torstai 30. marraskuuta 2017

Museoita tarvitaan muistamiseen ja unohtamiseen

Kuva: NEMO

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä osallistui 9.–11.11.2017 NEMOn 25. vuosikonferenssiin Belgiassa. Konferenssin puheenvuorojen innoittamana hän miettii nyt, pitäisikö museoiden muistaa vai unohtaa.


”Kokoelmat ovat museotyön sydän” on kirjattu pysyvästi museologiseen DNA:hamme. Tämän aiheen ympärille kokoontuivat myös eurooppalaisten museoliittojen edustajat vuosittaiseen konferenssiinsa 9.–12.11.2017. Kokouspaikkana oli Ghent Belgiassa. Konferenssin järjestäjä, NEMO (Network of European Museum Organisations), oli muotoillut teeman haastavasti muotoon: ”Open heart surgery – the value of museum collections”.

Teema oli hyvin valittu. Hyvää oli myös se, että nyt ei keskitytty sellaisiin kokoelmadiskurssin keskiössä viime vuosina olleisiin teemoihin kuten saavutettavuus ja digitalisaation haasteet, vaan kokoelmatyön merkitykseen ja kokoelmatyöhön liittyviin arvovalintoihin. Konferenssin keynote-puhujana oli Peter van Mench, yksi Euroopan tunnetuimmista museoajattelijoista.

Suomalaista osaamista konferenssiin toi Teemu Ahola, joka TAKO-verkoston puheenjohtajana avasi suomalaisten museoiden kokoelmayhteistyötä eurooppalaisille kollegoille. Aholan esitelmä ja siitä seurannut keskustelu osoittivat vahvasti sen, että suomalaiset museot ovat TAKO-yhteistyön kehittämisessä oikealla asialla ja ottamassa edelläkävijän roolia Euroopassa.

Peter van Mensch NEMOn konferenssissa 10.11.2017. Kimmo Levä

Peter van Mensch keskittyi kokoelmatyön merkitykseen ja kipupisteisiin. Se, että kokoelmat määrittelisivät ns. ”oikean museon”, ei Menschin mukaan ollut mitenkään kiinnostavaa eikä edes tärkeää. Epäselväksi ei kuitenkaan jäänyt, etteivät kokoelmat olisi myös hänelle museotyön sydän. Erityisesti hän nosti esiin dokumentaation merkitystä. Dokumenttitietojen osalta riittävää ei ole se, että kirjaamme, miksi jokin esine tai teos on otettu kokoelmiin, vaan meidän on myös avattava sitä, miksi valinta kohdistui juuri tähän esineeseen tai teokseen.

Mensch puhui myös siitä, kuinka kokoelmat ja historiatutkimus usein korostavat voittajia. Pysäyttävänä esimerkkinä toimi Amsterdamin kaupunki. Menschin mukaan museot ovat olleet huolissaan siitä, ettei Hollannin siirtovalta-aikaan liittyvästä orjuuden historiasta ole jäänyt esineistöä. Esineistön puuttuminen vaikeuttaa orjuusteeman käsittelyä. Mensch kuitenkin totesi, että kaikki rakennukset kaupungin ytimessä on rakennettu orjakaupasta ja muusta orjuuteen liittyvästä liiketoiminnasta saaduilla varoilla.

Orjuuteen liittyvää esineistöä on siis käytännössä kaikki, mitä Amsterdamin ydinkeskustassa on. Toisaalta kokoelmiin ei ole säilynyt mitään, mikä kertoisi orjista ihmisinä tai orjien elämästä ja asemasta Hollannissa. Jälkimmäinen syy ei kuitenkaan saa Menschin mukaan estää sitä, ettei orjuuteen liittyviä teemoja käsiteltäisi museoissa. Päinvastoin. Museoita ja osaamistamme tarvitaan kertomaan asioista, joista esineellistä perintöä ei ole jäänyt.

*****

Ajankohtaisena teemana keskusteluun nousi kysymys siitä, pitäisikö kokoelmatyössä välttää ei-toivottujen ilmiöiden tallentamista. Esimerkkinä mainittiin terroristihyökkäyksiin liittyvä esineistö. Onko museon edistettävä tällaisten ilmiöiden unohtamista ja kieltäydyttävä esim. tallentamasta hyökkäyksissä käytettyjä ajoneuvoja? Vai pitäisikö toimia päinvastoin? Olisiko meidän tallennettava nämä esineet juurikin siksi, etteivät hirveydet unohtuisi, vaikka samalla nostaisimme terrorismiin syyllistyneet ja heidän tekonsa ikuisesti muistettavien asioiden joukkoon?

Onko kokoelmatyön fokus siinä, että voisimme muistaa, vai siinä, että voisimme unohtaa? Tätä kysymystä pohdittiin myös Yhdysvalloissa meneillään olevien patsaiden kaato- ja siirto-operaatioiden näkökulmasta. Yllättävä tieto oli, että tehtyjen selvitysten mukaan amerikkalaiset eivät varsinaisesti halua tuhota epämiellyttävistä historiavaiheista kertovia patsaita, vaan he haluavat siirtää ne museoon. Tällä tavoin ne olisivat poissa maisemasta ja siirtyisivät osaksi kokonaisuutta, joka mahdollistaa riittävien kontekstitietojen esittämisen niiden yhteydessä.

Kysymykseen siitä, pitäisikö vaikeita aiheita välttää vai korostaa, ei varmastikaan ole yhtä ainoata vastausta. Minä käännyin käydyn keskustelun perusteella sille kannalle, että vaikeat aiheet pitää tallentaa museoihin. Perusteet tälle tiivisti omassa esitelmässään hienolla tavalla museo- ja perinneasioiden konsultti Diana Walters: ”We will never forget, but we cannot stay forever on the battlefield”.

Vaikeiden aiheiden tallentaminen vie eteenpäin myös Euroopan komission kulttuuriosaston pääjohtaja Martine Reichertsin määrittelemää museoiden tehtävää, jossa museoiden ei odoteta niinkään opettavan historiaa, taidetta ja kulttuuria, vaan sitä, miten osaamme elää yhdessä. Tämä on ajankohtainen tehtävä myös suomalaisille museoille, kun yhteiskuntamme on muuttumassa aikaisempaa moniarvoisemmaksi ja itsenäisyytemme juhlavuosi on vähitellen kääntymässä kohti sisällissodan muistovuotta.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Suomesta Namibiaan - yhteistyötä mantereiden välillä

Koulutuspäivän lounas nautittiin Namibian kansallisarkiston sisäpihalla.


Suomen ja Namibian museoliitot solmivat vuonna 2016 yhteistyösopimuksen. Osana sopimusta Namibiassa järjestettiin tänä syksynä ICOMin ICTOPin seminaarin yhteydessä koulutuspäivä, johon osallistui kouluttajana myös Espoon kaupunginmuseon museolehtori Sanna Valoranta-Saltikoff.


Elokuussa 2017 puhelimeni soi juuri kun olin lähtenyt töistä. Soittaja oli Suomen museoliiton koulutus- ja kehittämisjohtaja Leena Tokila. Leena kutsui minut Suomen museoliiton ja Namibian museoliiton yhteistyösopimuksen (MoU) mukaiseen museoalan ammattilaisten ja opiskelijoiden koulutuspäivään Namibiaan. 



Tarjous oli erittäin houkutteleva, mutta samaan aikaan jännittävä – en ollut koskaan ennen vieraillut Namibiassa ja tietoni Namibian museokentästä olivat hatarat. Leena Tokilan kanssa olin sen sijaan tehnyt yhteistyötä ennenkin ja käynyt puhumassa Museoliiton järjestämässä Ryhmänohjauksen ja fasilitoinnin taidot -koulutuksessa syyskuussa 2016. Lisäksi taustallani on yli 10 vuoden kokemus museotyöstä erilaisten kohderyhmien parissa sekä historia- ja kulttuuritieteelliset sekä pedagogiset opinnot Helsingin yliopistossa.

Suomen museoliitolla on Namibian lisäksi yhteistyösopimus myös Pakistanin museoliiton kanssa, ja Leena Tokila on järjestänyt vastaavia koulutuksia myös Pakistaniin. Suomen museoliiton tavoitteena on yhteistyösopimuksen puitteissa viedä museoalan osaamista maailmalle osana suomalaista koulutusvientiä. Museoliiton ja Leenan kokemukset koulutusviennistä olivatkin mahtava pohja rakentaa uudenlaista yhteistyökoulutusta uuteen ympäristöön.

Koulutuspäivä järjestettiin Namibian pääkaupungissa Windhoekissa 10.10.2017 päivää ennen ICOMin (International Council of Museum) alakomitean ICTOPin (International Council of Training of Personnel) kansainvälistä seminaaria sillä ajatuksella, että koulutukseen osallistuvat voisivat helposti osallistua myös ICTOPin seminaariin.

Windhoekin pääkatu Independence avenue

Namibian-matkaa edelsi monen työtunnin mittainen suunnittelu, useat sähköpostien vaihdot paikallisten kanssa sekä omien koulutus- ja seminaariesitelmien hiominen. Tutustuimme Namibian museokenttään verkkosivujen, Namibian museoliiton julkaisujen sekä Namibiassa vierailleiden kokemusten avulla.

Selvisi, että Namibiassa museot ovat eurooppalaisiin museoihin verrattuna lyhyemmän ajan auki.   Lisäksi monissa kulttuurihistoriallisissa museoissa on huomioitu myös luonnontieteen näkökulmat, sillä luonto on Namibiassa yksi tärkeistä turismin kohteista. Museot ovat valtion, kuntien tai yhteisöjen ylläpitämiä kuten Suomessa. Namibiassa on museoiden lisäksi Culture village -nimellä kutsuttuja paikkoja, jotka ovat kuin eläviä ulkoilmamuseoita pohjoismaisesta näkökulmasta.

Museum Education Workshop 10.10.2017 – oppimista yhdessä

Koulutuspäiväämme Namibian kansallisarkiston ja kirjaston auditoriossa osallistui 25 museoalan ammattilaista ja opiskelijaa. Valtaosa osallistujista oli Namibiasta, mutta olipa mukana myös ruotsalainen, kroatialainen ja yhdysvaltalainen osallistuja. Tavoitteenamme oli viedä Namibiaan museoalan osaamista sekä museoalalla hyödynnettyä kasvatustieteellistä ja pedagogista osaamista metodeineen, ja päivän teemana olikin ”Learning in museums, from theory to practice”.

Olin suunnitellut koulutuspäivään toiminnallisia metodeja hyödyntäviä harjoitteita. Yhtenä toiminnallisena harjoitteena käytimme mielipidejanaa hahmottaaksemme ryhmämme mielipiteen siitä, mitä museossa oppiminen on. Janan ääripäät olivat ”museo tarjoaa uutta tietoa” ja ”museovierailija tuottaa uutta tietoa itse”. Ryhmäläiset hajautuivat janalle tasaisesti. Kumpiakin ääripäitä löytyi, mutta myös mielipiteiden keskellä seisovia.

Mielipidejanan käyttö toimi päivän alussa, sillä se on yksi tapa antaa ryhmän jäsenten esittää käsityksensä joutumatta puolustamaan niitä verbaalisesti. Harjoite näyttää ryhmälle myös fyysisesti ja visuaalisesti sen, miten paljon erilaisia mielipiteitä ryhmässä on. 



Työpajapäivän ryhmätöissä puolestaan hyödynsimme Espoon kaupunginmuseon Saaristomuseo Pentala -hankkeen ja Loki-hankkeen työpajassa luotua palvelupolku-työkalua. Palvelupolku-lomake käännettiin englanniksi, ja koulutuspäivän jälkeen se jatkoi elämäänsä ainakin Swakopmundin Scientific Societyn museon uuden näyttelyn suunnitteluryhmässä.

Koulutuspäivän loppupuolelle oli varattu aikaa erilaisille case-esitelmille. Osuudessani esittelin Espoon kaupunginmuseon kouluyhteistyötä sekä käytössä olevia rakenteita museoiden ja koulujen yhteistyölle. Oli mielenkiintoista huomata, että myös Namibiassa koulut olivat yksi museoiden tärkeimmistä kohdeyleisöistä.

Muut iltapäivän case-esitelmät käsittelivät Bridging ages -järjestön käyttämää Time travel -metodia, namibialaista kouluille suunnattua SCAMX (School Clubs and Museum Exhibition Competition) -kilpailua sekä Heritage Week -tapahtumaa. Lisäksi kuulimme esitelmän Namibian kansallismuseon ja seikkailufirman yhteisestä hankkeesta Eduventures sekä tietenkin Namibian ja Suomen museoliittojen yhteistyöstä.

Koulutuspäivän lopussa päästiin ryhmätöiden kimppuun.

Koulutuspäivän tavoitteena oli viedä osaamista, mutta myös luoda alusta paikalliselle osaamisen jakamiselle. Päivän aikana kuullusta puheensorinasta päätellen tavoitteisiin päästiin. Itse kouluttajana en ollut vain kouluttamassa, vaan myös oppimassa, ja intensiivinen koulutuspäivä oli erittäin antoisa.

Vaikka koulutuspäivän alussa jännitys sai vallan ja englanninkielisiä sanoja sai todella hakea, kummallisista sanavalinnoista huolimatta me 25 koulutuspäivän osallistujaa kuitenkin ymmärsimme toisiamme ja pääsimme keskustelemaan museoalan pedagogisista näkökulmista. Yhteisissä keskusteluissa huomasin, että monet Suomen museokentällä puhututtavat teemat olivat ajankohtaisia myös Namibiassa. Välimatkasta ja kulttuurista huolimatta kysymykset ihmisten tavoittamisesta ja museoiden roolista yhteiskunnassa ja kouluopetuksen osana olivat samoja, joita olen pohtinut suomalaisissa seminaareissa kotimaisten kollegojen kesken.

Curators and Communities: Training for Collaboration – kolmipäiväinen seminaari

Koulutuspäivän jälkeen matka jatkui ICOMin ICTOPin kansainväliseen seminaariin. Seminaariin osallistui noin kolmekymmentä henkeä Namibiasta, Etelä-Afrikasta, Keniasta, Japanista, Kamerunista, Yhdysvalloista, Kroatiasta, Serbiasta, Ruotsista ja Suomesta. Kolmipäiväisen seminaarin jokainen päivä vietettiin eri paikassa erilaisen näkökulman parissa, ja ensimmäisenä päivänä olimme Namibian suurimmassa seminaari- ja konferenssikeskuksessa Safari Conference Centressä.

Päivän aikana keskusteltiin museoalan akateemisesta koulutuksesta eri näkökulmista. Keskustelun seuraamisessa oli omat haasteensa, sillä museoalalla käytetään eri kulttuureissa paikoitellen hyvinkin erilaista terminologiaa. Suomen ulkopuolella kuraattorit ja kuratoiminen ovat vahvoja käsitteitä, joilla tarkoitetaan muutakin kuin taidenäyttelyn suunnittelua. Suomessa museoalan ammattisanastossa opetuksella, pedagogialla ja kasvatuksella on vahvempi rooli, mikä näkyy muun muassa ammattinimikkeessä museolehtori.

Yhtä kaikki keskustelussa käsiteltiin silti hyvinkin universaaleja kysymyksiä oppimisesta ja akateemisesta koulutuksesta, työssäoppimisesta sekä museosta oppivana ja kouluttautuvana asiantuntijaorganisaationa.

Namibian Art Gallery Windhoekin keskustassa

Seminaarin toinen päivä pidettiin Namibian National Art Galleryn tiloissa Windhoekin keskustassa. Seminaaripäivän esitelmissä ja case-esittelyissä käsiteltiin museoalan henkilökunnan koulutusta käytännön tasolla: mitä ja millaisia koulutus-caseja maailmalla esiintyy juuri nyt ja millaista koulutusta kenties tulevaisuudessa tarvittaisiin? Lisäksi puhuttiin paljon museoiden mahdollisuuksista käsitellä niin kutsuttua ”dark heritagea” tai kuten paikalliset sanovat ”sensitive historyä”. 



Toisen seminaaripäivän päätti Windhoekin kaupungin vastaanotto tekeillä olevassa Windhoekin kaupunginmuseossa. Kaupunginmuseo-projektia on ollut toteuttamassa niin Namibian Museoliitto kuin Espoon kaupunginmuseolla aiemmin työskennellyt Leena Hiltula. Vantaan kaupunginmuseon johtajan paikalta eläkkeelle jäänyt Leena Hiltula on vaikuttanut hyvinkin paljon kaupunginmuseon perustamisprosessiin. Vierailulla olikin hauska nähdä tutut kasvot museon eteisaulan seinäplanssissa!

Windhoekin kaupunginmuseon sisäpihalla järjestettiin kaupungin vastaanotto toisen seminaaripäivän päätteeksi.

Kolmas ja viimeinen seminaaripäivä vietettiin Namibian yliopiston kirjastossa. Viimeisen seminaaripäivään osui myös oma seminaariesitelmäni Espoon kaupunginmuseon käynnissä olevasta Espoo sisällissodassa -hankkeesta ja siitä, miten Suomi100-juhlavuoden teeman mukaan tehdään yhteistyötä erilaisten yhteisöjen kanssa sellaisesta historian aiheesta, josta jokaisella yhteisöllä on täysin oma käsityksensä. Viimeisenä päivänä kuultiin myös Bridging ages -järjestön Time travel -metodista ja yhteistyöstä afrikkalaisten yhteisöjen kanssa sekä namibialaisen Usakon kaupungin valokuvakeruu- ja näyttelyprojektista.

Yhteistyöstä voimaa

Vajaan viikon mittainen työmatka Namibian Windhoekiin museoalan kollegoiden pariin oli erittäin antoisa. Kulttuurisista eroista – kuten aikaisista aamuista ja myöhäisistä lounaista – huolimatta matkan anti ei ollut vain viedä suomalaista museoalan näkemystä maailmalle, vaan mahdollisuus tavata kansainvälisiä museoalan ammattilaisia ja verkostoitua heidän kanssaan. Keskustelut sekä koulutukseen osallistuneiden että seminaarikollegoiden kesken pursusivat ideoita ja näkökulmia, jotka kartuttivat osaamistani ja perspektiiviäni suhteessa suomalaiseen museomaailmaan.

Katutura, yksi Namibian vähävaraisista lähiöistä

Matkalla kohtaamani tilanteet vahvistivat näkemystäni siitä, että hyvä yhteistyö edellyttää ennen kaikkea toisten kuuntelemista. Vaikka museoissa onkin valtava tietopääoma, on hedelmällisen yhteistyön avain niin kansainvälisten kollegoiden kuin museoammattilaisten ja asiakkaiden kesken avoimuus ja toisten kuuntelu. Ennen kaikkea matka kuitenkin vahvisti minulle ajatusta yhteistyön voimasta eri organisaatioiden kesken – hyvänä esimerkkinä koulutuspäivässä kuulemamme case-esittelyt.



Erityisen kiitoksen haluan lausua Suomen museoliiton koulutus- ja kehittämisjohtaja Leena Tokilalle kutsusta ja mahdollisuudesta lähteä työmatkalle Namibiaan sekä matkan kesken hektisen hanketyön mahdollistaneelle kaupunginmuseon työyhteisölle. Ilman tällaisia yhteistyökontakteja ja kaikupintaa emme voisi tehdä museoissa yhteiskunnallisesti vaikuttavaa työtä.

Auringonlasku Windhoekissa pitkän seminaaripäivän päätteeksi

Sanna Valoranta-Saltikoff
Kirjoittaja on Espoon kaupunginmuseon museolehtori
Kuvat: Sanna Valoranta-Saltikoff

perjantai 17. marraskuuta 2017

Miksi kulttuurin taloudesta ei keskustella?

Kuva: Wikimedia Commons (muokattu)




Kun kulttuurilta leikataan, perusteeksi ei anneta selvityksiä leikkausten talousvaikutuksista. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä muistuttaa, että jos selvityksiä tehtäisiin, kulttuurilta ei ehkä päädyttäisi leikkaamaan ollenkaan.



Olin tällä viikolla sivistysvaliokunnassa kuultavana vuoden 2018 valtionbudjetista ja siihen sisältyvästä museo- ja kulttuurirahoituksen tasoleikkurista. Rahoitustasoa on leikattu vuodesta 2012 alkaen valtiontalouden tervehdyttämisen merkeissä. Museoilta tasoleikkuri vie vuonna 2018 rahoitusta 2,2 miljoonan euron verran, mikä tarkoittaa sitä, että jokainen henkilötyövuosikorvaus olisi ilman leikkuria 20,3 % suurempi.

Valtion budjettia enemmän kulttuurin rahoituksen leikkaaminen on kuitenkin viime viikkoina keskusteluttanut paikallisella tasolla. Kävi näet niin, että Riihimäen kaupunginjohtaja oli viemässä kaupunginhallitukseen esitystä, jolla kaupunginteatterin rahoitusta olisi leikattu 300 000 eurolla. Käytännössä kaupunginjohtajan esitys olisi tarkoittanut Riihimäen kaupungin teatterin esitysten loppumista. Perusteena leikkaukselle oli kaupungin heikko taloudellinen tilanne.

Teatteriväki ja taiteilijat olivat tietenkin järkyttyneitä, ja lausuntoja teatterin säilyttämisen puolesta lähti liikkeelle kaikilla median keinoilla. Tulosta myös saatiin, ja reilun viikon aikana tilanne muuttui siten, että teatterin rahoitus jäi entiselleen. Tilanteen nopean kääntymisen vuoksi on epäilty, että kaupunginjohtaja taktikoi teatterirahoitusleikkurilla budjettikeskustelun lillukanvarsiin, jotta suuremmat asiat jäisivät huomiotta. Niin tai näin, mutta varmaa on, että tämä veto oli helpoin tapa välttyä keskustelulta kulttuurirahoituksen kasvattamisesta.

Kulttuurin rahoituksesta käytävässä keskustelussa on eräs kummallinen piirre. Vaikka kulttuurin rahoitusleikkausten peruste on käytännössä aina heikko taloudellinen tilanne, leikkausesitys ei kuitenkaan johda keskusteluun taloudesta vaan kulttuurista. Keskustelua käydään siitä, miten kulloinenkin leikkaus vaikuttaa leikkauksen kohteena olevan kulttuurilaitokseen ja -toimialaan. Tyypillisimmillään puhutaan esitysten ja näyttelyiden määrästä, aukioloajoista, työllisyydestä, sivistyksestä, arvoista sekä mahdollisista museoiden ja teattereiden sulkemisista ja orkesteritoiminnan loppumisesta.

Minäkin olin  s i v i s t y s v a l i o k u n n a s s a  antamassa lausunnon esitykseen valtion talouden tervehdyttämisestä kulttuuribudjetin leikkauksilla, kun luontevampi paikka olisi ollut  t a l o u s v a l i o k u n t a. Tilanne olisi toinen, jos leikkausten peruste olisi kulttuurivihamielisyys tai vahva poliittinen vääntö kulttuuripolitiikan suunnasta. Näitä perusteita tai syitä ei rahoitusleikkausten taustalle kuitenkaan koskaan esitetä.

Luontevaa olisi, että keskustelua käytäisiin siitä, johtavatko taloussyillä perustellut päätökset esimerkiksi valtion tai Riihimäen kaupungin talouden kohenemiseen. Varmaa on, että esityksen talousvaikutus euroina on eri kuin valtion ja kaupungin kulubudjeteissa euroina näyttäytyvät säästöt.

Edelleen luontevaa olisi, että päätösten pohjaksi tehtäisiin selvitys talousvaikutuksista. Näitä ei kuitenkaan tehdä eikä ole tehty myöskään päätösten jälkeen. Ehkä syy on se, että selvitysten tulokset saisivat katumapäälle. Näet yleisellä tasolla tehtyjen kansallisten ja kansainvälisten selvitysten perusteella kulttuurin säästöillä aikaansaadut talousvaikutukset ovat vahvasti miinuksella. 

Kulttuurimenot eivät ole ajaneet yhdenkään kaupungin, alueen tai valtion taloutta ahdinkoon, eikä yhdenkään kaupungin, alueen tai valtion heikkoa taloutta ole pelastettu kulttuurimenojen leikkauksilla. Sen sijaan esimerkkejä päinvastaisista toimista on useita. Kulttuuri-investoinneilla on saatu aikaan rakennemuutos, jolla talous on saatu kasvu-uralle. Valtiomme voisi pyrkiä samaan.


Parempaa lahjaa pian sata vuotta täyttävä Suomi ei voisi itselleen antaa.



Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

110 metriä korkea Museokortti-torni ja muita faktoja

Miltä 2,5-vuotiaan Museokortin tulokset näyttävät? 


Ojentaessamme ensimmäiset Museokortit presidentti Sauli Niinistölle ja rouva Jenni Haukiolle Mäntyniemessä 5. toukokuuta 2015 tunnelma oli juhlallinen. 

Tasavallan kuninkaallisten tapaamista enemmän jännitti se, millainen tarina Museokortilla olisi edessä. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin tiedämme siitä hieman enemmän. 

Huippukorkea asiakastyytyväisyys, miljoona kiinnostunutta


Museokortti-torni olisi
lähes 110 metriä korkea.
Museokortit ovat käyneet kaupaksi. Jos tähän mennessä valmistetut 140 000 Museokorttia pinottaisiin päällekkäin, torni olisi lähes 110 metriä korkea. Huippu jäisi toistaiseksi hieman Näsinneulan näköalatasanteen alapuolelle. 

Museokortin omistajat ovat tyytyväistä joukkoa. Asiakastyytyväisyyttä olemme mitanneet asteikolla 1—5.

  • 4,83 - asiakaskyselyn yleisarvosana 5/2016
  • 4,84 - asiakaskyselyn yleisarvosana 10/2017
  • 4,9 - Facebook-keskiarvo 11/2017

Kansallisgallerian teettämästä tutkimuksesta (2017) käy ilmi, että 71 prosenttia kaikista suomalaisista ja pääkaupunkiseudun asukkaista jopa 85 prosenttia on kuullut Museokortista. Lukemat ovat häkellyttävän korkeita, koska kysymys on alle kolmevuotiaasta tuotteesta. 

Eikä siinä vielä kaikki. Pääkaupunkiseudun asukkaista 39 prosenttia ja kaikista suomalaisista 28 prosenttia kertoo harkitsevansa Museokortin hankkimista (KG 2017). Suomessa on 4,4 miljoonaa täysi-ikäistä asukasta, joten tämä tarkoittaa noin 1,2 miljoonaa kiinnostunutta henkilöä. 

Kaikki eivät Museokortin ostopäätöstä todellisuudessa tee — oleellista on huomata, että puhutaan todella suuresta potentiaalistaSe on valtava mahdollisuus koko museoalalle.

Kynnys piipahtaa madaltunut, käyttökulttuuri muuttunut


Suomalaisten museoiden sisällöt ovat upeita ja juuri siksi Museokortin omistajat ovat tyytyväisiä. Korttihan on vain käytt
öliittymä, joka laskee museoon poikkeamisen kynnystä. 

Museokortin omistaja maksaa mahdollisuudesta (tunteesta!) että hän saa poiketa museoiden hienojen sisältöjen äärellä juuri niin usein kuin tahtoo, ilman erillisiä maksuja. Mielikuvien tasolla hän lähtee vuoden mittaiselle kulttuurimatkalle. 


Museokortin FB:ssa saamia arvioita.
Tustustu arvioihin ja kirjoita omasi täällä!

Museokortti on muuttanut museoiden käyttökulttuuria. Sen osoittavat innostunut asiakaspalaute, museoiden kokemukset ja kävijätilastot. Museokorttia voi ajatella myös osana globaalia kuluttajatottumusten muutosta. Vastaavaa, jatkuvasti suosiotaan kasvattavaa ansaintalogiikkaa hyödyntävät esimerkiksi suoratoistopalvelut Spotify ja Netflix; yhdellä maksulla rajattomasti sisältöä. 

Kun korttijärjestelmä perustettiin, museokohteita oli mukana 183. Tällä hetkellä Museokortti käy jo 264 museossa Ahvenanmaalta Inariin. Pääkaupunkiseudulta löytyy 40 Museokortti-museota. 

”Museokortti on yksi parhaista hankinnoistani ikinä. Reissatessa tulee selvitettyä etukäteen, missä museoissa voisi poiketa. Kynnys piipahtaa museossa on selvästi madaltunut, vaikka ennenkin olen museoissa käynyt”, muotoilee asian eräs asiakaskyselymme vastaajista.

Museoissa tehtiin kaikkien aikojen kävijäennätys


Museot tekivät viime vuonna kaikkien aikojen kävijäennätyksen. Kävijämäärä kasvoi vuonna 2016
viidenneksellä, eli noin miljoonalla 6,6 miljoonaan kävijään. Koko 2000-luvun ajan museoiden kävijämäärät ovat pysytelleet hieman yli 5 miljoonassa. 

Museokortin omistajat poikkeavat aktiivisesti museoissa ja houkuttelevat mukaan myös ystäviään. Kävijätutkimusten perusteella tiedämme, että museokäynnit tehdään usein yhden tai usemman henkilön seurassa. Innostunut Museokortin omistaja on kuin magneetti, joka vetää myös muita tuttavapiirinsä ihmisiä museoiden hienojen sisältöjen äärelle.  

Kävijämäärien ja julkisen huomion kasvaessa museotoiminnan rahoitusta on helpompi perustella myös poliitikoille. Kohonneet kävijämäärät kasvattavat lisäksi museokahviloiden ja -kauppojen potentiaalisia tulovirtoja. Ainoa selittävä tekijä kasvaville kävijämäärille Museokortti ei tietenkään ole, mutta korrelaatiota voi pitää varsin vakuuttavana. 



Museoiden pääsymaksutulot ja kävijämäärät 2014-2016:
Pääsymaksutulot: +5,7 miljoona, 41%
Museokävijät +1,2 miljoonaa, 23%


Pääsymaksutulot kasvukäyrällä: +41%


Kävijämäärien ohella museoiden pääsymaksutulot ovat kasvaneet selvästi. Viimeinen vertailukelpoinen tilastovuosi ilman Museokortin vaikutusta on 2014. Museoiden yhteenlasketut pääsymaksutulot kasvoivat 2014–2016 peräti 5,7 miljoonaa euroa eli 41 prosenttia.



Museokortin hankkivat henkilöt sijoittavat noin 65 euroa museokäynteihinsä. Suurin osa heistä ei muutoin käyttäisi vuoden aikana näin suurta summaa pääsylippujen hankkimiseen. 

Museokortin myyntitulot (uudet kortit ja uusittavat kortit) ovat kuin museoiden yhdessä leipoma kakku, joka jaetaan museoiden kesken kävijämäärien perusteella. Kakku paisuu sitä suuremmaksi, mitä useammat suomalaiset Museokortin hankkivat.
 Sen eteen meidän kaikkien kannattaa yhdessä työskennellä. Oleellinen tieto lienee myös, että Museokortin myyminen on aina kannattavampaa museolle kuin aikuisten kertalipun myyminen.

Joulusesonki, Museokortin paras myyntikausi, on juuri alkamassa. Kyseessä on aineeton lahja täynnä sisältöä — tuote, jota voi hyvällä sydämellä suositella lähes kenelle tahansa. 


Seppo Honkanen 
Kirjoittaja on Museokortin kehitysjohtaja
@honkanen

Katso video Museokortin toimintalogiikasta 


perjantai 10. marraskuuta 2017

Tanssi robottien kanssa

Kuva: Ismo-Pekka Heikinheimo


Tekniikka ja nykytanssi kohtaavat rajoja rikkovalla tavalla, kun Ismo Dance Company esittää Robotit eivät uneksi -tanssiteosta Tekniikan museossa 12.10–10.12.2017. Vuoden 2017 neljännen Museo-lehden ennakkojuttu esittelee museoiden uudentyyppisiä yhteistyökuvioita.


Mustassa nesteessä elävä ja siitä ravintonsa saava kuvitteellinen ihmisrobotti saa käskynsä liikkua ja tanssia tulevaisuuden informaationsiirtomuodolla. Tanssiva robotti osaa liikkua monipuolisemmin ja sulavammin kuin nykyaikaiset robotit, mutta pystyy silti toteuttamaan tehtävänsä millintarkasti.

Ismo Dance Companyn Robotit eivät uneksi -tanssiteosta esitetään Tekniikan museon uuden Tekniikan maa -näyttelyn yhteydessä. Näyttely käsittelee teknologian roolia, teollisuutta ja innovaatioita suomalaisessa yhteiskunnassa, kulttuurissa ja ihmisten arjessa.

”Halusimme tuoda museoomme ja kävijöillemme jotain uutta, jotain särmää, jotain, mitä täällä ei ole ennen nähty. Vaikuttaa siltä, että olemme onnistuneet siinä”, kertoo museonjohtaja Marjo Mikkola Tekniikan museosta.

Ismo Dance Company haki kiinnostavia yhteistyökuvioita sekä erityisesti tälle teokselle sopivaa miljöötä.

”Tämän tyyppinen sanomallinen esitys kaipaa oikean kontekstin. Sitä ei olisi voinut esittää teatterissa”, kertoo teoksen koreografi ja ohjaaja Ismo-Pekka Heikinheimo.

Heikinheimo on tehnyt aiemminkin esityksiä ja yhteistyötä eri museoissa. Niiden tilat ja ympäristö antavat nykytanssille uusia mahdollisuuksia.

”Moniaistisuus on museoissakin nykyisin tärkeä yleisön kohtaamisen väline.”

Ennakkoluuloja kaatavaa yhteistyötä


Museolle esitys on antanut uuden näkökulman teknologiaan liittyvään näyttelyyn. Museota on kehuttu rohkeasta avauksesta ja yhteistyöstä yli kulttuurin raja-aitojen.

”Olemme saaneet uusia yleisöjä nykytanssin ja kulttuurin puolelta. Yleisöä, joka ei ajatellut, että tekniikka olisi kulttuuria. Tämä on ennakkoluuloja kaatavaa yhteistyötä”, pohtii Marjo Mikkola.

Heikinheimo miettii puolestaan, että Tekniikan museon vakiokävijät eli insinöörit ovat olleet haltioissaan esityksestä: ”Näinkin tekniikkaa voi käsitellä.”

Mikkolan mukaan Tekniikan museo voi jatkossakin olla näyttämönä esitystaiteelle ja rakentaa uudenlaisia yhteistyökuvioita.

”Aiemmin museossa on nähty esimerkiksi valokuvataidetta, mutta onhan tämä huomattavan pitkälle vietyä rajojen rikkomista.”

Robotit eivät uneksi -teoksessa kansainvälistä arvostusta saanut nykytanssija Tanja Illukka esittää mustassa märkäpuvussa ihmisrobottia. Teos pohjautuu kuvataiteilija Suvi Härkösen samannimiseen installaatioon, jonka vesiallas toimii teoksen vaikuttavana lavastuksena. Yleisö puetaan mustiin sadeviittoihin ja asetellaan istumaan vesialtaan ympärille.

”Esityksessä katsoja upotetaan osaksi teosta, otetaan mukaan teoksen maailmaan”, tiivistää Heikinheimo.

Tekniikan museo
Viikintie 1, 00560 Helsinki tekniikanmuseo.fi/

Robotit eivät uneksi -tanssiteos
Su 12.11. klo 15
To 16.11. klo 18
Su 19.11. klo 15
To 23.11. klo 18
Su 26.11. klo 15
To 30.11. klo 18
Su 3.12. klo 15
To 7.12. klo 18
Su 10.12. klo 15 Liput: holvi.com/shop/ismodance/

Nelli Korpi
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö
Teksti on kirjoitettu Museo-lehteen 4/2017






Museo-lehti 04/2017 ilmestyy 24.11.2017. Tilaa lehti suoraan kotiisi tästä!

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Kulttuurin rahoitus on yritystukia tärkeämpää

Kuva: Marinus van Reymerswale: The moneychanger and his wife. (Wikimedia Commons)



Yrityksiä tuetaan enemmän kuin kulttuuria. Mutta mitä tapahtuisikaan, jos osittain tehottomia yritystukia ohjattaisiin kulttuurille? Tätä mietiskelee Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä.


Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) mukaan julkisen yritystuen määrä on noin 7 miljardia euroa. Tuen tarkkaa määrää ei tosin tiedetä, sillä laskentamallista ei ole yksimielisyyttä. Jos lukuun sisällytetään vain suorat rahalliset tuet, yritystuen määrä on 1,1 miljardia euroa. Kun siihen otetaan mukaan yritysten saamat verotuet, kokonaismäärä nousee 4 miljardiin euroon. Korkein luku eli 7 miljardia euroa saadaan, kun yritystukiin otetaan mukaan myös arvonlisäverokevennykset.

Valtio rahoitti museoita vuonna 2016 yhteensä 103 miljoonalla eurolla. Tämä ilmenee Museoviraston juuri julkaisemista tilastokorteista. Kun rahoitukseen otetaan mukaan kuntien panostus, museoiden julkisen tuen määrä nousee 188 miljoonaan euroon. 

Jos vertaillaan valtion panostuksia yrityksiin ja museoihin, on parasta verrata suoraa yritystukea ja valtion museorahoitusta. Vuositasolla valtio avustaa siis yrityksiä noin miljardilla eurolla enemmän kuin museoita.

Museorahoitusta ja yritystukia yhdistää tällä hetkellä se, että molempia perustellaan elinkeinopoliittisilla syillä. Yritystuet ovat olleet tässä viitekehyksessä aina. Museorahoituksessa elinkeinopoliittinen näkökulma on vahvistunut koko 2010-luvun ajan. Tällä hetkellä on niin, että museoinvestoinnit kuuluvat poliittisella päätöksentekoareenalla enemmän elinkeinopoliittiseen kuin kulttuuripoliittiseen keskusteluun. Museoiden ylläpitorahoituksessa kulttuuripoliittinen viitekehys on vahvempi.

Vaikka yritystuet ja museorahoitus ovat enenevässä määrin vahvistamassa taloutta ja työllisyyttä samassa viitekehyksessä, poliittinen keskustelu poikkeaa huomattavasti tukien välillä. Kun julkista rahoitusta tarvitaan museo- ja kulttuuri-investointeihin, vastustusargumenteissa toistuvat homekoulut sekä vanhusten hoidon ja julkisen talouden yleinen heikko tilanne.

Yritystukia ei näillä argumenteilla kritisoida. Päinvastoin. Yritystuet nähdään pikemminkin mahdollistajina sille, että niihin kohteisiin, joista museorahoituksen katsotaan olevan pois, riittäisi rahoitusta myös tulevaisuudessa. Poliittisen keskustelun ja päätöksenteon ytimessä on syvällä sellainen perusajatus, että teollisuuskylä on investointi ja kulttuuriteollisuuskylä on kulu.

Tutkimustulokset eivät ole tukeneet tätä ajatusta enää vuosiin. Selvää on myös se, että jälkiteollisessa Euroopassa teollisuuskylä on julkisen rahoituksen riski-investointi, jos sen yhteiskunnallista tuottoa vertaa kulttuuri-investointeihin.

Vaikka yritystukia ei ammuta alas sillä, että tukiin käytetyt rahat ovat pois lapsilta, vanhuksilta ja syrjäytyneiltä, eivät yritystuetkaan ole välttyneet kritiikiltä. Kritiikki on jopa erittäin voimakasta, ja usein se tulee tuen kohderyhmästä. Johtavat yrityspäättäjät ja useat yritykset kritisoivat tukia, koska ne on todettu tehottomiksi ja koska ne vääristävät kilpailua. Yritystukien on jopa todettu estävän kehitystä, sillä ne pitävät yllä rakenteita, jotka eivät ole enää elinkelpoisia. Kritiikistä huolimatta yritystukiin käytetyt budjettivarat ovat kuluvalla hallituskaudella olleet kasvamaan päin.

Kuluvalla hallituskaudella kutistuneen kulttuurirahoituksen näkökulmasta tämä on vähintäänkin omituista. Museotoiminta ja muu kulttuuri ovat luovan talouden ytimessä, ja luovan talouden on esimerkiksi Anne Brunilan työryhmän selvityksessä todettu olevan erittäin tehokasta talouden, työllisyyden ja kilpailukyvyn lisäämisessä sekä talouden rakenteiden muuttamisessa ja uudistamisessa. Yleistäen voisi sanoa, että luovan talouden rahoituksen voi katsoa tukevan niitä tavoitteita, joiden toteuttamisessa yritystukirahoituksen on todettu olevan tehotonta.

Yhteiskunnallisten vaikutusten näkökulmasta kaikki näyttäisivät voittavan, jos yritystukiin käytettyä rahoitusta siirrettäisiin kulttuuriin. 10 %:n siirto tuplaisi museoiden rahoituksen ja 40 %:n siirto tuplaisi koko kulttuuritoimialan rahoituksen. Painopisteen muutos saisi aikaan loikan kulttuuripalveluissa. Muutos myös edistäisi niitä tavoitteita, joita yritystuille asetetaan, sekä toivotusti vähentäisi yritystukien haittavaikutuksia. Ainakaan siirrot eivät veisi julkisen talouden tasapainoa huonompaan suuntaan.

Yritystukiin kohdistetusta kritiikistä huolimatta uskon, että tuilla on sijansa. Painopisteen siirrolle on kuitenkin vahvat perusteet. Tällä hetkellä kulttuuri on tärkeämpää elinkeinopoliittisesta näkökulmasta katsoen.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri