”Placing learning at the heart of the organisation”

Pauliina Kinanen kertoo menetelmistä, joilla voidaan mitata museo-oppimisen vaikuttavuutta ja merkitystä. 

Osallistuin marraskuussa vuosittaiseen The Nordic Centre of Heritage Learning and Creativity (NCK) -organisaation referenssiryhmän tapaamiseen. Yksi tapaamisen puhujista oli Jocelyn Dodd, joka toimii Leicesterin yliopiston alaisessa Research Centre for Museums and Galleries´ssa. Dodd on tutkinut oppimista ja museoiden roolia yhteiskunnassa, ja ollut mukana ryhmässä, joka on kehittänyt Generic Learning Outcomes (GLO) -menetelmän oppimisen arviointiin.

Doddin mukaan museoiden tulisi ottaa oppiminen toimintansa ytimeen: ”Place learning at the heart of the organisation”. Tällainen museo tarjoaa entistä enemmän vaikuttavia oppimisen mahdollisuuksia, saavutettavia oppimisympäristöjä ja rakentaa luovia kumppanuuksia. Doddin mukaan ne brittiläiset museot, joiden toiminta rakentuu oppimiselle, ovat menestyneet paremmin ja kärsineet talouden leikkauksista vähemmän kuin museot, jotka eivät ole näin tehneet.

Miten sitten voimme arvioida ja perustella oppimisen – ja sitä kautta myös museoiden – vaikuttavuutta ja merkitystä? GLO on arviointimenetelmä, joka kehitettiin oppimisen vaikutuksia tutkivan projektin tuloksena vuosina 2001–2004. Menetelmä oli vastaus tarpeeseen määritellä, eritellä ja mitata oppimista museoissa, kirjastoissa ja arkistoissa. Menetelmä perustuu sosio-kulttuurisiin ja konstruktivistisiin oppimisteorioihin, ja ottaa huomioon kaikenlaiset, niin formaalit kuin informaalit, oppimiskokemukset.

Vuodet 2008-2013 kattavan seurantaraportin mukaan brittiläisissä museoissa on käytetty GLO:ta hyvin moninaisiin tarkoituksiin. Menetelmä on

• auttanut museon työntekijöitä muotoilemaan ajatuksiaan oppimisesta
• luonut yhteisen kielen museo-oppimisesta puhuttaessa
• tarjonnut valmiin kehyksen museon eri osastojen/toimintojen väliseen keskusteluun
• tarjonnut työkalun vaikutusten mittaamiseen ja projektien arvioimiseen    
• auttanut formuloimaan oppimisstrategioita  
• vaikuttanut museokävijän kokemukseen 
• auttanut näyttelyiden sisältöjen rakentamisessa
• toiminut työkaluna rahoituksen hakemisessa ja raportoinnissa  
• toiminut museotyöntekijöiden koulutuksen välineenä

Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta!

Vaikka GLO on suhteellisen laajasti käytössä brittiläisissä museoissa, ja sitä on
sovellettu myös ainakin Hollannissa, on menetelmästä löydetty myös heikkouksia. Sen on sanottu mittaavan oppimista ainoastaan epäsuorasti ja olevan liian subjektiivinen: museokävijä itse kertoo onko oppimista tapahtunut ja millaista se on ollut.

GLO:n rinnalle on kehitetty organisaation laajempia yhteiskunnallisia/yhteisöllisiä vaikutuksia arvioiva Generic Social Outcomes (GSO) ja toisaalta oppimisen erityisiä tuloksia arvioiva Specific Learning Outcomes (SLO). NCK on puolestaan yhdistänyt kaikki edellä mainitut sekä EU:n määrittelevät elinikäisen oppimisen avaintaidot (Key Competences) ja soveltanut niitä kulttuuriperintöoppimiseen. Tuloksena on Heritage Learning Outcomes (HLO), jota suomalaisista museoista on soveltanut ainakin Helsingin kaupunginmuseo.

Menemättä sen tarkemmin näiden arviointimenetelmien yksityiskohtiin, joista löytyy tietoa muun muassa täältä, mieleen tulee erityisesti seuraavat kysymykset:

1. Onko GLO:ta käytetty suomalaisissa museoissa ja jos, niin millaisin tuloksin? 
2. Tarvitaanko suomalaisissa museoissa GLO:n kaltaista yhtenäistä arviointimenetelmää?

Vuoden 2015 Museolehtoripäivillä yhtenä teemana on oppimisen arviointi. Jatketaan keskustelua viimeistään silloin!

Pauliina Kinanen

                                                                                         Kirjoittaja työskentelee projektikoordinaattorina ja koulutussuunnittelijana Suomen museoliitossa

Lähteet ja lisätietoja:
Inspiring Learning -verkkosivusto
Evidencing the impact of the GLOs 2008-2013. Learning Unlimited, Jo Graham, January 2013  Heritage Learning Outcomes in the Nordic and Baltic Area. Competence development among Adults at Archives and Museums. Guidelines. The Nordic Centre of Heritage Learning 2012.

Kulttuurilla ei ole rajoja

Kimmo Levä osallistui Pietarissa 7.-9.12.2014 järjestettyyn Kansainväliseen kulttuurifoorumiin, jossa oli edustettuna koko kulttuurin kirjo, 16 sektorin näkökulmasta. Mukana olivat mm. kulttuuripolitiikka, kirjastot, teatterit, sirkus, elokuva, musiikki ja kuvataiteet sekä museot. Kulttuurifoorumi on talousfoorumin rinnalla toinen Pietarissa vuosittain järjestettävistä kansainvälisistä tapahtumista.

Tämän vuoden Kulttuurifoorumi oli järjestyksessään kolmas. Se houkutteli paikalle noin 7000 osallistujaa, pääosin Venäjältä. Kansallisuuksien kokonaismääräksi ilmoitettiin 70. Suomesta paikalla oli edustajia ainakin Hämeenlinnasta, Tampereelta ja Turusta. Foorumi oli samalla osa Eremitaasin 250 juhlavuotta.

Eremitaasi 250 vuotta
Kuva: Kimmo Levä

Osallistuin luonnollisesti museosektorin tilaisuuksiin. Isäntänäni toimi Venäjän museoliiton (Association of Museums of Russia) uusi toiminnanjohtaja Boris Arakcheev, jolla on erittäin hyvät kontaktit Suomeen monen vuoden ajalta – ajalta jolloin hän on työskennellyt Pietarin historiallisen museon, Pietari-Paavalin linnoituksen ja Uskontojen museon johtajana.

Museosektorin pääteemat foorumissa olivat saman sisältöisiä kuin muuallakin. Aiheet käsittelivät kulttuurihistoriallisten kohteiden restaurointia, museoiden roolia opetuksessa, tutkimuksessa ja kulttuuriperinnön tallentamisessa. Lisäksi pyöreän pöydän keskusteluissa käsiteltiin IT-teknologian hyödyntämistä museoissa ja museoiden näkyvyyttä viestinnässä ja internetissä. Museoiden poliittisen toimintaympäristön muutosta sivuttiin oletettavasti eniten keskustelussa, joka oli otsikoitu ”Complex Cultural Issues of the XX century”. Vaikka teema oli ajoitettu 1900-lukuun, nykytilanne oli vahvasti läsnä.

Keskusteluissa ja alustuksissa nousi selvästi esiin se, että kulttuuriväki ei ole Venäjän nykypolitiikan suurimpia tukijoita. Venäjän todettiin ajautuneen eristyksiin ja useissa puheenvuoroissa korostettiin, että kulttuuri ja (valta)politiikka on pidettävä erillään. Selkeä viesti oli, että kulttuuri ei tunne tai ei ainakaan piirrä rajoja. Samassa yhteydessä myös todettiin, että kulttuurista kanssakäymistä olisi nyt hyödynnettävä entistä enemmän kansainvälisten solmujen avaamisessa. Myös venäläisiä poliitikkoja kehotettiin keskustelemaan nykyistä politiikkaa kyseenalaistavan kulttuuriväen kanssa, ”heidän on uskallettava kohdata nämä vaikeat ihmiset”, tiivisti eräs keskustelijoista.

Kulttuurifoorumin päätöstilaisuus
Kuva: Kimmo Levä

Ulkopolitiikan uusien linjausten lisäksi venäläistä museoväkeä huolestutti valtion ja kirkon entistä tiiviimpi yhteistyö, joka on näkynyt vaatimuksina museokokoelmiin liitettyjen materiaalien palauttamisesta takaisin kirkon omaisuudeksi ja kirkolliseen käyttöön. Tämän nähtiin vaarantavan materiaalien säilymisen. Näiden keskustelujen yhteydessä sivuttiin myös muita kansallisia ja kansainvälisiä vaatimuksia materiaalien palautuksista niiden alkuperäisille omistajille. Venäjällä tunnuttiin oivallettavan heidän roolinsa sekä mahdollisena antajana että vastaanottajana.

Politiikka oli vahvasti läsnä foorumin virallisissa ja epävirallisissa keskusteluissa. Tämä oli toisaalta piristävää, koska poikkeuksena vastaaviin suomalaisiin tilaisuuksiin, taloudesta ei puhuttu juuri mitään. Museot näyttävät ainakin ulkoisesti voivan talouden osalta kohtuullisen hyvin. Suomalaisten museoiden kannalta hienoa on, että halu ja kyky yhteistyön tiivistämiseen on ilmeinen.

Suomen museoliitto ja Venäjän museoliitto asettivat tavoitteeksi järjestää yhteiset museopäivät vuoden 2015 syksyllä joko itsenäisenä tapahtumana tai osana Kulttuurifoorumia. Foorumin aiheeksi esiteltiin alustavasti Unesco ja sen nimissä toteutettava kulttuurinen yhteistyö. Aihe saattaisi olla kiintoisa myös suomalaisille, etenkin maailmanperintökohteita hallinnoiville museoille. Erityistä kiinnostusta aihe herättää luonnollisesti myös siksi, että Suomella/Museovirastolla on tällä hetkellä edustus Unescon maailmanperintökomiteassa.

Kulttuurifoorumista halutaan myös aikaisempaa kansainvälisempi, joka toivottavasti näkyisi myös kielivalikoiman laajentumisena. Tänä vuonna pääosa tilaisuuksista oli venäjäksi. Minulla oli onnekseni seurassani henkilökohtainen tulkki, Irina Grintschenko, jolla oli takanaan yli 40 vuotinen työura venäläisissä museoissa, viimeksi Pietari-Paavalin linnoituksessa.

Kulttuurifoorumi, siellä käydyt keskustelut ja ennen muuta tapaamani ihmiset vahvistivat ilmiselvää, mutta silti hieman yllättävää tunnetta siitä, että uutisista saamamme kuva Venäjän tilanteesta ei ole oikea. Näin ei ainakaan ole, jos tekee päätelmiä iltapäivälehtien uutisoinnin perusteella.

Toisaalta ei voi myöskään välttyä tunteelta ja tiedolta siitä, että Venäjälläkin kansallinen uutisointi vaikuttaa ihmisten käsityksiin länsimaista ja erityisesti amerikkalaisista. Ukrainan käyttäminen tekosyynä Venäjän taloudellisen ja poliittisen aseman heikentymiseen oli vahva fakta myös kulttuuriväen näkemyksissä.

Koska informaatiota on nyt liikkeellä paljon ja tietoa vähän, on syytä entistä tiiviimpään kahdenkeskiseen ja monenväliseen, mutta ennen kaikkea henkilökohtaisesti koettuun yhteistyöhön venäläisten kanssa. Edes välimatka ei pitäisi olla esteenä – yksistään Pietarissa potentiaalisia yhteistyömuseoita on yli 200 – kannattaa lähteä myös Erimitaasia ja Kunstkameraa edemmäksi kalaan.

Kimmo Levä

                                                                                         Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

Ps. Kuulin, että jos käy joka päivä Eremitaasissa vuoden ajan, voi olla melko varma, että on nähnyt kaiken. Tämä tukee Suomen museoliiton tekemää selvitystä, jonka mukaan venäläiset pitävät Suomen museoita pieninä ja tämän vuoksi Suomessa voi vierailla useissa museoissa saman päivän aikana. Täytynee tehdä Museokortista venäjänkielinen esite…

Kirjalliset museot verkostoituvat Kirjan vuoden kynnyksellä

J.L. Runebergin museo/ talven valoa Fredrikan puutarhassa. Kuva: Larissa Raudas

Tuleva vuosi on Kirjan vuosi. Kirjalliset museot osallistuvat joukolla Kirjan vuoteen, ja päämääränä on verkostoituminen sekä näkyvyyden lisääminen. Kirjan teemavuonna museoiden kesken järjestetään tapaamisia, koulutusta ja yhteishankkeita.

J.L. Runebergin kotimuseo sijaitsee Porvoon empirekaupunginosassa. Kengät jätetään eteiseen ja leveät lautalattiat notkahtelevat askelten alla. Tunnelma on seesteinen tilavassa puutalossa. Kansallisrunoilija J.L. Runebergin ja hänen kirjailijavaimonsa Fredrika Runebergin kotimuseo tuo tähän päivään häivähdyksen 1800-luvun puolivälin elämästä. Talon perältä löytyy kirjasto, ketunnahkakamari. Siellä tuoksuu vanhoilta kirjoilta. Tummat ja kapeat kirjahyllyt reunustavat seinustaa, ja ajan patinoimat painokset Shakespearesta, Goethesta ja Hegelistä seisovat suorissa riveissä lasin takana.

Lokakuun loppupuolella museossa vietettiin seminaaripäivää, jolloin sinne kokoontui museoalan ammattilaisia kirjallisista museoista. Seminaarin tarkoituksena on lisätä kirjallisten museoiden yhteistyötä ja verkostoitumista. Ajankohta yhteistyöhön on osuva, sillä tuleva vuosi on Kirjan vuosi. Kirjan vuoden on ideoinut professori ja kirjailija Laila Hirvisaari. Hänen mukaansa kirjalle tulee omistaa erityinen juhlavuosi ja ”antaa kirjalle arvo, joka sille kuuluu yhteiskunnassamme”. Kirjan vuosi on kansallisesti merkittävä hanke ja valtakunnallinen teemavuosi, johon osallistuvat muun muassa Opetushallitus, YLE, Kansallisteatteri ja MTV/SuomiAreena.

Kirjan vuosi on kirja-alan toimijoiden yhteishanke, joka yhdistää toimijoita uudella tavalla. Kirjan vuoden toteuttaminen tapahtuu joukkoistamalla. Kuka tahansa voi osallistua Kirjan vuoteen, sillä se on avoin hanke. Myös kirjalliset museot yhdistävät voimansa Kirjan vuonna.

Kirjallisten museoiden verkostoitumisen organisaattorina toimii Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi. Pukstaavin amanuenssi Minna Honkasalo kertoo, että ”Kirjan vuonna kirjallisten museoiden päämääränä on verkoston kasvattaminen ja näkyvyyden lisääminen”. Samalla hän korostaa, että suomalaisen kirjan ja kirjallisuuden perintöä on esillä useissa museoissa. ”Kirjan vuonna museokentältä voi nostaa esille juuri nämä museot.”

Porvoon seminaarissa vieraili Kirjan vuosi ry:n toiminnanjohtaja Laura Karlsson. Karlsson muistuttaa kirjallisuuden merkityksestä suomalaiselle kulttuurille.” Kun lähestymme itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlia, on syytä korostaa kirjakulttuurin merkitystä. Kotimaisen kirjallisuuden merkitys molemmilla kielillä on merkittävä itsenäisyytemme vaiheissa ja sen vaikutus itseymmärrykseemme on määrätön.”

Yhteistyö kuuluu Kirjan vuoden perusajatuksiin. Karlsson korostaa, että ”Kirjan vuosi kutsuu kaikkia tekemään yhdessä näkyväksi kirjan ja kirjallisuuden merkitystä kulttuurillemme ja yksilöille”. Kirjallisten museoiden toiminnassa yhteistyön merkitys korostuu. Suomessa on yli 30 kirjaan sidoksissa olevaa museota. Honkasalon mukaan yhteistyön kautta kirjalliset museot saavat lisää näkyvyyttä. ”Kirjan vuonna suunnitelmissa on innostaa mahdollisimman monta museota mukaan toimintaan. Mitä enemmän on osallistujia, sitä enemmän on yhteistyömahdollisuuksia ja yhteishankkeiden tuomia lisäresursseja”.

Verkostossa voidaan vaihtaa näyttelyitä, museokaupan tuotteita, työpajoja ja jopa henkilökuntaa. J.L. Runebergin kodin ja Pukstaavin välille on jo suunniteltu yleisötyön henkilöstön vaihtoa, jolloin työntekijä siirtyy viikoksi toiseen museoon. Kirjan vuoden aikana järjestetään kirjallisten museoiden seminaareja. Tapaamiset ovat eri kohteissa, ja siten osallistujat pääsevät tutustumaan eri museoihin. Yksi Kirjan vuoden pääteemoista on se, että kirja saisi näkyvyyttä muuallakin kuin perinteisissä kirja-alan paikoissa, kuten kirjastoissa ja kirjakaupoissa. Kirjallisten museoiden toiveena on, että museokävijät innostuisivat kirjoista ja kirjallisuudesta myös museoissa.

J.L. Runebergin kotimuseo sijaitsee Porvoossa.
Kuva: Larissa Raudas.

Kirjan ja ruusun päivänä museot järjestävät yhteistempauksen, jolloin kaikissa museoissa korostetaan kirjan ja lukemisen merkitystä ja iloa. Honkasalon mukaan kukin museo järjestää omanlaistaan ohjelmaa. ”Idea on se, että kaikkialla tapahtuu. Emme halunneet jumittua yhdenlaiseen kaavaan, joten museot rakentavat itse oman ohjelmansa. Tapahtumista kuitenkin tiedotetaan yhdessä, jotta saadaan enemmän näkyvyyttä”.

Kirjan vuosi tarjoaa oivat puitteet kirjallisten museoiden verkostoitumiselle ja yhteistyölle. Avoin hanke mahdollistaa museoille ja muille toimijoille kimmokkeen luoda omannäköistä ohjelmaa. Toisaalta, kuten Honkasalo kiteyttää, ”jokainen vuosi on kirjallisille museoille kirjan vuosi - Pukstaavi on levittänyt kirjan ilosanomaa kolme vuotta, ja J.L. Runebergin kotimuseo 132 vuotta!”

Larissa Raudas

Kirjoittaja on työskennellyt Museoliitossa yhteistyökoordinaattorina

P.S. Kirjoihin ja kirjailijoihin liittyvät suomalaiset museot on listattu Museot.fi-sivustolle.

Museo ei ole saari

Jean ja Aino Sibeliuksen hauta Ainolan puutarhassa. Kuva Salla Hänninen/SML.

Jos kaivataan muutosta, yleisellä tasolla puhuminen ei riitä. Lähestyvä Sibeliuksen juhlavuosi on herättänyt Culture Finlandin aluekoordinaattoreissa ajatuksia ja kaipuuta konkretiaan.

Vuonna 2015 vietetään Jean Sibeliuksen 150-vuotissyntymäpäivää. Ateneumissa on avattu Sibelius-näyttely ja muissakin museoissa säveltäjämestarin ympärille on rakennettu sisältöä ja ohjelmaa. Oma lukunsa ovat lukuisat Sibeliukseen liittyvät tapahtumat ja konsertit. Ensi vuonna juhlitaan myös kahden muun kansallisikonin Akseli Gallen-Kallelan ja Pekka Halosen syntymän 150-vuotisjuhlaa.

Tähän saakka matkailu on ollut Sibeliuksen juhlavuoteen liittyen lapsen kengissä ja esimerkiksi juhlavuoden sivustolta ei ole löytynyt varsinaisia matkailutuotteita.  Nyt asiaa paikkaamaan on palkattu Sibelius150- matkailukoordinaattori, joka parhaillaan kerää tietoja matkailun Sibelius-tuotepaketeista. Matkailualalla asioiden niputtaminen yhteen saman hintalapun alle eli paketointi on yleinen tapa toimia. Se tekee ostamisen asiakkaalle helpoksi.  Itse paketointi ei kuitenkaan aina ole helppoa.

Piirros Lasse Rantanen, 2012
© Sibelius Society of Finland

Lahdessa järjestetään Sibelius-festivaali 31.8. – 6.9.2015. Juhlavuoden kunniaksi tapahtuman ohjelmisto on tavanomaista laajempi ja paikalle tulee paljon kansainvälisiä vieraita. Heitä palvellakseen Lahden seudun alueellinen markkinointiyhtiö Lahti Region on suunnitellut Sibelius-paketteja, joita on myyty mukavasti kansainvälisillä markkinoilla. 

Useimmat festivaaleille tulevat kansainväliset vieraat ja median edustajat vierailevat Ainolassa Järvenpäässä. He kävisivät mielellään myös muissa läheisissä samaa aikakautta edustavissa kohteissa. Vierailu Halosenniemi Tuusulassa ja Gallen-Kallelan Museo Tarvaspäässä ei onnistu, sillä ne ovat näyttelynvaihdon vuoksi kiinni Sibelius-festivaalin aikaan. Kumpikaan museoista ei tosin edelleenkään ilmoita ensi vuoden poikkeuksellisista aukioloajoista sivuillaan.

Matkailun ja museoiden välistä yhteistyötä on viime aikoina herätelty eri toimenpiteillä. Uusia avauksia ja ajatuksia on syntynyt kiitettävästi. Silti konkretiaakin tarvitaan. Paketit jäävät tekemättä ja euroja ansaitsematta, jos tarvittavaa tietoa ei ole saatavissa paketointivaiheessa tai sähköposteihin vastataan hitaasti, jos ylipäätään vastataan, tai jos yhteisiin suunnittelufoorumeihin ei osallistuta.

Museoilla on omat perustehtävänsä eivätkä ne voi laittaa koko toimintaansa päälaelleen matkailun vuoksi. Museot eivät silti ole erillisiä saaria, sillä ne kuuluvat asiakkaiden silmissä matkailualueen merkittäviin vierailukohteisiin. Olisi hyvä tiedostaa, että kaikki alueen toimijat hyötyvät sisäisestä yhteistyöstä ja tiedonvälityksestä. Matkailijat tuovat tuloja sekä museolle että museoiden lähialueelle, esim. kahviloille, ravintoloille ja kaupoille. Kenellä on varaa sivuuttaa nämä tulot? 

Museoilla on hyvät mahdollisuudet nousta kulttuurimatkailun kärkeen tapahtumien rinnalle. Suomen kulttuurinen matkailumaakuva vahvistuu vain toimijoiden yhteistyöllä. Hyvä esimerkki yhteistyöstä ja kompromisseista on Valokuvataiteen museon näyttelynvaihdon siirto tammikuun lopulle. Näin venäläisturistit voivat vierailla loma-aikaan museossa. 

Culture Finland -aluekoordinaattorit

”Museossa on käytävä!”

Museovinkkaaja Soili Poikonen Suomen Pankin rahamuseon ovella. Kuva: Tuuli Rajavuori/SML

Juttu on julkaistu Museo-lehden numerossa 4/2014

Kirjastoista liikkeelle lähtenyt kirjavinkkaus lienee monelle tuttua, mutta mitä tekee museovinkkaaja. Museo-lehti tapasi Suomen ensimmäisen museovinkkaajan.

Soili Poikonen tunnustaa olevansa museofriikki. Kiinnostus heräsi jo lapsena, kun hän vieraili museoissa isänsä kanssa. Museoinnostus jatkui aikuisena ja Soili opiskeli kansatieteilijäksi sekä paperikonservaattoriksi. Nykyään hän toimii päätyökseen Helsinki-oppaana italiankielisille matkailijoille.

Sivutyökseen hän on kehittänyt uuden ammatin museovinkkauksen. Museoista on olemassa paljon tietoa, jos sitä osaa etsiä. Aina tieto ei kuitenkaan tavoita kohderyhmäänsä. Silloin avuksi tulee museovinkkaaja. Museovinkkaajan tehtävänä on paketoida museoiden sisällöistä vinkattavien kiinnostuksen kohteisiin sopivia luentokokonaisuuksia.

Vinkkaajalla on ideoita myös sellaiselle, jota museot eivät lähtökohtaisesti kiinnosta lainkaan. ”Silloin aloitan luennon näyttämällä kuvia esimerkiksi museokahviloista, jotka ovat usein tunnelmallisia ja varsin kohtuuhintaisia. Kun ensimmäinen kosketus museoon on saatu, on helpompi piipahtaa myös näyttelyyn”, Soili toteaa.


Museovinkkausta voi tehdä missä vain: luentosaleissa, oppilaitoksissa, työpaikoilla, yhdistysten tiloissa. ”Vinkkaamisen voi osallistua kuka tahansa. Toistaiseksi olen pitänyt museovinkkausluentoja Työväenopistossa, matkailu- ja hoitoalan oppilaitoksissa ja vapaaehtoistyön aktiiveille”, Soili kertoo. Laajenemismahdollisuuksia on paljon esimerkiksi opettajille tai osaksi työyhteisöjen tyhy-toimintaa. Soili on myös kehittänyt Helsingin kaupunginosiin liittyviä kierroksia, joissa tutustutaan alueen museoihin.

Museovinkkaaja esittelee vain museoita, joissa on vieraillut. Ammattitaitoa ylläpitääkseen museovinkkaaja käy säännöllisesti museoissa, seuraa aktiivisesti museoiden näyttely- ja tapahtumatiedotusta sekä tutkii museoiden verkkosivuja.

Idea museovinkkaamisesta syntyi museopedagogiikan opintoihin kuuluneessa lopputyössä. Soili Poikonen kehitti KAMUSENI-hankkeen, jonka tarkoituksena oli lisätä vanhustyön vapaaehtoisten tietämystä museoista, jotta he voisivat hyödyntää museoiden palveluja entistä paremmin. Projektin jälkeen museovinkkaus on laajentunut kattamaan kaikki museoista kiinnostuneet tai muuten vain uteliaat henkilöt. 

Museovinkkaaja Soili Poikonen on onnellinen, kun voi tehdä työtä, josta pitää. ”Olen iloinen, jos saan jonkun innostumaan museoista”, hän kertoo. ”Toivon, että entistä useampi löytää tiensä myös vähemmän tunnettuihin museoihin.”

Museovinkkaajan työtä kuvaa hyvin itse kehitetty slogan: ”Museossa on käytävä!”. Jokainen vinkattava voi itse päättää, minne käytävä johtaa ja miksi käytävä on tärkeä.

Tuuli Rajavuori

Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö

Ajasta ja paikasta riippumatta

www.rijksmuseum.nl

Seinät eivät enää rajoita museokokemusta. Museo ja sen palvelut sekä kokoelmat esittäytyvät konkreettisen rakennetun tilan lisäksi myös monissa muissa kanavissa.

Allan & Bo Hjeltin taidesäätiö järjesti lokakuun 21. päivä Ateneumissa Reinventing the Museum –keskustelutilaisuuden. Siellä nousi esille selkeästi ajatus, että internetissä ja sen tarjoamissa mahdollisuuksissa on museoiden tulevaisuus. Museon kokoelmia tulisi laadukkaasti esitellä myös netissä, jolloin museokokemusta voi jatkaa kotona tai museoon voi tutustua ilman konkreettista vierailua, jopa toisesta maasta käsin. Visuaalisesti ja taitavasti toteutetut some-ystävälliset nettisivut ovat tämän päivän museolle välttämättömyys.

Rijksmuseumin Wim Pijbes kertoi esimerkin museokokoelmien käytöstä myös muussa kuin museaalisessa tarkoituksessa. Paikallinen kauppaketju oli lähestynyt museota yhteistyö mielessä ja tuloksena syntyikin sarja maitopurkkeja, joiden kylkiä koristivat museon kokoelmien erilaiset teokset. Tempaus toi taiteen tavallisen kuluttajan aamupalapöytään ja toimi lisäksi laajalevikkisenä mainoksena itse museolle. Museonjohtaja olikin sitä mieltä, että mitä enemmän ihmisille antaa kuvallisia ärsykkeitä, sitä varmemmin ihmiset myöhemmin löytävät tiensä museoon sen alkuperäisen teoksen äärelle. Pijbes kertoi, ettei kuvien käytöstä oltu maksettu museolle mitään korvausta. Sitä vastoin hän oli itse ollut valmis jopa maksamaan ulkopuoliselle yritykselle, jotta kuvia käytettäisiin! Taiteen tunnetuksi tekeminen ja tempauksen luomat pidemmän aikavälin vaikutukset ovat jotain paljon arvokkaampaa kuin kertakorvauksen tuoma tulo. 

Trafiikki-museoiden verkkokaupan tuotteita.

Verkko-ostokset ovat mm. vaatteiden, kirjojen ja matkojen osalta jo arkipäivää. 11.9. TouNet-hankkeen Myynti ja markkinointi verkossa -tilaisuudessa esiteltiin erilaisia matkailutoimijoiden hyödynnettävissä olevia jakelukanavia ja verkkokaupparatkaisuja. Myös museot ovat kulttuurimatkailutoimijoita, joten museot voisivat myös hyödyntää tätä kanavaa! Konkreettisen museovierailun kohokohta monelle on museon yhteydessä oleva museokauppa, mutta monet museot ovat laajentaneet kauppapaikkansa jo seinien ja aukioloaikojen ulkopuolelle. Tilaisuudessa kiitosta sai erityisesti Trafiikki-museoiden yhteistyössä ylläpitämä verkkokauppa. 

Tällainen yhteisöverkkokauppa olisi varmasti hyvä ratkaisu myös monelle muulle resurssien kanssa taiteilevalle museolle. Museoviraston yhdessä Helsingin Sanomien kanssa 5.11. järjestämässä poliitikkopaneelissa museokaupat nousivat myös esille museon yhtenä tulonlähteenä.

Poliitikot olivat sitä mieltä, että museokäynnin kynnystä olisi madallettava. Verkko tarjoaa tähän yhden ratkaisun. Museokauppatuotteiden lisäksi verkkokaupasta tulisikin mielestäni olla mahdollista ostaa myös pääsyliput museoon sekä opastus museokierrokselle. Museokäynnin ja museokahvilassa ruokailun yhdistävä valmis elämyspaketti olisi varmasti monen matkailijan mieleen!

Elina Björkqvist

Kirjoittaja työskentelee projektikoordinaattorina Suomen museoliitossa Museot kulttuurimatkailun kärkeen -hankkeessa

Museoiden ja matkailun välitilassa on tuottajan mentävä kolo

Tuottajat rinnastetaan usein välittäjäportaaseen. Kuvat Salla Hänninen/SML.

Salla Hänninen on huomannut, että tuottajia kaivataan museo- ja matkailualoilla.

Hei, nimeni on Salla ja olen kulttuurituottaja. Mitä se sitten tarkoittaa? Moniakin asioita, kuten sitä, että voin työskennellä kulttuurimatkailuhankkeessa välittäjän roolissa.

Olen osallistunut viime aikoina useaan taide-, kulttuuri- tai matkailuaiheiseen tilaisuuteen, jossa huhuillaan tuottajien perään. Myös sana välittäjäporras on toistunut lukemattomia kertoja. Joskus on vain kauheasti kaivattu jotakuta kolmatta osapuolta auttamaan, vaikkei sitä olla osattu suoraan tuottajaksi nimetä. Esimerkiksi Suomen museoliiton ja Culture Finlandin yhdessä järjestämissä Museo- ja matkailualan verkostoseminaareissa tuottajat mainittiin työpajan jokaisessa ryhmässä. Kyse ei ole mistään heikosta signaalista, vaan ääneen lausutusta tarpeesta, joka on esiintynyt myös monissa viimeaikaisissa tutkimuksissa. Ajatus ei ole uusi, mutta käytännössä sen toteutuminen ottaa aikansa.

Suomessa on järjestetty kulttuurituottaja-koulutusta vuodesta 1998 alkaen. Tällä hetkellä kulttuurituottajaksi voi kouluttautua neljässä ammattikorkeakoulussa. Tuottamista voi opiskella myös osana muita koulutuksia. Lisäksi alalla on paljon käytännön kokemuksen kautta oppineita konkareita. Ammatti tunnistetaan nykyisin niin Ammattinetti-palvelussa kuin kuntatasollakin. Silti kulttuurituottaja joutuu toisinaan yhä selittelemään ammattinimikettään, työtehtäviään ja tarpeellisuuttaan.

Museo- ja matkailualan verkostoseminaarien antia.

Kulttuurituottaja-taustaisena, kulttuurimatkailuun suuntautuneena museo- ja matkailualan työntekijänä näen tuottajille useita mahdollisuuksia.

Museohenkilökunnan tai matkailutoimijoiden ei ole aina järkevää järjestää tapahtumia itse, sillä sen voisi tehdä tuottaja. Museot ja kulttuuri- ja matkailualan toimijat voivat säästää kustannuksissa tekemällä tapahtumien ja tuotteiden yhteistuotantoja, joissa tuottaja toimii yhteyshenkilönä. Alat eivät aina keskenään puhu samaa kieltä ja toimintatavatkin voivat erota merkittävästi. Yhteistyötä helpottaa sopiva välittäjä, joka ymmärtää sekä kulttuuriarvoja että elinkeinotoimintaa.

Tuottaja voisi koota kulttuurisisältöjä yhteen ja kehittää niistä selkeitä, myytäviä tuotteita, mikä palvelisi etenkin matkailualan tarpeita. Tuottajasta on apua uuden rahoituksen ideoinnissa ja etsimisessä. Tuottaja katsoo maailmaa laajasta näkökulmasta ja antaa painoarvoa sisällölle unohtamatta viestintää, markkinointia tai kannattavuutta.

Tuottajan olemassaolon tai tarpeen tajuaminen ei ole silti suora tie Eldoradoon. Yhteistuotantoon osallistuminen, työntekijän jakaminen tai hänen palveluidensa epäsäännöllinen käyttäminen ei välttämättä istu joidenkin instanssien kankeaan byrokratiaan. Tuottajien alalla epätyypilliset työsuhteet ovat kyllä tavanomaisia, mutta kulttuurimatkailun välittäjäportaaksi työllistyäkseen yhä useamman tuottajan tulisi toimia osuuskunnan tai toiminimen kautta.

Kulttuuritahot joutuvat miettimään uudenlaisia rahoitustapoja. Siksi heidän on tarpeellista nähdä itsensä matkailutoimijoina ja ajatella omaa toimintaansa kulttuurimatkailun näkökulmasta. Pohja kulttuurimatkailuyhteistyölle voidaan luoda jo opiskeluvaiheessa. Kun kulttuurin ja matkailun opiskelijoille esitellään jo varhaisessa vaiheessa kulttuurimatkailu-näkökulma ja toisen alan tarjoamat mahdollisuudet, helpottaa se myöhemmin yhteistyön syntyä ja toivottavasti myös työllistymistä.

Vallitsevassa tiukassa taloustilanteessa vähennetään resursseja, opiskelupaikkoja (etenkin kulttuurialan) ja työntekijöitä. Jonnekin sinne väliin jää vielä tuottajalle paikka. Hentoinen ja ilmassa roikkuva, mutta paikka kuitenkin.

Salla Hänninen

Kirjoittaja työskentelee Suomen museoliiton ja Culture Finland-kulttuurimatkailun katto-ohjelman yhteisenä hankeassistenttina.

17.11.2014 vietetään Tuottajapäivää Helsingissä Lasipalatsissa. 

Ohje ja työkalu kulttuurimatkailutuotteen kehittämiseen: 

Matkailuteos - kulttuurimatkailutuotteen luomisen tuska.

Museot muuttavat yhteiskuntaa – yhteiskunta muuttaa museoita

Bologna seen from Asinelli tower CC BY-SA 3.0 Goldmund100 (Luca Volpi)

Pääsihteeri Kimmo Levä osallistui Italian Bolognassa järjestettyyn Euroopan museoliittojen vuosittaiseen seminaariin. Seminaariesitelmät ja niihin linkittyneet kommenttipuheenvuorot korostivat museoilla olevan merkittävä tehtävä sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan rakentamisessa.

Euroopan museoliittojen (Network of European Museum Organisations, NEMO) vuosittainen seminaari pidettiin 6.-8.11.2014 Bolognassa, Italiassa. Paikalla oli 140 osallistujaa 29 maasta. Euroopan ulkopuolelta kokoukseen osallistui USA:n museoliiton (American Alliance of Museums, AAM) edustaja. Seminaarin teemana oli ”Living together in a sustainable Europe – Museum work for social cohesion”. Teemaa tarkasteltiin politiikan, museoalan ja yksittäisten museoiden näkökulmasta.

Pääteeman lisäksi seminaariväkeä puhutti luonnollisesti eurooppalaisten museoiden taloudellinen tilanne. Italiassa tilanne on annetun kuvauksen perusteella todella tukala. Italian ICOMin puheenjohtaja Alberto Garlandini totesi museoiden näkökulmasta aikojen olevan heikoimmillaan sitten toisen maailmansodan.

Paine siihen, että museoiden pitäisi osallistua aktiivisesti sosiaalisiin tehtäviin tulee toimintaympäristön muutoksesta. Seminaarin yhden parhaista esitelmistä piti Chris Torch. (ruotsalaisen konsulttitoimiston Intercultin osakas) Hän totesi osuvasti ettei ole varma voivatko museot muuttaa maailmaa, mutta maailma muuttaa museoita.

Hänen mukaansa toimintaympäristön muutoksista ovat merkittävimpiä:

• ilmaston muutokseen on reagoitava, joka näkyy uusien teknologioiden käyttöönottona ja kestävän kehityksen politiikkana
• demokraattiseen päätöksentekoon osallistuminen vähenee, mikä näkyy yleisenä apatiana
• siirtolaisvihamielisyys lisääntyy, mikä näkyy islamofobiana ja kulttuurisena sisäänpäin kääntymisenä, introversiona
• taloudellisen vallan siirroksina, mikä näkyy globalisaationa

Ei ollut yllätys, että seminaariesitelmät ja niihin linkittyneet kommenttipuheenvuorot korostivat museoilla olevan merkittävä tehtävä sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan rakentamisessa. Eniten äänessä olivat ja myös eniten asiaa ovat pohtineet Hollannin ja Iso-Britannian museot. Iso-Britanniassa tämä tehtävä on jopa nostettu museovision kärjeksi Museums change lives – otsikolla. Lisäksi siellä innostetaan museoita tarttumaan Happy Museum –periaatteisiin, joita ovat:

• luo hyvinvointia
• edistä yhteenkuuluvuutta
• opettele sitkeyttä ja joustavuutta
• arvosta ympäristöä 
• edusta sekä tulevaisuutta että historiaa
• ole aktiivinen kansalainen
• mittaa sitä mikä merkitsee

Museot edistävät sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan rakentamista näyttely- ja tapahtumateemoillaan, mutta myös osallistamalla kansalaisia vapaaehtoistyön ja hankkeiden kautta.

Vapaaehtoistyön osalta tilanne on hieman kaksijakoinen. Museoilla on tarjota huomattava määrä erilaisia tehtäviä, joilla on sosiaalisen osallistamisen lisäksi huomattava merkitys museoille esimerkiksi tapahtumatoiminnan ja kahviloiden ylläpidossa. Ongelma on, että osittain vapaaehtoistyö korvaa ammattilaista työpanosta. Italiassa lasketaan museoiden vapaaehtoistyöhön osallistuvan jopa 2 miljoonaa henkilöä ja määrä kasvaa samalla kun ammatillista museohenkilöstöä vähennetään tai ei ainakaan palkata lisää.

NEMOn seminaarin lisäksi ”Sustainable”-teema on viime aikoina ollut useiden kansainvälisten kokoontumisten aiheena. Selvää lienee, että museoilla on rooli sosiaalisesti, kulttuurisesti ja ympäristön kannalta kestävän toiminnan ja yhteiskunnan rakentamisessa. Lisäksi meidän pitää ottaa aikaisempaa aktiivisemmin kantaa kestävää kehitystä vaarantavien näkökohtien esille tuomisessa. Objektiiviseen tarkkailuun ja tallentamiseen tähtäävä toiminta ei enää riitä.

Keinojen ja painopisteiden osalta riittää sitten enemmän pohtimista. Ensimmäisenä meidän on päätettävä, onko museo mielipiteiden ja näkemysten kertoja vai paikka mielipiteiden ja näkemysten kertojille. Toiseksi on löydettävä sopiva suhde uuden ”vaikuttamistyön” ja perinteisemmän museotyön välille.

Museon uudet tehtävät kestävällä kehityspolulla olevan yhteiskunnan rakentamisessa ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että vanhoissa tehtävissämme ja vakiintuneissa tavoissamme tehdä työtä olisi mitään vikaa tai ettei niille enää olisi tarvetta. Museotyössä tarvitaan edelleen päätä, mutta myös hieman enemmän sydäntä ja käsiä, kuten Museum Associationin puheenjohtaja David Anderson muutosta osuvasti kuvasi.

Seminaarin perusteella voi myös päätellä, että kansainvälistyminen ja museoiden merkitys kansainvälisten yhteyksien luomisessa on kasvamassa. Kansainvälistymiseen liittyvää rahoitusta on nyt tarjolla sekä vanhalla että uudella mantereella. NEMO:lla on alkaneella EU kaudella entistä paremmat mahdollisuudet tukea sekä toiminnallisesti että taloudellisesti jäsenmaidensa museoiden kansainvälistymistä. Myös uuden mantereen AAM on käynnistänyt ohjelman, joka mahdollistaa museoammatillisen osaamisen vaihdon USA:n ja Euroopan museoiden välillä.

Suomen museoliiton yhteistyö Venäjän ja Pakistanin kanssa näyttäytyi AAM:n edustajalle erityisen kiinnostavalta – oletettavasti kuitenkin enemmän poliittisesta kuin museologisesta näkökulmasta.

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri