Niin kiire, että ei ehdi tehdä mitään

On niin kiire, että ei ehdi kuin polkupyörän vierellä juosta, tai on niin kiire, ettei ehdi sanoa varista kuin linnuksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Kiire lienee yleisimmin käytetty syy sille, että hommat on tekemättä tai ne on tehty huonosti. Kiire tunnutaan myös selityksenä usein hyväksyttävänä ikään kuin force majeure –juttuna. Selityksen lisäksi kiireeseen liittyy itsensä tai toisen korostamisen piirre. Kiirettä käytetään ikään kuin tärkeän, korvaamattoman ja muuten ahkeran ihmisen adjektiivina.

Käytännössä kiire on kuitenkin aina tunnustus epäonnistumisesta.

Ennen muuta kiireessä on kysymys siitä, että olemme joko organisaationa tai yksilöinä epäonnistuneet toimiemme suunnittelussa. Useimmiten kiire on myös tunnustus priorisoinnista tai sen epäonnistumisesta.

Jos olemme itsellemme rehellisiä, harva työ jää tekemättä siksi, että siihen ei ole ollut aikaa. Käytännössä meillä on päivässä reilut 7 tuntia ja viikossa vajaat 40 tuntia aikaa tehdä työ. On vain harvoja töitä, joiden tekemiseen ei esimerkiksi viikon työaika riitä.

Priorisointimme ratkaisee, mitkä asiat teimme — ei kiire.

Jos meillä on kiire, emme oletettavasti saa mitään aikaiseksi. Tämä näkyy kiireen selittämisessä. Emme yleensä kiireen raportoinnissa kerro mitä teimme, vaan kerromme mitä emme ole tehneet. Se oletettavasti johtuu aidosti siitä, että hommat on tekemättä, mutta useimmiten myös siitä, ettemme kehtaa sanoa läsnäolijoille, että pidimme muita juttuja teidän juttujanne tärkeämpinä.

Kun olemme epäonnistuneet suunnittelussa ja priorisoinnissa, seurauksena on, että olemme myöhässä tai pyrimme epätoivoisesti tekemään monia asioita samanaikaisesti. Jopa olemaan monessa paikassa yhtä aikaa.

Kokouksissa olemme enemmän medioissamme kuin antamassa panosta käsiteltävään asiaan. Vapaa-ajallamme olemme enemmän tykkääjiemme kuin rakkaidemme kanssa. Keho ja mieli ovat aina eri tilassa: emme ole missään emmekä koskaan läsnä.

Keskeinen menestymisemme kysymys on, olemmeko onnistuneet priorisoimaan työmme oikein sekä organisaationa että henkilönä. Museoilla ja museotyöntekijöillä on korostettu paine olla kiireettömiä. Linkittyyhän pääosa ammattiosaamisestamme ja työstämme aikaan ja sen hallintaan. Lisäksi teemme jatkuvasti valintaa ja priorisointia siitä, mikä ajassa on ollut tärkeää.




Minulla oli syksyllä mahdollisuus kuulla mosambikilaisen kirjailijan Mia Couton esitelmä The times of time. Hänen mukaansa ihmiset eivät mene museoon katsomaan esineitä ja kuvia, vaan itseään aikajanalla.

Historian kohtaaminen on hänen mukaansa rukoilun kaltainen tapahtuma. Samaan hengen vetoon hän antoi museoille tehtävän: meidän pitää olla turvaa tarjoava kulkuneuvo ajan nopeassa virrassa.

Aihepiiriä käsitteli myös Museoalan ammattiliiton (MAL) seminaarissa 22. marraskuuta kaksi tunnettua ajattelijaa eli Juha Siltala ja Jaakko Heinimäki. Siltanen oli huolissaan kilpailuyhteiskunnasta ja sen kurjistavasta vaikutuksesta luovuuteen ja ihmisten hyvinvointiin. Hän kehotti museoita valitsemaan multitaskingin sijasta monotaskingiin — ei sen vuoksi, että museot eivät pystyisi tekemään monta asiaa samaan aikaa, vaan siksi, että monotasking on tulevaisuuden menestystrendi ja kiireettömyys luovuuden edellytys.

Jaakko Heinimäki perään kuulutti museoilta tehokkuutta, mutta ei sitä, että meidän pitäisi tehdä vähemmässä ajassa tai vähemmillä resursseilla enemmän. Museoiden pitää olla tehokkaita tuottamaan hyvyyttä, totuutta ja kauneutta.

Luovutaan siis vaikka näin adventin alkamisen kunniaksi kiireestä ja keskitytään välillä läsnäoloon, tehokkuuteen ja tekemiseen.

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri