If it ain't broke, don't fix it

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen kirjoittaessaan valtionosuusuudistuksesta. Mistä on kyse ja mitä Museoliitto tahtoisi opetus- ja kulttuuriministeriön ottavan huomioon uudistusta työstäessään?

Opetus- ja kulttuuriministeriö ponkaisi pari viikkoa sitten näyttäväsi liikkeelle kulttuurin valtionosuusjärjestelmän uudistamiseen tähtäävän kehitystyön, jota on valmisteltu ministeriön sisäisenä työnä jo vähintään koko tämän vuoden. Valtionosuusuudistus – kotoisammin VOS-uudistus – kiinnostaa kulttuurialaa syystäkin, ja tilaisuuteen varattu Säätytalo oli täynnä museoiden, teattereiden ja orkestereiden edustajia.

Osa paikalle tulleista kaiketi odotti kritiikin peitset teroitettuna, että voisi ampua alas ministeriön esitykset uudistamisen linjauksista. Tälle porukalle oli pettymys, että Sitran vetämä tilaisuus keskittyi kuvaamaan uudistusta hyvinkin pitkällä aikajänteellä. Pettymys tilaisuuden sisällöstä oli äänekästä, mutta onneksi vähäistä. Keskusteluosuuksissa nykyjärjestelmän kriitikotkin saivat tai ehkä oikeammin ottivat tilaisuutensa todeta, että nykyinen malli on huono.

Koko uudistus on lähtenyt liikkeelle siitä yksinkertaisesta ajatuksesta, että VOS-järjestelmä on uudistettava. Tavoitteena on nykyistä kannustavampi ja joustavampi järjestelmä. Jäykkänä ja kannustamattomana tämän hetken järjestelmä näyttäytyy erityisesti niille, jotka nyt jäävät järjestelmän ulkopuolelle tai tuntevat saavansa ansaitsemaansa vähemmän rahaa.

Onnetonta koko uudistamisessa on tähän asti ollut se, että kukaan ei ole antanut vastausta seuraavaan kysymykseen: Miksi järjestelmä pitäisi olla joustavampi ja kannustavampi? Samalla jää vastaamatta, mitkä vaikutukset nykyisellä järjestelmällä jäävät saavuttamatta tai mitä vaikutuksia uudella järjestelmällä pitäisi saada aikaan?

Nyt tilanne näyttää siltä, että järjestelmä halutaan uusia sen vuoksi, että jotkut äänekkäät ovat jääneet ilman rahaa. Tällainen syy on kestämätön. Järjestelmä, joka toimisi siten, että jokainen tuntee saavansa ansioidensa mukaan, on utopia. Siihen ei päästä edes megatrendit tuntevan Sitran johdolla.

Kaiken uudistamisen perussääntönä on tuttu sanonta: ”If it ain’t broke, don’t fix it”. Kulttuurin etujärjestöt, Suomen museoliitto niiden mukana,  ovat olleet vahvasti sitä mieltä, että VOS-uudistaminen nojaa tähän periaatteeseen. Kukaan ei olisi nostamassa VOS-uudistusta esiin, jos nykyisen järjestelmän ylläpitoon olisi riittävästi rahaa. Järjestelmä sinällään toimii, mutta meillä ei ole nykyresursoinnilla varaa sitä toteuttaa. Museoalalla rahoitusta tarvittaisiin reilut 10 miljoonaa euroa eli noin 30% lisää nykyiseen summaan.

Kun tilanne on se, että järjestelmä on sinällään toimiva, mutta siihen ei ole varaa, meidän on joko otettava lähtökohdaksi 1) kustannusten laskeminen tai 2) resurssien kasvattaminen. Suomen museoliitto on kannanotossaan valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon. Valinta saattaa vaikuttaa etujärjestön tekemäksi joko itsestään selvältä tai siltä, että meiltä on mennyt ohi tieto julkisen talouden heikosta tilasta. Jälkimmäisessä tapauksessa lisärahan esittäminen olisikin sekä röyhkeää että absurdia.

Museoliiton näkemys lähtee vaikuttavuudesta. Nykyinen järjestelmä on tuottanut tilanteen, jossa kulttuuripalvelut kattavat koko Suomen, ja taloudellinen kynnys niiden käyttämiseen on matala. Vaikea kuvitella, ettei näitä kansalaisten perusoikeuksia pidettäisi tärkeinä myös tulevina vuosina.

Mega- ja minitrendit ovat tuoneet ja tuomassa museoille ja muille kulttuuritoimijoille lisää tehtäviä. Meiltä odotetaan entistä enemmän panosta taloudellisen ja henkisen hyvinvoinnin rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Kasvavat tuotto-odotukset eivät ole mahdollisia ilman kasvavia panostuksia.

Uutta nykytilanteessa on se, että kasvavat tuotto-odotukset kulttuuritoimijoille tulevat pääosin perinteisen kulttuurisektorin ulkopuolelta – elinkeino-, sosiaali-, ja opetustoimesta. Kulttuurin perusrahoitus ei ole tarkoitettu näiden toimialojen panostuksiksi. On myös niin, että näillä toimialoilla tuotokset edellyttävät panostuksia, joiden kokoluokka on aivan eri kuin se, mikä kulttuuripuolella on toteutunut ja mihin on totuttu.

Kulttuuripalveluihin on panostettava lisää, jotta voimme yhteiskuntana kohdata muuttuvan maailman. Panostukset on tehtävä julkisen rahoituksen siiloja purkamalla. Ei liene ketään, joka uskoo, että toimivampaa on jatkaa nykyisillä panostuksilla ja purkaa vain tehtävien väliset siilot, vaikka tähän suuntaan olemme jo askeleita ottaneetkin.

Suomen museoliittokin on sitä mieltä, että VOS-rahoituksen tulee olla kannustavaa. Keskustelu on kuitenkin toistaiseksi keskittynyt siihen, että kannustettaisiin museoita ja muita kulttuuripalveluja muuttamaan työtapoja ja sisältöjä. Tämä tie vie ja on aina vienyt umpikujaan.

Sellaista järjestelmää, joka mittaisi oikein ja oikeudenmukaisesti määrää tai laatua suhteessa panostuksiin ja suhteessa jokaisen museon toimintaympäristöön, ei yksinkertaisesti ole eikä tule. Meidän on kannustettava museoiden ja kulttuuripalvelujen omistajia toiminnan ylläpitoon ja kehittämiseen siten, että saavutetaan paikallisesti, alueellisesti ja valtakunnallisesti parhaat tulokset.

Suomen museoliitto korostaa myös reiluutta. Ei ole mitään syytä jättää VOS-rahoituksen ansaitsevia palveluja tuottavia toimijoita rahoituksen ulkopuolelle.

VOS-järjestelmän kehittäminen jatkuu opetus- ja kulttuuriministeriössä. Syksyn aikana esitykset ja ideat tuodaan eri tilaisuuksissa keskusteltaviksi ja arvioitaviksi. Tehtävä ei epäilemättä ole sekä poliittisen että kulttuurikentän paineen vuoksi helppo, ja toivotankin uudistajille menestystä amerikkalaista teologia Reinhold Niebuhria mukaillen: ”Jumala antakoon teille tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne asiat, jotka muuttaa voi, ja viisautta aina erottaa toisistaan nämä kaksi”.

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri