Kilpailukykysopimus - puutteita osaamisessa, etiikassa vai molemmissa?

Tätä tuskin haluaa kukaan.

Valtiovarainministeriön 12.8.2016 julkistama budjettiesitys perustuu koulutus- ja kulttuurirahoituksen osalta kilpailukykysopimuksen virheelliselle tulkinnalle. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä vaatii virheen korjaamista.


Kun asioista sovitaan, pöydällä on yleensä yhteinen tavoite ja vähintään kaksi näkemystä siitä, kuinka tavoitteeseen päästään. Neuvottelujen jälkeen tehdään sopimus, jossa yhteinen tavoite on tarkentunut tai muuttunut, ja neuvottelujen molemmat osapuolet ovat antaneet periksi alkuperäisistä vaatimuksistaan. Koneen entisen patruunan Pekka Herlinin mukaan hyvän sopimustuloksen tunnistaa siitä, että molemmat osapuolet ovat siihen jonkin verran tyytymättömiä.

Sopimisen jälkeen elo on helppoa, jos sopijaosapuolet olivat neuvotteluissa rehellisiä ja ymmärsivät, mitä tavoiteltiin ja mistä sovittiin. Ongelmiin ajaudutaan, jos näin ei ollut.

Mahdollista on, että toinen tai molemmat neuvotteluosapuolet ovat olleet liikkeellä ajatuksella, että oma päämäärä pyhittää keinot ja huijaaminen on sallittua. On myös mahdollista, että neuvottelijat ovat rehellisiä, mutta osaamattomia. He eivät ymmärtäneet, mitä yhdessä tavoiteltiin, mitä toinen osapuoli tarkoitti tai mitä sopimus käytännössä toisi toteutuessaan mukanaan.

Epäeettisen toiminnan tai osaamattomien neuvottelijoiden jäljiltä sopimuksen jälkeinen elämä on tahmeaa. Yhteisen sopimuksen tavoitteet eivät täyty muuten kuin tilanteessa, jossa toinen osapuoli voi ylivertaisilla voimillaan runnoa toista osapuolta siten, että maaliin päästään.

Tämän seurauksena seuraavaa sopimuskierrosta ei kuitenkaan yleensä tule, tai jos tulee, se maksaa molemmille osapuolille entistä enemmän. Näin on etenkin tilanteessa, jossa toinen osapuoli on selkeästi joko olennaista tietoa pimittämällä tai suoraan valehtelemalla huijannut toista. Osaamattomuuden voi yleensä antaa anteeksi, mutta huijaamista ei koskaan. Rehellinen osaamattomuus mahdollistaa useimmiten sopimuksen avaamisen ja uudet neuvottelut.

Suomen hallitus väänsi pääministerin johdolla pitkään ja hartaasti kilpailukykysopimukseksi nimettyä paperia, jossa valtio ja työmarkkinaosapuolet sopivat yhdessä niistä toimenpiteistä, joilla Suomi nostetaan uuteen liitoon. Keskeinen tavoite oli lisätä Suomen globaalia kilpailukykyä. Tavoite oli tehdä Suomikoneella enemmän tuloksia lisäämällä työn tekemistä ja vähentämällä työn tekemisen kustannuksia. Tuloksena päädyttiin pidentämään työaikaa ja laskemaan työnantajan maksuja.

Kilpailukykysopimuksen toteuttaminen aloitettiin valtiovarainministeriön julkistaessa budjettiesityksensä 12.8.2016. Seurauksena oli välitön eripura. Ministeriö tulkitsi, että sopimuksen perusteella koulutus- ja kulttuurirahoitusta voidaan leikata työnantajapuolen säästöjen verran. Kulttuurirahoituksen osalta leikkurin koko on 2,3 miljoonaa euroa.

Elinkeinoelämän keskusliitto totesi välittömästi, että tulkinta on väärä. Toistaiseksi julkisuuteen ei olekaan kerrottu, miten valtiovarainministeriö arvio rahoituksen leikkauksen nostavan oppilaitosten, museoiden, teatterien ja orkestereiden kilpailukykyä. Olisipa yllätys, jos se kerrottaisiin. Sellaista laskelmaa ei kerta kaikkiaan voi olla, että panostusten vähentäminen näkyy tulosten lisääntymisenä.

Selvää on, että kilpailukykysopimuksen soveltaminen ei näytä hyvältä opetuksen ja kulttuurin alalla toimivien organisaatioiden näkökulmasta. Tätäkin onnettomampaa on kuitenkin se, että sopimuksen syntymisessä kaikki ei näytä olevan kohdallaan. Eripura indikoi sitä, että sopimusosapuolet ovat olleet joko osaamattomia tai epärehellisiä, ja lisää tahmeutta on odotettavissa. Suomen tulevaisuuden kannalta täytyy ehdottomasti toivoa, että kyse on vain osaamattomuudesta.

Suomen globaali kilpailukyky on perustunut sisuun, osaamiseen ja lahjomattomaan rehellisyyteen. Sisu on jo siirtynyt katoavan aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Osaamisen osalta olemme antaneet muille tasoitusta koko 2000-luvun, ja loppukin menee, jos koulutusleikkaukset toteutetaan. Rehellisyyden mittarilla olemme edelleen maailman kärkeä, ja onnetonta on, jos tätäkin on alettu kilpailukykysopimuspöydissä murentaa. Jos näin on, meidät taitaa pohjoismaisena hyvinvointivaltiona pelastaa vain sodan julistus Norjalle ja välitön antautuminen.

Jos kilpailukykyleikkaus toteutetaan, oma lukunsa tulee olemaan, miten hallitus katsoo pysyvänsä  ohjelmassaan. Siinähän kärkenä oli, ettei kulttuuriin kohdisteta uusia leikkauksia. Mutta toisaalta… Hallitus on jo lipeämässä sosiaali- ja terveyspuolen säästöistä, joten talouden tasapainottamiseksi kulttuurin rahoitusta on leikattava – tämähän on logiikka, jossa kympeillä täytetään miljoonien aukkoa.

Valtiovarainministeriön laskureilla sekin varmaan toimii.

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri