maanantai 27. toukokuuta 2013

Lisa Sounio museodiktaattorina kahden tunnin ajan


Brändiasiantuntija Lisa Sounio rakastaa museoita. Siksi hän neuvoo niitä matkimaan rocktähtiä ja populistipoliitikkoja.  

Juttu julkaistu Museo-lehden numerossa 2/2013.


Museo-lehden löydät hyvin
varustetuista jakotelineistä. 
”Tunnen monta paria, jotka ovat rakastuneet museossa”, kertoo Ekbergin kahvilan pöydässä istuva Lisa Sounio. ”Museot voisivat haastaa sinkkupalvelut.”

Hän ja valtakunnan entinen ykköspoika, Marko Ahtisaari, eivät kohdanneet museossa. He menivät siellä naimisiin. Parin hääjuhla järjestettiin Luonnontieteellisessä museossa, joka paremmin Eläinmuseona tunnetaan.

”Kun sanoin, että juhlamme ovat museossa, vastaanotto oli laimea. Mutta kun aloin mainostaa juhlapaikan olevan Zoo Palace, kansainväliset vieraat hihkuivat innosta.”

Siinä kiteytyy Sounion viesti. Museot ovat upeita sekä sisältä että ulkoa, mutta niitä pitäisi markkinoida uudella otteella. Hän itse on brändäämiseen erikoistunut markkinoinnin ammattilainen. Tyylikäs liikenainen, joka puhuu paljon ja elehtii melkein yhtä paljon.

Maaliskuussa Suomen museoliitto käynnisti kampanjan, jonka tavoitteena on kohottaa museoiden vuosittainen kävijämäärä viidestä kuuteen miljoonaan. Lisa Sounion pitämä avajaispuheenvuoro keräsi ihastelevaa palautetta.

On aika päästää hengästyttävä idealinko hetkeksi valtakunnan museodiktaattorin saappaisiin. Kuinka hän houkuttelisi miljoona uutta kävijää museoon?



Yksinvaltiaaksi korotettu Sounio aloittaisi mahtikäskyllä, joka kieltäisi rahasta ruikuttamisen. Hän korostaa, että hyvään markkinointiin ei tarvita rahavuoria, eikä hienoja tutkintoja. Niiden sijaan tarvitaan ideoita ja uskallusta.

“Matkikaa startup-yrittäjän, rockstaran ja populistipoliitikon asennetta! He osaavat pitää melua itsestään.”

Minkä tahansa asian voi tehdä kiinnostavaksi, kunhan esittää sen oikein.

”Fiksua viihdettä janoava kansa ja oman alan asiantuntijakollegat ovat kaksi aivan erilaista yleisöä. Jos tahtoo kansan museoon, pitää olla populisti.”

Museoiden brändi ei ole Sounion mielestä huono, mutta se on pölyttynyt ja unohtunut. Hienoista sisällöistä huolimatta sanasta museo ei tule mieleen ajatus: ”Vau, sinne haluan mennä”. Brändiä pitäisikin Sounion mielestä rakentaa nyt radikaaleilla keinoilla. Ei riitä, että otetaan mallia ruotsalaisista tai hollantilaisista museoista. Täytyy katsoa kauemmas.

”Katsokaa, mitä Piilaaksossa ja kehittyvissä talouksissa tapahtuu. Käykää oppimassa keinoja eri aloilta. Suhtautukaa uuteen teknologiaan kokeilevasti ja innolla.”

Hyviä esimerkkejä löytyy myös läheltä. Mallia museoväki voisi ottaa vaikkapa ravintolapäivästä, korkkarijuoksusta tai muista pop-up-tapahtumista. Konseptinsa huippuun hionut Ikeakin kelpaa esikuvaksi.

”Tietysti kannattaa myös tutkia maailmalla olevien yksityisten, menestyvien, paljon kävijöitä houkuttelevien museoiden toimintatapoja. Mutta missään tapauksessa ei saa tuijottaa oman alan perinteisiin. Pitää heittäytyä villiksi!”

Suomen suosituimmaksi hyvinvointituotteeksi valittiin viime vuonna Burana. Kyseessä on Sounion mielestä hirvittävä väärinkäsitys.

”Oikeasti sen pitäisi olla museo. Museot voisivat välittömästi julistautua työhyvinvoinnin ja uudistumisen temppeleiksi.”

Hän ehdottaa, että museorakennuksissa voitaisiin järjestää esimerkiksi tanssiaisia tai naamiaisia. Ovet kannattaisi entistä innokkaammin avata myös ulkopuolisille juhlien ja tapahtumien järjestäjille. Vastavihitylle avioparille yö museossa olisi ikimuistoinen kokemus.

“Museorakennukset tarjoavat mielettömän upeita puitteita erilaisille juhlille ja tilaisuuksille. Ne ovat Suomen hienoimpia tiloja, mutta suurimman osan vuorokaudesta tyhjillään.”

“Olin ihan shokissa, miten halvalla saimme Eläinmuseon omia hääjuhliamme varten. Kyseessä on sentään viisikerroksinen palatsi.”

Sounio nauraa, että jos hänellä olisi riittävästi rahaa, hän keräilisi vanhoja rakennuksia.
Ateneumin kiehtovaa julkisivua hän kertoo katselleensa sillä silmällä jo pidemmän aikaa. Se pitäisi herättää eloon.

“Miksi Ateneumilla ei ole kunniavalaistusta tai jouluvaloja? Voisiko Ateneumin edessä olla kesällä juhannuskoivut? Upeaa rakennusta ei meinaa nyt edes huomata.”

Mutta astutaan vielä takaisin museon sisälle. Niukkuus on Sounion mielestä museoilta toistaiseksi käyttämättä jäänyt markkinointikortti. Sillä pelaamalla voi luoda uutta kysyntää, koska tunne rajallisuudesta lisää ihmisten kiinnostusta. Sounio kertoo tarinan mestarimyyjä Kirsti Paakkasesta, joka myi Marimekon kankaita korostamalla, että niitä tuskin ehditään painaa kaikille halukkaille. Oikeasti varastot pursusivat kangaspinoja.

”Jos näyttely on esillä kesäkuun loppuun, kannattaa alun perin ilmoittaa, että se päättyy toukokuussa. Kun toukokuun lopussa tulee yleisöryntäys, voidaan suurieleisesti tiedottaa, että valtavan kysynnän vuoksi näyttelyn esilläoloaikaa onkin pidennetty kesäkuun loppuun.”



Museoiden pitää houkutella ihmisiä sisään, mutta  se ei yksin riitä. Niiden pitää jalkautua myös ulkomaailmaan. Esimerkkinä Sounio käyttää käsityöopettajia, jotka päällystivät Suurkirkon portaat patalapuilla. Tapaus sai laajaa mediahuomiota.

”Olisi tärkeää ottaa erilaisilla tempauksilla myös museon ulkopuolinen kaupunkitila haltuun.“

“Museoväki voisi marssia kerran vuodessa torille pukeutuneena mielettömiin asuihin. Samalla voitaisiin järjestää valtakunnallinen tapahtuma, jossa huutokaupataan tarpeettomat museoesineet.“

Hän kertoo hyvin tietävänsä, etteivät museot voi myydä kokoelmiensa esineistöä.

”He sanovat helposti, että heillä on myytävänä vain kokoelmien kuvaoikeudet. Se ei ole totta – monilla museoilla voisi olla vaikka mitä jännittävää myytävää.”

”Alvar Aalto -säätiössä järjestimme huutokaupan, jossa myytiin tiloihin jääneitä hattuja, kävelykeppejä ja voipaperille tehtyjä piirustuksia. Alvarin ehkä päässään pitämästä lakista ja muista esineistä tuli mielettömiä hittejä.”

Ihmisaivot on rakennettu siten, että ne arvottavat asioita: sitä taipumusta museoidenkin pitää Sounion mielestä hyödyntää. Tasaisuus ei ole kiinnostavaa, ääripäät ovat. Hän kehottaa museoita paitsi puhaltamaan yhteen hiileen, myös kestämään tervettä kilpailua huomiosta ja arvosanoista.

”Media rakastaa listauksia. Museoiden pitäisi ruokkia kävijöiden intoa listata asioita, sillä sekin on osa nykyaikaista markkinointia. Mikä on kävijöiden mielestä vuoden paras museo?”

Pysyvyys ja pitkäaikaisuus ovat asioita, joiden arvo korostuu hektisessä maailmassa. Valttina museoilla on se, että ne tarjoavat tietoa ja sisältöä, joka auttaa ymmärtämään maailmaa. Mutta niiden pitäisi kiinnittää huomiota siihen, minkälaisessa ympäristössä ihminen aidosti haluaa lukea, tutkia ja oppia uusia asioita.

”Olohuoneenomainen tunnelmahan se on. Siksi museoiden pitäisikin pyrkiä kansalaisten olohuoneiksi, rennoiksi kohtaamispaikoiksi.”



Muutoksista on helppo puhua, mutta niitä saattaa olla vaikea toteuttaa. Perinteisiin toimintatapoihin tottuneiden päät kääntyvät hitaasti.

”Akateemisia ihmisiä ihmisiä tuntuvat usein kiinnostavan lähinnä oman alan ihmiset ja tieteellinen työ”, harmittelee Sounio. ”Mutta jos et näy ja kuulu ulospäin, lakkaat olemasta. Kansatieteilijä ei voi ilmoittaa olevansa liian sivistynyt ihminen markkinoimaan.”

Näkyvyyden, ja sitä kautta kävijämäärien, kasvattaminen on tärkeää senkin vuoksi, että päättäjät ja poliitikot ovat kiinnostuneita äänestäjistä. Jos museoiden huomioarvo kasvaa, rahoitusta on helpompi saada. Välillisesti se tarkoittaa töitä myös kansatieteilijälle.

”Museot ovat hämmästyttävän laiskoja vastaamaan medialle. Aina, jos joku kirjoittaa negatiivisen uutisen, pitäisi itse kirjoittaa kymmenen positiivista uutista.”

Sounio kertoo, että hänellä on paljon museoalalla työskenteleviä ystäviä. He ovat vapaa-ajallaan hauskoja, luovia ihmisiä. Ongelma on siinä, että heitä pitäisi rohkaista ja ravistella rikkomaan rajoja myös työaikana.

”Museoissa on vahva kulttuuri, joka sanelee miten pitää ja saa toimia. Kaikki vanhat instituutiot ovat samanlaisia: liian turvattuja, hitaasti kehittyviä ja sisäsiittoisia. Fiksujen ihmisten pitäisi päästä ulos laitostumisen siilosta.”

”Nyt koetaan, että ollaan vastuussa vain omasta tontista, vaikka koko työyhteisön pitäisi olla vastuussa kävijämääristä.”

Taikasauvaa heilauttamalla asia ei ratkea. Johtoporras tekee virheen, jos kuvittelee, että markkinointiasiat ovat kunnossa, kun niistä huolehtimaan nimitetään uusi päällikkö. Kaikkien työntekijöiden pitää olla ponnistelussa mukana.

”Viestintä on nykyään osa jokaisen akateemisen ihmisen työnkuvaa.”

Souniolla on konkreettinen ehdotus: ”Museoiden pitäisi sisältään kerätä termiittitiimi, jossa on jäseniä kesätyöntekijöistä tohtoreihin ja kuraattoreihin.  Mahdollisimman epähomogeeninen porukka, jota sparraamaan pyydetään joku näkyviä juttuja tehnyt ihminen.”

Ajatus sivistyksestä ja tiedolliseen eliittiin kuulumisesta kuuluu hänen mukaansa kiinteästi museoväen olemukseen. Siinä ei ole mitään väärää, mutta sisäänpäin lämpiävässä ilmapiirissä on.

”Itse en tule mistään hienosta kulttuurikodista. Minua on aina ärsyttänyt kulttuuriväen tapa pikkuisen nenäkkäästi korostaa omia juuriaan, tehdä jutusta elitististä ja sisäänpäin lämpiävää. Jos kävijämäärät halutaan saada nousuun, asenteesta pitää päästä eroon.”



Lisa Sounio korostaa laukomiensa mielipiteiden kumpuavan rakkaudesta museoihin. Museot ovat hänen mielestään vastaus länsimaisen ihmisen elämäntuskaan, juurien etsintään, kaikkeen. Siksi hän tahtoo palavasieluisesti kannustaa niitä avautumaan uusille mahdollisuuksille.

”Minulle ne tarjoavat vastauksia valtavaan tiedon- ja kauneudenkaipuuseeni. Tietoa, turvaa, inspiraatiota. Märkä uneni olisi saada olla museoalan pölyhuiska ja hiukkaskiihdytin.”

Vaikuttaa siltä, että museodiktaattori jatkaisi tehtävässään enemmän kuin mielellään.

Souniota on väitetty verkostoitumisen Suomen mestariksi. Naiseksi, joka rakentaa itsestään taidokasta brändiä. Mistä syntyy Lisa Sounion henkilökohtainen rohkeus hypätä uusiin tilanteisiin, heittäytyä alttiiksi?

“Tapetissa voi olla näennäisesti helpompaa, mutta jokainen joka haluaa tehdä poikkeuksellisia asioita, joutuu taistelemaan. Pitää vaan olla lannistumatta. Mutta kyllä kritiikki satuttaa myös minua, välillä kovastikin.”

Silloin voi olla mennä rauhoittumaan uskonnottoman ihmisen temppeliin – museoon.

“Jos haluaa saada ajatuksille perspektiiviä, tehdä merkittäviä asioita ja uudistua, tarjoavat museot kaikki avaimet.”

Miltä Sounion ehdotukset kuulostavat? Paljasta ajatuksesi kommenttipalstalla.


Seppo Honkanen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö

tiistai 21. toukokuuta 2013

Samat haasteet ajasta ikuisuuteen


Museoiden on otettava huomioon tulevaisuudessa seuraavat näkökohdat:

  1. Veronmaksajat luopuvat tiukan paikan tullen ensimmäisenä kulttuurin rahoituksesta.
  2. Museoiden omistajat edellyttävät, että heidän tarpeensa määräävät museoiden toimintalinjat.
  3. Merkittävä osa toimintaa tapahtuu vain siinä laajuudessa, johon museot pystyvät itse hankkimaan rahoituksen. Tämä merkitsee sponsoroinnin, myynnin ja pääsylipputulojen merkityksen moninkertaistumista, samalla valtion ja kunnan rahat muuttuvat sponsorirahan kaltaiseksi eli nekin on itse hankittava.
  4. Museoiden perustehtävät: tallentaminen, konservointi ja tutkimus eivät häviä, mutta niiden rahoitus tulee epävarmaksi.
  5. Matkailun merkitys kasvaa edelleen, mutta museoiden kilpailijoiksi tulevat muut vetovoimakohteet, erityisesti kylpyläbuumin jälkeen nousevat yksityiset ”visitor centerit”.
  6. Museoiden yleisöpalvelun tason on lähestyttävä yksityistä palvelusektoria.
  7. Markkinointi on aloitettava: markkinoinniksi ei lasketa näyttelyt-palstalla olevia pikkuilmoituksia.
  8. Museoiden itsenäisyyden säilyminen on hengissä pysymiselle välttämätöntä – toisaalta museoiden ja muiden muistiorganisaatioiden yhteistyön lisääminen ja monipuolistaminen on yhtä välttämätöntä.
  9. Työn tuottavuutta on oleellisesti parannettava.

Nämä huomiot museoiden toimintaympäristön muutoksista ja tarvittavista toimenpiteistä on kirjattu Suomen museoliiton strategiatyön pohjaksi laadittuun muistioon. Muistiosta tuli minulle ajankohtainen, kun löysin sen toimistollamme vietetyn siivouspäivän aikana. Muistion oli kirjoittanut nyt jo edesmennyt museoneuvos Jouko Heinonen kesäkuussa 1992.

Muistio pysäytti. Suomen museoliiton uusimman, tämän vuoden alusta alkaneen strategian taustalla ovat vastaavat huomiot toimintaympäristön muutoksesta. Myös odotukset museoiden toiminnan muuttumisesta ovat samansuuntaisia.

Olemmeko pysyneet paikallamme parikymmentä vuotta?

Mielestäni emme. 1990- ja 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä museotoiminta otti huomattavia edistysaskeleita. Museolaitos organisoitui. Nimettiin valtakunnalliset museot Kansallismuseo, Luonnontieteellinen keskusmuseo ja Valtion taidemuseo. Saatiin aikaan säädettiin korotetun valtionosuuden tuonut asetus valtakunnallisista erikoismuseoista, maakuntamuseoista ja aluetaidemuseoista sekä ennen muuta koko museoalaa vakiinnuttanut museolaki.

Museoihin investoitiin merkittävästi Heinosen laatiman muistion jälkeisinä vuosina: valtion rahoitusosuus kaikille museoille kasvoi huomattavasti. Monia muitakin edistysaskeleita otettiin.

Näyttää kuitenkin siltä, että toimintaympäristön muutokset ja niiden aiheuttamat paineet museotoiminnalle ovat ajasta ikuisuuteen samanlaisia: julkinen rahoitus on uhattuna, kokoelma- ja tutkimustyön resursointia on hankala perustella, kilpailu kiristyy ja näkyvyyttä tarvitaan lisää.

Muistio pysäytti minut myös siksi, että se sekä hymyilytti että hävetti.

Hymyilytti sen vuoksi, että mieleeni tulivat ne monet hetket 1990-luvulta ja 2000-luvun alkuvuosilta, jolloin itse vaahtosin Jouko Heinoselle siitä, kuinka toimintaympäristö on muuttumassa: ”Julkinen sektori korvautuu yksityisellä, tuotteistamiseen ja markkinointiin on panostettava…”

Hävetti sen vuoksi, että en tiennyt, miksi Jouko oli niin myötämielinen vaahtoamiselleni. Helppohan hänen oli omat ajatuksensa ostaa.

Tästä on hyvä jatkaa 90-vuotisen Suomen museoliiton historian ja sen tekijöiden muistelemista ja juhlimista – tulevaisuuteen katsoen.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Tarpeellinen ei ole arvokasta

Pääsihteeri Kimmo Levä pohtii, miten perustella kokoelmien merkitys.


Museokokoelmat ovat lisääntyvän keskustelun kohteena. Suomen museoliitto on nostanut kokoelmien hallintaan liittyviä kysymyksiä esiin tämän vuoden Museo-lehden ensimmäisessä numerossaan. Liiton piirissä keskustelua jatketaan tulevilla Museopäivillä Kouvolassa.

Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet on sekä lehtien haastatteluissa että blogikirjoituksissaan nostanut esiin melko jyrkälläkin tavalla tarpeen kokoelmiin liittyvän ajattelun ja käytännön työn muuttamisesta. 

Kokoelmakeskustelun ajankohtaistumisessa on taustalla ainakin kaksi asiaa:

  1. Talous. Kokoelmien säilyttäminen on merkittävä tila- ja työkustannus.
  2. Määrä. Suomalaiset jättävät entistä enemmän jälkiä itsestään seuraaville sukupolville esineistön, valokuvien ja taideteosten muodossa. 

Kun puhutaan kokoelmista, puhutaan aina samalla koko museosta. Halusimme tai emme, kulunut hokema ”kokoelmat ovat museon ydin”, on aina keskeisin peruste museoiden olemassaolon tärkeydelle tai turhuudelle. 

Tätä todistaa Englannin museoliitto (Museum Association) hiljattain julkaisemassaan raportissa Public perceptions of - and attitudes to – the purposes of museums in society. Museoiden ensisijaiseksi tarkoitukseksi ja tärkeimmäksi tehtäväksi osoittautui perinteen säilyttäminen ja ylläpito. Tuloksen taustalla ovat Britain thinks -tutkimuslaitoksen monipuoliset haastattelut.

Uusimmassa UNESCON Museum International –julkaisussa Hassan M. A. Al Naboodah, joka työskentelee Yhdistyneiden arabiemiirikuntien yliopiston kirjaston dekaanina, pohtii historian tallentamisen merkitystä.

Artikkelissa Importance of Heritage Preservation hän toteaa:
”There is on doubt that preservation of national cultural heritage is a vital necessity, as it represents the preservation of the authentic nature and cultural identity of a society, which form the basis of the social fabric.

In the light of the rapid technological developments and social changes happening around the world, as well as the immense challenges posed by globalization, the preservation of heritage ensures continuity between the generations in society by passing the various elements of cultural experience embraced or created by our ancestors and forebears on to future generations.”
Al Naboodahin kirjoitus sisältää suurin piirtein kaikki ne näkökohdat, joita käytämme perustellessamme kokoelmien ja museomme työn tärkeyttä.

Kiistää niitä ei luonnollisesti voi eikä tarvitse, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa pärjätäksemme meidän on löydettävä vähemmän akateemisia argumentteja. Tarvitaan konkreettisia, yleistajuisia vastauksia kysymykseen siitä, miksi juuri meidän on nyt ja tässä ylläpidettävä kokoelmiamme ja museoitamme.

Euroissa mitattavilla nopeilla hyödyillä emme voi sitä perustella. Jos lähdemme perustelemaan kokoelmiemme ja museoidemme tärkeyttä ensisijaisesti taloudellisin perustein, voimme alkaa jo etsiä nauloja ja lautoja museoiden ikkunoiden peittämiseksi.

Euroja voimme käyttää tarpeellisen tai kalliin määrittelyssä, mutta emme arvokkaan!

Kuinka sinä vastaat kysymykseen siitä, miksi kokoelmia on säilytettävä. Mihin omaa museotanne tarvitaan? Hienoa, jos kerrot vastauksesi kommenttina – vielä hienompaa, jos kykenet vastauksessasi välttämään sivistyssanoja ja latteuksia.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri