keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Creative museum - luovasti yhdessä


Tekniikan museon kehittämällä Tekniikan tarinamatolla pohdittiin tekniikan olemusta arkipäivän esineiden kautta. Kuva: Pauliina Kinanen
Creative Museum on kolmivuotinen Erasmus+-projekti,  jossa kartoitetaan ja kehitetään luovia toimintatapoja museoissa. Suomen museoliitto on yksi projektin yhdeksästä partnerista. Museoliiton projektikoordinaattori ja koulutussuunnittelija Pauliina Kinanen kirjoittaa kesäkuun alussa Helsingissä järjestetystä Creative Museum -projektin partneritapaamisesta.

Projektitapaamisen kohokohta oli torstaina 2.6., kun reilu 60 museoalan työntekijää ja makeriä* kohtasi Teatterimuseossa ja Suomen valokuvataiteen museossa Creative Museum – a Gamified Conference for Makers, Museums and Independent Minds -tapahtumassa.

Creative Museum – a Gamified Conference for Makers, Museums and Independent Minds oli iltapäivän kestänyt kokeellinen ja pelillinen tapahtuma, jonka työpajoissa rakennettiin mölykyniä, ääni-installaatioita ja mekaanista ”ruumista” sekä pohdittiin omaa käsitystä tekniikasta Tekniikan tarinamatolla, museon miksausta sekä taiteen ja matematiikan synergiaa islamilaisessa taiteessa. Keynote-esitelmän piti Mikko Myllykoski otsikolla Museums in the making.

Noisepencil-työpajassa rakennettiin Käsityökoulu Robotin opastuksella mölykynä – syntetisaattori, joka käyttää piirustusta instrumentin osana. Kuva: Pauliina Kinanen

Tilaisuutta varten Creative Museum -projektin asiantuntijat Jasper Visser ja Don Undeen olivat kehittäneet Cards against humanity -peliin pohjautuvat korttipelin, jonka tarkoitus oli stimuloida uusia ajatuksia, tutustuttaa pelaajat muihin osallistujiin ja vetää yhteen päivän antia.

Creative Museum -tapahtuman herättämiä ajatuksia koottiin yhteen hauskan – ja hyödyllisenkin – korttipelin avulla. Kuva: Tuuli Rajavuori

Tilaisuudessa esiteltiin myös Creative Museum -projektin uudet verkkosivut osoitteessa www.creative-museum.net sekä projektin ensimmäinen tuotos Creative Museum analysis of best practices. Analyysissä on koottu yhteen partnerimaista kerättyjä esimerkkejä hyvistä toimintatavoista. Esimerkit on luokiteltu viiteen kategoriaan yleisön osallistumistapojen mukaan. Suomalaiset esimerkit tulevat Gallen-Kallelan Museosta, Lappeenrannan museoista, Helsingin kaupunginmuseosta ja Tekniikan museosta.

Analyysin pohjalta projekti työstää käytännönläheiset suositukset museoille luovien toimintatapojen kehittämiseksi. Suositukset julkaistaan loppuvuodesta 2016.

Projektissa työskennellään parhaillaan myös Maker in Residence -ohjelman parissa. Kukin partnerimaa lähettää yhden makerin toisen partnerimaan museoon 12 päivän mittaiseen residenssiin. Residenssin tarkoituksena on kannustaa makereitä luovaan ajatteluun museoissa ja museoiden kanssa sekä luoda ja vahvistaa yhteyksiä museoiden ja makereiden välillä. Suomessa residenssimuseoina toimivat Teatterimuseo ja Suomen valokuvataiteen museo. Residenssiin saapuu syksyllä 2016 Isosta-Britanniasta Leila Johnston, joka yhdistää työssään taidetta, tiedettä ja teknologiaa. Hän työskentelee residenssimuseoissa 12 päivän ajan.

Creative Museum -tapahtumassa keskusteltiin myös Museomix-konseptista, jonka kehittäminen ja levittäminen on osa projektia. Kyseessä on Ranskasta lähtöisin oleva tapahtumakonsepti, jossa museossa järjestetään viikonlopun yli kestävä ”miksaustapahtuma”. Museo tarjoaa tilansa ja kokoelmansa miksaajille, jotka kehittelevät tilojen ja kokoelmien pohjalta uusia toimintatapoja, sovelluksia ja yleisötyön muotoja. Miksaaja voi olla kuka vain, joka haluaa tuoda yhteisön käyttöön oman luovuutensa ja erikoisosaamisensa.

Juliette Giraud ja Noémie Lemaire kertovat Museomix-tapahtumakonseptista. Kuva: Pauliina Kinanen

Museomix-tapahtuman järjestää paikallinen Museomix-yhteisö. Creative Museum -projektin myötä uusi Museomix-yhteisö on jo syntynyt Emilia Romagnan alueelle Italiaan. Syntyisikö seuraava ehkä Suomeen? Jos olet kiinnostunut Museomix-konseptin kehittämisestä Suomessa, ota yhteyttä osoitteeseen pauliina.kinanen(a)museoliitto.fi. Pian halukkailla on myös ainutlaatuinen tilaisuus hakeutua Museomix-koulutukseen Ranskassa. Seuraa Museoliiton jäsentiedotteita ja Museopostia!

*Maker = värkkääjä, tee se itse -ihminen, keksijä, artesaani, hakkeri, innovaattori

Lue lisää Creative Museum -projektista:
www.creative-museum.net
Facebook ja twitter: @CreativeMuseum0

Pauliina Kinanen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton projektikoordinaattori ja koulutussuunnittelija

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

If it ain't broke, don't fix it




Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen kirjoittaessaan valtionosuusuudistuksesta. Mistä on kyse ja mitä Museoliitto tahtoisi opetus- ja kulttuuriministeriön ottavan huomioon uudistusta työstäessään?


Opetus- ja kulttuuriministeriö ponkaisi pari viikkoa sitten näyttäväsi liikkeelle kulttuurin valtionosuusjärjestelmän uudistamiseen tähtäävän kehitystyön, jota on valmisteltu ministeriön sisäisenä työnä jo vähintään koko tämän vuoden. Valtionosuusuudistus – kotoisammin VOS-uudistus – kiinnostaa kulttuurialaa syystäkin, ja tilaisuuteen varattu Säätytalo oli täynnä museoiden, teattereiden ja orkestereiden edustajia.

Osa paikalle tulleista kaiketi odotti kritiikin peitset teroitettuna, että voisi ampua alas ministeriön esitykset uudistamisen linjauksista. Tälle porukalle oli pettymys, että Sitran vetämä tilaisuus keskittyi kuvaamaan uudistusta hyvinkin pitkällä aikajänteellä. Pettymys tilaisuuden sisällöstä oli äänekästä, mutta onneksi vähäistä. Keskusteluosuuksissa nykyjärjestelmän kriitikotkin saivat tai ehkä oikeammin ottivat tilaisuutensa todeta, että nykyinen malli on huono.

Koko uudistus on lähtenyt liikkeelle siitä yksinkertaisesta ajatuksesta, että VOS-järjestelmä on uudistettava. Tavoitteena on nykyistä kannustavampi ja joustavampi järjestelmä. Jäykkänä ja kannustamattomana tämän hetken järjestelmä näyttäytyy erityisesti niille, jotka nyt jäävät järjestelmän ulkopuolelle tai tuntevat saavansa ansaitsemaansa vähemmän rahaa.

Onnetonta koko uudistamisessa on tähän asti ollut se, että kukaan ei ole antanut vastausta seuraavaan kysymykseen: Miksi järjestelmä pitäisi olla joustavampi ja kannustavampi? Samalla jää vastaamatta, mitkä vaikutukset nykyisellä järjestelmällä jäävät saavuttamatta tai mitä vaikutuksia uudella järjestelmällä pitäisi saada aikaan?

Nyt tilanne näyttää siltä, että järjestelmä halutaan uusia sen vuoksi, että jotkut äänekkäät ovat jääneet ilman rahaa. Tällainen syy on kestämätön. Järjestelmä, joka toimisi siten, että jokainen tuntee saavansa ansioidensa mukaan, on utopia. Siihen ei päästä edes megatrendit tuntevan Sitran johdolla.

Kaiken uudistamisen perussääntönä on tuttu sanonta: ”If it ain’t broke, don’t fix it”. Kulttuurin etujärjestöt, Suomen museoliitto niiden mukana,  ovat olleet vahvasti sitä mieltä, että VOS-uudistaminen nojaa tähän periaatteeseen. Kukaan ei olisi nostamassa VOS-uudistusta esiin, jos nykyisen järjestelmän ylläpitoon olisi riittävästi rahaa. Järjestelmä sinällään toimii, mutta meillä ei ole nykyresursoinnilla varaa sitä toteuttaa. Museoalalla rahoitusta tarvittaisiin reilut 10 miljoonaa euroa eli noin 30% lisää nykyiseen summaan.

Kun tilanne on se, että järjestelmä on sinällään toimiva, mutta siihen ei ole varaa, meidän on joko otettava lähtökohdaksi 1) kustannusten laskeminen tai 2) resurssien kasvattaminen. Suomen museoliitto on kannanotossaan valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon. Valinta saattaa vaikuttaa etujärjestön tekemäksi joko itsestään selvältä tai siltä, että meiltä on mennyt ohi tieto julkisen talouden heikosta tilasta. Jälkimmäisessä tapauksessa lisärahan esittäminen olisikin sekä röyhkeää että absurdia.

Museoliiton näkemys lähtee vaikuttavuudesta. Nykyinen järjestelmä on tuottanut tilanteen, jossa kulttuuripalvelut kattavat koko Suomen, ja taloudellinen kynnys niiden käyttämiseen on matala. Vaikea kuvitella, ettei näitä kansalaisten perusoikeuksia pidettäisi tärkeinä myös tulevina vuosina.

Mega- ja minitrendit ovat tuoneet ja tuomassa museoille ja muille kulttuuritoimijoille lisää tehtäviä. Meiltä odotetaan entistä enemmän panosta taloudellisen ja henkisen hyvinvoinnin rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Kasvavat tuotto-odotukset eivät ole mahdollisia ilman kasvavia panostuksia.

Uutta nykytilanteessa on se, että kasvavat tuotto-odotukset kulttuuritoimijoille tulevat pääosin perinteisen kulttuurisektorin ulkopuolelta – elinkeino-, sosiaali-, ja opetustoimesta. Kulttuurin perusrahoitus ei ole tarkoitettu näiden toimialojen panostuksiksi. On myös niin, että näillä toimialoilla tuotokset edellyttävät panostuksia, joiden kokoluokka on aivan eri kuin se, mikä kulttuuripuolella on toteutunut ja mihin on totuttu.

Kulttuuripalveluihin on panostettava lisää, jotta voimme yhteiskuntana kohdata muuttuvan maailman. Panostukset on tehtävä julkisen rahoituksen siiloja purkamalla. Ei liene ketään, joka uskoo, että toimivampaa on jatkaa nykyisillä panostuksilla ja purkaa vain tehtävien väliset siilot, vaikka tähän suuntaan olemme jo askeleita ottaneetkin.

Suomen museoliittokin on sitä mieltä, että VOS-rahoituksen tulee olla kannustavaa. Keskustelu on kuitenkin toistaiseksi keskittynyt siihen, että kannustettaisiin museoita ja muita kulttuuripalveluja muuttamaan työtapoja ja sisältöjä. Tämä tie vie ja on aina vienyt umpikujaan.

Sellaista järjestelmää, joka mittaisi oikein ja oikeudenmukaisesti määrää tai laatua suhteessa panostuksiin ja suhteessa jokaisen museon toimintaympäristöön, ei yksinkertaisesti ole eikä tule. Meidän on kannustettava museoiden ja kulttuuripalvelujen omistajia toiminnan ylläpitoon ja kehittämiseen siten, että saavutetaan paikallisesti, alueellisesti ja valtakunnallisesti parhaat tulokset.

Suomen museoliitto korostaa myös reiluutta. Ei ole mitään syytä jättää VOS-rahoituksen ansaitsevia palveluja tuottavia toimijoita rahoituksen ulkopuolelle.

VOS-järjestelmän kehittäminen jatkuu opetus- ja kulttuuriministeriössä. Syksyn aikana esitykset ja ideat tuodaan eri tilaisuuksissa keskusteltaviksi ja arvioitaviksi. Tehtävä ei epäilemättä ole sekä poliittisen että kulttuurikentän paineen vuoksi helppo, ja toivotankin uudistajille menestystä amerikkalaista teologia Reinhold Niebuhria mukaillen: ”Jumala antakoon teille tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne asiat, jotka muuttaa voi, ja viisautta aina erottaa toisistaan nämä kaksi”.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Eikö sotahistoriassamme ole mitään tallentamisen ja kertomisen arvoista?

Historia on aina läsnä nykyhetkessä, ja sen tunteminen on olennaista nykyhetken haasteisiin vastattaessa. Kuva: Ratapihaa ja aseman raunioita. Viipuri 30.8.1941. SA-Kuva.

Suomea ei puolusteta eikä ole ennenkään puolustettu vain tulivoimalla. Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä muistuttaa, että myös sotahistorian tallentaminen ja tunteminen ovat osa puolustusta.

Kävin äskettäin junassa kummallisen keskustelun. Puolituttu kaveri otti puheeksi, että hän on viime aikoina yrittänyt saada aikaan sen, että museotoiminta siirretään pois heidän organisaatiostaan. Perusteena näkemyksille oli, että heidän päätyöllään ei ole mitään tekemistä museotoiminnan kanssa.

Sinällään ymmärrettävä näkemys. Toiminnan kehittäjien hommanahan on miettiä priorisointeja, vahvuuksia ja avaintehtäviä. Museotoiminnankin tärkeyteen ja mielekkyyteen voi suhtautua monella tavalla. Kuten sanonta menee, meitä on moneen junaan ja osa jää vielä asemallekin.

Keskustelustamme kummallisen teki se, että puolituttuni työskentelee puolustushallinnossa. Hänen näkemyksiensä mukaan Suomen puolustuskyvyn ytimessä ei siis ole:

1. tallentaa ja tutkia Suomen puolustusvoimien ja sotien historiaa,
2. siirtää aikaisempien sukupolvien kokemuksia ja tietoa uusille sukupolville,
3. kunnioittaa aikaisempien sotilassukupolvien osaamista, saavutuksia ja uhrauksia
eikä
4. rakentaa ja ylläpitää myönteistä imagoa.

Tiivistäen puolituttuni näkökulman voisi kiteyttää seuraavasti: Suomen puolustusvoimat ei ole tehnyt eikä tule tekemään mitään sellaista, mikä kannattaisi tallentaa jälkipolville opiksi ja iloksi, eikä näistä asioista kannata tietoa levittää. Nämä tehtävät puolituttuni siirtäisi opetus- ja kulttuuriministeriölle.

Ajatus sotamuseotoiminnan siirtämisestä opetus- ja kulttuuriministeriölle sisältää ajatusvirheen. Ministeriö ei ole museoita ylläpitävä organisaatio. Tätä vakavampi ajatusharha kuitenkin on se, että organisaatio voisi ulkoistaa vastuun museotoiminnastaan sen enempää Sotamuseon kuin muidenkaan osalta.

Junamatkani oli melko lyhyt, joten en päässyt tarkempiin keskusteluihin siitä, mikä puolituttuni mielestä on Suomen puolustusvoimien ja puolustuskykymme ytimessä. Julkisen keskustelun perusteella arvaukseni on, että ytimeen kuuluvat uudet hävittäjät ja asejärjestelmät sekä erilaisiin uhkakuviin perustuvien strategioiden ja taktiikoiden laadinta.

En kiellä, etteivät nämä olisi tärkeitä puolustuskyvyllemme. Samalla kuitenkin väitän, ettei kaltaistani eteläpohjalaista reservinupseeria tarvitse kriisin tullen puuhun sitoa sen vuoksi, että uskoni puolustusvoimiemme teknologiseen ylivertaisuuteen on horjumaton. Rintamasuuntani saisi kääntymään tieto, että puolustamisen taktiikoissa ja strategioissa ei olisi merkittävää painoarvoa sillä, mitä aikaisimmista kokemuksista on syytä oppia ja tai olla oppimatta.

En tiedä, edustaako puolituttuni yleisemminkin puolustuskykymme ylläpidosta vastaavien henkilöiden näkemystä. Viitteitä tähän kuitenkin on näkyvissä. Puolustusvoimien museoinvestoinnit ovat olleet pitkään luokkaa Malli Cajander, ja toukokuussa jopa kokardista luovuttiin, kun Sotamuseo sulki päänäyttelytilansa. Ainakaan julkisuuteen ei ole tullut sellaista tietoa, että museo luopui tiloistaan siirtyäkseen uusiin ja parempiin.

Epäilemättä puolituttuni ja maanpuolustuksestamme huolehtivat upseerit ja muut ihmiset eivät ole museo- tai historiavastaisia. He vain katsovat, että tällä hetkellä valittuun priorisointiin ohjaa julkisen talouden heikko tila.

Uusimman Museotilaston mukaan Sotamuseon budjetti oli noin 1,9 miljoonaa euroa, ja siitä puolustusministeriön rahoituksella katettiin noin 1,7 miljoonaa. Yritin suhteuttaa Sotamuseon budjettia siihen, mitä muuta puolustuskykyä vuosittaisilla museorahoilla saisi. Vaikea homma. Niin pientä yksittäistä hankintaa ei oikein tahdo löytää.

Parhaiten kokoluokka vertautuu käytettyyn ja peruskorjausta odottavaan panssarivaunuun. Niitä saisi melkein yhden. Tällä perusteella Rokka taitaisi kommentoida puolituttuni priorisointia: ”Älä kuule ukko rupea pitämään peliäs miun kerallain.”

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Suojelusta uuteen käyttöön

Jyväskylän Valtiontalo on ollut väännön kohteena jo pitkään ja samalla rapistunut entisestään. Suojelu yksinään ei pelasta rakennuksia. Kuva: Halo Efekti

Rakennuksen suojeleminen on ajatuksena kaunis, ja valitettavan usein suojeleminen jääkin vain kauniiksi ajatukseksi. Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä toivoisi näkevänsä ajatusten sijasta tekoja. Suojellut rakennukset ansaitsisivat jatkoa tarinoilleen.


Kun joku sanoo ”Tämä rakennus on suojeltava”, merkitsee se tavallisesti kuulijalleen ja sanojalleen jotakin positiivista. Useimmat meistä ovat ylpeitä, jos jokin kohde on valittu siihen joukkoon, joka halutaan periyttää tuleville sukupolville esimerkkinä aikamme arvoista ja osaamisesta. Sitä ylpeämpiä olemme, mitä enemmän oma historiamme liittyy kyseiseen kohteeseen.

Museoissa työskentelevät ja kulttuuriperinnön suojelusta kiinnostuneet törmäävät usein myös toiseen asenteeseen, jossa rakennuksen ottaminen suojelun piiriin näyttäytyy ennen muuta uhkana. Todellisuus myös näyttäytyy vastakkainasetteluna, jossa museoväki on otsa rypyssä dynaamista vetovoimaisuus-kehitys-työllistämiskieltä puhuvan grynderin vastakappaleena tai jarrupalana. Väitän kuitenkin, että tässäkään tapauksessa kumpikaan osapuoli ei halua tuhota kulttuuriperintöä, vaan yksittäisen kohteen valinnasta ja erityisesti suojelun keinoista ollaan eri mieltä.

Molemmat edellä mainitut asenne-esimerkit voivat johtaa siihen, että rakennus suojellaan tai sitten ei. Lopputulostakaan ei voi ennustaa: rakennus säilyy tuleville sukupolville tai sitten ei. Sen, säilyykö rakennus todella tuleville sukupolville, ratkaisee vain ja ainoastaan se, löydetäänkö rakennukselle käyttöä tai oikeammin vielä uutta käyttöä. Useimmitenhan toiminta tai tarkoitus, johon rakennus on alun perin tehty, on jo loppunut tai muuttunut.

Inarissa pidetyillä museopäivillä Keski-Suomen museon museonjohtaja Heli-Maija Voutilainen totesi osuvasti, että ilman käyttöä jäävät suojellut rakennukset kääntyvät sekä suojelua ajavien että suojelua vastustavien tappioksi. Tästä on Jyväskylässä ja muualla Suomessa lukuisia esimerkkejä. Tyhjilleen jääneet ja rapistuvat suojellut rakennukset rapauttavat sekä museoväen että gryndereiden mainetta täysipäisinä ihmisinä.

Tämän lose-lose-tilanteen väistämiseksi kaikkien osapuolten pitäisi tehdä ankarasti töitä. Museoiden puolelta meillä on varmasti varaa rakentavampaan asenteeseen, jossa passiivisuuteen ohjaavasta suojelumääräyksen ajamisesta siirrytään aktiiviseen uuden käytön etsintään ja ideoimiseen. ”Tämä rakennus halutaan suojella” -näkökulman voi vaihtaa ”tälle rakennukselle halutaan löytää uusi käyttö” -asenteeksi.

Vastuu uuden käytön löytämisestä on molemmilla osapuolilla, mutta onnistumisen edellytykset ovat oletettavasti paremmat koulutetulla ja luovalla museoväellä. Grynderin idealistalla ei useimmiten ole muuta kuin rakennuksen ottaminen museokäyttöön.

Näkökulman muutos johtaa epäilemättä tilanteisiin, jossa kulttuurihistoriallisesti merkittävistä kohteista kaatuu väliseiniä, ja jopa rakennusten ulkonäköön tulee muutoksia. Mutta yhtä varmasti se johtaa tilanteisiin, joissa arvokkaaksi määritelty kohde säilyy entistä useammin aktiivisena yhteisönsä osana, joka säilyttää vanhaa ja luo uutta. Tämä on win-win.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri