maanantai 22. elokuuta 2016

Kilpailukykysopimus - puutteita osaamisessa, etiikassa vai molemmissa?

Tätä tuskin haluaa kukaan.

Valtiovarainministeriön 12.8.2016 julkistama budjettiesitys perustuu koulutus- ja kulttuurirahoituksen osalta kilpailukykysopimuksen virheelliselle tulkinnalle. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä vaatii virheen korjaamista.


Kun asioista sovitaan, pöydällä on yleensä yhteinen tavoite ja vähintään kaksi näkemystä siitä, kuinka tavoitteeseen päästään. Neuvottelujen jälkeen tehdään sopimus, jossa yhteinen tavoite on tarkentunut tai muuttunut, ja neuvottelujen molemmat osapuolet ovat antaneet periksi alkuperäisistä vaatimuksistaan. Koneen entisen patruunan Pekka Herlinin mukaan hyvän sopimustuloksen tunnistaa siitä, että molemmat osapuolet ovat siihen jonkin verran tyytymättömiä.

Sopimisen jälkeen elo on helppoa, jos sopijaosapuolet olivat neuvotteluissa rehellisiä ja ymmärsivät, mitä tavoiteltiin ja mistä sovittiin. Ongelmiin ajaudutaan, jos näin ei ollut.

Mahdollista on, että toinen tai molemmat neuvotteluosapuolet ovat olleet liikkeellä ajatuksella, että oma päämäärä pyhittää keinot ja huijaaminen on sallittua. On myös mahdollista, että neuvottelijat ovat rehellisiä, mutta osaamattomia. He eivät ymmärtäneet, mitä yhdessä tavoiteltiin, mitä toinen osapuoli tarkoitti tai mitä sopimus käytännössä toisi toteutuessaan mukanaan.

Epäeettisen toiminnan tai osaamattomien neuvottelijoiden jäljiltä sopimuksen jälkeinen elämä on tahmeaa. Yhteisen sopimuksen tavoitteet eivät täyty muuten kuin tilanteessa, jossa toinen osapuoli voi ylivertaisilla voimillaan runnoa toista osapuolta siten, että maaliin päästään.

Tämän seurauksena seuraavaa sopimuskierrosta ei kuitenkaan yleensä tule, tai jos tulee, se maksaa molemmille osapuolille entistä enemmän. Näin on etenkin tilanteessa, jossa toinen osapuoli on selkeästi joko olennaista tietoa pimittämällä tai suoraan valehtelemalla huijannut toista. Osaamattomuuden voi yleensä antaa anteeksi, mutta huijaamista ei koskaan. Rehellinen osaamattomuus mahdollistaa useimmiten sopimuksen avaamisen ja uudet neuvottelut.

Suomen hallitus väänsi pääministerin johdolla pitkään ja hartaasti kilpailukykysopimukseksi nimettyä paperia, jossa valtio ja työmarkkinaosapuolet sopivat yhdessä niistä toimenpiteistä, joilla Suomi nostetaan uuteen liitoon. Keskeinen tavoite oli lisätä Suomen globaalia kilpailukykyä. Tavoite oli tehdä Suomikoneella enemmän tuloksia lisäämällä työn tekemistä ja vähentämällä työn tekemisen kustannuksia. Tuloksena päädyttiin pidentämään työaikaa ja laskemaan työnantajan maksuja.

Kilpailukykysopimuksen toteuttaminen aloitettiin valtiovarainministeriön julkistaessa budjettiesityksensä 12.8.2016. Seurauksena oli välitön eripura. Ministeriö tulkitsi, että sopimuksen perusteella koulutus- ja kulttuurirahoitusta voidaan leikata työnantajapuolen säästöjen verran. Kulttuurirahoituksen osalta leikkurin koko on 2,3 miljoonaa euroa.

Elinkeinoelämän keskusliitto totesi välittömästi, että tulkinta on väärä. Toistaiseksi julkisuuteen ei olekaan kerrottu, miten valtiovarainministeriö arvio rahoituksen leikkauksen nostavan oppilaitosten, museoiden, teatterien ja orkestereiden kilpailukykyä. Olisipa yllätys, jos se kerrottaisiin. Sellaista laskelmaa ei kerta kaikkiaan voi olla, että panostusten vähentäminen näkyy tulosten lisääntymisenä.

Selvää on, että kilpailukykysopimuksen soveltaminen ei näytä hyvältä opetuksen ja kulttuurin alalla toimivien organisaatioiden näkökulmasta. Tätäkin onnettomampaa on kuitenkin se, että sopimuksen syntymisessä kaikki ei näytä olevan kohdallaan. Eripura indikoi sitä, että sopimusosapuolet ovat olleet joko osaamattomia tai epärehellisiä, ja lisää tahmeutta on odotettavissa. Suomen tulevaisuuden kannalta täytyy ehdottomasti toivoa, että kyse on vain osaamattomuudesta.

Suomen globaali kilpailukyky on perustunut sisuun, osaamiseen ja lahjomattomaan rehellisyyteen. Sisu on jo siirtynyt katoavan aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Osaamisen osalta olemme antaneet muille tasoitusta koko 2000-luvun, ja loppukin menee, jos koulutusleikkaukset toteutetaan. Rehellisyyden mittarilla olemme edelleen maailman kärkeä, ja onnetonta on, jos tätäkin on alettu kilpailukykysopimuspöydissä murentaa. Jos näin on, meidät taitaa pohjoismaisena hyvinvointivaltiona pelastaa vain sodan julistus Norjalle ja välitön antautuminen.

Jos kilpailukykyleikkaus toteutetaan, oma lukunsa tulee olemaan, miten hallitus katsoo pysyvänsä  ohjelmassaan. Siinähän kärkenä oli, ettei kulttuuriin kohdisteta uusia leikkauksia. Mutta toisaalta… Hallitus on jo lipeämässä sosiaali- ja terveyspuolen säästöistä, joten talouden tasapainottamiseksi kulttuurin rahoitusta on leikattava – tämähän on logiikka, jossa kympeillä täytetään miljoonien aukkoa.

Valtiovarainministeriön laskureilla sekin varmaan toimii.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Videon vietävänä osa II


Nyt on luettavissa toinen osa Museoliiton tiedottaja Tanja Salosen museovideoita käsittelevästä blogipostauksesta. Tässä osassa mennään syvemmälle videoviestintään: mikä toimii ja miten se toimii?

(Lue saatteeksi osa 1 täältä.)

Luodaanpa aluksi katsaus Suomen museoiden videotarjontaan. Museoilla on tarjolla videokanavia sekä YouTubessa että Vimeossa. Jotkin museot ovat ottaneet Periscopen käyttöönsä, ja Porin taidemuseolla on videoarkisto ja Serlachius-museoilla jopa oma Serlachius-TV!

Suomen museoiden videomateriaali ei juuri poikkea ulkomaisten museoiden videotarjonnasta. Paljon löytyy esimerkiksi näyttelyiden purkua ja kokoamista, mainoksia tai trailereita näyttelyistä ja taiteilijoiden puhetta. Tällainen materiaali onkin erittäin toimivaa sisältöä museon kanavalle, koska se on odotuksenmukaista.

Edellisten lisäksi videokanavilta löytyy muutakin sisältöä. Alla pari poimintaa.

1. Kiinnostava tietoisku Suomen rantaviivasta:
Vantaan kaupunginmuseo/Vantaan rantaviiva kautta aikojen

2. Huumorilla toteutettu uutispätkä:
Espoon kaupunginmuseo/Tonttujen vapautusrintaman isku Glimsiin

3. Museoliiton järjestämän propagandaprojektin inspiroima tuotos:
Rauman merimuseo/Millaista museossa oikeasti on: Simulaattori

Hienoa materiaalia siis löytyy, mutta miten ottaa siitä hyöty irti?

Emily Robbins San Fransiscon Modernin taiteen museosta on kirjoittanut loistavan artikkelin taidemuseoiden YouTube-kanavista, ja häntä onkin kiittäminen inspiraatiosta tämän toisen osan sisällön tuottamiseen. Robbins selvitti artikkeliaan varten, millainen materiaali taidemuseoiden YouTube-kanavilla saa katsojia ja miten kanavia kannattaisi organisoida.

Museoiden kanavilla oli Robbinsin mielestä museoiden tunnettuuteen ja kävijämääriin suhteutettuna yllättävän vähän tilaajia ja videoilla toistokertoja. Robbins havaitsi, että eniten katsojia keränneitä videoita tuottaneet museot olivat järjestäneet kanavansa sisällön suunnitelmallisemmin kuin ne, joiden videoilla oli vähemmän toistokertoja. Mitä tästä opimme? Soittolistat. YouTubessa on mahdollista koostaa sekä omista että muiden tuottamista videoista soittolistoja, jotka helpottavat katsojaa hallitsemaan näkemäänsä videomateriaalia.

"Jaahas, tuolla on näyttelyiden purkua. Kiintoisaa. Ja tuolla jotain näyttelymainoksia. Jaa, mitähän niillä on oikein ollut ohjelmassa? Taiteilijahaastattelut tuolla… Hö, ja hehheh, täällä on sarja jotain museon kesä 2016 -videoita ja Pokémon Go -sessio :)."

Niinpä niin. Joten jos museon kanavalla on useampi kuin yksi samaan teemaan, näyttelyyn tai vaikka projektiin liittyvä video, kannattaa liittää se soittolistaan, jolla on tietenkin tarpeeksi informatiivinen nimi. Videoita tehdessä kannattaa myös panostaa videosarjoihin. Ihmiset rakastavat sarjojen seuraamista, joten, hyvät museot, annetaan heille niitä!

Videokanavalle on hyvä miettiä jokin omanlaisensa sävy tai tunnelma, joka sopii yhteen museon kanssa. Kanava on tunnetummaksi kasvaessaan ja asemansa vakiinnuttaessaan tärkeä osa museon brändiä ja täydentää ihmisten museokokemusta. Robbins kirjoittaa, että brändätyt kanavat menestyvät paremmin kuin kanavat, joilla ei ole takanaan ajatusta, joka sitoisi sisällön yhteen.

Robbins analysoi videokanavien sisältöjen menestymistä myös jakamalla kanavien videot kolmeen luokkaan: promotional (mainosvideot), inward-looking (alan sisäiset eli enemmän ammattilaisia kuin suurta yleisöä kiinnostavat videot) ja outward-looking (suurelle yleisölle suunnatut, viihteellisemmät videot). Jaottelun tehtyään hän vertasi videoiden katselukertojen kehittymistä. Ja tässä oli vertailun tulos:

Kuva: Emily Robbins

Ajan kuluessa suurelle yleisölle suunnattu sisältö oli menestyksekkäintä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että muunlaista sisältöä pitäisi väheksyä. Kaikelle on kyllä paikkansa museon videoviestinnässä.

Etenkään mainoksia ei pidä unohtaa, vaikka ne ovatkin sesonkituotteita. Museomainoksia tietenkin levitetään mahdollisimman laajalle ja oikeaan aikaan. Jos – tai oikeammin kun – museota markkinoivaa videota jakaa esimerkiksi Facebookissa, kannattaa kokeilla ajoittaa jako viikonlopun lähelle. Viikonloppua ennen näet – yllätys, yllätys – suunnitellaan viikonloppumenoja. Pidempien lomien mahdollisuudet jo tiedetäänkin.

Niin, se videoiden levittäminen… Etenkin editoitu video on sen verran kova satsaus tekijältään, että aina kun videon saa aikaiseksi, se kannattaa jakaa mahdollisimman monessa paikassa. Videot toimivat hyvin yhteen muiden sosiaalisen median kanavien kanssa, ja esimerkiksi Facebookin ja videosisällön suhde on varsin lämmin. Kuvalliset ja videolliset postaukset saavat Facebookissa enemmän näkyvyyttä kuin pelkkää tekstiä sisältävät, ja tämä on videon levittämisen kannalta erittäin mukava juttu. Facebookiin postattu video tuo näkyvyyttä paitsi videolle itselleen, myös museon Facebook-profiilille.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että Facebookin algoritmi suosii erityisesti vain Facebookiin suoraan ladattuja videoita, ei niinkään YouTubesta linkitettyjä videoita. Parhaan näkyvyyden takaamiseksi kannattaakin vain opetella pelaamaan Facebook-mafian kanssa ja miettiä, olisiko mahdollista tuottaa Facebookiin jotakin omaa, vain sinne tarkoitettua videosisältöä. YouTube-videoita voisi tietenkin myös levittää Facebookissa, vaikka Facebook ei niistä pidäkään.

Tavoitteena tietenkin olisi saada museokävijät ja suuri yleisö innostumaan videoista ja jakamaan niitä. Videoiden jakamista ja museoiden yleistä näkyvyyden parantamista helpottaa kuitenkin myös se, että museot itse levittävät toistensa sisältöjä ja kannustavat toisiaan. Kaveria voi aina auttaa mäessä. Museoliittokin voisi tietysti tehdä enemmän tällä saralla, myönnän sen.

Mietityttääkö videosisältö vielä? Eipä hätää, sillä tahdomme Museoliitossa kannustaa museoita videokuvaukseen erityisesti itsenäisyyden juhlavuonna 2017. Valmisteilla on 100 sekuntia Suomen historiaa -videosarja, jonka tavoitteena on osallistaa sekä museoita että museokävijöitä avaamaan kokemuksiaan ja kertomaan tarinoita videoiden avulla. Miten yhteinen kokemus Suomen satavuotisen itsenäisyyden historiasta rakentuu? Voit lukea projektista lisää täältä.

Sitten ei kun ideoimaan ja videoimaan.

Tanja Salonen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton tiedottaja

torstai 4. elokuuta 2016

Videon vietävänä osa I


Museoiden ei kannata arastella videoiden tuottamisessa, jos vain resursseja löytyy. Tässä kaksiosaisessa blogipostauksessa Suomen museoliiton tiedottaja Tanja Salonen luo katsauksen museoiden videoviestinnän mahdollisuuksiin.


On korkea aika kirjoittaa videoviestinnästä myös P.S.-blogissa, ja siksi nyt kirjoitan tässä. Esittelen videoaiheisissa postauksissani museoiden videoviestintää kahdesta näkökulmasta. Tässä osassa kerron, miksi museoiden kannattaa viestiä videoilla. Toisessa osassa on luvassa tarkempaa pohdintaa museoiden videomateriaaleista ja siitä, miten videoita voi käyttää.

Videoviestintä on nykypäivää, piti siitä tai ei. Jos vain suinkin on mahdollista ja museolta löytyy sisältöä, jonka levittämiseen videoformaatti sopii, videoita kannattaa ehdottomasti hyödyntää osana viestintää. Näkyvyys on museoille tärkeää, ja sitä saa vain näkymällä.

Suomen museoissa videot onkin jo otettu mukavasti osaksi museoiden viestintää. Vaikka museoiden YouTube-kanavilla tilaajamäärät ja videoiden katselukerrat jäävät kauas taakse suosittujen pelivideokanavien ja videoblogien vastaavista, on vain hyvä, että videoita on tehty. Suunta on tästä vain ylöspäin.

Miksi videoita sitten kannattaa tehdä? Ennenkin on pärjätty ilman.

No, ensinnäkin tietysti siksi, että niillä saa lisättyä näkyvyyttä hektisessä ja tukkoisessa mediaympäristössä. Mitä useammassa viestintäkanavassa kerrot olemassaolostasi, sitä todennäköisemmin joku löytää sinut. Ja löytyminen on tärkeää kaikenlaisille yrityksille ja organisaatioille.

On muistettava myös se, että koska liikkuva kuva on nykyisin niin olennainen osa viestintää, sitä hyödyntäessään tulee samalla seuranneeksi aikaansa. Museot eivät ole pölyttyneitä, joten älkäämme antako kenenkään edes luulla niin.

Videoita tekemällä pääsee myös hyötymään mukavalla tavalla ajankohtaisista ilmiöistä. Niihin kannattaa tarttua rohkeasti. Mieleeni tulee väkisinkin, että esimerkiksi nyt meneillään olevaa Pokémon GO -pelihuumaa olisi voinut tai voisi hyödyntää monella tavoin museovideon teemana, mikäli peli sopii osaksi museoympäristöä. (Kaikkialle ei todellakaan sovi.) Museon henkilökunnan yhtäkkinen peli-innostus. Nykyaika kohtaa menneisyyden. Pokémonitkin ymmärtävät hyvän taiteen päälle. Museon uudet lemmikit. Teemoja riittää. Ainakin huomio sosiaalisessa mediassa olisi taattu.

Mikäli kansa pitäisi tällaisesta ajan hermoilla olevasta videosta, videon tehneestä museostakin jäisi todennäköisesti positiivinen mielikuva jonnekin alitajunnan syövereihin. Tätä mielikuvaa ei koskaan saa väheksyä. Sen aikaansaaminen voi olla pieni askel yksittäiselle museolle, mutta ajan kuluessa iso koko museoalalle.

Pokémoneista päästään sopivasti bisneksen tekemiseen, sillä mainontaa ei sovi unohtaa. Olipa kyse sivutuotteena tulevasta piilomainonnasta tai suorasta mainonnasta, video on erittäin hyvä väline mainostamiseen. Jos kuvat kertovat kohteistaan enemmän kuin tuhat sanaa, liikkuva kuva kertoo vielä enemmän. Liikkuva kuva tuo yleensä valokuvaa paremmin tilan tunnun katsojan silmien eteen. Museorakennukset ja näyttelyt ovat monesti komeaa katseltavaa, joten tämä on iso etu museomainonnassa.

Muutakin hyötyä videoista on. Ne ovat erittäin käyttökelpoisia kaikenlaisen tietosisällön välittämisessä. Ihmiset etsivät tietoa, koulutuksessa hyödynnetään paljon videoita, ja museoilla on paljon tietoa hallussaan. Loistava yhdistelmä. Etenkin kun nykyinen perusopetuksen opetussuunnitelmakin kannustaa monilukutaidon kehittämiseen (monilukutaidosta ja museoista katso tämä P.S.-blogin postaus). Museoiden tuottama videomateriaali sopii erinomaisesti tavoitteita tukemaan.

Peruskoululaiset eivät ole ainoita, jotka hyötyvät museovideoista. Uskoisin, että myös sellaiset suomen kielen opiskelijat, jotka haluavat tutustua suomalaiseen kulttuuriin ja samalla oppia kieltä, voisivat hyötyä museoiden videoista. Hyöty maksimoitaisiin, jos suomeksi puhutussa videossa olisi suomenkielinen tekstitys. Tämä ei tarkoita sitä, että museoiden pitäisi tehdä videoistaan opetusvideoita, vaan tekstityksiä voisi laittaa valinnaisiksi muita tarkoituksia varten tehtyihin videoihin. Samalla kun suomea opiskeleva saisi tietoa suomalaisesta taiteesta, kulttuurista tai historiasta, hän pääsisi harjoittamaan sekä puhutun että kirjoitetun suomen vastaanottamista.

Vielä ainakin yksi hyötyjäryhmä tulee mieleen. Koska videoita voi toistaa lähes missä tahansa, videot sopivat viihdykkeeksi esimerkiksi niille, jotka eivät syystä tai toisesta pääse itse museorakennukseen museota kokemaan.

Siinäpä muutamia hyviä syitä videoviestinnälle. Mutta kuinka päästä alkuun?

Videoiden tekemisessä on nykypäivänä se mukava juttu, että tekemään pääsee jo pienellä budjetilla. Perusvideon kuvaamiseen riittää jo älypuhelin tai videota tallentava digi- tai järjestelmäkamera, ja editointiin löytyy ilmaisohjelmia. Aina ei edes tarvitse editoida, sillä videota voi ladata suoraan sosiaalisen median kanaviin sellaisenaan. Omaa videokanavaakaan ei ole tästä syystä pakko perustaa heti, vaikka tietenkin on parempi, että ammattimaisesti hoidettu kanava saataisiin käyttöön jossakin vaiheessa.

Videoviestinnän suunnittelu ja videoiden toteuttaminen vaativat kuitenkin omat resurssinsa. Vähemmän mukavaa onkin se, että museoissa on usein liian vähän henkilökuntaa ja liian paljon töitä, joten aikaa mihinkään ylimääräiseen ei ole. Tämän esteen voi tosin yrittää ohittaa langettamalla tehtävän videosisällön kuvaamisesta muille. Koululaiset ja innokkaat museokävijät ovat hyviä uhreja tällaiselle. Eli yhteistyöhön oppilaitosten kanssa tai kävijäkampanja pystyyn. Museossa pitää tällöin tietenkin saada kuvata.

Tässä vielä tiivistettynä, miksi museon kannattaa viestiä toiminnastaan videoilla:

1. Video on yksi viestintäväline. Mitä useamman viestintävälineen kanssa seikkailet loistavine sisältöinesi, sitä näkyvämmin olet olemassa.
2. Seuraat aikaasi.
3. Muoti-ilmiöiden seuraaminen ja niihin tarttuminen videolla on nykyisin erittäin hyvä ja paljon käytetty markkinointikeino. Yhdistä pinnalla oleva aihe tai ilmiö taidokkaasti omaan toimintaasi ja jäät mieleen.
4. Noin yleensäkin video on kätevä markkinoinnissa ja mainostuksessa.
5. Videolla on paljon käyttöä koulutustarkoituksessa ja tiedon välittämisessä.

Museoliitossakin on mietitty videon roolia viestinnässä, ja pyrkimyksenä olisi lisätä videomateriaalin määrää. Aloitimme toukokuussa toteuttamalla Vuoden museo -finalistien esittelyn ensi kertaa videolla. Projekti oli työläs, mutta palkitseva.

Tämä tältä erää. Postauksen jatko-osa on luettavissa täällä. Tähän loppuun vielä linkkivinkiksi Sukututkijan loppuvuosi -blogin muistiorganisaatioiden YouTube-kanavia listaava postaus, josta pääset näkemään, millaista videomateriaalia muun muassa Suomen museoissa tehdään.

Tanja Salonen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton tiedottaja