torstai 30. maaliskuuta 2017

Museot ovat perustarve


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kannustaa pohtimaan, mikä lopulta on kulttuuripalveluiden rooli yhteiskunnassa.

Usein sanotaan, että yhteiskunnalla ja yhteisöillä on tarve ja mahdollisuudet museoihin, teattereihin, orkestereihin sekä muuhun kulttuuriin liittyvään tekemiseen, kunhan perustarpeet, kuten päiväkodit ja vanhusten ja sairaiden hoito ovat kunnossa ja vähävaraiset ja syrjäytyneet ovat löytäneet tukevampaa maata jalkojensa alle. Näkemykset näyttävät saavan tukea Abraham Maslow’n (1908–1970) tarvehierakiasta, jossa taide ja kulttuuri sijoittuvat tarpeiden ylemmille portaille.

Riippumatta siitä, mihin Maslow taiteen ja kulttuuriin liittyvät tarpeet asettaa, museot, teatterit ja orkesterit sekä muut kulttuuripalvelut edustavat ihmisten perustarpeita ja tarjoavat mahdollisuuksia tarpeiden täyttämiseen. Edellisten sukupolvien ja heidän työnsä kunnioittaminen, sukupolvien välisen viestien välittäminen, kuvien ja veistosten tekeminen, tanssi, soitto tai tarinoiden kertominen ovat olleet keskeinen osa ihmisten elämää ja perustarpeita ihmiskunnan alkuajoista lähtien – jopa ennen kuin keksittiin, että lapset pitää opettaa päiväkodeissa ja kouluissa tai että senioriväestö tarvitsee omat tilansa ja hoitajansa.

Nykyajassa toteutamme kulttuurisia perustarpeitamme monin tavoin. Otamme kuvia ja jaamme niitä eteenpäin, täytämme hyllymme, kaappimme ja varastomme muistoilla arjestamme ja juhlastamme, laulamme yksin ja yhdessä sekä kerromme tarinoita, kun kohtaamme tai olemme yhteydessä jonkin median avulla. Yhdessä ylläpidämme näiden perustarpeiden täyttämiseksi museoita, teattereita ja orkestereita.

Perustarpeita ei pitäisi sekoittaa yhteiskunnan lakisääteisiin tehtäviin, vaikka näin usein tehdään poliittisessa keskustelussa. Ei ole ihan tavatonta, että kunta- ja valtakuntatason poliitikot vertaavat museoiden ja muiden kulttuuripalvelujen resursointitarpeita kouluihin, päivä- ja seniorikoteihin, terveyskeskuksiin, sairaaloihin tai erilaisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin, joihin laki pakottaa päättäjiä ottamaan kantaa.

Perustarpeiden toteuttamiseen ei ole loogista pakottaa lakimääräisyydellä. Ne on priorisoitava itseisarvoisina tarpeina ja tehtävinä, joissa keskustelu ja päätöksenteko menevät eri polkuja kuin lakipakotteisten toimintojen yhteydessä. Perustarpeiden toteuttaminen ja tarpeisiin käytetyt yhteiset resurssit eivät haittaa lakisääteisten tehtävien toteuttamista. Päinvastoin. Kun perustarpeista huolehditaan, lakisääteisten palveluiden käyttö ja resurssitarpeet vähenevät.

Tästä on tehty lukuisia selvityksiä Suomessa ja muualla maailmassa. Norjalaiset ovat todenneet, että museot vähentävät ahdistuneisuutta. Amerikkalaiset ovat todenneet, että museot vähentävät stressiä ja että museot ovat tulevaisuuden kouluja. Englantilaiset ovat todenneet, että museot vähentävät yksinäisyyttä ja parantavat ihmisten hyvinvointia enemmän kuin urheilu. Suomessa tietokirjailija ja dosentti Markku T. Hyyppä on todennut monissa yhteyksissä museoiden ja kulttuurin erittäin myönteiset vaikutukset ihmisten hyvinvointiin. Hän on jopa todennut, että museovierailut pidentävät elinikää.

Saadut tulokset kulttuurin myönteisistä hyvinvointivaikutuksista yllättävät monet, vaikka niiden ei pitäisi. Sillä perustarpeitahan tässä vain täytetään.


Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Kannatan, mutta vastustan

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa. Nyt hän miettii, miksi yksityinen rahoitus ja museot eivät toimi yhteen.

Uusimaa-lehden perusteella (13.3.2017)  Porvoossa käydään tulevien kuntavaalien innoittamana keskustelua taidemuseon tarpeellisuudesta. Keskustelun sisältö ei yllätä. Puolesta- ja vastaan-kommentit ovat tuttua luettavaa haudatuista tai toteutukseen päätyneistä museohankkeista: toiset pitävät kulueränä, toiset investointina elinvoimaisuuteen.

Tuttua on myös, että vahvoja näkemyksiä esitetään sujuvasti tunnepohjalta ja museotoimintaa tuntematta. Käytännössä tämä näkyy siinä, että museota pidetään vain näyttelytilana ja museon mahdollinen perustehtävä porvoolaisen kulttuuriperinnön säilyttämisessä sivuutetaan.

Guggenheim Helsinki -hankkeesta museokeskusteluun on tullut vakiintumaan päin oleva kannanotto, jolla ollaan sekä kannattajien että vastustajien joukossa samanaikaisesti. Tämän joukon vahva mielipide kuuluu: "kannatan hanketta, mutta se on toteutettava yksityisellä rahalla".

Museotoiminnassa yksityisen rahoituksen rooli on kasvamassa sekä pääsylippu- ja museokauppatulojen kautta että hitaan varmasti myös yritysyhteistyön osalta. Tämä on hyvä suunta, mutta tästä huolimatta museo on nyt ja pitkällä tulevaisuudessa julkinen palvelu ihmisten mielessä ja rahoitusrakenteen osalta. Museoiden budjetista valtion ja kuntien rahoitus kattaa tällä hetkellä noin 80 %.

Museoalan talouden rakennetta on käytännössä mahdoton muuttaa ilman, että päätetään ajaa alas pääosa nykyisistä museoista ja aloittaa uudelta pohjalta, jossa museot ovat liiketoimintaa. Tämä ratkaisu tuhoaisi sekä porvoolaisen että suomalaisen kulttuuriperinnön. Uusi yksityisrahoitusperusteinen museoverkko nousisi elämyskeskuspohjalta ilman sen suurempaa tarvetta tai velvollisuutta toimia sukupolvien välisenä siltana ja yhteisenä muistina.

"Kannatan, mutta vastustan" -joukon tavoitteet voisivat toteutua vain toimintaympäristössä, jossa museot ja muut julkiset palvelut muuttuisivat yksityisellä rahoituksella toimiviksi. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että lähtisimme Amerikan raitille, jossa museoiden seurana olisivat terveyskeskukset, sairaalat, koulut, päiväkodit, kaupunkien bussivuorot, tieyhteydet ja pääosa kaikista hyvinvointipalveluista.

"Kannatan museota, mutta se on toteutettava yksityisellä rahalla" on toive, jonka esittämisessä pitää olla varovainen, sillä kukaan meistä tuskin haluaa sen toteutuvan.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Lahden laskut


Museot tekevät työn ja muut korjaavat voitot. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä pohdiskelee, kuinka ongelmallisesta tilanteesta päästäisiin ulos.


Lahdessa vietettiin mennä viikkoina hieno hiihtojuhla. Kun tilinpäätöstä alettiin päättäjäisten jälkeen tehdä, Lahden kaupungin edustajat hehkuttivat näkyvyyttä ja matkailun edustajat laskivat tyytyväisinä noin 30 miljoonan euron pottia, jonka kisavieraat Lahden alueelle jättivät. Kaikki hymyilivät – tai ainakin melkein kaikki.

MM-kilpailut järjestänyt hiihtoliitto kiristeli laskunipun edessä hampaita. Vahva epäilys oli, että pääsylippujen ja oheistavarojen myynti ei riitä kattamaan järjestelyistä aiheutuneita kuluja. Tämän tuloksena hiihtoliitolla on edessä vyönkiristys, joka näkyy henkilöstövähennyksinä ja vähenevinä tukirahoina hiihtäjille.

Hiihtoliitolla ja MM-kisoilla näyttää olevan sama taloudellinen ongelma kuin museoilla ja niiden näyttelyillä. Toiminta tuottaa rahaa, muttei sille, joka rahat saa liikkeelle ja joka kulut kantaa. Myös urheilussa pääosan rahoista saavat ne samat tahot kuin museoiden kohdalla: hotellit, ravintolat, liikennevälineet ja kaupat. Sama kaiku askelten tai isku porkkien näyttää olevan myös sponsoririntamalla: hotelli-, ravintola- ja kauppaketjut loistavat poissaolollaan, ja liikennevälineet ovat mukana sponsoriryhmässä, johon ei laskua lähetetä.

MM-Lahdessa ja museoissa ei toteudu talouden prinsiippi, jossa tuottoja ei voi odottaa ilman panostuksia. Selvää on, että tilanne on kestämätön eikä vastavirtaan voi määräänsä enemmän kulkea. Kulujen riskien ja tulojen mahdollisuuksien tulisi kohdistua samaan osoitteeseen. Homman kääntäminen oikeille jengoille olisi yksinkertaista.

Meidän on muutettava nykyinen kumppanien hankintamenettely reaktiivisesta proaktiiviseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että haemme ja sitoutamme kumppanimme kisojemme ja näyttelyjemme kuluihin ennen kuin teemme oman päätöksemme hankkeeseen lähtemisestä. Kisoja ja näyttelyjä tuotetaan yhdessä tai sitten ei ollenkaan.

Sponsorille ei tarjota näkyvyyttä, etuja tai goodwilliä, vaan mahdollisuutta tehdä rahaa tai olla tekemättä. Hanketta ei toteuteta, jos sponsorit eivät ole järjestäjien kanssa rivissä kisoja hakemassa tai näyttelysopimuksia allekirjoittamassa. On turha luulla – ja käytäntö on sen riittävästi osoittanut – että joku lähtee tukemaan tapahtumaa, jos samat tuotot ovat saatavissa ilman panostuksiakin.

Muutos edellyttää tapahtumien järjestäjiltä tulisieluisuuden vaihtamista ammattilaisuuteen. MM-tason hiihtokilpailujen tai kulttuurimatkailijat liikkeelle saavien näyttelyjen järjestäminen ei ole pyhä tehtävä vaan liiketoimi, jonka on tuotettava rahaa missioidemme toteuttamiseen.

Hotelleilta, ravintoloilta ja muilta palveluntarjoajilta muutos edellyttää siirtymistä jälkiteolliseen aikaan. Aika, jolloin Nokia alihankkijoineen täytti hotellit ja ravintolat, on ohi. Nokian korvaavat luovat toimijat näyttelyineen, kisoineen ja muine tapahtumineen, mutteivät entisen maailman ehdoilla. Nyt hotellin, taksin tai kylän kaupan on panostettava myös sisältöihin.

Jos tämä muutos ei toteudu, nykyiset miljoonien tekijät tekevät tulevina vuosina miljoonien tappiot. Tämän pesuveden mukana menisivät tapahtumat ja näyttelyt. Talouden näkökulmasta voittajina hymyilisivät väkinäisesti museot ja tapahtumien järjestäjät.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Voittoa tavoittelematonta kauppaa?

ABBA-museon museokauppa. Tuuli Rajavuori/SML

Museokauppaa ei ole totuttu näkemään voittoa tavoittelevana. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kuitenkin uskoo, että kaupan tulisi olla voittoa tavoittelevaa.



Museoiden palvelu- ja myyntitulot ovat uusimman eli vuodelta 2015 olevan tilaston mukaan 13,7 miljoonaa euroa. Keskimäärin palvelu- ja myyntitulo oli noin 50 000 euroa/museokohde. Valtaosa palvelu- ja myyntitulosta tulee museokaupasta.

Museotoiminnan kohdalla taloudellisesta kannattavuudesta puhuminen on yleensä turhaa, sillä ikiaikaisen määritelmän mukaan museotoimintaa ei ylläpidetä taloudellisen voiton tavoittelemiseksi. Museokauppaa ei määritelmässä eroteta, joten eettismääritelmällinen tavoite koskee todennäköisesti myös sitä. 

Museokauppojen kannattavuudesta ei ole käytettävissä muuta kuin viitteellistä dataa, vaikka tarve olisi myynti- ja erityisesti käyttökatetiedoille. Voimme kuitenkin päätellä, että museokauppojen myynnin kannattavuus ei ole kovin hyvä. Tähän viittaa keskimääräisen liikevaihdon pienuus. 50 000 euron liikevaihto oletettavasti hupenee valtaosaltaan kaupan tila- ja palkkakuluihin. Lisäksi on niin, että vaikka kiinteille kuluille ei laskisi mitään, tämän kokoinen liikevaihto ei missään olosuhteissa mahdollista sellaista ostovolyymia, jolla hankintahinnat mahdollistaisivat kannattavan ulosmyynnin. Kun katsoo vähittäiskaupan kannattavuuslukuja, ei voi välttää sitä päätelmää, että kaupan kannattavuuden ratkaisevat ennemmin matalat hankintahinnat kuin korkeat myyntihinnat.

Se, että museokauppoihin liittyvän tiedon tilastointi on puutteellista ja kauppojen keskimääräinen myynti on vaatimatonta, todentaa sitä, että museokauppamme täyttävät keskimääräisen hyvin museotoiminnan taloudellisen määritelmän. Voittoa ei tavoitella eikä tehdä.

Näin ei pitäisi olla. Emme voi rinnastaa jääkaappimagneettien emmekä edes kirjojen myyntiä museoiden perustehtävään. Museokaupalla on oltava oma tehtävänsä: sen on tuotettava voittoa, jolla rahoitetaan museon ei-kaupallisia toimintoja. Jos tämä tavoite ei täyty, museokaupasta on luovuttava ja säästyvä resurssi on käytettävä museon perustehtäviin.

Ennen museokaupasta luopumista on tietysti laskettava, kannattaako museokauppa nyt. Jos tilanne ei ole täysin toivoton, on käytävä läpi kaikki ne keinot, jotka kannattavuuden parantamiseksi ovat käytettävissä. Niitä kyllä on. Motivaatiota uudenlaiselle tekemiselle antaa se, että museokaupan menestymisen mahdollisuudet paranevat, kun museon tavoittama asiakasmäärä kasvaa. Tällä hetkellä asiakasmäärät ovat jyrkässä nousussa sekä kivijalka- että verkkomuseossa.

Kivijalka- ja verkkomyynnin lisäämisessä ensimmäinen ja samalla vähiten resursseja vaativa ja riskiä sisältävä kehitysaskel on tehdä ostaminen helpoksi. Vähimmillään tämä tarkoittaa lipunmyyjältä tai oppaalta kehotusta kiinnittää huomioita yksittäiseen tuotteeseen tai koko museokauppaan. Tämä kehitysaskel ei vaadi käytännössä mitään. Verkkokaupassa tilanne on toinen, eli helppous edellyttää toimivuutta sekä ostoskorin että maksun osalta. Nämä toiminnot eivät kaikissa tapauksissa ole kovin edullisia.

Kun myynnin taidot ja välineet ovat kunnossa, on mahdollista ottaa seuraava askel, jossa trimmataan tuotevalikoima asiakkaiden maun mukaiseksi sekä laitetaan hankintaketju kuntoon. Tärkeintä on löytää keinot, joilla hankintojen yksikköhinnat saadaan niin alas, että ulosmyyntihinta mahdollistaa riittävän katteen. Käytännössä tämä edellyttää joko suuria hankintaeriä tai tinkijän taitoja.

Viimeisin kehitysaskel koskee kaupan sijaintia ja ilmettä sekä tuotteiden sijoittelua. Mitä vaikeampi museokävijän on välttää museokaupan läpi kulkeminen ja mitä helpompi tuote on käsiin ottaa, sitä paremmin kassa laulaa.

Tunnuslukujen ja havainnoinnin perusteella museokauppa on museoille mahdollisuus, jolla voidaan parantaa sekä taloutta että asiakaskokemusta. Mahdollisuuden hyödyntäminen edellyttää uudenlaista tekemistä. Yllä esiteltyjen vinkkien lisäksi muutakin on lähiviikkoina tulossa.

Tällä hetkellä noin 50 Aalto-yliopiston opiskelijaa kiertää professori Pekka Mattilan johdolla museokauppoja sekä kivijalassa että verkossa. Huomionsa ja kehittämisideansa he luovuttavat käyttöömme maaliskuun puolivälissä. Näitä tuloksia odotellessa voitte käyttää ajan hyödyksi laskemalla, mitä jää, kun vähennätte museokauppanne myynnistä ostot sekä tila- ja työkustannukset. Se on ensimmäinen ponnistus siihen suuntaan, ettei museokauppa ole ”kauppa se on joka kannattaa” -sääntöä vahvistava poikkeus.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri