keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Onko museoalan arvoja puolustettava tilanteessa kuin tilanteessa?


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä miettii mediassa vellovaa rahapelikeskustelua. Voiko veikkausvoittovaroista rahoitusta saava museo puolustaa itseään tilanteessa, jossa rahapelihaittojen ehkäiseminen ja kulttuuriperinnön tallentaminen saatetaan asettaa vastakkain?


Viime viikkoina olen törmännyt useasti tilanteeseen, jossa museoalan arvojen puolustaminen on tuntunut epäreilulta ja jopa ahneelta. Syynä on tällä hetkellä mediassa vilkkaana käyvä rahapelikeskustelu, jonka keskiössä ovat rahapelihaitat ja Veikkauksen monopoliasemaan perustuva rahapelijärjestelmä – järjestelmä, jonka legitimiteetti tulee sekä rahapelihaittojen ehkäisemisestä että ns. hyödyllisten liitännäisvaikutusten aikaansaamisesta. Yksi hyödyllisistä liitännäisvaikutuksista on mm. museotoiminnan ylläpitäminen.

Helsingin Sanomat on ollut aloitteellinen nykyisen rahapelijärjestelmän toimivuuden kyseenalaistamisessa. Rahapelihaitat on nostettu esiin uutisissa, artikkeleissa ja mielipideosaston kirjoituksissa. Erityisesti yksittäisten henkilöiden kertomukset riistäytyneen rahapelaamisen aiheuttamista kärsimyksistä ovat olleet riipaisevaa luettavaa. Helsingin Sanomien vanavedessä muut mediat ovat vahvistaneet käsitystä rahapeliongelmien vakavuudesta, ja Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV) on jo ehättänyt esittää mahdollisuutta suomalaisen rahapelijärjestelmän purkamiseksi (HS 3.9.).

Nurinkurista sinällään, että Kilpailu- ja kuluttajavirasto perustelee näkökulmaansa sillä, että Veikkauksen monopolina toteuttama mainonta lisää rahapeliongelmaa. Ilmeisesti KKV:n logiikka menee niin, että kilpailun avaaminen vähentäisi markkinointia ja sen mukana pelihaittoja. Näin ei kuitenkaan ole missään päin maailmaa eikä millään toimialalla tapahtunut. Tässä kohtaa virasto ei näytä ymmärtävän sen enempää kilpailua kuin kuluttajaakaan. Nurinkurista on myös se, että vaikka mediasta ja yksittäisistä kannanotoista voisi toisin päätellä, rahapelihaitat eivät viime vuosina ole olleet kasvusuunnassa. Päinvastoin.

Museoiden valtionosuuksista 2/3 tulee veikkausvoittovaroista, ja mm. Kansallisgallerian avustustyyppinen rahoitus on kokonaan niistä riippuvainen. Tämän vuoksi museoalan taloudellisen tulevaisuuden kannalta ei ole yhdentekevää, miten pelitulot kehittyvät. Jos rahoituksen odotetaan kasvavan, se edellyttää käytännössä sitä, että tavoitteeksi asetetaan suomalaisten lisääntyvä pelaaminen. Tämä ei nykyisessä keskusteluilmapiirissä ole mutkaton tavoite.

Pitäisikö museoalan sitten todeta, että rahapelihaittojen ehkäiseminen on kulttuuriperinnön tallentamista tärkeämpi tavoite ja rahoituksemme voi vähentyä, jos sillä korjataan rahapelaamisen aiheuttamia haittoja? Vai pitäisikö meidän seistä tavoitteidemme ja arvojemme takana ja todeta, että yhteisen kulttuuriperintömme tallentaminen ja yleishyödyllinen toimintamme on tärkeää ja sen rahoituksen on oltava kasvusuuntaista pelihaitoista huolimatta?

Valistunut arvaus on, että yleinen mielipide ohjaa ensimmäisen vaihtoehdon valitsemiseen. Kukapa haluaisi, ettei rahapelihaittoja pyrittäisi vähentämään. Rahapelihaittakeskustelua on myös helppo faktoittaa numeroina. Tällä hetkellä peliongelma arvioidaan olevan noin 120 000 suomalaisella. Kun heidän lähipiirinsä otetaan huomioon, ongelmapelaaminen koskee huomattavasti suurempaa ihmisjoukkoa. Inhimillisiä tragedioita ja myös selviämiskertomuksia riittää nostettavaksi esiin eri foorumeille. 

Jälkimmäisen vaihtoehdon eli museoiden rahapelituottojen puolustaminen on vaikeampaa ennen muuta siksi, että museotoiminnalla saatujen hyötyjen mittaaminen ja seuraaminen on numeromuuttujilla mahdotonta. On myös niin, että ihmisten on vaikea määrittää ja kertoa, mikä merkitys museotoiminnalla on heidän hyvinvoinnilleen. Museotoiminta on luonteeltaan ikuista, ja sen hyödyt on mahdollista osoittaa vain pitkällä aikavälillä.

On myös niin, että museotoiminnan hyödyt ja arvot näyttävät nousevan laajempaan keskusteluun vain tilanteessa, jossa pitkän aikajänteen työmme kokee lyhyen aikajänteen tuhoutumisen. Hyvänä huonona esimerkkinä toimii Brasilian kivijalkaan palanut kansallismuseo tuhoutuneine kokoelmineen. Savuavan museon raunioille olisi oletettavasti ollut vaikea löytää poliitikkoja ja muita päättäjiä, jotka olisivat todenneet, että olipa kuitenkin hyvä, että takavuosina käytimme museon palotorjuntajärjestelmän uudistamisen sijasta rahat sairaanhoitoon tai pelihaittojen ehkäisemiseen.

Pitäisikö museoiden siis olla pystypäin puolustamassa arvojaan ja rahapelaamisesta saatua rahoitusta? Kyllä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisimme rahapelihaittojen ehkäisemistä vastaan.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 21. syyskuuta 2018

Vieraskynä: Museoväen muutos ja pysyvyys


Tuliko viidessä vuodessa muutoksia vai saatiinko nollatulos? Kalle Kallio pohtii blogisarjan päätösosassa, mitä työtehtävien muutoksista pitäisi Museoväki ’18 -tutkimuksen pohjalta ajatella.


Hienointa Museoväki-tutkimuksissa on suuri vastaajamäärä ja viidentoista vuoden mittaushistoria. Uusimpaan kyselyyn vastasi 738 museoammattilaista, ja alalla tehdään tänä vuonna arviolta 2600–2700 henkilötyövuotta. Kun likimain joka kolmas vastaa, otoksesta tulee niin suuri, että tulokset vaikuttavat jo aika luotettavilta. Virhemarginaalihan on matemaattisesti pienempi kuin gallupeissa. Käytännössä otos voi silti olla johonkin suuntaan vinossa, jos esimerkiksi kaikenlaisia vastaajia ei olisikaan tavoitettu yhtä hyvin.

Kyselyä on muokattu saadun palautteen perusteella joka kerta. Esimerkiksi ensimmäisessä kyselyssä tiedusteltiin, mitä eläintä museoammattilaiset eniten muistuttavat, mutta erilaisten jyrsijöiden välisiä voimasuhteita ei haluttu enää sittemmin seurata. Useimmat kysymykset on kuitenkin havaittu toimiviksi, ja niiden säilyttäminen samanlaisina on antanut mahdollisuuden arvioida museoalan kehittymistä.

Pienet muutokset kyselyn sanamuodoissa voivat kuitenkin aiheuttaa yllättäviä tuloksia. Tällä kertaa kysymys, jossa tiedusteltiin, mihin vastaaja käyttää eniten työaikaansa, teki tepposet. Kysymys on ollut varsinaisesti taustoittava, koska se auttaa paljastamaan vaikkapa sen, että avoinnapidossa työskentelevät kokevat työnsä vähemmän mielenkiintoiseksi, mutta kärsivät harvemmin uupumuksesta. Vuosien myötä myös työajan kohdentumisessa on havaittu kiinnostavia muutoksia: esimerkiksi museopedagogiikkaan käytetty työaika näyttäisi 2000-luvun alusta lähtien lisääntyneen. Kysymyksen viimeisenä vaihtoehtona on pidetty työajan jakautumista ”tasaisesti kaikkiin” vaihtoehtoihin ja nyt se muotoiltiin ”tasaisesti useimpiin”. Vain yhden sanan muuttaminen nosti tämän vaihtoehdon suosiota 13 prosentista 24 prosenttiin eli tolkuttoman paljon.


Mihin kaikki aika sitten häviää?

Vaikka yhden sanan muuttaminen tuotti mittaushistorian suurimman muutoksen työajan kohdentumiseen, ei yksi kysymys siitä ihan pilalle mennyt. Tarvitaan vain hieman enemmän vaivaa, jotta muutoksia ja jatkuvuuksia saadaan näkyviin. Ilman jatkotutkimuksia tulokset näyttäisivät siltä, että museoissa olisi nyt valtavasti enemmän näitä kaiken kanssa työskenteleviä jokapaikanhöyliä ja toisia töitä tehtäisiin vähemmän. Työajan kohdentuminen vuosina 2003–2018 näyttäisi tällöin seuraavalta:

Jos kuitenkin taulukkoa muokataan siten, että kuviosta poistetaan kokonaan viimeinen vaihtoehto, suhteet näyttävät huomattavasti järkevämmiltä.


Tästä kaaviosta on jo mahdollista tehdä varovaisia tulkintoja. Tulokset ovat hyvin lähellä vuoden 2013 tuloksia: tiedotus, näyttelytoiminta ja avoinnapito työllistäisivät vain aavistuksen vähemmän, museopedagogiikka ja hallinto taas hieman enemmän. Muutoksetkin tosin mahtuvat virhemarginaaleihin. Näitäkin voi toki selitellä kyselyn sanamuodoilla: hallinnon kohtaan lisättiin tälle vuodelle sanat johtaminen ja kehittäminen, jotka ovat voineet tehdä siitä houkuttelevamman. Samoin kävi vuonna 2008, kun tutkimukseen sisällytettiin viranomaistehtävät. Tiedotuksen ja näyttelytoiminnan heikkeneminen saattaisi liittyä siihen, että juuri näitä tehtäviä päätyönään tekevistä muita suurempi osa olisi tänä vuonna valinnut ”kaikki tehtävät” -vaihtoehdon. Avoinnapidon laskeva trendi tuntuu jäävän mysteeriksi, koska eihän kahden miljoonan lisäkävijän myötä avoinnapitotyön pitäisi ainakaan alalla huveta.


Isot ja pienet museot

Työajan kohdentamisesta saadaan kuitenkin kiinnostavia tuloksia, kun lisätään uusi näkökulma. Vuoden 2018 tutkimuksessa tiedusteltiin ensimmäisen kerran, kuinka suuressa museossa vastaaja työskenteli. Museotilaston perusteella laskettiin, että noin kolmannes työskentelisi isoissa, yli 50 työntekijän museoissa, kolmannes keskisuurissa ja kolmannes pienissä, alle 15 työntekijän museoissa. Lopulta vastaajista 24 % edusti isoja, 37 % keskisuuria ja 39 % pieniä museoita.

Kun tehdyn työajan ryhmitteli museon koon mukaan, esiin tuli hyvin mielenkiintoisia tuloksia. Erot pienten ja muiden museoiden välillä näyttävät aika huomattavilta.

Ensinnäkin juuri pienistä museoista löytyvät ne jokapaikanhöylät, joiden työaika hajoaa moniin eri tehtäviin. Vastaavasti tutkimukseen ja viranomaistehtäviin keskitytään vain suuremmissa museoissa. Pienissä museoissa on hyvin harvoin tiedotukseen ja markkinointiin erikoistunutta työntekijää. Myös pedagogiikka ja kokoelmien hoito näyttävät kärsivän pienestä koosta. Tulokset näyttävät kuitenkin toiselta, jos jokapaikanhöylät jälleen poistetaan vertailusta.


Tälläkin tavalla tarkasteltuna tiedotus, tutkimus ja viranomaistehtävät ovat yhä verraten harvinaisia pienissä museoissa. Sen sijaan näyttelytoiminta näyttääkin vaativan kohtalaisen paljon aikaa, samoin hallinto. Pienten museoiden vastaajissa oli suhteessa enemmän museonjohtajia, mikä taatusti selittää hallinnon kasvua. Hallintoon näyttäisi menevän suhteessa vähiten aikaa keskisuurissa museoissa. Ehkä suuret museot kärsivät jo byrokraattisuudesta ja pienissä museoissa on suunnilleen samat hallintorutiinit vaivana kuin keskisuurissa.

Todella outoja ovat kuitenkin avoinnapidon luvut. Näyttää siltä, että isoissa museoissa käytetään häkellyttävän vähän aikaa yleisöpalveluun, ja kaiken kaikkiaan avoinnapidossa työskennelleitä vastaajia on nyt vähemmän kuin viisitoista vuotta sitten. On toki mahdollista, että isojen museoiden isot kohteet pärjäävät suhteellisesti niukemmalla henkilöstöllä, mutta epäilen, etteivät tulokset pidä tässä kohtaa lainkaan paikkaansa.

Epäilyni johtuvat siitä, että kyselyyn vastasi lopulta vain kymmenen avoinnapidon työntekijää isoista museoista. Tähän kokoluokkaan kuuluisivat varmuudella Kansallisgalleria, Kansallismuseo, Luomus, Turun museokeskus, Vapriikki, Helsingin kaupunginmuseo ja Helsingin taidemuseo. Mikäli avoinnapidon vastausprosentti olisi muka kohdillaan, tämän kokoluokan museoissa pärjättäisiin vain viidellä kokoaikaisella asiakaspalvelijalla.

Kukaties kyselyyn vastasi merkittävämpi osa avoinnapidon henkilökunnasta vuonna 2003, kun elettiin vielä monisteiden viimeisiä kulta-aikoja. Viime kesänä kysely tavoitti vastaajat Museopostin, sosiaalisen median sekä sähköisten uutiskirjeiden välityksellä. Näyttääkin siltä, että isojen museoiden avoinnapidossa ei näitä kanavia kovinkaan innokkaasti seurata. Voihan isojen museoiden muutenkin matalampaa vastausprosenttia tulkita niinkin, että pienemmissä museoissa halutaan ylipäätään olla tiiviimmin osa museoalan yhteisöä ja vastailla kyselyihin.


Kiitokset vastaajille

Vaikka Museoväki on suuri tutkimus, sitä vaivaavat samat reliabiliteetin ja validiteetin ongelmat kuin kaikkia kyselytutkimuksia. Otos ei välttämättä kuvaakaan koko museoalaa eivätkä kysymykset ja vastaukset kerrokaan sitä, mitä kyselyn tekijät ajattelevat. Pienet muutokset tuloksissa voivat johtua myös sattumasta. Lisäksi tällainen tutkimus kertoo parhaimmillaankin vain siitä, mikä on tilanne tällä hetkellä – se ei selitä, miksi mihinkin päädyttiin, tai auta ymmärtämään, mitä asioille voisi tehdä. Paljon jää tulkitsijan vastuulle.

Näistä puutteista huolimatta tästäkin kyselytutkimuksesta on hyötyä museoalaa kehitettäessä. Uusin Museoväki-tutkimus on nostanut esiin useita mielenkiintoisia asioita: muun muassa seksuaalisen häirinnän yleisyyden, museologian valtavirtaistumisen, museoammattilaisten eläkepommin ja opintotaustojen monimuotoisuuden. Vastaavasti esiin on tullut paljon tietoa asioista, jotka ovat pysyneet ennallaan. Esimerkiksi museoammattilaiset pitävät yhä työstään, työ uuvuttaa joka viidettä, työpaikkakiusaamista on onneksi aika vähän ja esimiehiä aina moititaan enemmän kuin kiitetään. Tulosten pysyminen entisellään on sekin tulos: maailma ei tullutkaan viidessä vuodessa valmiiksi.

Kiitokset jälleen kaikille Museoväki-tutkimukseen vastanneille ja blogisarjaa lukeneille. Museoväki-tutkimus palaa seuraavan kerran vuonna 2023, kun Museoliitto täyttää sata vuotta!

Kalle Kallio
Kirjoittaja on Työväenmuseo Werstaan johtaja, joka on vastannut kaikista Museoväki-tutkimuksista vuosina 2003–2018.

Uusimman tutkimuksen yksityiskohtaisiin tuloksiin ja suoriin jakaumiin voi tutustua tästä. Viisiosainen blogisarja päättyy.

torstai 20. syyskuuta 2018

Vieraskynä: Hyvän työyhteisön tunnusmerkkejä


Tavallisesti museot ovat kivoja työpaikkoja. Kalle Kallio esittelee blogisarjan neljännessä osassa, mitä Museoväki ’18 -tutkimus voi kertoa työhyvinvoinnin ailahteluista museoalalla.

Huomattava osa Museoväki-tutkimusten kysymyksistä on aina liittynyt tavalla tai toisella työhyvinvointiin. Kyselyn tarkoituksena on kartoittaa, millaisia museot ovat työpaikkoina, tunnistaa viidessä vuodessa tapahtuneita muutoksia ja löytää kehittämiskohteita. Koska museot eroavat työyhteisöinä toisistaan eikä anonyymin kyselyn avulla voi tunnistaa kenenkään työpaikkaa, tulkinnat hyvien ja huonojen työpaikkojen eroista tuppaavat jäämään epämääräisiksi.

Yksi keskeisimpiä hyvän museon mittareita on kysymys työilmapiiristä, jota kyselyssä on seurattu asteikolla erinomainen, hyvä, tyydyttävä ja huono. Vuonna 2003 hyvien ja erinomaisten vastausten osuus oli 60 prosenttia, kun se vuosina 2013 ja 2018 kohosi jo 72 prosenttiin. Muutosta viiden vuoden takaiseen on kuitenkin siinä, että työilmapiiriään kuvasi nyt erinomaiseksi 20 prosenttia vastaajista, kun viisi vuotta sitten näiden supertyytyväisten osuus oli 14 prosenttia. Eteenpäin on taas menty.


Supertyytyväisiä ja tyytymättömiä

Tämä supertyytyväisten viidennes koostuu 143 vastaajasta, joiden arvioista yritin tunnistaa hyvän työpaikan tunnusmerkkejä. Huomasin, että he jakautuivat ilahduttavan tasaisesti koulutuksen, iän, työtehtävien tai erilaisten museoiden mukaan lajiteltuna. No, aavistuksen verran keskimääräistä enemmän supertyytyväisiä oli pienissä museoissa, museonjohtajissa ja miehissä. Tästä huolimatta voi todeta, että erinomaisesta ilmapiiristä voisi nauttia kaikenlaisissa museoissa ja ihan jokaisessa työtehtävässä.

Ilmeistä on, että supertyytyväiset eivät kärsi yhtä paljon uupumuksesta, he pitävät työtään muita mielenkiintoisempana ja arvioivat työpaikkansa johtamista muita suopeammin. Vastaukset siis korreloivat keskenään: esimerkiksi ilmapiirin ja johtamisen välissä on koko aineistossa hyvin vahva yhteys (Pearsonin korrelaatio 0,68). Kyse ei ole välttämättä vain positiivisesta ajattelusta, vaan he voivat ihan aidosti työskennellä muita paremmissa työpaikoissa.

Kun supertyytyväisiä vertaillaan 206 vastaajaan, jotka kuvailivat työpaikkansa ilmapiiriä korkeintaan tyydyttäväksi, kuva alkaa täsmentyä. Näissä tyytymättömissä on hieman enemmän varttuneempaa väkeä, ja työtehtävittäin tarkasteltuna heitä oli kokoelma- ja näyttelyhommissa aika paljon. Jostain syystä näyttelyntekijöiden työilmapiiri oli muuten romahtanut viiden vuoden takaisesta. Tyytymättömiä löytyy myös hieman keskimääräistä enemmän kuntien museoista sekä isoista ja keskisuurista organisaatioista, kun pienet ja yksityiset museot pärjäävät vähän paremmin. Silti tyytymättömiäkin on aivan kaikenlaisissa museoissa ja työtehtävissä. En usko heidänkään vain ajattelevan negatiivisesti, vaikka tämä porukka valittaa myös uupumustaan, surkeaa johtamista eikä työ tunnu niin kiinnostavan – heille on sitten sattunut se huonompi työpaikka.

Näiden kahden ryhmän vastaukset erosivat kuin yö ja päivä, kun he nimesivät museonsa vahvuuksia ja heikkouksia annetuista vaihtoehdoista. Kyselyn heikkoudet ja vahvuudet oli valittu vastapareittain (esimerkiksi hyvät työtoverit ja työpaikkakiusaaminen), ja niitä vertailemalla löytyi hyvin teemoja, jotka eniten erottivat näitä kahta ryhmää. Uskon näiden tulosten kuvaavan enemmän hyvien ja huonojen museoalan työyhteisöjen olemusta kuin samoissa taloissa touhuavien vastaajien asenne-eroja.


Missä mennään pieleen?

Kaikkein suurin ero tällä tavalla tarkasteltujen parempien ja huonompien työyhteisöjen välillä syntyi siitä, kokivatko vastaajat työpaikkansa tasa-arvoiseksi ja avoimeksi. Vastaavasti työn arvostaminen ja esimiestaidot korostuivat vahvasti. Myös henkilöstön vaikutusmahdollisuudet, kannustava palaute, toimiva tiedonkulku, kiva työympäristö ja hyvät työtoverit erottivat hyviä ja huonoja työpaikkoja toisistaan. Tavoitteilla, työnkuvilla, suunnitelmallisuudella ja osaamisella oli jo vähemmän merkitystä. Sujuvan hallinnon ja henkilöstökoulutuksen merkitys oli jo aika olematon – varmojen työsuhteiden, hyvän palkan ja museon resurssien kohdalla yhteys oli peräti käänteinen. Turha siis kenenkään väittää, että homma olisi rahasta kiinni.

Vaikka museoväki vaikuttaa aiempaa tyytyväisemmältä työpaikkoihinsa, parannettavaakin jää monessa talossa. Useat vastaajat kertoivat sanallisissa vastauksissaan, mikä heidän työyhteisöissään on tällä hetkellä pielessä.

”Huono johtaminen heijastuu eri tavoin koko museon toimintaan. Henkilöstön osaamista ei hyödynnetä niin paljon kuin voisi. Johto pitää vallan itsellään minkä takia projekteilla ei ole omistajuutta. Eriarvoistuminen työpaikalla. Kaikille ei luoda samoja edellytyksiä osallistua.”

”Työpaikkakiusaamisella tarkoitan esimiesten harjoittamaa pelottelua ja kurinpitoistuntoja, joissa työntekijöitä haukutaan ja itketetään vailla järkevää syytä. Työntekijät ovat erittäin osaavia ja sitoutuneita, mutta osaa heistä kohdellaan käsittämättömän rumasti.”

”Sanoisin suurimmaksi työssä kuormittavaksi tekijäksi sen, että toiminnan perimmäiset arvot ja tavoitteet ovat hukassa. Emme puhu työpaikalla koskaan siitä, miksi museo on olemassa – vain siitä, miten saada lisää rahaa, klikkauksia, seuraajia ja sponsoreita. Tämä vie motivaatiota, työn mielekkyyttä ja kyynistää.”

Paremman työilmapiirin kannalta avaintekijöinä minun silmääni näyttäytyvät oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja avoin johtaminen, jokaisen työn arvostaminen, kannustava palaute sekä henkilöstön ottaminen mukaan arjen ja tulevaisuuden suunnitteluun. Näissä on myös onneksi onnistuttu useammassa työyhteisössä kuin vielä viisi vuotta sitten. Luonnollisesti museon perustehtävän pitäisi olla selvä ja prosessien kunnossa, mutta tyytymättömien vastaukset kielivät enemmän epäonnistuneesta henkilöstöjohtamisesta kuin siitä, että tämän päivän museot toimisivat kovin päämäärättömästi ja tehottomasti.


Askeleita parempaan

Museoväki-tutkimukset tuovat esiin työelämän koko kirjon ja useita rinnakkaisia totuuksia. Museot ovat erilaisia, poikkeustapauksia piisaa ja työyhteisön sisälläkin asiat voidaan kokea hyvin eri tavoin. Kyselyn vastaajamäärä on kuitenkin niin suuri, että se mahdollistaa luotettavat vertailut aiempiin mittauksiin. Tällä tavoin voidaan ainakin nähdä jotain siitä, miten koko museoala on yleisellä tasolla muuttunut vuosien vieriessä.

Vaikka työilmapiiri on viidessä vuodessa taas hieman parantunut, uupumusta esiintyy siinä missä ennenkin ja johtaminen on jokseenkin samalla tasolla. Sen sijaan museotyö koetaan aiempaa mielenkiintoisemmaksi. Museoissahan tehdään nykyään todella upeita juttuja!

Museoiden vahvuuksia ja heikkouksia vertaillessa näyttää siltä, että ihmiset saavat parempaa palautetta ja vaikutusmahdollisuuksia nähdään enemmän. Myös museoiden tavoitteet koetaan motivoivammiksi kuin viitisen vuotta sitten. Kun hallintoakaan ei moitita yhtä paljon kuin ennen, on jotain tehty varmasti aiempaa paremmin. Kenties museoalan johtajakoulutus kantaa hedelmää?

Alaspäin on puolestaan tultu työympäristöjen viihtyisyydessä. Tätä muutosta voivat ehkä selittää nousseet kävijämäärät ja niiden mukana lisääntynyt työpaine. Vastaavasti selkeitä työnkuvia kiitellään yhä harvemmassa museossa, mikä voi sekin liittyä vilkastuneiden museoiden kiireeseen. Myös henkilöstön mahdollisuuksissa päästä koulutukseen oli havaittavissa pientä pudotusta, kenties taantuman takia.

Kiinnostavaa on myös se, miten arvostuksen merkitys on kasvanut sekä vahvuuksissa että heikkouksissa. Tämä voi kertoa museoväen voimistuneesta omanarvontunnosta, jolloin arvostukseen tai sen puutteeseen kiinnitetään herkemmin huomiota. Ehkä tämän päivän museoammattilaiset tietävät arvonsa paremmin kuin ennen. Toivottavasti hyvä itsetunto auttaisi luomaan museoista entistäkin toimivampia työyhteisöjä.


Kalle Kallio
Kirjoittaja on Työväenmuseo Werstaan johtaja, joka on vastannut kaikista Museoväki-tutkimuksista vuosina 2003–2018. 



Uusimman tutkimuksen yksityiskohtaisiin tuloksiin ja suoriin jakaumiin voi tutustua tästä. Viisiosainen blogisarja jatkuu huomiseen perjantaihin 21.9. saakka.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Vieraskynä: Harmaantuva museoväki



Uusi Museoväki ’18 -tutkimus kertoo museoalan työntekijöiden ikääntymisestä. Kalle Kallio erittelee blogisarjan kolmannessa osassa museoväen ikärakennetta.


Museoväki on harmaantunut viime vuosina kovaa vauhtia. Muutokset ikärakenteessa ovat silmiinpistäviä, kun tämän päivän tilannetta vertaa 2000-luvun alkuun. Keskeisin ero on kuitenkin siinä, että tuolloin oltiin huolissaan suurten ikäluokkien eläköitymisestä, mutta tällä hetkellä museoalan eläkepommista ei puhuta, vaikka nyt jos koskaan siihen olisi aihetta.

Eläkepommia kuvaamaan riittää hyvin yksi luku: 55 vuotta täyttäneiden osuus museoväestä. Näitä konkareita oli vuonna 2003 alle 16 prosenttia koko porukasta, mutta viisi vuotta myöhemmin lähes 18 prosenttia, vuonna 2013 jo liki 24 prosenttia, ja tällä hetkellä päästään miltei 31 prosenttiin museoammattilaisista. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että alan työntekijöistä kolmannes vaihtuu seuraavan kymmenen vuoden aikana.


Kun neljän Museoväki-tutkimuksen vastaajat ryhmitellään iän perusteella omiin ryhmiinsä, museoväen muutoksen huomaa konkreettisesti: nuorten määrä on vähentynyt ja varttuneempia työntekijöitä on aiempaa enemmän. Käytännössä Museoväki-tutkimuksen vastaajien keski-ikä on jo 47 vuotta, kun se oli vielä vuosituhannen alussa 43 vuotta.


Yllä olevassa kuviossa on vertailtu museoväen syntymävuosia eri tutkimuksissa. Käytännössä kunkin vuoden luku on laskettu aina viiden ympärillä olevan vuoden keskiarvona, jotta kyselykohtainen hajonta ei vaikeuttaisi liikaa kaavion tulkintaa. Tästä kuviosta tarkkasilmäinen näkee sen, miten ikärakenne on kehittynyt nykyiselleen.

Vuoden 2003 käyrä on vielä kauniin tasainen kaari, jossa on jokseenkin samassa suhteessa sekä nuorempia että vanhempia ikäluokkia. Vuonna 2008 kiinnostavaa oli neljääkymmentä lähestyvien museoammattilaisten poistuminen alalta ja nuorempien museoammattilaisten tulo tilalle. Vuonna 2013 eläköityminen oli siirtynyt hieman myöhemmäksi ja käyrän muoto alkoi jo lähestyä nykytilannetta. Tällä hetkellä ikäkäyrä muistuttaa kaksikyttyräistä kamelia, jonka suuria ikäluokkia ovat sekä vuosien 1960 että 1980 molemmin puolin syntyneet. Näiden väliin jäävät pienemmät ikäluokat ovat syntyneet 1960-luvun lopussa tai aivan 1970-luvun alussa.


Museohistorian painolasti

Miksi ikäkäyrästä on tullut kaksikyttyräinen kameli? Taustalla ovat hyvin vahvasti museoalan epätasaiset kasvukaudet: museoala on vahvistunut sykäyksittäin ja kasvukausina alalle on tullut etupäässä nuorempia työntekijöitä. Kun museotyötä ei ole kaikille riittänyt, isompi osa museoalalle kouluttautuneista on käytännössä etsinyt muita töitä ja luonut uransa aivan toisaalla. He eivät ole suurissa määrin palanneet, kun ajat ovat parantuneet.

Myös sodan jälkeen syntyneitä ikäluokkia työskenteli museoissa verraten vähän. Suurten ikäluokkien päätellessä yliopisto-opintojaan 1970-luvulla suomalaiset museot olivat vielä surkean pieniä. Isoissakaan museoissa ei ollut liiemmin virkoja, ja Suomesta puuttui todella paljon tänä päivänä tunnettuja museokohteita. Museoalan työpaikat lisääntyivät ennen muuta 1980-luvulla, jolloin alalle tuli paljon vastavalmistuneita humanisteja. He olivat syntyneet 1950-luvun lopulla tai 1960-luvun alussa ja edustivat pienempiä ikäluokkia. Museoalalla heitä on yhä paljon.

Sitten 1990-luvun lama laittoi museot polvilleen. Uusi valtionosuusjärjestelmä suojeli irtisanomisilta, mutta avoimia työpaikkoja aukesi kovin vähän. Tästä syystä 1960-luvun jälkipuoliskolla syntyneillä ei ollut yhtä hyviä työllistymisen mahdollisuuksia. Tilanne alkoi helpottaa vasta 1990-luvun lopulla, kun kunnissa investoitiin jo kulttuuriin. Luonnollisesti tässä oli paljon museokohtaisia eroja: esimerkiksi Helsingin kaupungin taidemuseossa oli vuonna 1995 vain 16 työntekijää, kun seuraavan kymmenen vuoden aikana museon henkilökunta nelinkertaistui. Vuosituhannen vaihteessa työmarkkinoille tulivat voimalla 1970-luvulla syntyneet.

Museoalan kasvukausi jatkui uudella vuosituhannella aina vuoteen 2012 saakka. Museot työllistivät tuolloin jo 1980-luvun alkupuolella syntyneitä, mutta vuosikymmenen lopun ja 1990-luvun alun lapsille työpaikat eivät ole samalla tavalla auenneet. Ikäkäyrissä tämä näkyy siinä, miten lähellä vuosien 2013 ja 2018 käyrien loppupäät ovat toisiaan. Museot eivät ole juuri pystyneet työllistämään yliopistoista viimeisen viiden vuoden aikana valmistuneita. Kuvaavaa on, että kolmessa aiemmassa mittauksessa alle 35-vuotiaat muodostivat noin 25 prosenttia vastaajista, mutta vuoden 2018 tutkimuksessa enää 17 prosenttia.


Ikä näkyy vastaajissa

Kun Museoväki-aineistoja tarkastelee lähemmin, huomaa useita ikään sidottuja ilmiöitä. Yksi kuvaavimmista ovat olleet epätyypilliset työsuhteet. Esimerkiksi kolmekymppisistä 35 prosenttia työskentelee epätyypillisessä työsuhteessa, nelikymppisistä enää 16 prosenttia ja viisikymppisistä vain kuusi prosenttia. Määräaikaisten työsuhteiden osuus on tosin alalla ylipäätään vähentynyt, mikä johtunee lähinnä siitä, että projektirahoitusta on vähemmän kuin vielä viisi vuotta sitten.

Ikääntyneimmät työntekijät löytyvät museonjohtajista, joiden keski-ikä oli jo 54 vuotta, ja museoalalla he ovat työskennelleet keskimäärin jo 24 vuotta. Näyttää siltä, että museonjohtajan paikkoja tulee lähivuosina hakuun todella paljon. Vastaavasti nuorimmasta päästä olivat museopedagogit, joiden keski-ikä oli 43 vuotta ja työkokemus keskimäärin 15 vuotta. Eläkeikää lähestyviä pedagogeja on verraten vähän.

Museoalan ikärakenne muuttuu seuraavan vuosikymmenen aikana merkittävästi. Museoiden henkilöstö on viime vuosina vähentynyt, ja aika näyttää, kääntyykö ala kasvuun vai ei. Vaikka työllisyys pysyisi nykytasolla, eläköitymisten seurauksena museoihin tarvitaan varmasti uusia tekijöitä.

Luultavasti tämä tarkoittaa sitä, että monet tällä hetkellä määräaikaisissa työsuhteissa työskentelevät nuoremmat museoammattilaiset päätyvät vakinaisiin työsuhteisiin ja vastaavasti museot työllistävät lähivuosina nuoria, jotka vielä tällä hetkellä kuluttavat luentosalien penkkejä. Sen sijaan viime vuosina museoalalle opiskelleista valitettavan moni ehtisi hävitä aivan toisiin tehtäviin ennen kuin museoalan työllisyys lähivuosina helpottaisi. Pidän todennäköisenä, että tulevien Museoväki-tutkimusten ikäkäyrään jää jonkinlainen jälki 2010-luvun lamasta. Sen verran kova isku museoväkeen on tässä jo tullut.


Kalle Kallio
Kirjoittaja on Työväenmuseo Werstaan johtaja, joka on vastannut kaikista Museoväki-tutkimuksista vuosina 2003–2018.

Uusimman tutkimuksen yksityiskohtaisiin tuloksiin ja suoriin jakaumiin voi tutustua tästä. Viisiosainen blogisarja jatkuu perjantaihin 21.9. saakka.

tiistai 18. syyskuuta 2018

Vieraskynä: Koulutetumpi kuin koskaan



Uusi Museoväki ’18 -tutkimus kuvaa museoammattilaisten koulutustaustoja tarkemmin kuin aiemmin. Kalle Kallio erittelee blogisarjan toisessa osassa koulutustason nousua ja museologian läpimurtoa.


Museoväki-tutkimus on tehty viiden vuoden välein (2003, 2008, 2013 ja 2018). Viime kesänä tuoreimpaan kyselyyn vastasi 738 henkilöä, jotka olivat olleet vähintään puoli vuotta työssä museossa. Vastaajien koulutustaso on noussut kyselystä toiseen, ja tulosten perusteella museoissa työskentelee tällä hetkellä koulutetumpaa henkilökuntaa kuin koskaan.

Uusimman kyselyn mukaan korkeakoulututkinto oli peräti 88 prosentilla vastaajista ja ylempi korkeakoulututkinto 71 prosentilla. Viisi vuotta sitten luvut olivat 82 ja 62 prosenttia ja viisitoista vuotta sitten 73 ja 53 prosenttia. Tästä huolimatta tohtorintutkinnon suorittaneiden osuus on pysynyt tasaisesti noin kolmessa prosentissa vastaajista. Tohtorien keski-ikä on kuitenkin noussut niin nopeasti, että väitelleiden museoammattilaisten osuus todennäköisesti laskee seuraavan kymmenen vuoden aikana. Tästä voi koitua ongelmia museoiden tieteellisen uskottavuuden kannalta.

Uudessa tutkimuksessa vastaajille annettiin mahdollisuus eritellä koulutustaustaansa useista eri vaihtoehdoista. Käytännössä tämä vaikeutti aineiston analysointia, mutta toi esiin myös useita erilaisia tutkintoja suorittaneet, joita ei aiemmissa tutkimuksissa tunnistettu. Kymmenen prosenttia vastaajista näyttäisi suorittaneen useamman kuin yhden korkeakoulututkinnon, jos mukaan ei lasketa niitä yliopistosta valmistuneita maistereita, jotka ilmoittivat samalla myös kandidaatin tutkinnostaan. Muutamilla vastaajilla näyttää olevan aika huikea opintohistoria!

Yliopistosta valmistuneiden maistereiden lisäksi vastaajissa näyttäisi olevan entistä enemmän ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneita. Vastaavasti muun tutkinnon suorittaneiden määrä on vähentynyt, mutta myös opiskelijavastaajia on vähemmän. Taustalla vaikuttaa alan ikärakenteen muuttuminen ja museoiden taloudellisen tilanteen kiristyminen. Opistotason tutkinnot häviävät hiljalleen työelämästä, kun samoihin tehtäviin opiskellaan ammattikorkeakoulussa. Opiskelijoita taas työllistetään vähemmän, kun projektirahoituksesta on pulaa. Harjoittelijoiden sopimuksia taidettiin jatkaa vielä 2000-luvun alussa huomattavasti useammin kuin tänä päivänä.


Uudet pääaineet tulevat


Museoväki-tutkimuksissa on perinteisesti seurattu museoammattilaisten pääaineita. Suosituimpana pääaineena jatkoi taidehistoria, jota oli opiskellut 25 prosenttia korkeakouluopintoja suorittaneista. Taidehistorioitsijoista joka toinen työskenteli taidemuseoissa, ja taidemuseoiden korkeakoulutetuista peräti 60 prosenttia oli opiskellut taidehistoriaa. Seuraavaksi suosituimpia olivat historia-aineet (22 %) sekä kansatiede tai etnologia (17 %). Näiden jälkeen kohtalaisen tavallisia olivat vielä arkeologia (5 %), konservointi, folkloristiikka, luonnontieteelliset aineet, kauppatieteet ja taidekasvatus (2 %). Käytännössä näiden vaihtoehtojen ulkopuolelle jäi vielä 23 prosenttia vastaajista.

Muiden pääaineiden kirjo on kohtalaisen suuri, mutta toisaalta varsin humanistinen. Valmiista vaihtoehdoista yhteiskuntatieteen, kulttuuriperinnön tutkimuksen, kasvatustieteen, kielet tai antropologian valitsi kunkin reilu prosentti vastaajista. Jäljelle jää yhä noin 14 prosenttia, joiden valinnat hajoavat jo useisiin todella pieniin aineisiin. Museoista löytyy esimerkiksi kirjallisuustieteestä, museologiasta, kulttuurituotannosta, maisemantutkimuksesta, uskontotieteestä ja musiikkitieteestä valmistuneita. Erikoismuseoihin viittaavat sellaiset aineet kuin teatteritiede, sotatieteet tai käsityötiede. Eksoottiselta kuulostavia valintoja oli kuitenkin vähän, eikä esimerkiksi it-alalta ollut valmistunut kuin kaksi vastaajaa.

Muiden pääaineiden osuus on kasvanut aiemmista kyselyistä osin siksi, että vastaajat ovat voineet nyt ilmoittaa useampia tutkintoja. Toisaalta taustalla näkyy myös yliopistojen muutos: pääaineet pirstaloituvat suuntautumisvaihtoehdoiksi ja erilaisia oppiaineita on huomattavasti enemmän kuin ennen. Tämä näkyy myös siinä, miten perinteisistä museoaineista valmistuneet dominoivat vielä yli 40-vuotiaiden ja varsinkin yli 50-vuotiaiden ikäryhmissä. Esimerkiksi kansatiedettä on opiskellut harva alle nelikymppinen. Muutoksesta voisi olla myös huolissaan, koska perinteistä taidehistoriaa, kansatiedettä, konservointia tai historiaa opiskelleet katsoivat huomattavasti muita voimakkaammin työnsä myös vastaavan koulutusta.


Museologia on uusi normaali

Jokaisessa Museoväki-tutkimuksessa on kysytty tarkemmin museologian opiskelusta. Museologian yliopistollinen opetus alkoi Suomessa 1980-luvulla ja yliopistojen lyhyet museokurssit jäivät historiaan. Museologiaa opetetaan useissa yliopistoissa ja verkkokursseilla ja on siitä moni jo väitellytkin. Vuodesta 2006 lähtien museologian opinnot on mainittu myös museoalan säädöksissä.

Museologiasta kehittyi 2000-luvun aikana se pohjakoulutus, jota suurin osa korkeakouluissa opiskelleista museoihmisistä on nyt myös opiskellut. Kun vuonna 2003 museologian perusopinnot oli suorittanut korkeakoulutetuista noin 29 prosenttia, päästiin viime kesän selvityksessä jo huikeaan 58 prosenttiin. Jos pääaineiden kirjo onkin hajoamassa yhä pienempiin osiin, museologia vahvimmin yhdistää museoammattilaisia.

Vielä 2000-luvun alussa museologia näyttäytyi sukupolvisidonnaisena oppiaineena, jota varttuneemmat museoihmiset eivät olleet opiskelleet, ja jotkut jopa olivat siitä ylpeitä. Tällä hetkellä ilman minkäänlaista museologian opetusta on jäänyt noin 40 prosenttia sekä alle kolmekymppisistä että 50 vuotta täyttäneistä korkeakoulutetuista. Jos yliopistollisia museokursseja ei huomioida, museologian perusopinnoissa ja erityisesti aineopinnoissa on toki nähtävillä ikään liittyvää muutosta: nuoret ovat museologisesti koulutetumpia.

Toisaalta kaikki alalle tulevat eivät ole opiskelleet museologiaa, mutta näyttäisivät korjaavan tilanteen myöhemmin. Viisi vuotta sitten tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että vuosina 2011–2013 alalle tulleista korkeakoulutetuista 55 prosenttia ei ollut opiskellut lainkaan museologiaa. Nyt tehdyssä tutkimuksessa huomataan, että 2011–2015 tulleiden luku on laskenut jo 40 prosenttiin. Vastaavasti vuosina 2016–2018 alalle tulleista 53 prosenttia ei ollut opiskellut lainkaan museologiaa – siis vielä. Onkin erittäin tärkeää, että museologian opintoja tarjotaan työelämässä jo oleville.

Museologian opinnoilla on sekä tässä että aiemmissa tutkimuksissa havaittu vahva positiivinen yhteys siihen, kokeeko vastaaja työnsä vastaavan koulutustaan. Kun korkeakoulututkinnon ilman museologiaa suorittaneista 49 prosenttia katsoi työnsä vastaavan enimmäkseen koulutustaan, vähintään museologian perusopinnot suorittaneilla vastaavuus oli jo 69 prosenttia. Ero on huomattava. Mikäli museologian opintoja oli tätä enemmän, työn nähtiin vastaavan koulutusta vielä vahvemmin. Tämä tulos puhuu vahvasti museologian puolesta.

Kun uutta museopoliittista ohjelmaa ja museolakia suunniteltiin, arvioitiin myös museologian asemaa ja tulevaisuutta. Osaamisen vahvistuminen ja museologian opintojen yleistyminen on tunnistettu keskeiseksi tekijäksi museoiden menestyksen taustalla. Ehdotuksessa uudeksi museolaiksi museologian asema kirjattiin siten, että valtionosuutta saavassa museossa tulisi olla vähintään kaksi työntekijää, jotka ovat suorittaneet museologian perusopinnot. Opintoja ei voisi enää paikata pelkällä työkokemuksella, mutta johtajalta museologiaa ei jatkossa edellytettäisi. Museoväki ’18 -tutkimuksen tulos museologian opintojen valtavirtaistumisesta tukee mielestäni uutta linjausta. Museologiasta on tullut uusi normaali, ammattikuntamme pätevyysvaatimus.


Kalle Kallio
Kirjoittaja on Työväenmuseo Werstaan johtaja, joka on vastannut kaikista Museoväki-tutkimuksista vuosina 2003–2018. 



Uusimman tutkimuksen yksityiskohtaisiin tuloksiin ja suoriin jakaumiin voi tutustua tästä. Viisiosainen blogisarja jatkuu perjantaihin 21.9. saakka.

maanantai 17. syyskuuta 2018

Vieraskynä: Museoväen Me Too



Seksuaalista häirintää museoalalla selvitettiin nyt ensimmäisen kerran. Työväenmuseo Werstaan johtaja Kalle Kallio kertoo Museoväki-kyselyn tuloksista perjantaihin jatkuvan Museoväki ’18 -blogisarjan aloitusosassa.


”En ole kokenut seksuaalista häirintää koko työurani aikana, enkä ole kuullut kenenkään työtoverinikaan kokeneen.” ”Mitä ihmettä nykytrendin Me Too -kysely täällä tekee?” Uuden Museoväki ’18 -tutkimuksen yhteydessä selvitettiin ensimmäistä kertaa seksuaalista häirintää museoalalla. Osa kyselyn vastaajista kritisoi koko asian selvittämistä. Kysely ainakin osoittaa seksuaalisen häirinnän olevan niin yleistä, että sitä esiintyy museoissakin. Lisäksi museoalan häirinnässä on omia erityispiirteitään: ne pitää tunnistaa, jotta asiaan voitaisiin puuttua.

Seksuaalisen häirinnän laajuutta selvitettiin kysymällä, ovatko vastaajat kokeneet seksuaalista häirintää viimeisen kahden vuoden aikana. Taloustutkimus teetti helmikuussa 2018 laajan kyselytutkimuksen työelämän seksuaalisesta häirinnästä EK:n tilauksesta. Tutkimuksen mukaan seitsemän prosenttia työikäisistä oli kokenut häirintää samalla ajanjaksolla. Museoväki-kyselyssä häirinnästä kertoi viisi prosenttia vastaajista.

Museoalan matalampia tuloksia luultavasti selittää kolme tekijää: Museoväki-kyselyn vastaajat ovat keskimäärin iäkkäämpiä, museot ovat erittäin naisvaltaisia työpaikkoja, eikä työ ole välttämättä häirinnälle ihan yhtä altista kuin vaikkapa ravintola- tai terveysalalla. Tutkimuksen mukaan museoalalla työskentelevistä naisista viisi prosenttia ja miehistä kolme prosenttia oli kokenut seksuaalista häirintää. Ilmiön laajuuden huomaa, kun suhteuttaa prosentit museoalan henkilötyövuosiin. Näin laskettuna toista sataa museossa työskentelevää naista, noin 15 miestä ja muutama muunsukupuolinen olisi viimeisen kahden vuoden aikana kärsinyt työssään seksuaalisesta häirinnästä.

Taloustutkimuksen selvityksessä 12 prosenttia naisista ja kahta prosenttia miehistä oli häiritty, mutta museoalalla sukupuoliero näyttää pienemmältä. Kuitenkin iän mukaan tarkasteltuna alle 40-vuotiaista museoalan naisista noin 12 prosenttia oli kokenut seksuaalista häirintää viimeisen kahden vuoden aikana ja miehistä kuusi prosenttia. Yli 40-vuotiaista seksuaalista häirintää oli kokenut kaksi prosenttia sukupuolesta riippumatta. Tällä perusteella olettaisin, että museot ovat likimain yhtä otollisia ympäristöjä häirinnälle kuin muutkin työpaikat.


Millaista on häirintä museoissa?

Tyypillisin häiritsijä oli asiakas- tai yhteistyötahon edustaja (40 % tapauksista), työyhteisön jäsen (26 %), museokävijä (21 %), esimies (7 %) tai joku muu henkilö (5 %). Myös Taloustutkimuksen selvityksessä häiritsijä oli 60 % tapauksista asiakas, ei työkaveri tai esimies. Tämä selittää myös sitä, miksi häirintä on museoalalla yleisintä avoinnapidossa ja museopedagogiikassa, joissa noin 9 % työntekijöistä kohtasi viimeisen kahden vuoden aikana häirintää. Muissa työtehtävissä osuus vaihteli 2–4 prosentin välillä.

Lisäksi tiedusteltiin, olivatko vastaajat ilmoittaneet häirinnästä. Tämäkään tulos ei yllätä: vain 31 % ilmoitti ja 69 % antoi asian olla. Taloustutkimuksen selvityksessä 58 % ei ilmoittanut häirinnästä lainkaan. Sanallisissa vastauksissa kerrotaan esimiehistä, jotka ovat puuttuneet häirintään ja saaneet sen loppumaan, mutta myös niistä, jotka ovat vältelleet ja vähätelleet asiaa. Pahimmissa tapauksissa seksuaalinen häirintä kytkeytyi työpaikkakiusaamiseen.

Sanallisista kertomuksista piirtyy kokonaiskuva museoalan häirinnästä. Monet iäkkäämmät vastaajat muistelivat työyhteisönsä sisäistä häirintää vuosikymmeniä sitten ja vakuuttivat tilanteen jo muuttuneen parempaan suuntaan. Lähenteleviä esimiehiä ja takapuolten puristelijoita enemmän tuntuu työyhteisöjen sisältä tänä päivänä löytyvän seksististä, kaksimielistä, alistavaa tai vähättelevää puhetta, ulkonäön epäasiallista kommentointia, vastentahtoista halailua, piinaavia lähestymisyrityksiä sekä tytöttelyä. Sähköinen teknologia on tuonut mukanaan myös uudenlaista häirintää: epäasiallista viestintää tai nettipornon tuijottamista työpisteellä.

Asiakaspalvelussa työskentelevien vastaajien mukaan yleisöstä löytyy toistuvasti asiattomia kommentoijia ja ehdottelijoita. Museokävijät voivat pyytää liian innokkaasti treffeille, etsiä yhteystietoja tai pahimmassa tapauksessa seurata opasta kaupungin halki tämän kotiovelle saakka. Rasvaiset puheet ja ahdistava käytös liitetään varsinkin iäkkäämpiin miehiin. Tällaisia tilanteita tulee erityisesti ilta-aikaan, kun alkoholi, asiakas ja museo kohtaavat. Tavallisemmin juuri humalaiset lähentelevät, puristelevat ja ehdottelevat avoinnapidon työntekijöille. Oman ryhmänsä muodostavat yläkouluikäiset pojat, jotka arvioivat oppaiden ulkonäköä, lataavat museon asiakaspäätteille pornoa tai kourivat luokkatovereitaan.

Asiakas- ja yhteistyötahojen edustajat nousevat selvästi esiin häirintätilastossa. Esimerkiksi esitelmää on pyydetty valmistelemaan yhteistyökumppanin kotiin tai sidosryhmätilaisuuden päätteeksi sponsori on odottanut saavansa lämmintä seuraa. Kiinteistöjen omistajat voivat häiritä rakennustutkijaa. Eräs toimittaja tuntuu puolestaan tekevän näyttelyarvionsa kähmimällä henkilökuntaa. Kertomuksissa nousevat esiin niin taiteilijat, johtavat virkamiehet, konsultit, kouluttajat, työntekijöiden puolisot kuin alihankkijatkin.


Häirikön valta

Häirinnässä on museoalallakin hyvin usein kysymys vallasta ja vallan väärinkäytöstä. Esimerkiksi museokävijä käyttää maksavan asiakkaan valtaa asiakaspalvelijaan ja sponsori kokee museon olevan hänestä riippuvainen. Kuvaavaa on, että työntekijätehtävissä häirintää oli kohdannut kuusi prosenttia, toimihenkilöistä 5 %, esimiehistä 4 % ja museonjohtajista vain prosentti. Epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevistä häirintää kohtasi kahdeksan prosenttia, vakituisissa työsuhteissa työskentelevistä vain neljä prosenttia. Heikko asema lisää selvästi häirinnän riskiä.

Myös museon koko vaikuttaa häirinnän luonteeseen: asiakas- tai yhteistyötahojen edustajat syyllistyivät häirintään tavallisimmin pienissä museoissa, kun suurissa museoissa ongelmana oli useammin työyhteisöjen sisäinen häirintä. Pienet museot ovat huomattavasti riippuvaisempia kumppaneistaan, kun taas suurissa museoissa häirintää tukevat valtarakennelmat muodostuvat herkemmin talon sisälle. Valta-asetelmat näkyvät myös siinä, miten häirinnästä ilmoitetaan. Kun vakituisessa työsuhteessa olevista 40 prosenttia ilmoitti häirinnästä, määräaikaisessa työsuhteessa olleista vastaajista ei yksikään.

Vaikka kyselyssä tulee esiin tapauksia, jotka täyttävät rikoksen tunnusmerkit, museoalalla tapahtuva häirintä ei onneksi rinnastu esimerkiksi elokuva-alan ongelmiin. Silti ilmiötä ei pidä meilläkään vähätellä. Nähdäkseni oleellisinta olisi vaikuttaa siihen, että häirinnästä ilmoitettaisiin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja tapaukset käsiteltäisiin ripeästi ja asiallisesti – oli taustalla millaisia valta-asetelmia tahansa. Erityisesti yleisötyössä tulisi määrätietoisesti löytää uusia keinoja henkilökuntaan kohdistuvan häirinnän kitkemiseen. Aivan liian moni varttuneempi vastaaja muisti museon kesätyttönä kohtaamansa häirinnän. Ahdistelukokemusten ei pitäisi jotenkin luonnostaan kuulua kenenkään museouraan.


Kalle Kallio
Kirjoittaja on Työväenmuseo Werstaan johtaja, joka on vastannut kaikista Museoväki-tutkimuksista vuosina 2003–2018. 



Uusimman tutkimuksen yksityiskohtaiset tulokset ja suorat jakaumat julkistetaan blogisarjan seuraavassa osassa.

maanantai 3. syyskuuta 2018

Puhemies konservaattorina

Paula Risikko vierailee EMMAssa 30.8.2018. Kuva: Ella Tommila / EMMA

Museo-lehden 3/2018 ennakkojutussa vieraillaan EMMAssa, jossa eduskunnan puhemies Paula Risikko kävi konservaattorin opissa poliitikkojen museotyöviikolla.


Kuva: Ella Tommila / EMMA
”Ei arvaisi kumpi on puhemies”, sanoo Eduskunnan puhemies Paula Risikko seistessään Mimmo Paladinon Järjen tuolla puolen -teoksen vieressä EMMA – Espoon modernin taiteen museossa.

”Poliitikon työ on jatkuvaa nokituksi tulemista”, hän vertaa poliitikon arkea teokseen, jossa kymmenet linnut nokkivat ihmistä.

Risikko on tullut EMMAan työharjoitteluun Suomen museoliiton järjestämän Kutsu poliitikko museoon -kampanjan puitteissa. Kampanjalla halutaan kertoa poliitikoille museotyön monipuolisuudesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä sekä antaa heille mahdollisuus tarttua toimeen konkreettisesti.

Elokuun viimeisen viikon kampanjaan osallistui yli 70 poliitikkoa 30 museossa eri puolilla Suomea. Museoiden työ kiinnostaa poliitikkoja, ja he haluavat tietää siitä lisää.

Paula Risikolle kierros EMMAssa nosti mieleen monia omaan sukuhistoriaan liittyviä muistoja muun muassa Tapio Wirkkalan astioista ja Vuokko Eskolin-Nurmesniemen vaatteista.

”Sehän se on yksi museon tärkeimpiä tehtäviä: säilyttää, esitellä ja tulkita historiaa sekä nostaa pintaan muistoja ja tunteita”, mietti EMMAn näyttelyintendentti Arja Miller.

Kuva: Ella Tommila / EMMA
Varsinaisessa työharjoittelussa Risikko pääsi konservaattorin oppiin. Hän oli selvästi innoissaan vetäessään puuvillahansikkaat käsiinsä ja päästessään hauraiden museoesineiden pariin.

”Tämähän on ihan kuin hoitotyötä. Ihmisen ihoa pitää käsitellä samalla tavalla hyvin hellästi ja tarkasti. Myös dokumentointi on samanlaista. Kaikki pitää merkitä yksityiskohtaisesti, jotta sama tieto on saatavilla myös seuraavassa paikassa – oli se sitten sairaala tai museo”, mietti siviilissä muun muassa erikoissairaanhoitajana työskennellyt Risikko.

Puolisen tuntia Rut Brykin varhaista keramiikkaa dokumentoituaan ja puhdistettuaan Risikko keksi, että koko eduskunta pitäisi tuoda museoon konservointihommiin.

”Tämä on niin terapeuttista, että konservointiharjoittelu olisi varmasti hyväksi kaikille poliitikoille. Tässä pitää keskittyä vain siihen, mitä käsillään tekee, tai muuten käy huonosti. Meille aloittelijoille pitäisi varmaan kuitenkin olla joku Iittalan romuvarasto eikä ihan oikeita arvokkaita museoesineitä!”


Nelli Korpi
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö

Juttu julkaistaan myös syyskuun Museo-lehdessä 14.9.2018.