokävijöistä on siis turha unelmoida, jos ei ole riittävästi ihmisiä tekemässä palveluita.

Erityisen kiinnostava vertailu syntyy, kun museoammattilaiset lasketaan kolmelta eri vuosikymmeneltä. Kun vuonna 1994 museoammattilaisia tilastoitiin 444, vuoden 2003 tilastossa meitä oli jo 881 ja viimeisimmässä laskennassa päästiin 1078 ammattilaiseen. Tämä kasvu johtuu sekä museoalan yleisestä vahvistumisesta että koulutustason noususta.

Kun näitä kolmea tarkasteluvuotta vertaillaan maakunnittain, alueelliset muutokset tulevat selvästi esiin. Uusimaa on ollut aina se vahvin maakunta, mutta etelän museoiden nousukausi ajoittui vuosituhannen vaihteeseen. Merimuseon ja Postimuseon muutto muihin maakuntiin selittää osaltaan kasvun hiipumista 2000-luvulla. Pääkaupunkiseutu ei ole enää ollut museoalan ainoa moottori.

Kahden viime vuosikymmenen aikana voimakkainta kasvu on ollut Pirkanmaalla ja Kymenlaaksossa. Molemmissa maakunnissa oli 1990-luvun alussa vielä erittäin vähän museoammattilaisia, mutta uusien museoiden ja vanhojen laajentumisten myötä ne ovat kiivenneet perinteisten museomaakuntien rinnalle ja ohikin. Pirkanmaan huima kasvu selittyy muun muassa Vapriikin, Poliisimuseon ja Pukstaavin perustamisella, Serlachius-museoiden, Mobilian ja Työväenmuseo Werstaan kasvulla sekä viimeisenä Postimuseon muutolla. Kymenlaaksossa ratkaisevaa on ollut Vellamon rakentaminen ja Kouvolan museotoimen kehitys. Myös Lappi ja Varsinais-Suomi ovat olleet vahvistuvia museomaakuntia.

Monissa maakunnissa kehitys on ollut tasaisempaa. Satakunnassa, Kanta-Hämeessä, Keski-Suomessa ja Pohjanmaalla on ollut vahvoja museoita jo 1980-luvulla, eikä kehitys ole kääntänyt selkäänsä vaikka kasvu olisikin maltillista. Etelä-Savo ja Keski-Pohjanmaa ovat kasvaneet ripeästi, mutta jäävät yhä museoammattilaisten määrissä selvästi maan keskiarvojen alapuolelle. Muissa maakunnissa kasvua on tuskin havaittavissa, ellei sitten hännänhuippu Etelä-Pohjanmaata halua erikseen mainita.

Perinteinen jako ruuhka- ja syrjä-Suomeen erottuukin selvästi. Aluepolitiikan korjaava voima näkyy lähinnä uudesta merimuseosta vahvistuneessa Kymenlaaksossa. Myös Lappi on mielenkiintoinen poikkeus, jonka kasvu selittynee aika pitkälti maakunnan matkailutaloudella. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut suoranaista laskua vain Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa ja Pohjois- Savossa. Alla olevasta kaaviosta voikin tarkistaa oman maakuntansa museoammattilaispitoisuuden 1994–2013.

Jos vertailua jatkaa seuraavan kerran vuoden 2023 Museotilaston ilmestyttyä, maakuntien erot voivat näyttää taas ihan erilaisilta. Voi vain esittää hurskaan toiveen, että talouden taantuma on silloin jo takana päin ja museomaakuntien kartta vihertää nykyistä kirkkaammin ja tasaisemmin!

Kalle Kallio

Kirjoittaja on Suomen museoliiton varapuheenjohtaja. Kuvioiden lainaaminen niitä muuttamatta on sallittua, kunhan tekijän muistaa mainita.

Museoiden mediakasvatuksesta

Ovatko museot vain mediateknologian historian dokumentointipaikkoja näyttelyissä ja kokoelmissa? Eivät ole, myös museot ovat mediakasvattajia.

Miksi museo ei antaisi mediakasvatusta?

Mediakasvatusta ja museota ei välttämättä yhdistetä kovin sujuvasti arkipäivän puheissa yhteen. Helposti voidaan jäädä pohtimaan, mitä museolla on annettavaa mediakasvatukseen tämän päivän hektisesti muuttuvassa mediamaailmassa. Ovatko museot vain mediateknologian historian dokumentointipaikkoja näyttelyissä ja kokoelmissa? Eivät ole, myös museot ovat mediakasvattajia.

Näyttely mediakasvattajana vuorovaikutteisilla kohteillaan.
Kuva: Arktikumin kuva-arkisto

Sinäkö tietämättäsi museon mediakasvattaja?

Niin vain saatat olla. Museoiden näkeminen mediana, mediakanavana, mediavälineenä, mediakasvattajana ei ole yksiselitteinen museoiden keskuudessa kuten ei myöskään museoiden ulkopuolisten toimijoiden silmissä. Mikäli olet ohjannut kävijää pohtimaan ja havaitsemaan museonäyttelyyn valittua subjektiivista näkökulmaa, olet kehittänyt kävijän kriittisten mediataitojen tulkintaa. Jos olet pysähtynyt keskustelemaan kävijän kanssa hänen omista tiedoistaan ja kokemuksistaan museon yhdestä esineestä, olet kehittänyt kävijän mediakulttuurisen osallisuuden kokemusta. Jos olet antanut kävijälle välineitä ja mahdollisuuksia tulkita museon viestiä omalla tavalla ja tuottaa se toisena tuotoksena muiden nähtäväksi, olet kehittänyt kävijän mediailmaisun luovia ja esteettisiä taitoja.

Museo aktiivisena mediakasvattajana?

Osa museoista on sitä jo tänä päivänä. Tammikuun 23. julkistetaan selvitys Suomen museoliiton sivustolla museoiden mediakasvatuksesta sähköisenä versiona. Siinä kuvataan ja kerrotaan tarkemmin, mitä vuoden 2014 kysely, mediakasvatuksen teemaviikko ja Linkki - museot mediakasvattajiksi -hankkeen työpajat ovat tuoneet esille.

Selvityksessä korostetaan, että enemmän kuin kyse olisi uudesta toiminnosta tai tehtävästä, enemmän kysymys on havaitsemisesta, asennoitumisesta ja tahdosta.

Leena Tornberg

selvitys- ja asiantuntijatehtävät, Linkki - museot mediakasvattajiksi -hanke

Suomen museoliitto 

Blogi liittyy Suomen museoliiton ja Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran yhteiseen Linkki - museot mediakasvattajiksi -hankkeen selvitykseen museoiden mediakasvatuksesta vuonna 2014. Ensiksi tahtoa, sitten osaamista ja välineitä - selvitys museoiden mediakasvatuksesta 2014 julkaistaan sähköisenä versiona hankkeen kotisivulla 23.1.2015 ennen EDUCA - opetusalan valtakunnallista koulutustapahtumaa. Linkki-hanke on mukana messuilla Mediakasvatuksen torilla.

Kokonaisvaltainen museokokemus

Nobel-museon ravintolan tuolien alle Nobel-palkitut ovat kirjoittaneet terveisiään. Tuoleista on tullut turistinähtävyys.

Kun suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen kokoontuivat keskiviikkona 17.12. Tukholman Nobel-museossa, mistä he keskustelivat? No ruuasta ja museoista tietenkin! Ruotsalaisia ja norjalaisia tosin oli useita, suomalaisia yksi.

Päivän tarkoituksena oli pohtia kuinka ruokatarjoilua ja ruokailua voidaan kehittää, jotta ne osaltaan voisivat vahvistaa museovierailukokemusta. Päivän vahvana sanomana oli, että museon yhteydessä sijaitsevat ravintolat ja kahvilat eivät ole ulkopuolinen tai irrallinen toimija vaan museovieraan näkökulmasta iso osa kokonaisvaltaista museokokemusta. Niiden tarjonta ja palvelu lasketaan osaksi museoiden palveluja, siinä missä kyltitys ja wc-tilojen siisteyskin. Keskusteluissa nousikin esille asiakaslähtöisen suunnittelun tarve ja asiakaskokemuksen korostaminen. On osattava ajatella kävijän silmin ja tehdä omaa toimintaa koskettavien toimijoiden kanssa läheistä yhteistyötä. Kommunikointi on onnistuneen toiminnan A ja O.

Edellä mainitut asiat saattavat vaikuttaa jo vanhan olemassa olevan tiedon toistelulta, mutta valitettavan usein jompikumpi ulottuvuuksista unohtuu ja tehdään yhteistyötä ilman kommunikointia, tai asioista ehkä kommunikoidaan mutta ei tehdä aidosti yhteistyötä. Nobel-museon toimiessa tapaamispaikkana saimme nauttia myös Nobel-voittajien viisauksista. Intendentti Tobias Degsell näytti listauksen sanoista, joita voittajat ovat maininneet menestymisensä saloja tiedusteltaessa. Tapaamiset, kontaktit, verkostot ja kommunikointi löytyivät listalta. Ja näistähän se yhteistyökin syntyy!

Niin ja siitä ruuasta vielä…Museon ja sen yhteydessä toimivan ravintolan tai kahvilan on tehtävä tiivistä yhteistyötä. Toimijoiden on tunnettava toisensa ja osattava ottaa toistensa tarpeet ja toiveet huomioon. Ruokatarjonnan tulisi olla linjassa museon tarjonnan kanssa. Ruoka on mahdollisuus saada kävijä viipymään museossa pidempään, se on mahdollisuus jatkaa museokokemusta museon teemoihin liittyvillä tarjoiluilla. Ruokailun avulla museokokemuksesta voi tehdä kokonaisvaltaisen elämyksen! Nobel-museoon kokoontunut joukko oli yksimielisesti sitä mieltä, että museoiden ruokapalveluihin tulisi ehdottomasti kiinnittää enemmän huomiota ja palveluita tulisi monipuolistaa, yksilöllistää ja kehittää tämän päivän museokävijän tarpeita kohtaavaksi. Yhteistyö ja verkostoituminen ovat kehittämistyössä avainasemassa. Toisilta saa ja pitääkin lainata, hyviä käytänteitä voi monistaa ja kollegan epäonnistumisista oppia. Tukholmassa joukkomme pääsi, osittain kahvin ja lounaan äärellä tapahtuneessa, diskuteeraamisessa jopa konkretian tasolle. Seuraava tapaaminen aiheeseen liittyen pidetään huhtikuussa.

Museot ja ruoka tulevat olemaan tapetilla myös Museoliiton Museot kulttuurimatkailun kärkeen –hankkeen yhtenä painopisteenä. Lisäksi Haaga-Helia ammattikorkeakoulun RUOKA&MATKAILU –hanke tulee tämän vuoden aikana työskentelemään muutaman hankkeeseen ilmoittautuneen museon kanssa näiden aiheiden tiimoilta. Suunnitteilla on myös yhteinen seminaaripäivä.

Elina Björkqvist

Kirjoittaja työskentelee projektikoordinaattorina Suomen museoliitossa Museot kulttuurimatkailun kärkeen -hankkeessa

Kansainvälistä museologiaa

Leena Tokila ja Vietnamin Etnologisen museon johtaja professori Vo Quang Trong keskustelevat mahdollisesta koulutusyhteistyöstä. 

Miten museologiaa opetetaan kehittyvissä maissa? Kenen ehdoilla museologiaa voidaan viedä maihin, joiden museokulttuuri on kehittynyt erilaisista lähtökohdista? Leena Tokila osallistui lokakuussa 2014 ICTOP:n konferenssiin, jossa keskusteltiin museoalan koulutuksesta.

ICOM:n museoalan koulutuksen komitea ICTOP (Committee for  the Training of Personnel) piti vuosittaisen konferenssinsa Vietnamissa, Hanoissa. Konferenssissa oli noin kuutisenkymmentä osallistujaa eri puolilta maailmaa, tällä kertaa erityisesti Aasiasta muun muassa Japanista, Thaimaasta, Japanista ja Singaporesta.

Konferenssin teemana oli Rethinking Museums & Sustainable Development for the Global Profession ja alaotsikkona Postcolonial Museology, Appropriate Capacity Building and Regional Engagement. Nämä teemat olivat innoittaneet osallistujia tarjoamaan hyvin monimuotoisesti teemaa käsitteleviä esityksiä ja mukana oli museoammattilaisten lisäksi useita omaa väitöstutkimustaan esitteleviä jatko-opiskelijoita. Kestävän kehityksen tai tulevaisuuden näkökulmasta ilmastonmuutos puhutti, mutta keskustelua käytiin myös museologisen osaamisen viennistä ja kulttuurisesti kestävästä kehityksestä.

ICTOP:n puheenjohtaja kanadalainen Lynne Teather, johdatteli osallistujat keskeisten käsitteiden määrittelyn hankaluuksiin. Mitä on kulttuurisesti kestävä kehitys museoissa ja niiden kehittämisessä? Mitä on ylipäätään kulttuurinen kestävä kehitys tai tulevaisuus? Miten se pitäisi ottaa huomioon museoalan koulutuksessa? Onko kulttuurisesti kestävää kehitystä opiskella kehittyvissä maissa museologiaa, jonka sisältö on painottunut länsimaisittain? Onko kestävää kehitystä tuottaa kouluttajia ulkomailta edellä mainittuihin maihin? Yhteisesti todettiin, että käsitteiden määrittely on näiltä osin vielä kesken.

Konferenssiin osallistui museologian kouluttajia, joilla on pitkä kokemus kehittyvien maiden museoammattilaisten kouluttamisesta. Keskustelussa tuli esiin, että koulutuksen onnistumiseksi on tärkeää löytää ne museologiset teemat, jotka ovat paikallisesta näkökulmasta olennaisia ja keskityttävä niihin. On myös löydettävä rahoitusta museologisen kirjallisuuden kääntämiseen ja soveltamiseen paikallisten museoiden ja museoalan tarpeisiin.

Paikallisten kulttuurien ja toimijoiden merkitystä käsiteltiin monissa esityksissä. Esimerkkinä käytettiin muun muassa thaimaalaisen Karen-yhteisön asukkaiden toteuttamaa pop up -museota, jonka toimintatapa on lähellä ekomuseota. Toisaalta kansainvälinen muuttoliike ja globalisaatio muokkaavat käsitystämme historian suurista tarinoista. Tämä edellyttää uudenlaista monikulttuurisuuden ymmärtämistä myös museoiden henkilökunnalta.

Samoja teemoja on tullut esiin myös Museoliiton ja Pakistanin museoiden kouluutusyhteistyössä, jota esittelin omassa puheenvuorossani ”Developing together – professional education in Pakistani museums”. Oli kiinnostavaa huomata, että museologian tieteenalan tradition länsimaiset lähtökohdat ja niiden näkyväksi tekeminen puhuttavat myös muualla. Koulutusviennissä on otettava huomioon kulttuurisesti kestävän kehityksen mukainen lähestymistapa, joka edellyttää vahvaa yhteistyötä paikallisen kumppanin kanssa.

Leena Tokila

Kirjoittaja työskentelee Suomen museoliitossa koulutuspäällikkönä