torstai 28. huhtikuuta 2016

Kun 1+1 ei saa olla vain 2

Verkostotoiminta ei ole näin monimutkaista.

Verkostoituminen palkitsee, mutta vaatii myös osansa. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa verkostotyöstä.


Verkostotyössä on voimaa. Se on pienille organisaatioille, kuten monille museoille, edullisin keino investoida resurssiensa lisäämiseen. Museoalan toimintaympäristö on myös muuttumassa nopeasti siihen suuntaan, että verkostotyö on entistä suuremmassa roolissa. Ne, jotka eivät tätä allekirjoita, voivat kysyä itseltään, suosiiko oma toiminta sisäänpäin kääntymistä.

Museoalalla on paljon esimerkkejä hyvistä verkostoista. Kokoelmatyössä TAKO on toimiva ja kehittyvä yhteistyön foorumi. Olemassa olevat ja suunnitellut kokoelmakeskukset ovat mahdollisuus kiinteistökustannusten laskemiseen tai laadukkaampien tilojen kustannustehokkaaseen hankintaan. Näyttelypuolella WeeGee, Vapriikki ja muut pienemmät keskukset mahdollistavat kahvilat, ravintolat ja muut asiakkaiden tukipalvelut, joihin keskusten museoilla tuskin olisi yksinään varaa.

Yhteismarkkinoinnissa Museokortti on osoittautunut menestykseksi. Sen mukana on muun muassa kohdennettuun markkinointiin käytettävissä yli 50 000 museoiden suurkuluttajan asiakasrekisteri. Luku on epäilemättä moninkertainen yksittäisen museon asiakasrekisteriin verrattuna. Oletettavasti myös suurempi kuin kaikkien museoiden ystäväyhdistysten jäsenosoitteistot yhteensä.

On muitakin hyviä paikallisia, alueellisia tai museoryhmäkohtaisia malleja, joissa yhteistyöllä saavutetaan parempaa tulosta kuin osatekijöidensä summa, 1+1>2. Kuitenkin on valitettavan paljon myös verkostoja, joissa saavutettu tulos jää pienemmäksi kuin osatekijöidensä summa, 1+1<2.

Tähän on syynä se, että verkoston jäsenet eivät aidosti siirrä työtä verkostolle, eivätkä siten myöskään vapauta verkoston käyttöön omia resurssejaan – rahaa tai henkilötyötä. Verkostoissa ollaan mukana, kun ei uskalleta mahdollisen tappion vuoksi olla poiskaan. Resursseja päätetään sijoittaa, kun ensin katsotaan, mihin homma kehittyy ja alkaako yhteistyö tuottaa tulosta.

Epäröinti ei kuitenkaan sovi verkostotyöhön. Mitä enemmän panostetaan, sitä enemmän saadaan pätee kaikessa toiminnassa, myös verkostotyössä. Yleensä vähiten panostavat verkostotoimijat tunnistaa siitä, että he ovat ensimmäisenä käyttämässä kriittiset puheenvuorot, jotka alkavat: ”Tästä ei kyllä ole meille mitään hyötyä”. Tässä porukassa vallitsee kummallinen uskomus, että verkostotoiminnassa panoksen ja tuotoksen suhde kumoutuisi. Näin ei ole, ja jos lähdetään siitä, että odotetaan tuloksia ennen kuin panostetaan, niin odottaa saadaan.

Verkostotoiminnassa saatetaan saavuttaa tuloksen näkökulmasta myös välitila, jossa 1+1 on yhtä suuri kuin kaksi. Se on tilanne, jossa hommaa tehdään yhdessä, mutta tulos jää määrältään ja laadultaan samalle tasolle kuin yksin tehtynä. Ainoa mahdollinen etu on, että tuloksen tekemisessä saatettiin parhaassa tapauksessa säästää euro tai pari.

Verkostotoiminnan kannalta kaikille osapuolille on eduksi, jos päätöstä tehdessä käydään läpi seuraava kysymyspatteri:

1. Onko verkoston tavoitteena ratkaista ongelma, jonka meillä on? Jos kyllä, edetkää eteenpäin, jos ei, lopettakaa hanke tähän.

2. Olemmeko valmiita panostamaan verkostoyhteistyön aikaa ja rahaa? Jos kyllä, edetkää eteenpäin, jos ei, lopettakaa hanke tähän.

3. Pyöriikö päätöksentekokeskustelu enemmän siinä, että pohdimme, mitä voimme verkostolle antaa kuin siinä, mitä voimme verkostosta saada? Jos kyllä, edetkää eteenpäin, jos ei, lopettakaa hanke tähän.

4. Luotammeko verkostokumppaneihin? Jos kyllä, edetkää eteenpäin, jos ei, lopettakaa hanke tähän.

5. Onko meillä mahdollisuus jakaa verkostotyöhön liittyvää päätöksentekovastuuta jollekulle muullekin yhteistyökumppanille kuin toiminnan johtajalle? Jos kyllä, edetkää eteenpäin, jos ei, lopettakaa hanke tähän.

6. Onko toimintakulttuurimme sellainen, että emme tee eroa oman työn ja verkostotyön välillä? Jos kyllä, allekirjoittakaa kumppanuussopimus.

Mahdollisen verkostotyösopimuksen allekirjoittamisen jälkeen verkostotyön tuloksia on arvioitava investointivaiheen (käynnistysvuosien) jälkeen. Jos tulokset eivät vastaa odotuksia, verkostosta on kumppaneiden mielen pahoittamisen riskilläkin uskallettava erota.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Museoiden avoimet aineistot opetuskäyttöön


Museoiden avoimien aineistojen avulla voi helposti tutkailla vaikkapa kaupunkikuvan muutoksia omassa lähiympäristössään. Signe Branderin ikuistama näkymä nykyisen Katri Valan puiston portailta on muuttunut merkittävästi sadassa vuodessa. Vasemmalla Itäinen Viertotie 57, 59. Nykyinen Hämeentie 60, 62. Oikealla Itäinen Viertotie 34. Nykyinen Hämeentie 33. Näköala Vilhonvuorelta (nykyinen Katri Valan puisto) pohjoiseen. Kuvattu vuonna 1908. Kuva Signe Brander. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Hämeentie 31 ja 56, 58. Etualalla Katri Valan puisto. Kuvattu vuonna 1999. Kuv. Sonja Siltala/Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0

Museoilla on jo nyt verkossa runsaasti erilaisia opetuskäyttöön soveltuvia aineistoja. Museoliiton kokoelmahallintapalveluiden suunnittelija Sampsa Heinonen kirjoittaa aineistojen avaamisessa huomioitavista lähestymisnäkökulmista ja uusista avoimien aineistojen tarjoamista yhteistyömahdollisuuksista.


Olin seuraamassa 4.4.2016 Kansallismuseon auditoriossa järjestettyä Ideoita ja ilmiöitä – Avoimet aineistot opetukseen -tilaisuutta, jossa useat eri museot esittelivät erilaisia verkon välityksellä käytettäviä aineistojaan opettajille. Tilaisuudessa kuultiin lyhyitä esityksiä mm. Valokuvataiteen museon, Museoviraston kuvakokoelmien ja Turun museokeskuksen edustajilta.

Esitykset olivat mielenkiintoisia, mutta jäin kaipaamaan kokoavaa esitystä museoiden avoimista aineistoista. Aineisto täyttää avoimen datan määritelmän mukaiset kriteerit, jos se on kokonaisuudessaan saatavissa verkossa käyttökelpoisessa muodossa ja sen lisenssiehdot eivät rajoita sen käyttöä, muokkausta ja uudelleenjakelua. Jotkin tilaisuudessa esitellyistä aineistoista eivät täyttäneet kaikkia avoimen datan kriteerejä. Kaikki tilaisuudessa esitellyt aineistot ovat toki saatavilla verkossa käyttökelpoisessa muodossa, mutta erilaiset aineistoille asetetut lisenssiehdot tai lisenssin puuttuminen kokonaan estävät viittaamasta niihin avoimina aineistoina.

Esitellyt aineistot olivat valtaosin erilaisia valmiiksi kuratoituja kokonaisuuksia. Esimerkiksi Museoviraston Kuvakokoelmat oli valinnut Flickr-avaukseensa kokoelmistaan noin 700 kuvaa, jotka oli ryhmitelty temaattisesti ja ajallisesti. Tällaiset kokonaisuudet ovat valmiiksi käyttökelpoisia erilaisiin käyttötarkoituksiin: valikoidusta aineistoista voidaan helposti poimia ne aineistot, jotka ovat hyödynnettävissä loppukäyttäjän määrittämää tarkoitusta varten.

Toinen lähestymistapa on jakaa kuratoimattomia aineistoja julkisessa aineistotietokannassa. Tutkija Kari Hintsala esitteli tilaisuudessa tällaisia aineistoja, joita Turun museokeskus oli avannut Finnaan. Kuratoimattomasta aineistomassasta voi tosin olla vaikeaa löytää kiinnostavia aineistokokonaisuuksia suoraan, vaikka hakuominaisuudet olisivatkin toimivat.

Avoimen datan lisensseillä avatun aineiston etuna on se, ettei museon tarvitse olla se toimija, joka kuratoi erilaisia kokonaisuuksia lähtöaineistosta. Periaatteessa kuka tahansa voi siis olla museon näkökulmasta potentiaalinen yhteistyökumppani. Toisaalta on myös huomioitava, että vaikka museo on aina avattujen aineistojen suhteen asiantuntija, museon näkökulma aineistojen mahdollisista käyttötarkoituksista on aina rajattu sen sisäiseen näkökulmaan. Sekä Valokuvataiteen museon yleisötyövastaava Erja Salo että Gallen-Kallelan museon museolehtori Salla Tiainen nostivat esityksissään esiin tämän näkökulman: molempien museoiden avoimilla lisensseillä avaamia aineistoja voi käyttää uudelleen mitä tahansa tarkoitusta varten. Avoin data voi tuottaa avaajilleen monia positiivisia yllätyksiä, sillä vastaan voi tulla sellaisiakin mielenkiintoisia käyttötapoja, joita museon henkilökunta ei olisi edes osannut ajatella. Tai ehkä toteuttamiseen ei ole ollut riittäviä resursseja, mutta datan avaamisen myötä ideoiden toteuttamisesta tulee mahdollista.

Eri organisaatioiden tuottamien aineistojen yhdistäminen tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia. Käytännössä eri aineistojen yhdistämistä rajoittaa aina niiden lisensointi. Jos useita eri aineistoja yhdistellään, niiden yhdistämisen edellytykset määrittää aina valitun aineistokokonaisuuden minkä tahansa yksittäisen aineiston tiukimmin määritelty lisenssi. Jos jonkin mukaan valitun aineiston lisenssi estää aineiston hyödyntämisen halutulla tavalla, loppukäyttäjän on tällöin helpointa jättää aineistot käyttämättä. Esimerkiksi lisenssiehdoissa määritelty kaupallisen ja ei-kaupallisen toiminnan erottaminen toisistaan on usein erittäin vaikeaa. Esimerkkinä tästä voidaan pitää vaikkapa kaupallisen ja ei-kaupallisen välimaastossa liikkuvia puoliammatillisesti ylläpidettyjä blogeja. Blogin pitäjä saattaa hylätä potentiaalisen idean aineistojen hyödyntämiseen, jos ei pysty itse määrittelemään, onko ideassa kyse kaupallisesta vai ei-kaupallisesta käytöstä.

Museoiden aineistojen avaamisesta käydyssä julkisessa keskustelussa on jäänyt syrjään tärkeä demokratiaan ja julkisin varoin ylläpidetyn informaation vapaaseen käyttöön nivoutuva näkökulma. Jos aineistot ovat kenen tahansa avoimesti saatavilla, kuka tahansa on yhtäläisesti oikeutettu hyödyntämään niitä. On hyvä kysyä, miksi museoiden tulisi saada kontrolloida aineistojen käyttöä, jos aineistojen avaamiselle ei ole mitään lainsäädännöllisiä esteitä liittyen esimerkiksi tietojen arkaluontoisuuteen? Toki toiminnan kehittämisen ja tilastoinnin näkökulmasta on tärkeää saada informaatiota eri käyttötavoista, mutta lopulta tämä liittyy vain organisaation sisäisiin kehitys- ja hallinnointitarpeisiin. Tiedon saavuttavuutta, demokraattisuutta ja loppukäyttäjän yksityisyyttä korostava näkökulma on nähdäkseni tullut museokenttää paremmin esiin kirjastoista ja niiden perustehtävistä keskusteltaessa.

Kaiken kaikkiaan museoiden verkkoaineistot tarjoavat laaja-alaisia mahdollisuuksia myös opetuskäyttöön. Esimerkiksi kulttuurihistoriallisten museoiden kuva-aineistot tarjoavat opettajalle mahdollisuuden hyödyntää opetuksessa konkreettisia esimerkkejä vaikkapa paikallisen kulttuuriympäristön muutoksista. Erilaisia vielä hyödyntämättömiä yhteistyömahdollisuuksia on valtavasti. Museoilta niiden hyödyntäminen edellyttää sekä avointa asennetta että avoimia toimintamalleja museon toiminnassa ja ennen kaikkea aineistojen avaamisessa.

Sampsa Heinonen
Kirjoittaja on Museoliiton kokoelmahallintapalveluiden suunnittelija ja KDK- ja ATT-hankkeiden yhteisen Oikeuksien hallintaan liittyvät metatiedot -työryhmän jäsen.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Museobrändi on museon brändiä tärkeämpi


Museotkaan eivät menesty ilman brändiä. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kertoo tämänkertaisessa kirjoituksessaan, mitä kuukausi Levin laduilla opetti hänelle museoista.


Olen usein aikaisemmissa blogipostauksissani todennut museoiden olevan taloudellisesti kannattavia kaikille muille paitsi museo-organisaatioille. Tämä yhtälö on monelle vaikea ymmärtää. Se näkyy säännöllisesti lehtien mielipidekirjoituksissa, joissa ihmetellään, miksi kannattavaksi todetun toiminnan investointeihin ja ylläpitokuluihin tarvitaan julkista rahoitusta.

Museot eivät ole ainoita organisaatioita, joiden taloudellinen kannattavuus näkyy muiden kuin toiminnan ylläpitäjän tilinpäätöksissä. Olin lähes koko maaliskuun hiihtämässä Levillä, ja latuja siellä riitti. Paikallisen lehden mukaan latuja avataan hiihtäjien käyttöön päivittäin yli 200 kilometriä. Latumaksuja ei ole, joten latujen ylläpito on epäilemättä rankasti tappiollista. Kukaan ei kuitenkaan näytä kyseenalaistavan sitä, että ladut ovat Leville ja Kittilälle taloudellisesti kannattavia.

Kun omaa rahankäyttöä seurasi, vakuuttui nopeasti siitä, ettei ilmaisilla laduilla hiihtäminen olekaan ilmaista. Rahat näyttivät menevän samoihin kohteisiin kuin museokävijöilläkin: majoitukseen, kahvila-ravintoloihin, erikoiskauppoihin ja liikennepalveluihin.

Levin ladut opettavat luovan talouden logiikkaa muiltakin osin. Ensimmäinen havainto on, että ne, jotka rahan saavat, vastaavat kannattamattomien latujen kuluista. Tämä on ainoa rakenne, joka mahdollistaa pitkäjänteisen toiminnan. Kulujen ja tulojen täytyy kohdistua samoille toimijoille.

Toiseksi Levi ei menesty ilman brändiä. Ihmiset tulevat Leville, ja Levi on juuri niin kiinnostava kuin sen brändi on. Brändi taas on jokaisen yksittäisen toimijan aina pienimmästä latukahvilasta hotelleihin lunastettava. Brändi on lunastettava ennen muuta asiakaskokemuksella, ei omalla arviolla siitä, miten kukin mielestään onnistui palvelun tuottamisessa.

Kolmas oppi Leviltä on, että menestys vaatii joustavuutta, jatkuvaa kehittämistä ja riskinottoa. Levi ei ole lunastanut paikkaansa Suomen huippuhiihtokeskusten joukossa sillä, että Levitunturi tai sen sijainti on poikkeuksellisen hyvä muihin keskuksiin nähden. Suosio on vaatinut näkemyksellistä riskinottoa investoijilta ja jatkuvaa hereilläoloa palvelujen kehittämisessä. Jos Levi hiihtokeskuksena olisi pitänyt kiinni vain perustehtävästään eli hiihto- ja laskettelumahdollisuuksien tarjoamisesta, toteutunut kasvu ei olisi ollut mahdollinen.

Museoiden kehittämisessä voimme ottaa mallia Levistä. Tulevina vuosina museoiden rahoituksessa korostuu taloudellisen tuloksen tekevien yritysten yhteys museoihin. Yhteyden täytyy olla nykyistä suorempi. Tähän asti hyvin toiminut systeemi, jossa yritykset ovat osallistuneet museoiden kuluihin vain välillisesti verotuksen kautta, on tulemassa tiensä päähän – ainakin jos yritykset haluavat taloudellista tulosta edelleen tehdä.

Avustustyyppisen rahoituksen kasvun pysähtyessä tai jopa vähentyessä museot ovat entistä riippuvaisempia kuluttaja-asiakkaista. Samalla se merkitsee asiakaskokemuksen ja brändin painoarvon lisääntymistä museoiden menestystekijöiden joukossa.

Asiakaskokemukselle ja brändille on yhteistä se, ettei yksittäinen museo voi omilla päätöksillään ja toimillaan täysin hallita niitä. Asiakaskokemus on jokaiselle museon palvelujen käyttäjälle erilainen. Tosin on niin, että mitä paremmin palvelumme vastaa antamiamme lupauksia, sitä suurempi mahdollisuus on, että asiakaskokemus on hyvä.

Brändi on osa asiakaslupausta, mutta ennen kaikkea se vaikuttaa ostopäätökseen. Yksittäinen museo voi vaikuttaa omaan brändiinsä vain oman yhteisönsä piirissä. Sen ulkopuolella museon brändi on täysin sen armoilla, mikä museobrändi on maan- tai jopa maailmanlaajuisesti. Tässä ei ole eroa sillä, onko museon brändininimessä sana museo tai ei.

Yksittäisen museon brändi on menestystekijänä aivan yhtä tärkeä kuin vaikka Marja-Leenan latukahvilan brändi. Marja-Leenan latukahvila tarvitsee omaa brändiään houkuttaakseen hiihtäjiä Levillä, mutta ainoatakaan hiihtäjää se ei saa Leville matkaamaan.

Museo tarvitsee menestyäkseen ennen muuta kehittyvää ja vahvaa museobrändiä. Lähtökohdat tähän ovat hyvät. Joulukuussa toteutetun YouGov Finlandin mielikuvatutkimuksen mukaan museoita pidetään tarpeellisina, kiinnostavina ja helposti lähestyttävinä. Saman tutkimuksen mukaan asiakaskokemuskin on vahvan myönteinen. Menestyksekkäälle liiketoiminnalle antaa puhtia se, että museoiden asiakkaista valtaosa kuuluu Suomen maksukykyisimpään kansanosaan.

Hyvästä tilanteesta huolimatta meidän on tehtävä entistä enemmän työtä museobrändin eteen. Kilpailu kuluttajamarkkinoilla on kovaa, eikä asiakaskokemus ole koskaan valmis. Lisäksi on selvää, että kuluttajia on houkutettava museoihin nykyistä enemmän jo pelkästään ihmisten hyvinvoinnin vuoksi. YouGov Finlandin tutkimuksesta selkeästi esiin tullut kehityskohde on museoiden tunnettuuden lisääntyminen. Kuluttaja oli useimmiten jättänyt vierailematta museossa, koska se ei ollut tullut mieleen. Museo ei ole ensimmäisenä mielessä, kun potentiaaliset asiakkaamme miettivät, mitä vapaa-ajallaan tekisivät.

Tilanteen parantaminen edellyttää meiltä toimenpiteitä yhdessä ja erikseen:

- ylpeyttä ja luottamusta museobrändiin - unohtakaamme ”olemme enemmän kuin museo” -jorinat
- yhteisiä päätöksiä museobrändin lupauksista
- yhteisiä päätöksiä siitä, miten lupaukset lunastetaan asiakaskokemusta rakennettaessa
- museokohtaisen asiakaskokemuksen arviointia sekä mittaamista, jonka voisi aloittaa siitä, miten helposti lähestyttävinä asiakkaat kutakin museota pitävät (tietävät museosta, löytävät sen ja osaavat käyttää sen palveluita).

Yhteiseen tekemiseen ja toimenpiteisiin hyvän lähtökohdan antaa viime vuonna toteutettu investointi Museokortti-järjestelmään, johon tällä hetkellä kuuluu jo valtaosa ammatillisesti hoidetuista museoista. Järjestelmään liittyneet ovat lupautuneet sopimuksella täyttämään yhteiset brändilupaukset näkyvyyden ja asiakaspalvelun suhteen. Nyt on hyvä aika tarkistaa, kuinka museomme nämä lupaukset lunastavat.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Sisällöt vaihtoon, sesongit uusiksi

Amy Milesin nukkekodin piirustussalonki, Englanti, 1890. Nukkekodin korkeus 120,4 cm, leveys 143 cm, syvyys 450 cm. © Victoria and Albert Museum, London.

Aboa Vetus & Ars Novan upea nukkekotinäyttely päättyy sunnuntaina. Johanna Lehto-Vahtera kertoo nyt näyttelyn matkasta museoon ja sieltä eteenpäin.

Historian ja nykytaiteen museo Aboa Vetus & Ars Novan näyttelyprofiili painottuu arkeologiaan, historiaan ja nykytaiteeseen ja muotoillaan paikoilleen maanalaisessa Aboa Vetuksessa, Rettigin palatsin taidemuseotiloissa ja kahdessa galleriatilassa. Yleensä esillä on kuusi näyttelyä. Suurin osa kävijöistä tulee museoon nähdäkseen palan Suomen keskiaikaa, mutta taidenäyttelyn vetämänä tulee yhä useampi. Ja kuten muillakin museoilla, myös meillä näyttelykohtaiset kävijämäärät vaihtelevat suuresti. Kesäsesonki on selkeästi talvea vilkkaampi.

Halusimme kokeilla jotain uutta ja siirtyä hetkeksi sivuun kuvataiteen ja arkeologian parista, tarjota kävijöille vaihtelua, ja tehdä sen keskellä pimeintä vuodenaikaa. Otimme kiinni ajasta, jolloin muutenkin kohderyhmäämme kuuluvilla perheillä on vapaata: joululomalla, hiihtolomalla ja pääsiäisen aikaan. Tämä ajanjakso sopii tunnelmoinnille ja viihtymiselle sisätiloissa juuri silloin kun pimeys on syvimmillään.

Muutimme koko museon puoleksi vuodeksi toiseen moodiin: Päänäyttelynä toteutettiin Nukkekoteja Victoria & Albert Museum of Childhoodin kokoelmasta. Lisäksi toteutettiin teemaan sopiva kokoelmanäyttely, Juhana Moisanderin tilausteos Takkahuone-galleriassa sekä kaksi ihanaa leikin kestävää nukkekotia ja muuta puuhattavaa Aboa Vetuksen alueella. Omatila-galleriaan toteutettiin kolme pienoismaailmoihin sukeltavaa näyttelyä. Oheisohjelma koottiin luennoista, kursseista, työpajoista, satutunneista ja erikoisopastuksista. Museokaupan valikoima täydensi minimaailmakokemusta.

Nukkekoteja V&A Museum of Childhoodin kokoelmasta on kiertonäyttely, joka valmistui ja avattiin Lontoossa vuosi sitten ja joka matkasi viime syksynä ensimmäisenä kohteenaan meille. Näyttelyn suunnittelu ja toteuttaminen Turkuun vei vuosia. Niiden kuluessa oli hyvää aikaa suunnitella talvisesonkiamme, johon kuului myös se, että näyttelyn pituus sekä sen ripustus- ja purkuajat olivat normaalia pidemmät.


Näkymä NUKKEKOTEJA Lontoon Victoria and Albert Museum of Childhoodin kokoelmasta -näyttelyyn. Kuvassa Peggy Lines' Dolls' House (Englanti, 1933-1936). Kuva Jari Nieminen/Aboa Vetus & Ars Nova.

Kokeilu kannatti, sillä palaute ja kävijämäärä on ylittänyt kaikki odotuksemme. Haaveilimme jonoista, joita todella syntyikin viikko toisensa perään! Oli mahtavaa kuulla, miten museolehtorin jouluiseen satuhetkeen osallistui jättiyleisö, kokea se, että lapset lähtevät itkien museosta kesken hyvän leikin, nähdä, miten tavoitimme uudenlaisen museoyleisön, nähdä, miten vitriinit täyttyivät nenänjäljistä päivittäin sekä saada luennot ja opastukset järjestään täyttymään. Opimme paljon myös yhteistyöstä meitä paljon suuremman museon kanssa. Puhumattakaan siitä, miten omat työprosessimme kehittyivät.

Ykköstavoitteemme oli tarjota kävijöillemme ainutlaatuisen hienoja esineitä, joita ei suomalaisiin kokoelmiin kuulu. Tämä tavoite toteutui, ja saimme myös paljon muuta. Oli mukavaa irrotella. Suosittelen! Nukkekodit jatkavat matkaa Turusta Washingtoniin...

Johanna Lehto-Vahtera
Kirjoittaja on Aboa Vetus & Ars Nova -museon museonjohtaja ja Suomen museoliiton hallituksen jäsen.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Pyrkimyksenä yhteismitalliset ja selkeät käyttöoikeudet

Aineistoa siirtymässä asiakkaan käyttöön. Lainaustapahtuma Lauttasaaren kirjastossa, syyskuu 1965. Helsingin kaupunginmuseo/valok. Volker von Bonin. CC BY 4.0.

Digitaalisten aineistojen verkkosaatavuus on tuonut uusia haasteita ja näkökulmia museoiden ylläpitämien aineistojen käyttöoikeusproblematiikkaan. Sampsa Heinonen pohtii kirjoituksessaan, mistä lähtökohdista ja millä edellytyksillä museot voivat saattaa aineistojaan kansalaisten käyttöön.

Museoille on kertynyt 1800-luvulta lähtien valtava määrä erilaisia tietovarantoja, jotka ovat syntyneet ennen nykyisen lainsäädännön asettamia vaateita. Käyttöoikeuksiin liittyvät kysymykset ovat nykyään verkkosaatavuuden myötä täysin erilaisia kuin fyysisten tietovarantojen aikakaudella. Aikaisemmin museon kokoelma-amanuenssille riitti, että käyttöoikeudet voitiin määritellä tapauskohtaisesti nojaamalla museon sisäisiin käytäntöihin. Nykyään aineiston käyttöoikeudet pitäisi pystyä määrittelemään yksiselitteisesti kenelle tahansa missä tahansa ja vielä mielellään kansainvälisesti ymmärrettävässä muodossa. Käyttöoikeusasioiden selventämisen tarve ei rajoitu vain museoihin tai muihin muistiorganisaatioihin, vaan se koskee myös tieteen tutkimusaineistoja. Tästä syystä viime vuoden lopulla aloitti toimintansa ATT- ja KDK-hankkeiden yhteinen Oikeuksien hallintaan liittyvät metatiedot -työryhmä, jossa toimin Museoviraston kuvakokoelmien yli-intendentin Ismo Malisen ja Museoviraston tiedonhallinnan yli-intendentin Miikka Haimilan ohella museosektorin edustajana.

Viimeksi Museoiden Finnaa vilkaistessani huomasin, että tällä hetkellä sitä kautta on saatavilla jo yli miljoona suomalaisten museoiden tuottamaa aineistotietoa. Viimeisen vuoden aikana Finnassa on yleistynyt myös yhteismitallisten Creative Commons -lisenssien käyttö. Nämä ovat tärkeitä askeleita aineistojen saavutettavuuden ja käytettävyyden näkökulmasta, mutta aineistojen käyttöoikeuksien soveltamisesta ei ole museokentällä vielä yhteistä ohjeistusta. Museoiden luettelointiohje auttaa toki selvittämään, miten minkä tahansa objektin käyttöoikeudet tulee luetteloida, mutta se ei ota kantaa esimerkiksi siihen, miten museoiden tuottamia digitaalisia aineistoja tulisi lisensoida.

Käyttöoikeuksiin liittyvä käsitteellinen viidakko voi helposti hämmentää tai tuntua puhtaasti tekniseltä asialta. Siksi käsitteitä on hyvä selventää. Käyttöoikeuksien suhteen tulee aina erottaa, milloin on kyse objektin (esimerkiksi taideteos), objektin ilmentymän (teoksesta otettu teoskuva) tai objektin metadatan (teokseen liittyvä metadata) käyttöoikeuksista. Museosektorilla ongelmia aiheuttaa se, että kokoelmahallintajärjestelmien tietomalleissa tätä erottelua ei ole useimmiten tehty yksiselitteisesti. Osittain epäyhtenäisyys johtuu siitä, että nämä tietomallit ovat syntyneet ennen nykymuotoista Internetiä. Tästä huolimatta esimerkiksi siirrettäessä aineistoja Finnaan on jälkikäteen mahdollista erottaa mainitsemani eri käyttöoikeudet, sillä tämä erottelu on huomioitu LIDOn tietomallissa.

Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että Finnan myötä tavaksi on tullut erottaa objektin ilmentymien käyttöoikeudet museosektorilla seuraavalla tavalla: esikatselukuvat lisensoidaan useimmiten Creative Commons -lisenssejä hyödyntäen, mutta täysresoluutiokuvia koskevat käyttöehdot ovat edelleen organisaatiokohtaisesti määriteltyjä ja siten hyvinkin kirjavia. Jatkossa Finnan VuFind2-päivityksen myötä on teknisesti mahdollista asettaa saataville myös täysresoluutiokuvia.* Jos museot saattavat jatkossa myös täysresoluutiokuvia saataville suoraan Finnaan, niidenkin suhteen on tärkeää pyrkiä käyttöoikeuksien yhteismitallisuuteen ja mahdollisimman rajattuun määrään käytettyjä lisenssejä.

Lainsäädäntö määrittää ne reunaehdot, joiden varassa museot voivat avata kokoelmiaan kansalaisten käyttöön. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kokoelmia avattaessa täytyy huomioida muun muassa tekijänoikeudet ja henkilötietolain määrittämät rajoitukset. Kuitenkin näiden huomioon ottamisen jälkeen yksittäiselle museolle jää erilaisia strategisia vaihtoehtoja esimerkiksi verkkojulkaisemiseen.

Käyttöoikeuksissa ei ole kyse vain teknisestä ratkaisusta, vaan ne määrittävät mahdollisen toiminnan rajoja. Mitä rajoitetummilla käyttöehdoilla potentiaalisesti avoimia aineistoja on saatettu verkkoon, sitä vaikeampaa on löytää niille käyttäjiä. Organisaatiokeskeisestä näkökulmasta siirtyminen verkon sisältölähtöiseen lähestymistapaan voi tuntua kontrollin menettämiseltä, mutta tiedon hyödyntäjän näkökulmasta on useimmiten merkityksetöntä, kuka alkuperäistä aineistoa säilyttää. Aineiston hyödyntäjän näkökulmasta aineiston säilyttäjän ja tuottajan tietäminen on toki siinä mielessä tärkeää, että aineiston tuottajana museon kaltainen muistiorganisaatio on luotettava. Toissijaista tietoa on se, onko kyseessä tämä tai tuo museo.

Kansalaisen näkökulmasta onkin tärkeää, että aineistoa koskevat käyttöoikeudet ovat mahdollisimman helposti ymmärrettävissä. Jos aineiston käyttöoikeuksissa on moniselitteisyyttä tai ristiriitaisuutta tai käyttöoikeudet puuttuvat kokonaan, tilanne on asiakkaan näkökulmasta ei-toivottava. Käyttöoikeuksien selkeys palvelee myös museoiden henkilökuntaa, sillä museotyöntekijöiden työaikaa ei kulu asiakkaiden kysymyksiin vastaamiseen. Ja jos aineistot ovat saatavissa verkossa suoraan asiakkaan haluamassa muodossa, museolla ei kulu ylimääräisiä resursseja palvelupyyntöihin, kuten kuvatilauksiin, vastaamiseen tai pyyntöihin liittyviin taloushallinnollisiin tukiprosesseihin.

Museosektorin sisällä kaivataan yhä sekä terminologista yhteisymmärrystä että laajempaa keskustelua hyvistä käytännöistä ja tehdyistä ratkaisuista. Museoiden sisäisen näkökulman ohella tulee huomioida myös käyttäjien tarpeet. Yhdenmukaisesti ja mahdollisimman ymmärrettävästi merkityt käyttöoikeudet ovat tärkeitä erityisesti demokratian näkökulmasta: kenen tahansa pitäisi pystyä pärstäkertoimesta riippumatta hyödyntämään museoiden tuottamia aineistoja käyttöoikeuksien edellyttämällä tavalla.

*Ks. tarkemmin aiheesta https://foorumi.kiwi.fi/t/vufind2-version-kuvakokosuositukset/386.



Sampsa Heinonen
Kirjoittaja on KDK- ja ATT-hankkeiden yhteisen Oikeuksien hallintaan liittyvät metatiedot -työryhmän jäsen. Kirjoittajaan voi olla yhteydessä eri aineistojen käyttöoikeuksiin liittyvissä asioissa.