torstai 20. joulukuuta 2012

Museotulevaisuus 6: Ikäongelma

Kimmo Levä tarkastelee väestön ikääntymiseen liittyviä mahdollisuuksia museoiden näkökulmasta.

Ikääntyminen puhututtaa museoväkeä. Suomessa aihetta on käsitelty Avara museo –hankkeen yhteydessä ja monet museot ovat miettineet, miten ikääntyvät ikäryhmät voisivat hyödyntää museoiden palveluja entistä enemmän.

Ikääntyminen on keskeinen teema erityisesti Euroopassa, jonka väestön keski-ikä nousee muita maanosia nopeammin. Suomi on ikääntyvien eurooppalaisten kansakuntien kärkijoukossa. Ikääntymiseen liittyy sopivien palvelujen ja tuotteiden kehittämisen lisäksi viestinnällisiä ongelmia. Emme oikein löydä luontevaa termiä, jolla puhumme meitä huomattavasti vanhemmista ihmisistä. Tämä johtuu siitä, että vaikka ikä on yksiselitteinen suure, ikääntyminen ei sitä ole. Dublinissa eurooppalaisten museoliittojen kokouksessa pidetyissä esitelmissä vanhoista ihmisistä käytettiin ilmaisua ”older adults”, mikä terminä hakee kömpelyydessään vertaistaan.

Aboluuttinen ikä, esimerkiksi 70 vuotta, on sama kaikilla niillä, jotka ovat syntyneet vuonna 1942. Sen sijaan fyysinen ikä riippuu siitä, minkälaista elämää on viettänyt. Jos on kuntoillut paljon, fyysinen ikä on yleensä keskimääräistä absoluuttista ikää alempi, kun taas jättiscreenipubin penkkiurheilijan fyysinen ikä on oletettavasti absoluuttista ikää korkeampi.

Ihmisen psyykkinen ikä puolestaan riippuu siitä, kuinka kiinnostunut on kokeilemaan ja omaksumaan ajan trendit ja virtaukset. Big Brother -talossa asuvan 70-vuotiaan psyykkinen ikä on yleensä absoluuttista ikään pienempi, kun taas kotikunnan terveyskeskuksen vuodeosastolla olevan ikä on todennäköisesti absoluuttista ikää korkeampi.

Iän määritelmistä hankalin on sosiaalinen ikä, joka perustuu siihen, kuinka ympäristö olettaa tietyissä absoluuttisen iän vaiheissa ihmisen käyttäytyvän. Liian usein palvelujen kehittäjät painostavat ikäihmisiä käyttäytymään siten kuin heidän absoluuttinen ikänsä kehittäjien näkemyksien mukaan edellyttää. 70-vuotiaille tarjotaan istumista seinäkiipeilyn sijasta ja verkoista puhutaan enemmän kalastuksen kuin viestinnän näkökulmasta.

Eurooppalaisten museoliittojen kokouksessa ikääntymistä lääketieteellisestä ja sosiaalisesta näkökulmasta lähestynyt professori Desmond O´Neill totesi ongelmaksi sen, että ikääntyminen nähdään ongelmana, jota se ei hänen mukaansa kuitenkaan ole. Ikääntyvä kansakunta on talouden näkökulmasta pikemminkin mahdollisuus kuin uhka. Liian harvoin tuodaan esiin se, että vanhemmat ikäluokat rahoittavat enemmän nuorempien toimintaa kuin päinvastoin. Lisäks ikääntyvien ihmisten sosiaalikulut eivät pääsääntöisesti ole nuorempia ikäluokkia korkeampia. Suurimpana ongelmana hän kuitenkin näki sen, että ikääntyvät ihmiset nähdään yhtenä ryhmänä yksilöiden sijasta.  Hänen mukaansa tilanne on aivan päinvastoin: ”We are born copies but we die originals”.

On helppoa ostaa O´Neilin ajatus siitä, että ihmiset muuttuvat ikääntyessään vuosi vuodelta enemmän yksilöiksi. Museoissa herännyt ajatus siitä, että pedagogista toimintaa pitäisi tulevaisuudessa painottaa ikääntyvälle ihmisryhmälle on erittäin kannatettava, koska kysyntä kasvaa. Jos taas lähdemme siitä, että ohjelmia voidaan rakentaa samalta pohjalta kuin nuoremmille, olemme hukassa. Originaalit eivät yleensä halua samaistua kopioihin.

Museotulevaisuuden kuudes kysymys on, olemmeko ymmärtäneet oikein ikääntymisen ja sen vaikutukset toimintaamme.

Seuraava 2.1.2013 julkaistava kirjoitus ”Reaktiivista, preaktiivista ja proaktiivista kokoelmatyötä” peräänkuuluttaa valintoja myös kokoelmatyössä.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

tiistai 18. joulukuuta 2012

Museotulevaisuus 5: Kaikki on kopiota paitsi sää ja kulttuuri

Kimmo Levä pohtii, miten globaalissa kilpailussa erottaudutaan muista.

Menestyminen edellyttää erottautumista ja ainutlaatuisuutta. Kuten Uppsalan ekonomit ovat hienosti määritelleet, maailma on globaali ja siitä seuraava globalisoituminen eli maapalloistuminen on tehnyt menestymisestä aikaisempaa hankalampaa.

Tiedon, ihmisten ja tavaroiden edullinen ja nopea liikkuminen on lisännyt huomattavasti markkinoilla toimivien kilpailijoiden määrää. Asiakas vertaa käytännössä aina kotimaista tuotetta ja sen ominaisuuksia kansainvälisiin vaihtoehtoihin.

Maapalloistuminen näkyy kiristyneenä kilpailuna ja sen seurauksena olemme saaneet tuotteita ja palveluja monessa tapauksessa aikaisempaa edullisemmin. Tämä on asiakkaan näkökulmasta luonnollisesti hyvä asia. Kotimaisten ja paikallisten tuottajien huono menestys kilpailussa on kuitenkin tehnyt tarjonnasta tasapäisen tylsää. Tarjonnan kansainvälistyminen ei useinkaan ole tarkoittanut tarjonnan monipuolistumista. Tarjonta ja hintataso ovat paikallisesti, kansallisesti ja kansainvälisesti samoja kaikkialla – ainakin länsimaiksi kutsutuissa kohteissa.

Maapalloistuminen on tasapäistänyt tuotetarjonnan ja kaupunkien ilmeen lisäksi prosessit, ihmiset ja ongelmat. Ihmiset pukeutuvat, käyttäytyvät ja näyttäytyvät kaikkialla samanlaisina. Kaupoissa, liikennevälineissä ja ravintoloissa voi toimia joka paikassa samalla tavalla. Myös ongelmat ovat toistensa kopioita liittyen yleensä talouteen, poliittisiin tai sosiaalisiin muutoksiin.

Kun haluamme olla originaaleja ja erottautua, eväät näyttävät olevan ainoastaan säässä, luonnonolosuhteissa tai historiaan perustuvassa kulttuurissa. Kulttuuri on näistä helpoiten brändättävissä erottuvaksi tekijäksi, koska se on tasalaatuisempaa kuin vaihteleva sää ja luonnonolosuhteet.

Suomen historiasta ja kulttuurista on monia kilpailijoitamme helpompi löytää erottuvia tekijöitä ja ainutlaatuisia kertomuksia paikallisen, kansallisen ja kansainvälisen menestymisen eväiksi. Nämä eväät ovat tällä hetkellä kaikkea muuta kuin loppuun syötyjä. Niitä ei oikeastaan ole vielä
paketoitukaan. Siinä on museoille ja muille kansallisesta menestyksestämme huolehtiville agendaa tuleville vuosille.

Museotulevaisuuden viides kysymys on, ovatko taustavoimamme huomioineet riittävästi kulttuuriin perustuvan erottautumisen oman menestymisensä edellytyksenä sekä ovatko museot auttaneet taustavoimiamme tarpeeksi tämän huomioimisessa.

Seuraava 20.12.2012 julkaistava kirjoitus ”Ikäongelma” pohtii, olemmeko kansakunnan ikääntymiskysymyksessä oikeilla jäljillä.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

torstai 13. joulukuuta 2012

Museotulevaisuus 4: Hyvin suunniteltu jää kokonaan tekemättä

Kimmo Levä perustelee, miksi museoiden pitäisi tarttua uusiin ideoihin ja toteuttaa ne nopeassa tempossa.

Toimittaja Eero Silvasti on ainakin minulle lanseerannut sanonnan ”historia on liikettä ja liikennettä, joka nopeutuu”. Tämä näyttää olevan nyt enemmän totta kuin koskaan aiemmin.

Hämeenlinnan kaupungin historiallisen museon lokakuussa järjestämässä 100-vuotisseminaarissa Aalto-yliopiston yli-innovaatioaktivisti Anssi Tuulenmäki peräänkuulutti uuden kehittämisessä suunnittelun sijasta kokeilevaa toimintaa. Alkuideavaiheen jälkeen on siirryttävä kokeiluideavaiheeseen, joka synnyttää tai on synnyttämättä toteuttamisen idean. Luonnos-tarkennettu-lopullinen –suunnitteluprosessin korvaaminen kokeilun kautta kehittämisellä nopeuttaa tuotannon alkamista ja tuo usein myös viestinnällisiä etuja. Kokeiluideavaihe on huomattavan helppo tehdä viestinnällisesti kiinnostavaksi, ainakin jos sitä vertaa suunnitelmien tarkennusvaiheeseen.

Strategisen kumppanuuden johtaja Marsha Semmel (Institute of Museum and Libary Services, USA) patisti museoita Intercomin konferenssissa tarttumaan uusiin ilmiöihin ja trendeihin heti, sillä uusi arkipäiväistyy nopeammin kuin koskaan aiemmin. Facebook, Twitter, YouTube ja muut sosiaalisen median palvelut eivät tarkoittaneet kenellekään mitään vielä vuonna 2005. Nykyään on harvoja, joille ne eivät olisi arkipäivää. Tuotteen kehittyminen alkuideasta itseisarvoksi –prosessi vei noin viisi vuotta. Kun tahti on tämä, aikaa suunnitelmien hiomiseen ei ole.

Uuden kehittäjien keskeisin taito ei ole enää projektien hallinta vaan kyky ottaa epäonnistumisen riskejä. Tästä paras suomalainen esimerkki on Angry Birds, joka ainakin Rovion edustajien mukaan oli valmis noin 50 epäonnistuneen kokeiluidean jälkeen. Angry Birds on myös hyvä kotimainen esimerkki ilmiöiden arkipäiväistymisestä. Museoissa uuden kehittämisen –prosessi ei tällä hetkellä toimi hyvin. Pelkästään suunnitteluvaiheen resursointi saattaa viedä yhtä kauan kuin koko idea-kokeilu-tuotato -prosessiin on käytettävissä.

Perussyy museoiden prosessien kankeuteen on organisaatioidemme olematon taloudellinen liikkumavara. Kokeiluidea–vaihe ei museoissa ole tuotteen kokeilua kohderyhmässään vaan kokeiluja rahoituksen saamiseksi. Myös tuotantoideavaiheen rahoituksen järjestelyt sekä suunnitelmallisten tulosten hyväksymis- ja raporttihässäköinti johtaa kohtuuttoman suuriin riskeihin sen osalta, että tuotteemme on vanhanaikainen jo syntyessään. Erityisen paljon näitä riskejä sisältyy IT-projekteihimme, joissa tuotteiden elinkaari on hyvin erilainen kuin perusnäyttelyprojekteissa.

Museotulevaisuuden neljäs keskeinen kysymys on, olemmeko valmiita muuttamaan tapaamme tehdä työtä kaikilla tasoilla.

Seuraava 18.12.2012 julkaistava kirjoitus ”Kulttuurilla erotutaan” kysyy, onko kulttuuri riittävän näkyvästi esillä nykyisten menestystekijöidemme joukossa.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

tiistai 11. joulukuuta 2012

Museotulevaisuus 3: Valitsevilla museoilla ei ole valitettava tulevaisuus

Museotulevaisuussarjan kolmannessa kirjoituksessa Kimmo Levä tarkastelee, millä keinoilla museot pärjäävät kilpailussa.

Kansallisten linjanvetojen ja kansainvälisten esimerkkien perusteella museoidemme tulevaisuuden ennustaminen ei näytä olevan vaikeaa. Alle on listattu muutama näkemys tulevasta. Uskon, että näiden ennustusten kerroin olisi Veikkauksen vedonlyöntipeleissä melko pieni.
  • Poliittisessa keskustelussa kulttuuripalvelut nousevat helppona kohteena uudelleenarvioinnin kohteeksi. Pitkäjänteiset ja hidasvaikutteiset kulttuurihyödyt on helppo kyseenalaistaa arjen ahdistaessa.
  • Museoiden taloudessa julkisen rahan vaje jatkaa kasvamistaan. Julkinen raha vähenee sekä absoluuttisesti mutta ennen muuta suhteellisesti.
  • Museotyö muuttuu digitalisoitumisen sekä siihen liittyvän internet- ja some-verkottumisen seurauksena. Valintaa ei enää tehdä siitä, tarvitseeko museo käyttöliittymäkseen muuta kuin rakennuksensa, vaan siitä, mitä ns. sähköistä mediaa painotetaan.
  • Lakikirja on käytössä entistä useammin, kun on ratkaistava verkottumisen ja aikaisempaa suuremman digitaalisen käytön mukanaan tuomat tekijänoikeudelliset, yksityisyyden suojaan ja taloudellisiin sopimuksiin liittyvät kysymykset.
  • Kokoelmien ja museoiden pysyvyys poistunee museotoiminnan määrittelystä. Sanapari museoiden palvelut ja osaaminen korvaa entistä useammin sanaparin museoiden tehtävät ja vastuut

Museoiden menestykselle ei ole yhtä ratkaisua, vaan kunkin museon on rakennettava menestys omien tämänhetkisten vahvuuksiensa varaan. Vahvuuksien miettimisen keskiössä on asiakas, joka maksaa ammattimaisen toimintamme joko välillisesti avustuksina tai suoraan palvelumaksuina.

Museoiden on valittava asiakkaansa. Tässä valinnassa ensimmäinen askel on pohtia, millainen tilanteemme on tällä hetkellä. Olemmeko ”itseisarvoinen museo”, jonka toiminnallinen asema on kirjattu lakiin tai muihin taustayhteisöjen vaikeasti muutettaviin asiapapereihin vai olemmeko ”rikas museo”, jonka pitkäjänteinen toiminta rakentuu vahvan taloudellisen pääoman varaan? ”Köyhällä museolla” ei puolestaan ole yhteisössään lakiin tai taustavoimiensa asiapapereihin kirjattua asemaa tai vahvaa pääomaa.

Kun olemme arvioineet lähtökohtamme, valitaan toimiala, josta:
  • museolla on erityistä osaamista
  • on riittävästi volyymia 
  • on vähän kilpailua  
  • on hyvä kannattavuus

Kolmanneksi valitsemme, haluammeko olla mukana ja ylläpitää osaamistamme yhdellä vai useammalla toimialalla. Jos esimerkiksi valitsemme toimialaksemme matkailun, on arvioitava, riittävätkö voimamme lisäksi tallennukseen (tiedon- ja materiaalihallinnan, korjaamisen ja kunnostamisen toimialat), tiedon tuottamiseen (tutkimuksen ja kustantamisen toimialat) tai pedagogiaan (koulutuksen ja konsultoinnin toimialat). Jos emme erikoistu, vaarana on, että annamme erikoistuneille kilpailijoillemme huomattavan etulyöntiaseman määritellä asiakasodotukset sekä palvelujen hinnan että sisällön suhteen tasolle, jolla emme pärjää.

Näiden valintojen jälkeen edessä on osaamisemme tuotteistaminen, markkinointi ja myynti. Paremman puutteessa voimme käyttää Philip Kottlerin 4 P- tai 7 P -mallia eli mietimme palvelumme sisällön, hinnan, sijainnin, prosessin, ulkoasun, työntekijöidemme koulutuksen sekä tietenkin myös promootiovälineet ja resurssit.

Valintatyötä meillä on siis edessä enemmän kuin tarpeeksi. Kun teemme sen itse, kenenkään ei tarvitse tulevaisuudessakaan valitella puolestamme.

Museotulevaisuuden kolmas keskeinen kysymys on: ”Jos meidän pitäisi keskittyä vain yhteen asiaan, mikä se olisi?”.

Seuraava 13.12.2012 julkaistava ”Hyvin suunniteltu jää kokonaan tekemättä” -kirjoitus kysyy, ovatko toimintamallimme liian hitaita uuden luomiseen.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

perjantai 7. joulukuuta 2012

Museotulevaisuus 2: 1900- ja 2000-lukujen museot

Kimmo Levä pohtii, mitkä tekijät auttavat museoita siirtymään 2000-luvulle. 

Strategisen kumppanuuden johtaja Marsha Semmel (Institute of Museum and Libary Services, USA) näkee meneillään olevan teknologisen muutoksen ja siihen liittyvän ihmisten verkottumisen muuttavan ratkaisevasti museoiden toimintaa. 1900- ja 2000-lukujen museot ovat hänen mielestään yksiselitteisesti erilaisia. Keskeisimmiksi eroiksi hän nostaa:

1900-luvun museo
  • Sisältökeskeinen
  • Pääosin aineelliset kokoelmat
  • Yksisuuntainen
  • Fokus esittämisessä ja esille panossa
  • Toimii itsenäisesti
  • Sijoittunut yhteisöönsä
  • Oppiminen oletettua ja ehdotonta
2000-luvun museo
  • Yleisö- ja sisältökeskeinen
  • Aineellisen ja aineettomat kokoelmat
  • Monisuuntainen
  • Fokus yleisön osallistuttamisessa ja elämyksissä
  • Toimii yhteistyössä
  • Sulautunut yhteisöönsä
  • Oppiminen lopputuloksena

Australian museon teknologiajohtaja Lynda Kelly on Semmelin kanssa samaa mieltä siitä, että meneillään oleva teknologinen muutos muuttaa ja pitääkin muuttaa museoiden tapaa toimia. Hän toteaa, että muutos on kuitenkin enemmän psykologinen kuin teknologinen. Meidän pitää oppia ajattelemaan erilaisella tavalla ja sen myötä myös toimimaan uudella tavalla.
ICOM/INTERCOMin Museumschallenges -seminaarissa Kelly antoi museonjohtajille kuusi neuvoa, jotka tulisi ottaa käyttöön mahdollisimman pian:
  • kaikki julkaisut verkkoon    
  • markkinoinnin korostaminen
  • jäsenyydet rakenteiden tilalle     
  • toiminnan digitalisointi
    • läpi koko organisaation
    • ajatella ensisijaisesti mobiiliratkaisuja (kyseenalaistaa kotisivujen tärkeys)
    • siirtyä staattisista kuvista liikkuviin     
  • tietoperusteiset päätökset 
  • toimia muutoksen sissinä
Museotulevaisuuden toinen keskeinen kysymys on: ”Olemmeko jo 2000-luvulla ja olemmeko ottaneet teknologisen ja sosiaaliseen median käyttöön liittyvän muutoksen riittävästi huomioon toiminnassamme?”.
Seuraava 11.12.2012 julkaistava museotulevaisuussarjan kirjoitus peräänkuuluttaa valintojen tekemisen tärkeyttä otsikolla Valitsevilla museoilla ei ole valitettava tulevaisuus.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

tiistai 4. joulukuuta 2012

Museotulevaisuus 1: Sama kaiku on askelten

Kimmo Levän kirjoitus aloittaa kahdeksanosaisen sarjan, jossa käsitellään museoiden tulevaisuutta kahden kansainvälisen konferenssin herättämien ajatusten pohjalta.

Osallistuin marraskuussa kahteen seminaariin, jossa pääteemana oli museoiden tulevaisuus. Euroopan museoliittojen (NEMO) kokouksessa osallistujat olivat Euroopan maista ja ICOM:in INTERCOM-komitean ympäri maapalloa, toisin painottuen Australian, Oseanian ja Aasian maihin. Huojentavaa tai huolestuttavaa on, että museoala keskustelee samoista asioista kaikkialla.

Näitä ovat:
  • budjetin tiukennukset ja leikkaukset     
  • digitointi 
  • verkottuminen ja osallistaminen sosiaalisen median kautta  
  • ikääntyminen   
  • kokoelmien nopea karttuminen
  • luonnonkatastrofit ja ilmastonmuutos
  • museoiden uudet tehtävät yhteisöissään (mm. sosiaaliset tehtävät)
  • museot oppimisympäristöinä 
  • arvon tuottaminen
  • alkuperäiskansojen oikeudet
Talouskysymyksissä eri linjoilla tuntuvat olevan vain Norja, Intia ja Kiina, joissa museoiden budjetit ovat kasvamaan päin. Suomalaisissa museoissa ei puolestaan keskustella samalla tavalla luonnonkatastrofeista tai alkuperäiskansojen oikeuksista kuin Australiassa ja Oseanian maissa. Näiden kahden konferenssin perusteella tuntuu hieman yllättävältä, että ainoastaan Suomessa
tekijänoikeuskysymykset tuntuvat olevan tulevaisuuden pohdinnoissa kärkiaiheiden joukossa.

Alle on listattu tajunnanvirtatekniikalla koottuja muutamia keskeisiä lainauksia seminaariluennoista ilman lähdemainintaa:

  • Museot ovat muuttuneet katalysaattoreiksi katsoa asioita uudesta näkökulmasta.   
  • Hyödyntämättä olevat kokoelmat ovat hyödyttömiä.
  • Kulttuurin siirtyminen sukupolvelta toiselle on uskomaton voima – kaikki dokumentit menneestä sisältävät energiaa.
  • Museoiden tehtävä on ylläpitää yhteisönsä ylpeyttä.
  • Kuljetamme kulttuuria mukanamme, mutta voimme päättää, mitä osaa siitä.
  • Museoiden on vaihdettava näkökulmaansa kokoelmiin – omistajanäkökulma on vaihdettava hallinnoijanäkökulmaan.
  • Chindiaan (China, India) syntyy lähivuosina erittäin suuri keskiluokka, jolla on tarpeeksi rahaa matkustamiseen ja he tulevat olemaan museoiden keskeisiä asiakkaita.
  • Meidän on katsottava muutama vuosi eteenpäin selvittääksemme, mitä meidän pitäisi tehdä ensi viikolla.
  • Singaporen kansallismuseon kokoelmien digitointiaste ja saavutettavuus internetin kautta on 100% (http://www.nhb.gov.sg/NHBPortal/).
  • Objektiivinen tai puolueeton museo on mahdottomuus.
  • Työkalut, joilla viiden vuoden päästä teet töitä, ei ole vielä keksittykään. Nyt pitää valmistautua investoimaan 3D-tulostimiin.
  • Ihmiset kertovat parhaat tarinat joko kasvokkain tai videon välityksellä (ks. http://themuseumofthefuture.com/).
  • Sanaa ”museo” haettiin lokakuussa 2012 mobiililaitteilla maailmanlaajuistesti yli 4 miljoonaa kertaa.
  • On tärkeämpää kirjoittaa strategiaan, mitä saat valmiiksi kuin mitä aloitat.
  • Kävijät tulevat museoihin taskuissaan enemmän teknologiaa kuin koko museossa on.

Museotulevaisuuden ensimmäinen kysymys on: "Mikä tai mitkä toimintaympäristömme muutokset meidän pitäisi ottaa erityisen vakavasti?".

Seuraava museotulevaisuuskirjoitus ilmestyy 7.12. Aiheena on 1900- ja 2000-lukujen museot. Tule mukaan keskustelemaan!

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

tiistai 20. marraskuuta 2012

Miten työllistyä kulttuurialalle?

Tuuli Rajavuori listaa taitoja, joista on hyötyä kulttuurialalle työllistymisessä.

Museoliitto on mukana yhdessä seitsemän eurooppalaisen partnerin kanssa CREA.M-hankkeessa, jonka aikana kehitetään mentorointimalli, jolla edistetään kulttuurialalle aikovien työllistymistä. Hankkeen kohderyhmää ovat kulttuurialan koulutuksen saaneet, jotka eivät vielä ole löytäneet pysyvää jalansijaa kulttuurialan töissä.

Hankkeen ensimmäisessä vaiheessa kartoitettiin koulutusta, osaamista ja henkilökohtaisia piirteitä, jotka edistävät työllistymistä kulttuurialalle. Haastattelemalla työtä etsiviä, jo muutaman vuoden kulttuurialan työssä olleita sekä rekrytoivassa asemassa olevia työantajan edustajia selvitettiin osaamisalueita, joita tarvitaan kulttuurialan tehtävissä. Jokaisessa hankkeeseen osallistuvassa maassa tehtiin noin 15 haastattelua. Haastateltavat edustavat kulttuuriperintöalaa, esittäviä sekä visuaalisia taiteita kulttuurin tuottajan näkökulmasta.

Tutkimuksen tulokset olivat yllättävän samankaltaisia eri maissa. Projektinhallintataidot, verkostoitumiskyky, talousosaaminen, laaja kielitaito,  järjestelmällisyys, uteliaisuus, oppimishalu ja innostus toistuivat useassa haastattelussa. Suomessa korostettiin erityisesti virallista koulutusta, joka on pohja muulle osaamiselle. Pelkällä sopivalla koulutuksella työtä kuitenkin harvemmin saatiin, vaan lisäksi mainittiin pitkä lista taitoja, osaamisalueita ja henkilökohtaisia piirteitä, jotka edistävät työllistymistä.

Kulttuurialan koulutusta on tarjolla runsaasti suhteessa vapaisiin työpaikkoihin. Ala kiinnostaa monia ja työnhakijoita riittää – ehkä johtajanpaikkoja lukuun ottamatta. Ongelmana on myös, että varsinkaan lyhyitä työpätkiä ei ilmoiteta julkisesti, vaan työntekijät etsitään verkostojen kanssa. Siksi sosiaaliset taidot ja kyky verkostoitua korostuvat työn etsimisessä.

Hankkeessa ei pyritä listaamaan täydellisen työnhakijan henkilökuvaa. Sen sijaan pyritään kartoittamaan tekijöitä, joita kehittämällä työllistymistä voidaan edistää. Alle on koottu muutama haastatteluissa usein esille tullut asia, joita haastatellut työntekijät korostivat omaa työllistymistään edistävinä tekijöinä ja joita mainittiin myös työnantajien haastatteluissa.
  1. Hanki kulttuurialalle sopiva koulutus. Erityisesti Suomessa kerätyssä aineistossa korostuu, että korkeakoulututkinto on perusta, jolle muu osaaminen rakennetaan. Perinteisten kulttuuriaineiden lisäksi myös kulttuurituottajan tutkinto sekä muut alemmat ja ylemmät korkeakoulututkinnot ovat yleistymässä.
  2. Tule toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Sosiaaliset taidot ja ryhmätyöskentely korostuvat kulttuurialalla ja pienissä työyhteisöissä.
  3. Ole valmis tekemään monenlaisia työtehtäviä. Vain harvalla työpaikalla on varaa palkata innovatiivisia ajattelijoita, vaan työntekijältä odotetaan kiinnostusta myös käytännönläheisiin tehtäviin. Kulttuurialan organisaatiot ovat usein pieniä ja työtehtävät monipuolisia. 
  4. Valitse työharjoittelupaikka huolella. Työharjoittelun aikana ei ainoastaan opita työelämässä tarvittavia käytännön taitoja, vaan luodaan työelämässä tarvittavia suhteita. Huomattaman moni suomalaisista haastateltavista mainitsi saaneensa työpaikkansa joko harjoittelupaikan tai harjoittelun aikana solmittujen kontaktien kautta.
  5. Kehitä kirjoittamisen taitoa ja tyyliä.  Myös viestinnän osaamista tarvitaan lähes kaikissa työtehtävissä.
  6. Kaksikielisyys tai muu lähes äidinkielen tasoinen kielitaito on suuri etu. Erityiset taide- tai kulttuuripedagogiikan alalta työtä etsivät mainitsivat sujuvan suullisen kielitaidon puutteen työllistymistä haittaavaksi tekijäksi.
  7. Erikoistu jollakin alalla. Yleisen kulttuurialan tuntemisen lisäksi saattaa olla tarpeen koulutuksen tai työkokemuksen kautta erikoistua esimerkiksi taloushallintoon, viestintään tai graafiseen suunnitteluun. Erikoisosaamisella voi erottautua hakijoiden joukosta.
  8. Pidä yllä ja kehitä tietoteknisiä taitojasi. Yllättävän moni työnantaja piti suomalaisten työnhakijoiden tietoteknisiä taitoja vain kohtuullisina.
  9.  Kirjoita ansioluettelo ja työhakemus huolella ja räätälöi se sopivaksi hakemaasi tehtävään. Tarvittaessa pyydä ammattilaista arvioimaan työnhakupapereistasi.
  10.  Ole avoin uusien asioiden opettelemiselle!
Vastaako lista omia kokemuksiasi kulttuurialalle työllistymisessä?
 
Projektisuunnittelija Tuuli Rajavuori, Suomen museoliitto

maanantai 5. marraskuuta 2012

Elämyksiä museosta

Miten syntyy elämyksellinen museovierailu? Leena Tokila kertoo vierailustaan mielisairaalamuseossa Hollannissa.

Keittiön pöydällä kotona pyöri viimeisin Veikkaaja-lehden numero. Lehdessä HJK:n väistyvä valmentaja Antti Muurinen arvioi uraansa ja sen tähänastisia tähtihetkiä. Muurinen on saavuttanut mm. seitsemän Suomen mestaruutta, kolme Suomen Cupin voittoa sekä valmentanut miesten A-maajoukkuetta viisi vuotta.  Näistä hetkistä hän kertoo muistavansa parhaiten ensimmäisen Suomen mestaruuden sekä pääsyn Mestareiden liigaan.

Näihin voiton ja onnistumisen hetkiin on varmasti liittynyt paljon suuria tunteita, jotka varmistavat, että yhdessä koettu painuu mieleen vahvasti. Hetki on ollut pelaajille, valmentajalle ja faneille valtava elämys.

Elämyksen anatomiaa on mietitty paljon myös museoalalla, viimeksi Lahdessa lokakuun lopulla, kun Museoliiton ja Lahden museoiden yhteistyönä järjestämässä Näyttelycaféssa tarkasteltiin elämysten rakentumista näyttelyissä.  Yksi kouluttajista, Heurekan elämysjohtaja Mikko Myllykoski, tiivisti elämyksen moniaistiseksi, innostavaksi ja mieleenpainuvaksi oppimiskokemukseksi.

Eräs merkityksellinen museoelämykseni on syyskuun puolivälistä Hollannista. Vierailin Haarlemin kaupungissa sijaitsevassa Het Dolhuys –museossa. Tämän mielisairaalamuseon historia alkaa keskiajalta, jolloin Haarlemin kaupunginmuurin ulkopuolelle rakennettiin talo lepraa ja muita kulkutauteja sairastaville sekä mieleltään sairastuneille. Paikka haluttiin pois kaupunkilaisten tieltä. Kaupunkilaiset tulivat kuitenkin katsomaan hullujenhuoneen (dolhuys) asukkaita ja maksoivat tästä huvista pienen summan, jolla rahoitettiin paikan toimintaa. Rakennuksia lisättiin aina tarpeen mukaan ja ne tarjosivat paikan myös köyhien sairaalalle, jossa asukkaat hoitivat toinen toisiaan.

Nykyään paikka on museo, jonka henkilökunnasta on aina osa mielenterveyskuntoutujia. He työskentelevät muun muasssa ravintolassa ja oppaina. Ryhmämme opas oli erittäin hyvä. Hän johdatteli ryhmämme läpi museon ja mielisairauksien sekä niiden hoidon historian osaavasti ja vuorovaikutuksessa ryhmämme kanssa. Hän esitteli asiantuntevasti museota ja nosti samalla yhteiseen keskusteluumme kysymyksiä: Miten määritellään kuka on normaali ja kuka sairas? Oppaan mukaan neljäsosa hollantilaisista sairastuu mieleltään jossakin elämänsä vaiheessa. Kuinka monta se olisi omasta ryhmästämme? Katselimme toisiamme. Opas pääsi kysymyksillään lähelle meitä ja omassa mielessäni tunteet kierroksen aikana kulkivat sitä kuuluisaa vuoristorataa eli vaihtelivat vahvasta epämiellyttävyyden kokemuksesta kiinnostukseen ja jopa oivalluksiin asti.

Oppaamme oli helppo toimia hyvin suunnitellussa näyttelyssä. Näyttelyn tekijöinä olivat olleet myös kokemusasiantuntijat ja tämä näkyi toteutuksessa ja opastuksessa kunnioittavana otteena näitä ihmisiä kohtaan. Yllätyksellisen näyttelysuunnittelun elementteinä olivat visuaalisuus (suuret kuvat, vahvat värit, videoiden käyttö), tilan autenttisuuden hyödyntäminen sekä esineiden ja kuvien onnistunut ja erilainen esillepano. Seinällä roikkuvia stetoskooppeja sai lainata, jos halusi kuulla tarkempaa tietoa jostakin näyttelyn yksityiskohdasta.

Elämyksiä voi kokea monissa erilaisissa tilanteissa ja paikoissa tai kohtaamisissa, yksin, kaksin tai yhdessä muiden kanssa, tekemällä, katsomalla, haistamalla, maistamalla, kuuntelemalla, osallistumalla, keskustelemalla tai vain olemalla ihan hiljaa. Kannattaa kokeilla museossakin.

Vierailu Het Dolhuysissa oli osa kansainvälisen museoneuvoston ICOM:n museoalan koulutuksen komitea ICTOP:n (International Committee for the Training of Personnel) konferenssiohjelmaa.

Koulutuspäällikkö Leena Tokila, Suomen museoliitto

tiistai 23. lokakuuta 2012

Henkilökunta markkinointiviestinä

Museomme arvo on iloinen ja reipas asiakaspalvelu. Kuva: Plugi

Mikä on henkilökunnan rooli markkinoinnissa? Kimmo Levä pohtii, miten henkilökunta voi vaikuttaa museon brändiin.

Museot pitävät yhtenä keskeisimmistä menestymisen esteistä tai haasteista sitä, että markkinointiresurssit ovat liian vähäiset. Mainostoimistoalan etujärjestölehti Markkinointi & Mainonta nosti uusimmassa numerossaan (17/2012) esiin yritysten ja yhteisöjen henkilökunnan keskeisen roolin markkinoinnissa sekä erityisesti brändin rakentamisessa.

Puheenvuorossaan ”Henkilöstö on paras kampanja” markkinoinnin asiantuntija Jukka Hakala toteaa vetovoimaisen brändin rakentamisen siirtyvän yhä selkeämmin ulkoisesta viestinnästä ja kampanjoinnista yhteisön sisäisiin toimenpiteisiin.

”Yrityksen henkilöstö on paras mahdollinen kuviteltavissa oleva kampanja. Yrityksen jokainen henkilö on osaltaan rakentamassa tai tuhoamassa brändiä. Jotta työntekijät voivat toimia yrityksensä innostuneina brändilähettiläinä, heidän on ymmärrettävä mikä on yrityksen suurempi tarkoitus, miksi työtä tehdään ja miten juuri heidän työnsä palvelee tätä kokonaisuutta”, toteaa Hakala ja jatkaa modernin viestintäjohtajan ensisijaisen tehtävän olevan luoda työntekijöille suotuisat edellytykset viestiä itse.

Jos museoiden markkinoinnissa lähdetään siitä, että henkilöstö on keskeisin markkinointiresurssi, emme voi valittaa markkinointirahojemme vähyyttä. Museot käyttävät melko tarkkaan puolet rahoistaan palkkoihin ja muihin henkilöstömenoihin. Keskeinen kysymys on, millaista markkinointia henkilöstöresursseillamme saamme. Mitä henkilöstö ja johto museostaan viestivät? Miten museo ja sen palvelut näyttäytyvät heidän kauttaan?

Selvää on, että tyytymätön henkilöstö ja johto ovat negatiivinen viesti, joka tekee tyhjäksi muut markkinointitoimenpiteet. Jos henkilöstömedia viestii, että museomme on mätä, ei sitä muilla medioilla korjata - ei ainakaan siten, että sillä olisi pitkäjänteistä kestoa. Jos henkilöstömedian viesti on positiivinen mutta moniääninen, teho on olematon, joskaan ei kovin vahingollinen. Jos henkilöstömedia viestii sekä sanoillaan että kehollaan yhteisistä tavoitteista ja arvoista, ääni on vaikuttava ja tulosta syntyy.

Henkilöstömedian markkinointiviestiä voi testata seuraavilla kysymyksillä:
  1. Mitä museomme pitää saada aikaan ja mikä on minun tehtäväni tässä kokonaisuudessa?
  2. Millaisen kuvan minä annan organisaatiostamme ja palveluistamme?
  3. Parantaako antamani kuva mahdollisuuksiamme menestyä asiakastyössä, myynnissä ja muussa markkinoinnissa?
  4. Onko antamani kuva samanlainen kuin muilla?
  5. Onko antamani kuva yhtenevä tavoitteidemme ja arvojemme kanssa?
  6. Onko antamani kuva yhtenevä markkinointi- ja viestintämateriaaleissa kerrotun kanssa?
Jos vastauksia oli vaikea löytää tai vastasitte vähintään kerran ”Ei” kysymyksiin 3–6, löysitte tärkeän kohteen, joihin markkinointinne kehittämistä kannattaa seuraavaksi kohdentaa. Tämä kehittäminen ei ainakaan ole rahasta kiinni.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

maanantai 8. lokakuuta 2012

Luxury of silence

Kuva: Plugi
Satu Savia pohtii, miten museot voisivat lähetyä hidastamisen kulttuuria.

Matkailutalous on jo tuotteistanut hiljaisuuden. Majoitusliikkeet tarjoavat luxury of silenceä, hiljaisuuden luksusta, johon ei esimerkiksi kuulu huoneessa toimiva langaton verkkoyhteys. Ovatko museot tässä mukana?

Kun museoihmiset kokoontuvat keskustellaan usein, onko museoiden pysyttävä hiljaisuuden paikkoina vai onko niiden lähennyttävä vauhtia ja viihdettä tarjoavia kilpailijoitaan: teemapuistoja ja televisiota. ”Tässä kaikenlaisten landioiden luvatussa maassa vaatii museolta hyvää itsetuntoa ja rohkeuttakin tunnistaa omat vahvuutensa ja luottaa niihin museovieraita tavoiteltaessa", toteaa Lusto – Suomen metsämuseon johtaja Helkamari Knaapi uusimmassa Museo-lehdessä.

Museoliiton ajankohtaispäivässä 25.9.2012 päästiin pääsihteeri Kimmo Levän johdattelun jälkeen pienryhmissä pohtimaan mm. miten museot voisivat toimintasuunnitelmissaan ennakoida tulevia trendejä. Näyttely- ja yleisötyön osuutta toimintakertomuksen osana työstäneessä ryhmässä syntyi paljon puhetta palveluiden segmentoimisesta, venäläisasiakkaiden tarpeista ja kanta-asiakkaiden hyvänä pitämisestä. Ja tietysti myös hiljaisuuden ja hauskanpidon suhteesta.

Amerikkalaisen Center for the Future of Museumsin vuonna 2008 tekemässä keskustelunaloitteessa Museums & Society 2034: Trends and Potential Futures nousee esiin museoiden merkitys aitojen asioiden, hiljaisuuden ja mietiskelyn paikkoina. ”In an increasingly atomized and digitized world, people still have a core desire for human engagement and authenticity. Museums will be oases of the real in an increasingly virtual world. Along with the outdoors and places of worship, museums represent the best opportunities for getting away from it all.”

Suomessa puhutaan leppoistamisesta, kotoilusta ja downsiftauksesta. Kaikki tarkoittavat hiljaisuuden ja rauhoittumisen etsimistä. Vapaa-aika on suhteellisen uusi käsite. Tuntuu, että sen tarkoitus on kadonnut nykyihmiseltä. Etenkin kaupungeissa asuvat, työorientoituneet ja ruuhkavuosiaan elävät suorittavat usein myös vapaa-aikaa. Museoilla on omat valttikorttinsa: taito jalostaa tietoa tarinoiksi. Elämyksiä etsivät voisi houkutella museoihin löytämään jotain, jota eivät tiedä edes kaipaavansa: rauhaa.

Tarinoiden voiman voi kokea Tankavaaran kultamuseossa, kun innostunut museo-opas kertoo uskomattomia tarinoita persoonallisista kullanhuuhtojista, jotka uskoivat löytävänsä onnensa rikastumisesta. Hiljaisuuteen on lupa ja tilaa upota museoissa. Se onnistuu Ateneumin Schjerfbeck –näyttelyssä suurenkin ihmisjoukon ympäröimänä. Aitojen taideteosten voima on valtava, niiden eteen voi jumiutua ja vaipua ajatuksiin, sisäiseen rauhaan. Taiteen voimaannuttavasta vaikutuksesta on kirjoitettu paljon. Hiljaisuuden merkityksestä saamme lisää tietoa ensi vuonna, kun Suomalainen hiljaisuus –keruukilpailun aineistoon pohjautuva FT Outi Ampujan tutkimus julkaistaan.

Osa kirjastoista on ottanut käyttöön nimen Mediateekki. Mediateekki ei kuulosta rauhoittumisen paikalta. Museo kuulostaa.

Projektipäällikkö Satu Savia, Museo 2015 -hanke

tiistai 25. syyskuuta 2012

Kukaan ei matkusta lentoyhtiön tai hotellin takia

Miksi vain matkailun tukipalvelut markkinoivat itseään? Missä ovat sisällöt? Kimmo Levä tarkastelee matkailumarkkinointia kulttuuripalvelujen näkökulmasta.   

Minulla on ilo olla Matkailun edistämiskeskuksen (MEK) kulttuurimatkailun kehittämistä pohtivan Culture Finland –hankkeen asiantuntijaryhmän jäsen. Hanke on erinomainen osoitus siitä, että kulttuuripalvelut nähdään tulevaisuuden mahdollisuutena, jolla houkutellaan maahamme turisteja ja tulovirtaa. Paljon on MEKillä ja kulttuuripalvelujen tuottajilla kuitenkin tekemistä. Matkailua ei kaikkialla mielletä vieläkään elinkeinoksi – puhumattakaan siitä, että se miellettäisiin elinkeinoksi, jolla on tulevaisuudessa paremmat mahdollisuudet toimia hyvinvointimme perustana kuin monella perusteollisuuden toimialalla.

Matkailu on elinkeino, joka edellyttää menestyäkseen yhteistyötä. Matkailun tukipalveluja ovat hotellit, VR, lentoyhtiöt, bussi- ja taksiyritykset sekä tietenkin ravintolat, kahvilat ja matkamuistomyymälät. Varsinaisia matkailupalveluja ovat elämyksiä ja sisältöjä tarjoavat toimijat, joilla ihmiset saadaan liikkeelle kotoaan. Museot ovat tässä ryhmässä luonnollisesti etujoukoissa.

Matkailutoimijoiden roolitus on tällä hetkellä erikoinen. Finland Festivals ry:n toiminnanjohtaja Kai Amberla ihmetteli tavatessamme, että hänen edustamansa järjestö oli ollut eräillä kansainvälisillä
matkailumessuilla ainoa sisällöistä kertova suomalainen toimija. Muut suomalaiset paikallaolijat esittelivät lähinnä liikenne- ja majoituspalveluitaan. Minua puolestaan on ihmetyttänyt jo parin kesän ajan varkautelaisen hotelli Oscarin ainakin Hämeenlinnan alueella näkyvä mainoskampanja, jossa he mainostavat hotelliaan mukavana yöpymispaikkana.

Näistä esimerkeistä herää väistämättä kysymys, miksi pääosin vain matkailun tukipalveluja tarjoavat toimijat markkinoivat. Matkailupalvelujen tarjoajien eli sisältöjen tuottajien markkinoimattomuudessa on kyse sekä kyvyttömyydestä että osaamattomuudesta. Matkailutoimijat ovat keskimäärin muutaman sadan tuhannen euron liikevaihtoa pyörittäviä pajoja, joilla ei ole käytännössä mahdollisuutta investoida markkinointiin sen enempää rahaa kuin henkilötyötäkään. Myös asenteena on usein: Kyllä hyvä tuote itsensä kauppaa.

Matkailun tukipalvelujen tarjoajat taas ovat pääosin miljoonien liikevaihtoja pyörittäviä konserneja, joilla on sekä mahdollisuuksia että osaamista tehdä näkyvää markkinointia. Ongelmana on vain se, että matkailumielessä heillä ei ole mitään markkinoitavaa. Kukaan ei lähde liikkeelle kotoaan vain siksi, että saa lentää sinivalkoisin siivin tai olla yötä Scandic-hotellissa, vaikka Varkaudessa ja Finnairilla näin haluttaisiin uskoakin.

Menestyäksemme yhteiskuntana ja toimialana matkailupalvelujen ja matkailun tukipalvelujen on tulevaisuudessa löydettävä toisensa. Kaikki voittavat, kun matkailun tukipalvelujen osaaminen ja resurssit ovat matkailun sisältötuottajien käytössä. Finnair tekee paremman tuloksen mainostamalla suomalaisia museoita kuin omia siipiään ja Varkauden hotelli Oscar mainostamalla kaupungissa olevia museoita kuin omia aamiaisiaan ja vuoteitaan. Koira ja häntä on saatava samaan rytmiin. Nykyisen meiningin jatkuessa häntä on vahvasti kääntymässä koipien väliin.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

perjantai 7. syyskuuta 2012

Vapaus ja vastuu

Verkostotyöskentelyä Museo 2015 -hankkeen parissa. Kuva: Satu Savia
 Satu Savia pohtii etätyön mahdollisuuksia museoiden kehittämistyössä.

Pekka Ruohotie ja Juhani Honka ovat kirjassaan Ammatillinen huippuosaaminen (2003) määritelleet asiantuntijuuden koostuvan teoreettisesta, käytännöllisestä ja kokemuksellisesta tiedosta sekä itsesäätelytiedoista ja -taidoista. OECD:n DeSeCo-tutkimuksen mukaan avainosaamiseen kuuluu kyky käyttää apunaan erilaisia IT-välineitä ja sosiokulttuurisia tekniikoita.

Etätyössä on pitkälti kyse edellä mainituista: itsesäätelytaidoista ja it-välineistä, mutta vielä enemmän luottamuksesta. Museo 2015 –hanke perustuu museokentän keskinäiseen luottamukseen ja yhteistyöhän. Hankkeen työ- ja kommenttiryhmissä on jo lähes 150 museoiden kanssa ammattinsa puolesta tekemisissä olevaa. Lisäksi hanketta seuraa postituslistan, uutiskirjeen ja Museoliiton Museoposti-listan välityksellä tuhansia aiheesta kiinnostuneita. Toivottavasti lisää seuraajia tulee myös hankkeen Twitterille.

Museo 2015 –työryhmien lähikokoukset ovat hyvin tärkeitä. Suurin osa hankkeen tuotoksista on kuitenkin tehty ja tehdään eDuunilla tai sähköpostilla. Hankkeen asiantuntijat tekevät siis töitä etänä. Myös etätyössä on kyse luottamuksesta.

Kaikessa asiantuntijatyön tekemisessä on kyse luottamuksesta. Harva museojohtaja kyttää tulevatko työt tehtyä ja museoalan työtekijät ovat monesti kutsumusammatissa. Etätyön tekemiseen liittyy kuitenkin jännitteitä. Työntekijän pitää luottaa itsekuriinsa: ei pidä laiskotella muttei innostua tekemään töitä ympäri vuorokauden. Työkavereiden ja johdon puolestaan on luotettava siihen, että tulosta syntyy. Johdon on oltava tarkkana, ettei epäilys työntekijän lusmuilusta vie selkävoittoa omassa päässä tai työyhteisössä. Jos epäluottamus on syynä etätyön eväämiseen, kannattaa pikaisesti selvittää luottamuspulan pohjimmaiset syyt.

70 prosenttia viestinnästä on muuta kuin sanoja. Organisaatiotutkija, strategia- ja tuloskonsultti Ari Heiskasen mukaan etätyötä on kritisoitu siitä, että etätyöskentelyssä työkavereilta ja johdolta jää paljon ei-sanallista viestintää huomaamatta. Istuma-asennot, naurunpyrskäykset ja huokaukset kertoivat todella paljon tunnelmista esimerkiksi Museo 2015 –hankkeen kokonaisarkkitehtuurityöryhmän kokouksessa elokuun puolivälissä. Kaikilla on varmaan kokemuksia siitä, että sähköpostissa tai Facebookissa asioita tulkitaan helposti väärin. Hymiöiden käyttökin unohtuu joskus kiireessä ja viesti menee pieleen.

Museoiden asiantuntijatöitä pitäisi pystyä tekemään etänä. Valtionhallinnossa etätyön mahdollistamista ohjeistaa Valtiovarainministeriö. Koska työaikalainsäädäntö ei tarjoa vielä reunaehtoja etätyölle, ratkaisuna toimii vaikkapa yt-lain vaatima henkilöstösuunnitelma, johon etätyön reunaehdot voidaan kirjata.

Tulkaa mukaan Museo 2015 –hankkeeseen vaikka etänä ja viettäkää luottamuksen täyteistä toista kansallista etätyöpäivää perjantaina 21.9.2012.

Projektipäällikkö Satu Savia, Museo 2015 -hanke

tiistai 28. elokuuta 2012

Pohjoismaiset kollegat vierailulla

Asialistalla Pohjoismaat. Kuva: Johannes Jansson/norden.org


Pohjoismaisilla museoliitoilla on paljon yhteisiä asioita. Kimmo Levä kertoo kokemuksistaan pohjoismaisten museoliittojen tapaamisen jälkeen. 

Suomen museoliitto isännöi elokuun loppupuolella kokousta, johon osallistui museoliittojen johtajat kaikista Pohjoismaista: Arndis Bergsdottir Islannista, Tron Wigeland Nilsen Norjasta, Mats Persson Ruotsista ja Nils Jensen Tanskasta. Kokouksen tarkoituksena oli päivittää tiedot, mitkä ovat kunkin maan tämän hetken ja lähitulevaisuuden ajankohtaisimmat asiat ja tehtävät. Olisiko niiden toteuttamisessa hyötyä aikaisempaa tiiviimmästä pohjoismaisesta yhteistyöstä? Lisäksi tärkeässä roolissa oli henkilösuhteiden solmiminen, sillä lähes kaikissa liitoissa oli viime aikoina ollut henkilövaihdoksia ja merkittäviä rakenteellisia uudistuksia. Kukaan paikalla olleista ei muistanut tapaamista, jossa kaikki Pohjoismaat olisivat olleet edustettuina.

Ei ole yllättävää, että museoiden tulevaisuuteen liittyvät ajankohtaiset kysymykset ovat samankaltaisia kaikissa Pohjoismaissa. Talouskysymykset, museoiden aseman ja tehtävien muutokset sekä digitaalisuuteen liittyvät tekijänoikeuskysymykset ovat yhteisellä agendalla. Myös haasteet entistä kansainvälisemmän edunvalvonnan onnistumisessa ovat kaikille ajankohtaista. Yhteiselle esiintymiselle eurooppalaisissa yhteyksissä näyttää olevan sekä tarve että pieni pakkokin.

Erojakin tuli esille. Islannissa on meneillään muita maita suurempi rakenneuudistus sekä museoiden että museoliiton osalta. Molemmissa haetaan uutta roolia. Siellä on tekeillä myös lainsäädäntöuudistus. Tanskassa ajankohtaisinta on museolain laadinta ja sen voimaan saattaminen vuonna 2013. Norjassa tilanne oli museoiden talouden osalta poikkeuksellinen muihin Pohjoismaihin nähden. Museoihin investoidaan siellä huomattavat määrät kruunuja. Merkittäviä investointeja on joko tekeillä tai suunnitteilla kolmannekseen kaikista Norjan ammattimaisesti hoidetuista museoista. Ruotsissa viitisen vuotta sitten perustetulla uudella museoliitolla (Riksförbundet Sveriges museer) on vielä toiminnan rakentaminen osittain kesken, mutta vauhtia antaa museotoiminnan erittäin myönteinen vire länsinaapurissamme. Oli kiinnostavaa kuulla, että Ruotsissa ei tällä hetkellä perusteta uusia museoita. Sen sijaan yleisöesittelyt mahdollistavia kokoelmatiloja on rakenteilla useitakin.

Ruotsissa ja Norjassa oli viime vuosien aikana toteutettu merkittävät rakenneuudistukset, joilla museoyksiköiden kokoa oli kasvatettu huomattavasti. Norjassa uudistus oli toteutettu yhdistämällä museoita siten, että niiden määrä oli laskenut noin 300:sta reiluun 70:een. Norjalaisena miniminä on pidetty 8-10 henkilötyövuoden museokokoa. Ruotsissa museoyksikköjen kokoa oli kasvatettu lisäämällä yhteistyötä hallinnon, myynnin ja markkinoinnin tehtävissä. Molemmissa maissa uudistukset näyttäytyvät tällä hetkellä enemmän tulevaisuuden mahdollisuuksina kuin uhkina.

Talouskysymysten osalta Suomi näyttää menevän omaa polkuaan liittyen tuottavuuden mittaamiseen. Muissa maissa ei vastaavia hankkeita ole käynnissä. Valtionavun perusteisiin sen sijaan on lähes joka maassa tulossa muutoksia tai niitä oli juuri toteutettu. Valtionavustus oli sidottu joko minimihenkilömäärään tai muiden avustusten määrään.

Pohjoismailla on yhteinen historia ja museoasioissa meidän on helppo löytää toisemme ja yhteistä tekemistä. Se on voimavara ja mahdollisuus, johon on mukava tarttua.

Pohjoismaiden museoliitot:

Félag íslenskra safna og safnmanna
Organisationen DANSKE MUSEER/ODM

Norges museumsforbund
Suomen museoliitto
Sveriges museer

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

maanantai 13. elokuuta 2012

Mitä vikaa nykyisissä museokävijöissä?

Pitäisikö museoiden olla ilmaisia? Minkälaisia kävijöitä museoiden pitäisi lähestyä? Kimmo Levä pohtii museokävijöihin liittyviä teemoja.  

Viime viikkoina museokävijöistä on keskusteltu tutun vilkkaasti. Keskustelusta jää kummallinen fiilis, joka pakottaa kysymään, mikä ongelma nykytilassa oikein on.

Onko kävijöitä liian vähän? Paljonko pitäisi olla? Onko meillä vääriä kävijöitä? Miksi haluaisimme museoon erityisesti nuoria, vähäosaisia, senioreita? Maksavatko nykyiset kävijät liikaa pääsymaksuja vai liian vähän? Mitä suuremmilla kävijämäärillä halutaan? Halutaanko kävijämäärien kasvattamisella ratkaista talousongelmia vai sosiaalisia ja koulutuksellisia ongelmia?

Kauppalehti (24.7.2012) toteaa räväkästi, että museosta tuli pelikenttä. Juttu käsitteli Louvren taidemuseon uutta palvelua, jossa museo-opastus oli rakennettu toimivaksi pelikonsolin kautta. Hanke oli toteutettu yhdessä Nintendon kanssa. Tavoitteena oli hyödyntää uusinta teknologiaa, joka saisi erityisesti nuorison innostumaan Louvresta. Teinit ja nuoret aikuiset ovat Louvrelta hukassa niin kuin Museokävijä 2011 –tutkimuksen mukaan myös Suomen museoilta.

Kauppalehden jutun perusteella Louvren hanke oli onnistunut. Tuttua laitetta käyttäneet nuoret kommentoivat, että museovierailu pelikonsolin opastamana oli ollut melkein yhtä hauska kuin Disneyland edellisenä päivänä. Museokin oli tyytyväinen – tosin ainoana miinuksena todettiin, että nuoret olivat lähinnä keskittyneet pelikonsoliin ja Louvren taideanti oli jäänyt katsomatta.

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki toisti 7.8.2012 Yleisradion haastattelussa toiveensa museoiden pääsymaksuttomuudesta kävijöiden lisäämiseksi. Hänen mukaan suomalaiset museot voisivat ottaa askeleita kohti maksuttomuutta ja ottaa rahoituksen järjestelyissä mallia erityisesti briteiltä.

Uutisen perusteella ministerille askeleiksi ei riitä se, että viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalaisten museoiden pääsymaksuttomien kävijöiden määrä on lisääntynyt 33 prosentista 51 prosenttiin. Mitä brittimuseoiden rahoituksen onnistumiseen tulee, tällä hetkellä Euroopassa ei liene toista maata, jossa laitetaan museoita kiinni samaa tahtia kuin Iso-Britanniassa. Karusta brittimuseoiden tilasta voi lukea esimerkiksi Englannin museoliiton heinäkuussa 2012 julkaisemasta Museum Journalista, jossa asiaa koskeva pääjuttu on otsikoitu kuvaavasti ”Closing time”.

Jos suuremmilla kävijämäärillä halutaan ratkaista museoiden taloudelliset ongelmat, se ei onnistu sen enempää maksuttomuuden kuin maksuttomien kävijöiden kautta. Pääsymaksullinen Louvre houkuttaa vuosittain yli 9 miljoonaa kävijää. Pääsymaksuja maksetaan 41 miljoonaa euroa, mikä on 18 % museon kokonaisbudjetista. Valtion avustusten osuus budjetista on noin puolet eli 115
miljoonaa euroa, mikä on enemmän kuin Suomen valtion museoille yhteensä maksamat avustukset. Näillä luvuilla yhdelläkään suomalaisella museolla, eikä edes Suomen valtiolla, ole varaa Louvreen ja sen kävijöihin.

Pääsymaksuttomat museot koreilevat komeilla kävijätilastoilla, mutta eivät talousluvuilla. Julkaistuja esimerkkejä ei ole siitä, että pääsymaksuttomissa museoissa kävijät erityisen hanakasti käyttäisivät rahaa museoiden muihin palveluihin. Esimerkiksi museokaupassa kävijää kohti käytetty
raha jää brittien laskelmien mukaan samalle tasolle oli kyseessä sitten pääsymaksullinen tai ilmainen museo. Pääsymaksuttomuus ei myöskään ole vaikuttanut kävijäprofiiliin. Entiset pääsymaksun maksaneet kävijät käyvät ilmaisissa museoissa aikaisempaa useammin.

Keskustelu museokävijöistä jatkuu varmasti edelleen ja kehittämishankkeita tehdään. Ottaneeko kuitenkaan yksikään museo keskeiseksi tehtäväkseen houkutella sisällöillään ja palveluillaan erityisesti 45–65-vuotiaita maksuhalukkaita ylempiä toimihenkilöitä? He ovat kuitenkin Suomen museoliiton kävijätutkimuksen (http://www.museoliitto.fi/museokavija2011)
mukaan avainasiakkaitamme – ja hämmentävän tyytyväisiä museoiden nykyisiin sisältöihin ja palveluihin.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

tiistai 31. heinäkuuta 2012

Tärkeää ei ole miten vaan miksi

Älkää kopioiko tämän vuoden toimintasuunnitelmaa vuodelle 2013, muistuttaa Kimmo Levä.

Nordisk Museologi ei ole houkuttelevalla taitolla pilattu opus, mutta jutut ovat useimmiten lukemisen arvoisia. Näin on uusimmankin kirjan osalta (Nordisk Museologi 1/2012). Erityisen puhutteleva on Robert R. Janesin haastatteluun perustuva juttu What are museums for? Revisiting Museums in a Troubled World, jossa pohditaan museoiden muuttunutta toimintaympäristöä ja erityisesti museon johtamisen haasteita. Janes ei säästele arvioidessaan museoiden johtamisen nykytilaa.

Janes kritisoi vahvasti sitä, että museot ovat toiminnassaan entistä enemmän kiinnittyneet yritysmaailman viitekehykseen. Museoita halutaan johtaa kuin yrityksiä ja tämä näkyy siinä, että museoiden hallituksiin haalitaan entistä enemmän yritystaustaisia jäseniä. Tuloksena on ollut museotoiminnalle vieras lyhytjänteinen toiminta, jossa yhteiskunnallisen tehtävän tilalle on tullut raha.

Lyhytjänteinen tuloksen tekemisen paine on johtanut näyttäviin rakennusinvestointeihin ja megaluokan vaihtuviin näyttelyihin. Tuloksena ei useimmissa tapauksissa ole ollut positiivinen talous vaan huima kiinteiden kulujen kasvu, joka on vienyt voimat ja mahdollisuudet muilta kehittämishankkeilta. Janesin mukaan yrityksiä pystytään pitämään elinvoimaisena keskimäärin 40–50 vuotta. Museoille tämä on lyhyt aika. Janes antaakin ymmärtää, että ehkä osaaminen pitäisikin kulkea toiseen suuntaan. Museoammattilaisilla olisi enemmän annettavaa yritysten hallinnossa kuin päinvastoin.

Museoiden suurin ongelma on tuudittautuminen merkittävän yhteiskunnallisen roolin ja tehtävän luomaan turvallisuuden tunteeseen. Tuloksena on ollut, että meritoituneet johtajat tekevät ja teettävät asiat samalla lailla vuodesta toiseen – ”…many museums managers and leaders who may have 20 years of experience, but it is the same year repeated 20 times”. Tämä on jo lähitulevaisuudessa tuhon tie. Museoiden on opittava itsekriittisyyteen ja kyseenalaistamaan oman asemansa ja toimintamallinsa. Nykyisestä käytännöstä, jossa korostetaan sitä, miten asiat pitää tehdä, on luovuttava. Sen sijaan meidän on kysyttävä, miksi joku asia on tehtävä?

Lomakauden jälkeisen syksyyn valmistautuminen on hyvä aloittaa aivojumpalla, jossa haette vastaukset seuraaviin kysymyksiin:
  • - Miksi museonne on olemassa?
  • - Mitä muutoksia museo haluaa saada aikaan?
  • - Mitä ratkaisuja museo tarjoaa?
Jos ette löytäneet vastauksia, asia ei ole ongelmallinen muilta osin kuin siksi, että: 1) museo-organisaationne ulkopuolella olevat löytävät ne vielä huonommin, ja 2) teidän on aika potea huonoa omaatuntoa jokaisesta lauseesta ja kappaleesta, jotka kopioitte tämän vuoden toimintasuunnitelmasta vuodelle 2013.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Joukkojen viisaus

Voisiko hidasta sisällönkuvailua nopeuttaa ja sen laatua parantaa joukkoistamalla? kysyy Satu Savia.

Museo 2015 -hankkeessa toteutettavan kokoelmahallintajärjestelmän vaatimusmäärittelytyöryhmässä keskusteltiin kesäkuussa sosiaalisesta mediasta eli somesta. Esiin nousi joukkoistaminen ja sen merkitys museotyössä. Sama käsite, crowdsourcing, toistui kesäkuun lopussa Lontoossa järjestetyn Open Culture 2012 -konferenssin monissa esityksissä.

Konferenssissa esiteltiin joukkoistamishanke nimeltään Your Paintings www.bbc.co.uk/arts/yourpaintings. Public Catalogue Foundationin ja BBC:n Your Paintings -sivuston ideana on julkaista verkossa Yhdistyneiden kuningaskuntien kaikki julkisessa omistuksessa olevat kaksisataatuhatta öljyvärimaalausta. Tätä kirjoittaessani sivustolla on julkaistu 145 000 maalausta. Maalausten sisällönkuvailu (mm. asiasanat ja luokitus) tehdään joukkoistamalla. Kuka vain voi rekisteröityä sisällönkuvailijaksi eli taggaajaksi. Sisällönkuvailu tehdään taggeriksi nimetyllä työkalulla.

Mitä ihmettä? Voiko ilman taidehistorian opintoja tehdä taiteen sisällönkuvailua? Kyllä, ja mielestäni varsin onnistuneesti. Taggeri on helppokäyttöinen ja se ohjaa sisällönkuvailijaa tarjoten vaihtoehtoja, joita on jo aiemmin käytetty tai jotka asiantuntijat ovat syöttäneet taggeriin. Sisällönkuvailun oikeellisuus varmistetaan matemaattisesti. Mitä useampi taggaaja on sitä mieltä, että maalauksessa on jokin asia, sitä varmemmin se siellä myös on ja siirtyy teoksen kuvailutietoihin. Hyvin sisällönkuvaillusta aineistosta on kaikkien kiinnostuneiden helpompi hakea jatkossa sitä mitä tarvitsee.

Suomen museoissa on toki käytetty jo vuosia sosiaalista mediaa (esim. Tampereen museoiden Museosolmu www.museosolmu.fi). Mutta voisiko sitä hyödyntää vielä paljon enemmän? Mitä syitä voi olla sosiaalisen median käytön hylkäämiseen (tekijänoikeuksiin ym. rajoitteet pois lukien) museoissa? Koetaanko sosiaalisen median käytön uhat suurempina kuin sen vahvuudet? Onko se rahakysymys?

Somen käyttöä ilmaiseksi tarjoaa museoille vaikkapa Wikipedia, jonka sisältöjen tuottajaksi museot voisivat ryhtyä ja saada siten itselleen näkyvyyttä ja vaikuttavuutta. Toinen idea voisi olla digitointihankkeiden sisällönkuvailun joukkoistaminen. Vanhojen valokuvavedosten jäljennöskuvaus digitaalikameralla ”sarjatyönä” on alkuvalmisteluiden jälkeen nopein vaihe digitoinnissa. Hitain vaihe on kuvien luettelointi kokoelmahallintajärjestelmään. Voisiko hidasta sisällönkuvailua nopeuttaa ja sen laatua parantaa joukkoistamalla? Voisiko joukkoistaminen tehdä kokoelmista vielä enemmän yhteistä kansallista omaisuutta ja saada asiakkaamme kokemaan osallisuutta ja arvostusta?

Suomen eOppimiskeskus ry:n projektisuunnitelija Anne Rongas esitteli Museoliiton sosiaalisen median koulutuspäivässä keväällä James Surowieckin ajatuksia joukkoistamisesta. Surowiecki on todistanut kirjassaan Joukkojen viisaus (The Wisdom of the Crowds, 2004), että on mahdollista saada erittäin laadukasta tietoa, kun ehdotuksia kerätään suurelta ja monimuotoiselta joukolta. Toivottavasti museoilla riittää ideoita ja rohkeutta joukkoistamiseen vaikkapa digitointihankkeissa, ennen kuin siitä tulee talouden alati kiristyessä välttämättömyyttä.

Lopuksi onnittelut meille kaikille siitä, että opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi 4.7.2012 kaikkiaan 44 museolle 252 000 euroa kokoelmien digitointiin.

Projektipäällikkö Satu Savia, Museo 2015 -hanke

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Ei-toivotut kävijät


Hämeen linna joutui varkauden kohteeksi kesäkuun lopussa, kun linnan restauroinnista kertovan näyttelyn vitriinistä katosi kaksi sormusta. Kuvan kullattu sormus on peräisin 1350-1400-luvulta. Sormukset palautuivat museoon postitse muutaman päivän kuluttua. Poliisi tutkii asiaa. Kuva: Hämeen linna/Museovirasto.

Museokokoelmien ei tule olla liian helposti saatavilla, sillä silloin ne saattavat houkutella pitkäkyntisiä, kirjoittaa Kimmo Levä. 

Päivittäisen taloudenhoidon paineessa liian harvoin tulee ajatelleeksi, että museot ovat pääsääntöisesti vauraita organisaatioita. Kokoelmiimme sitoutuva omaisuus on moninkertainen tilinpäätöksen taseessa todennettuun museon vaurauteen nähden. Tämä unohtaminen on luonnollista. Meille ICOMin eettisten ohjeiden läpitunkemille museoihmisille on riittävästi toistettu, ettei korvaamattomilla kokoelmilla ole, eikä niille saa määritellä taloudellista arvoa.

Hyvä näin, mutta onnetonta on, että varkaat eivät lue tai eivät ainakaan noudata museoeettisiä sääntöjä. Tämä on viimeaikoina huomattu erityisesti Iso-Britanniassa. Suomen museoliiton brittiläinen sisarjärjestö Museums Associaton (MA) on parissa tuoreimmassa Museums Journal –lehdessä esittänyt vakavan huolen museoihin kohdistuvien varkauksien ja vahingontekojen lisääntymisestä. Varkaudet ovat kaksitoistakertaistuneet (!) viidessä vuodessa. Vuonna 2011 paikalliseen tilastoon kirjautui 75 000 kulttuuriperintöön kohdistunutta vahingontekoa ja varkautta.

Varkauksien lisääntymiseen on useita syitä. Taloudellinen ahdinko lisää ihmisten epätoivoa, jota pyritään lieventämään varkauksilla. Puutteet turvajärjestelmissä lisäävät museoiden houkuttavuutta varkauksien kohteena. Museot ovat säästötoimina vähentäneet valvontahenkilökuntaa ja turvalaitteiden huollot ja uusimiset on jätetty tekemättä. Yllättävä, mutta ymmärrettävä museovarkauksien lisääntymisen syy on museokokoelmien saavutettavuuden parantuminen. Kokeiltavuus ja interaktivisuus lisäävät mahdollisuuksia ja houkutuksia varkauksiin.

Ikävin syy museovarkauksien lisääntymiseen on ehdottomasti se, että pimeillä markkinoilla kysyntä museoiden kokoelmissa olevia korvaamattomia materiaaleja kohtaan on kasvussa. Pimeät markkinat ovat kasvussa erityisesti Aasiassa, jossa äkkirikastuneet ihmiset haluavat hallintaansa harvinaista ja korvaamatonta materiaalia. Tämä näkyy siinä, että ainakin Britanniassa kiinalaiseen kulttuuriin liittyvät materiaalit ovat varkaustilastojen kärkipäässä.

Varkauksien kärkipäässä ovat materiaalit, joita on helppo kuljettaa maasta tai muuttaa rahaksi. Helpoiten rahaksi muutettavia ovat arvometalleja sisältävät esineet. Erikoinen anekdootti on, että Britanniassa ensimmäinen esineryhmä, joka on otettu varkauksien takia erityistarkkailuun, on sarvikuonojen sarvet. Sarvien kilohinta mustassa pörssissä on kuulemma 30 000 dollaria. Ostajia löytyy erityisesti Aasiasta, jossa sarvesta tehdyn lääkkeen uskotaan auttavan syövän hoidossa.

Suomi ei ainakaan uutisoinnin perusteella ole vielä sarvikuonojen maa. Emme kuitenkaan ole lintukoto, kuten äskettäin uutisoitu Hämeen linnan koruvarkaus osoittaa. Tarkista museosi teknisten turvajärjestelmien toimivuus tänään ja arvioi, onko museosi kokoelmien saavutettavuus jo liiankin korkealla tasolla. Toimivat ja näkyvät turvajärjestelmät ovat ainoa tapa ennaltaehkäistä varkauksia, vaikka voisimme humanisteina tietenkin ajatella kutsuvamme alamaailman ICOMin jäseneksi - silloin hekin sitoutuisivat siihen, että museokokoelmilla ei ole rahallista arvoa.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

torstai 21. kesäkuuta 2012

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Venäjä, Venäjä, Venäjä. Kuva: Plugi

Venäjällä suomalaisille museoille avautuu monenlaisia mahdollisuuksia, kirjoittaa Kimmo Levä.

Suomalaisen kulttuuriviennin ja -tuonnin kolme mahdollisuutta ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Venäjä on mahdollisuus tuoda Suomeen omaa ja lähialueidemme kulttuuria näytteille. Venäjä on mahdollisuus Suomen museoille saada palveluilleen käyttäjiä. Venäjä on mahdollisuus Suomen museoille viedä osaamistaan, jota tarvitaan erityisesti näyttelyarkkitehtuuriin ja -kerrontaan sekä museopalvelujen tuotteistamiseen. Kumppaneista ei ole pulaa, sillä yksistään Pietarin alueella on saman verran ammatillisesti hoidettuja museoita kuin koko Suomessa.

Ongelmiakin on. Näitä ovat ainakin erilainen toimintakulttuuri ja hallinnon rakenteet, kieli ja keskinäisen luottamuksen puute, mikä näkyy kohtuuttomina vaatimuksina liittyen materiaalien
kuljetukseen, esillepanoon ja vakuuttamiseen. Museoala ei luonnollisesti ole yksin näiden ongelmien kanssa.

Rakennuskonserni SRV:n toimitusjohtaja Jukka Heinonen listasi tilintarkastuksista ja taloudellisista neuvontapalveluista tunnetun KPMG-yhtiön uusimmassa asiakaslehdessä mukavasti Venäjä-yhteistyön menestymisen eväitä. Hänen mukaansa menestyt Venäjällä, jos
  • osaat venäjän kieltä ja kulttuuria
  • kiinnityt kumppanisi paikkakuntaan jollain tavalla, esim. näkymällä katukuvassa ja toimimalla ihmisten arjessa tai  muulla yhteisellä asialla
  • pidät antamasi lupaukset ja palkitset onnistumisista
  • hyödynnät venäläisen nuoremman sukupolven halun oppia uusia asioita ja toimintamalleja 
  • kysyt muilta kokemuksia onnistumisista ja epäonnistumisista
  • tunnet kumppanisi toiminnan
  • pidät kiinni omista arvoistasi
  • et ylläty mistään vaan ole aina valmis ottamaan käyttöön vaihtoehto b tai c
  • huomioit, että asiat tuppaavat menemään aina vaikeimman vaihtoehdon kautta
  • varaudut siihen, että Venäjällä tapahtuu vuodessa se, mikä meillä viikossa, ja kun asiat lähtevät liikkeelle, kuukaudessa tapahtuu enemmän kuin meillä vuodessa.

Minulla oli kuluneen kevään aikana mahdollisuus vierailla Venäjällä ja tutustua museoyhteistyöhön liittyviin käytäntöihin. Edellä olevat Heinosen mainitsemat menestystekijät ovat jo tämän vierailun perusteella helppo allekirjoittaa. Helppoa oli myös nähdä se valtava potentiaali, jota suomalais-venäläisessä museoyhteistyössä on.

Vierailuni yhteydessä sovimme, että kehitämme toimintamalleja, joilla kulttuurin vientiin, tuontiin ja vaihtoon olisi löydettävissä käytäntöjä helpottavia ratkaisuja. Ajatuksena heräsi Memorandum of understanding -tyyppinen sopimus venäläisten ja suomalaisten museotoimijoiden kanssa. Sopimuksessa toteaisimme yhteistyöhön liittyvät tavoitteemme ja mitä näiden tavoitteiden toteuttamiseksi olisi tehtävä. Ensimmäisen askeleen aikatauluksi määrittelimme tulevan syksyn.

Nyt on aika kerätä kokemuksia, määritellä tavoitteita ja löytää yhteiset hyvät eli konsulttikielellä win-winit, joita alamme viedä eteenpäin venäläisten kumppaneidemme kanssa syksyn aikana. Mitä nämä ovat? Kerro sinä.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

SUTAME

Museoiden yhteiskunnalle aiheuttamat menot ovat pisara meressä verrattuna sosiaali- ja terveyspuolen kuluihin, toteaa Kimmo Levä.

Suhteellisuus on suhteellisen vaikea asia. Erityisen vaikeaksi suhteellisuus menee talouskysymyksissä. Miljoona on aina paljon rahaa, mutta jos miljoona on promille kokonaisuudesta, se on vähän. Muistan lukeneeni muutama vuosi sitten, että keskituloinen suomalainen on sen verran vauras, ettei todennäköisesti kumarru kadulta nostamaan 50 senttiä pienempää rahaa. Samassa suhteessa Bill Gates ei näkisi vaivaa 5 miljoonaa euroa pienemmän rahan poimimiseen.

Museoiden taloudesta puhuttaessa suhteellisuuden tajun täydellinen menettäminen on helppo indikoida. Näin on aina, kun puheissa, kirjoituksissa ja muissa esityksissä samaan virkkeeseen tai asiayhteyteen laitetaan rinnakkain sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyvät tehtävät sekä museoiden tehtävät. Tyypillisimpiä suhteellisuuden tajun menetyksiä eli sutameja ovat:

- Museoiden perustamisen ja ylläpidon sijaan rahat pitäisi laittaa vanhusten ja sairaiden hoitoon
- Museoiden menoista pitää leikata valtion heikon taloudellisen tilanteen vuoksi
- Joudumme sulkemaan museon kunnan heikon taloudellisen tilanteen vuoksi

Valtion budjetti tälle vuodelle on 52 miljardia euroa, josta valtion verovaroista maksamat museomenot ovat 50 miljoonaa eli vajaan promillen (tarkalleen ottaen 0,0096 prosenttia). Valtio ottaa uutta velkaa 7 miljardia euroa eli jos museomäärärahat vedettäisiin nollaan, Suomi ei tarvitsisi uutta lainaa tänä vuonna kuin 362,5 päivänä. 2,5 päivää saisimme hengähtää suljettujen museoiden ovien takana.

Kuntien veromenoja ammatillisesti hoidetut museot lisäävät 66 miljoonaa euroa, kuntien kokonaismenojen ollessa noin 43 miljardia euroa. Museomenojen osuus kuntataloudessa on siten 15 promillea (tarkalleen ottaen 0,153 prosenttia). Vastaavat budjettiluvut sosiaali- ja terveyspuolella ovat valtiolla 15 miljardia euroa (20 % valtion budjetista) ja kuntapuolella 20 miljardia euroa (45 % kuntien budjetista).

Selvää on, että museot eivät ole julkisen talouden ongelman syy eikä ratkaisu. Ongelman aiheuttaja ja ratkaisu on sosiaali- ja terveyspuolella, jossa todella on uusien avausten aika.

Esitän, että aina kun näemme tai kuulemme taloudellisen rinnastuksen sosiaali- ja terveysmenot verrattuna museomenot, huudamme SUTAME. Samalla toteamme viittaavamme uusimpaan japanilaiseen talousoppiin, jossa hänen juuri esittämänsä rinnastus tai väite on osoitettu vääräksi. Tämähän on tietysti vale, mutta ette jää siitä kiinni, sillä ei rinnastuksen tekijä tiedä muistakaan teorioista tai talouden käytännön hoidosta.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

torstai 31. toukokuuta 2012

Kolme kuukautta Museoliitossa


Inka Tähtinen ja Tuuli Rajavuori Joensuun taidemuseo Onnissa Museopäivien illanvietossa. Kuva: Janne Saavalainen/SML


Inka Tähtinen kertoo kokemuksistaan Museoliiton koulutustoiminnasta harjoittelijan näkökulmasta.

Korkeakouluharjoittelun voi varmasti jakaa karkeasti paikkoihin, joissa harjoittelijan potentiaali otetaan käyttöön ja niihin, joissa potentiaalin hyödyntäminen jää kovin niukaksi tai suorastaan olemattomaksi. Onneksi Museoliitossa tunnutaan noudatettavan ensimmäistä vaihtoehtoa. Kolmen kuukauden työharjoittelujakso kuulostaa hyvin lyhyeltä ajalta, mutta silti se on antanut tietoa ja kokemusta enemmän kuin uskalsin odottaa.

Pääaineenani luen kasvatustiedettä (yleistä ja aikuiskasvatustiedettä) Helsingin yliopistossa. Löytäessäni Museoliiton harjoittelupaikkatarjouksen, jossa etsittiin koulutussuunnittelupuolelle avustajaa, innostuin heti. Tutustuminen koulutussuunnittelutyöhön vaikutti kiintoisalta ja mainiolta näköalapaikalta kasvatustieteilijälle paneutua myös museoalaan. Paikkaa hakiessani ymmärsin, että tärkeää ei ollut se, että minulla olisi museoalan opintoja tai että tuntisin museoalaa välttämättä entuudestaan. Harjoittelussani opin sen, että vaikka laajempi konteksti onkin vieras, voin silti toimia omien opintojen johdattamana myös ”vieraallammakin maaperällä”. Itse prosessi tekemisen suhteenhan pysyy tietyiltä osin samana, vaikka aihe ja konteksti muuttuvat.

Korkeakouluharjoitteluni alkoi maaliskuussa ja alku lähtikin rivakasti käyntiin. Pääsin heti mielenkiintoiseen työtehtävään mukaan. Ohjaajani Leena Tokila oli pannut alulle projektin, jonka tavoitteena museomestareille luotaisiin oma erikoisammattitutkinto muiden ammatillisten tutkintojen rinnalle. Uuden tutkinnon kehittämistyöhön osallistuminen oli mahdollisuus, jota harjoittelija ei varmasti kovin usein kohtaa. Oma roolini tutkinnon kehittämistyössä oli kartoittaa Suomessa toimivien museomestareiden määrä ja tutustua museomestarin työhön. Tehtävänäni oli myös toteuttaa museomestareina toimivien koulutuskartoituskysely. Kyselyn avulla selvitettiin muun muassa museomestareiden koulutustaustaa, työhistoriaa ja sitä kuinka tarpeellisena museomestarit näkisivät museomestareille suunnatun erikoisammattitutkinnon. Maalis-huhtikuun vaihteessa lähetimme valmistellun esityksen museomestarin erikoisammattitutkinnosta Opetushallitukselle. Tällä hetkellä tutkinto on mietinnässä Opetushallituksessa ja syksyllä selviää, miten tutkintoesityksen käy.

Työtehtäviäni on ollut tämän lisäksi muun muassa koulutustilaisuuksiin liittyvät käytännön työt eli koulutusten toteuttamiseen liittyvät tehtävät ja avustaminen itse koulutustilaisuuksissa. Tehtäväni ovat eläneet tilanteen mukaan, ja olen päässyt myös itse aktiivisesti vaikuttamaan työhöni. Mukana olo kahdeksassa eri Museoliiton järjestämässä koulutustapahtumassa kolmen kuukauden aikana on avartanut tietämystäni koulutuksen suunnittelemisesta ja kehittämisestä. Olen saanut seurata läheltä, miten suunnittelu käynnistetään, prosessoidaan ja mitä vaatimuksia sille asetetaan. Koulutustarjonnan runsaus ja etenkin kunnianhimoiset laatutavoitteet kertovat siitä, että Museoliitto on aktiivinen ja ajan vaatimuksia seuraava koulutuksen järjestäjä.

Harjoittelun merkityksellisimpiä kokemuksia on ollut uusiin ihmisiin tutustuminen, uusien asioiden oppiminen sekä uusien tilanteiden ja käyttäytymistapojen omaksuminen. Jos jotain pitäisi muuttaa harjoittelussani, niin näkisin, että harjoittelu olisi kannattanut suorittaa jo paljon aiemmin kuin nyt aivan opintojeni loppumetreillä. Jos taas saisin neuvoa, kehottaisinkin harjoittelijoita rohkeasti menemään jo opintojen aikaisemmassa vaiheessa harjoitteluun, koska ainakin kasvatustieteiden alalla kaipaa konkretiaa teoreettisten opintojen vastapainoksi. Vasta nyt, kun on päässyt tekemään ja näkemään pienen vilauksen itse työelämää, ymmärtää, mihin opinnoissa eteen tulleita asioita tarvitaan ja mihin niitä pystyy soveltamaan käytännössä ja ennen kaikkea, mitä työkaluja tarvitaan lisää.

Ohjaajani on antanut omalle ajattelulle tilaa, mikä on oppimisen kannalta tärkeää. Kuten Robert A. Henlein on todennut ”oppiminen ei ole keino päästä tavoitteeseen vaan se on tavoite itsessään”. Harjoittelujakso on antanut myös esimakua työelämän haasteista. Todistetuksi tuli sekin, että mitä haasteellisemmilta työtehtävät tuntuvat, sitä palkitsevampaa niistä suoriutuminen on. Itse paljon harjoittelulta saaneena toivon tietenkin, että myös minulla oli edes hitunen annettavaa Museoliitolle.

Korkeakouluharjoittelija Inka Tähtinen, Suomen museoliitto

maanantai 21. toukokuuta 2012

Viestintä epäonnistuu, paitsi sattumalta

Viestintä ei aina osu kymppiin. Kuva: Plugi
Kimmo Levä perää museoille lisää medianäkyvyyttä. Näyttelyihin ei löydetä, jos näyttelyistä ei tiedetä.

Osmo A. Wiion (viestinnän professori emeritus, toimittaja ja entinen kansanedustaja) kerrotaan todenneen, että viestintä epäonnistuu, paitsi sattumalta. Kuluneen viikon aikana museot ovat toteuttaneet tätä sääntöä onnistuneesti, ainakin jos mittarina käytetään Helsingin Sanomia.

Tiistain (16.5.) Helsingin Sanomat julkaisi Kesä-liitteen, jossa listattiin kesän 366 parasta tapahtumaa. Kesän 20 kiinnostavinta näyttelyä oli valinnut kuvataidekriitikko Veikko Halmetoja. Näistä museoissa järjestettyjä näyttelyjä oli kaksi. Sunnuntain (20.5.) Helsingin Sanomien mielipideosastolla espoolainen Tiina Ruohonen ihmetteli, ettei ollut kuullutkaan Kansainvälisestä museopäivästä ennen kuin sattumalta törmäsi Kansallismuseossa ilmaiseen sisäänpääsyyn merkkipäivän kunniaksi.

Museotilaston mukaan Suomen 155 ammatillista museo-organisaatiota ylläpitää 330 museokohdetta. Museoliiton näyttelykalenterista löytyy tällä hetkellä yli 400 näyttelyä, joista uusia kesäkaudelle on avattu tai avataan ainakin 100. Miten on mahdollista, että Halmetoja ei nosta näistä enempää kuin kaksi Helsingin Sanomien suosikkien joukkoon?

Kansainvälistä museopäivääkin on Suomessa vietetty jo 35 vuotta ja sillä on vakiintunut asema usean museon ohjelmakalenterissa. Ainakin googlettaminen antaa sen vaikutelman, että useammat museot viettivät kuin olivat viettämättä sitä tänäkin vuonna.

Viestinnän epäonnistuminen johtuu joko lähettäjästä tai vastaanottajasta. Lähettäjän yleisin töppäys on, ettei lähetä viestiä ollenkaan. Vastaanottajan osalta ongelma on, että pääosa keskeisimmän kiinnostuksen reuna-alueilla olevista viesteistä jää lukematta, kuuntelematta tai katsomatta.

Vaikka vikaa on sekä sysissä että sepissä, museoviestinnän onnistumisessa vastuu on museoilla. Meidän on otettava viestintä mukaan kaikkeen toimintaamme. Nyt työ saattaa tuottaa aikaisempaa parempaa tulostakin. Sosiaalisen median merkityksen kasvu sataa suoraan laariimme, sillä onhan sisältöjen tuottaminen keskeisintä osaamistamme. Ilman resursointia tämäkään media ei toimi, mutta mediatilakustannukset ovat perinteisiä välineitä huomattavasti vähäisemmät.

Sosiaalisen median panostuksissa mobiilisovellukset ovat hyvä kohde, ainakin jos uskoo Googlen Euroopan mobiili- ja sosiaalisen median mainonnan strategiajohtajaa Ian Carringtonia. Hän esitteli uusimmassa Markkinointi ja mainonta -lehdessä tilastoa, jonka mukaan jo 64 % sosiaalisen median käytöstä tapahtuu mobiililaitteilla ja 50 % karttahauista tehdään mobiililaitteiden kautta.

Otetaan viestinnän onnistuminen omiin käsiimme ja aloitetaan heti. Jos haluat museoviestinnän onnistumista, hyvänä testinä Sinulle toimii se, välitätkö linkin museoiden näyttelykalenterin Facebook-sovelluksesta (http://www.facebook.com/nayttelykalenteri) tai Museo-lehden kesänäyttelykoosteesta (http://data.axmag.com/data/201205/U40384_F91344/index.html) eteenpäin tänään. Jos jätät nämä huomiseen, sitä ei koskaan tule. Minä aloitan päiväni, lähettämällä näyttelykalenteritiedot Veikko Halmetojalle.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

maanantai 7. toukokuuta 2012

Osaajia hallituksiin

Museoiden hallituksiin saatetaan valita jäsenet kohteliaisuudesta tai vähiten hommaa vastustavien joukosta. Hallituksiin tarvitaankin uutta osaamista, huomauttaa Kimmo Levä.

Yritysten ja yhteisöjen hallitustyöskentely on ollut viime viikkoina keskustelun kohteena. Finnairin hallitus meni uusiksi, kun yhtiön toimitusjohtaja Mika Vehviläisen asunnon myynti ja takaisinvuokraus näyttäytyi hyvävelisuhmurointina. Viimeksi julkisesti hallitus meni uusiksi Varsinais-Suomen liitossa, kun Ilkka Kanerva erosi puheenjohtajan paikalta lahjusepäilyjen vuoksi. Hallitukselta oli Kanervan vuoksi mennyt luottamus ja samalla toimintakyky.

Ministeri Heidi Hautala totesi Finnairin uutta hallitusta perustaessaan, että uudelta hallitukselta odotetaan aikaisempaa laveampaa yhteiskunnallista näkemystä. Samoihin aikoihin Finanssivalvonnan (Fiva) johtaja Anneli Tuominen huomautti viitaten osin Finnair-rypyn toiseen osapuoleen, että eläkevakuutusyhtiöiden hallituksia pitää uudistaa. Hän totesi antamassaan televisiohaastattelussa, että näiden yhtiöiden hallituksessa pitäisi ainakin puolet olla sijoittamisen osaajia, mikä Tuomisen mukaan on edellytys työeläkevarojemme turvalliselle hoidolle

Henkivakuutusyhtiö Mandatumin uusimmassa Life-lehdessä Hallitusammattilaiset ry:n pääsihteeri Maarit Aarni-Sirviö peräsi hallitukselta sitoutumista, osaamista ja aikaa perehtyä hallinnoimansa yhteisön asioihin. ”Hallitukseen pääsemiseksi ei riitä, että on hyvä tyyppi. Pitää oikeasti tietää asioista ja olla aikaa paneutua yhtiöön ja kokousmateriaaleihin”, hän totesi. Samassa lehdessä vuorineuvos Jorma Eloranta nosti hallituksen ensisijaiseksi tehtäväksi strategian toteuttamisen.

Museoissa ei toistaiseksi ole ollut näkyviä hallitusremontteja, mutta keskusteluun hallitusten rakenteesta on meilläkin aihetta. Museoiden toimintaympäristö on muuttumassa nopeasti. Tarvitsemme uutta osaamista. Toiminnaltamme odotetaan mitattavaa tuloksellisuutta kulttuurisektorin lisäksi entistä enemmän elinkeino-, sosiaali-, terveys- ja koulutuspuolen tehtävissä. Toimintaympäristömme on myös entistä kansainvälisempi.

Museoiden hallituksia tai niiden roolissa olevia johto- ja lautakuntia ei valita osaamistarvekartoituksen perusteella. Huonoimmillaan hallitukseen valitaan kohteliaisuudesta tai vähiten hommaa vastustava. Yleisin tapa on valita hallitusjäsen edustamaan puolueen tai jonkin museon taustalla olevan yhteisön näkemyksiä tai intressejä. Yleistäen voisi sanoa, että museoiden hallitukset täyttävät ministeri Hautalan peräänkuuluttaman yhteiskunnallisen keskustelun kriteerit, mutta museobusineksen osaajat ja strategioihin keskittyvät hallituksen jäsenet ovat vähemmistössä, jos niitä on ollenkaan.

Hallitusammattilaisten yhdistyksessä ei oletettavasti ole ainoatakaan museoihin keskittynyttä ammattilaista. Kysynnän ja tarjonnan laki toteutuu. Edustuksellisuutta ja valvontaa korostavissa museoiden hallinnoissa on harvemmin nähty tarvetta pelkästään osaamiseen ja museon etuun perustuvaan hallitusjäsenvalintaan. Tarjonnan tappaa se, että hallitusammattilaiset eivät tee työtä pullakaffee- ja avajaiskutsupalkalla.

Museon johtamisen kannalta nykyinen tilanne ei ole hyvä. Olen kannattamassa Fivan johtajan Anneli Tuomisen näkemystä siitä, että myös museoiden hallituksissa pitää puolet olla substanssiosaajia. Oletettavasti tämä tavoite ei toteudu, jos museoiden omistajat ja muut taustavoimat valitsevat hallitusjäsenet joukoistaan. Ulkopuolista ammattiapua tarvitaan.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Mitä meillä olisi opittavaa Ruotsista?

Vasa-museossa Tukholmassa. Kuva: Janne Saavalainen/SML
Jotakin naapurit tekevät paremmin kuin me, kirjoittaa Kimmo Levä.

Minulla oli tilaisuus osallistua Göteborgissa Ruotsin museoliiton järjestämille museopäiville, jossa aiheena oli Världen här och nu. Teemaan oli motivoinut erityisesti toimintaympäristön nopea muuttuminen. Taloudellisten kysymysten lisäksi keskeisiksi toimintaympäristön muutoksiksi nähtiin muun muassa kansainvälistyminen, eriarvoistuminen sekä sosiaalisen median vaikutukset museotyöhön.

Alustuksissa nousi esiin, että kansainvälistyminen on ennen muuta sisäistä kansainvälistymistä. Kokouspaikkakunnalla eli Göteborgissa asukkaista 30 % on alkuperältään muita kuin perussvenssoneita. Eriarvoistuminen on esitelmöitsijänä toimineen Englannin museoliiton edustajan Gaby Porterin mukaan vauhdissa erityisesti hänen kotimaassaan, jossa vaurain viidennes kansasta omistaa yli seitsemän kertaa enemmän kuin vähävaraisin viidennes. Vastaava kerroin Pohjoismaissa on kolme, joskin sekin kasvamaan päin. Eriarvoistumiskehityksen rinnalla museosektori on ollut Englannissa rajujen säästötoimenpiteiden kohteena. Eriarvoistuminen on johtanut arvojen kovenemiseen ja yhteiskunnan sisäänpäin kääntymiseen.

Egyptiläinen Alaam Wassef nosti esiin museotyön muuttumisen sosiaalisen median näkökulmasta. Hän itse oli ollut keskeinen mielipidevaikuttaja blogiensa kautta Egyptin kansannousussa. Wassefin mukaan yleisötyössä passiivisen kuuntelemisen aika on ohi. Museokävijät haluavat ennen muuta osallistua, vaikuttaa ja jakaa. Keskeistä on luoda edellytykset tiedon saatavuudelle. Tieto pitää olla mahdollisimman helposti ja laveasti kaikkien käytössä ja täydennettävissä. Vain se mahdollistaa uudet innovaatiot ja tiedon jalostumisen.

Museoiden tulee toimia keskustelun herättäjinä ja tilana yhteiskunnalliselle diskurssille, vaatii Wassef. Museoiden täytyy hänen mukaansa tarttua ajankohtaisiin ja mahdollisesti myös melko lyhytaikaisiin ja muusta kuin hallinnon tarpeesta nouseviin ilmiöihin, jopa perustaa jonkinlaisia pop-up museoita meneillään oleville ilmiöille.

Ruotsin museoliiton puheenjohtaja Lars Amréus puolestaan mietti museopäivien avauspuheenvuorossaan, miksi ruotsalaiset ovat niin innokkaita museopalvelujen käyttäjiä verrattuna muihin maihin ja mikä selittää jatkuvasti nousevat kävijäluvut?

Tämä kysymys on vaivannut myös minua sen jälkeen, kun opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi viime vuoden lopulla yhteenvedon museoiden käytöstä Pohjoismaissa (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2011/liitteet/politiikka-analyysi_2011_3.pdf?lang=fi). Tilastovertailu osoittaa oikeaksi ruotsalaisten omahyväisen pohdiskelun ainakin suhteessa meihin suomalaisiin. Suomessa museokäyntejä on 95/100 asukasta kohden, kun vastaava luku naapurissamme on 193.

Ruotsalaiset kollegamme osoittautuivat museopäivillä maineensa veroisiksi diskuteeraajiksi. Tuloksena oli enemmän hyviä kysymyksiä ja ajatuksia kuin toimintamalleja. Museokäyttöaste kuitenkin osoittaa, että jotain he tekevät paremmin kuin me, mutta mitä?

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto