Nyt on luettavissa toinen osa Museoliiton tiedottaja Tanja Salosen museovideoita käsittelevästä blogipostauksesta. Tässä osassa mennään syvemmälle videoviestintään: mikä toimii ja miten se toimii?
(Lue saatteeksi osa 1 täältä.)
Luodaanpa aluksi katsaus Suomen museoiden videotarjontaan. Museoilla on tarjolla videokanavia sekä YouTubessa että Vimeossa. Jotkin museot ovat ottaneet Periscopen käyttöönsä, ja Porin taidemuseolla on videoarkisto ja Serlachius-museoilla jopa oma Serlachius-TV!
Suomen museoiden videomateriaali ei juuri poikkea ulkomaisten museoiden videotarjonnasta. Paljon löytyy esimerkiksi näyttelyiden purkua ja kokoamista, mainoksia tai trailereita näyttelyistä ja taiteilijoiden puhetta. Tällainen materiaali onkin erittäin toimivaa sisältöä museon kanavalle, koska se on odotuksenmukaista.
Edellisten lisäksi videokanavilta löytyy muutakin sisältöä. Alla pari poimintaa.
1. Kiinnostava tietoisku Suomen rantaviivasta:
Vantaan kaupunginmuseo/Vantaan rantaviiva kautta aikojen
2. Huumorilla toteutettu uutispätkä:
Espoon kaupunginmuseo/Tonttujen vapautusrintaman isku Glimsiin
3. Museoliiton järjestämän propagandaprojektin inspiroima tuotos:
Rauman merimuseo/Millaista museossa oikeasti on: Simulaattori
Hienoa materiaalia siis löytyy, mutta miten ottaa siitä hyöty irti?
Emily Robbins San Fransiscon Modernin taiteen museosta on kirjoittanut loistavan artikkelin taidemuseoiden YouTube-kanavista, ja häntä onkin kiittäminen inspiraatiosta tämän toisen osan sisällön tuottamiseen. Robbins selvitti artikkeliaan varten, millainen materiaali taidemuseoiden YouTube-kanavilla saa katsojia ja miten kanavia kannattaisi organisoida.
Museoiden kanavilla oli Robbinsin mielestä museoiden tunnettuuteen ja kävijämääriin suhteutettuna yllättävän vähän tilaajia ja videoilla toistokertoja. Robbins havaitsi, että eniten katsojia keränneitä videoita tuottaneet museot olivat järjestäneet kanavansa sisällön suunnitelmallisemmin kuin ne, joiden videoilla oli vähemmän toistokertoja. Mitä tästä opimme? Soittolistat. YouTubessa on mahdollista koostaa sekä omista että muiden tuottamista videoista soittolistoja, jotka helpottavat katsojaa hallitsemaan näkemäänsä videomateriaalia.
"Jaahas, tuolla on näyttelyiden purkua. Kiintoisaa. Ja tuolla jotain näyttelymainoksia. Jaa, mitähän niillä on oikein ollut ohjelmassa? Taiteilijahaastattelut tuolla… Hö, ja hehheh, täällä on sarja jotain museon kesä 2016 -videoita ja Pokémon Go -sessio :)."
Niinpä niin. Joten jos museon kanavalla on useampi kuin yksi samaan teemaan, näyttelyyn tai vaikka projektiin liittyvä video, kannattaa liittää se soittolistaan, jolla on tietenkin tarpeeksi informatiivinen nimi. Videoita tehdessä kannattaa myös panostaa videosarjoihin. Ihmiset rakastavat sarjojen seuraamista, joten, hyvät museot, annetaan heille niitä!
Videokanavalle on hyvä miettiä jokin omanlaisensa sävy tai tunnelma, joka sopii yhteen museon kanssa. Kanava on tunnetummaksi kasvaessaan ja asemansa vakiinnuttaessaan tärkeä osa museon brändiä ja täydentää ihmisten museokokemusta. Robbins kirjoittaa, että brändätyt kanavat menestyvät paremmin kuin kanavat, joilla ei ole takanaan ajatusta, joka sitoisi sisällön yhteen.
Robbins analysoi videokanavien sisältöjen menestymistä myös jakamalla kanavien videot kolmeen luokkaan: promotional (mainosvideot), inward-looking (alan sisäiset eli enemmän ammattilaisia kuin suurta yleisöä kiinnostavat videot) ja outward-looking (suurelle yleisölle suunnatut, viihteellisemmät videot). Jaottelun tehtyään hän vertasi videoiden katselukertojen kehittymistä. Ja tässä oli vertailun tulos:
 |
| Kuva: Emily Robbins |
Ajan kuluessa suurelle yleisölle suunnattu sisältö oli menestyksekkäintä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että muunlaista sisältöä pitäisi väheksyä. Kaikelle on kyllä paikkansa museon videoviestinnässä.
Etenkään mainoksia ei pidä unohtaa, vaikka ne ovatkin sesonkituotteita. Museomainoksia tietenkin levitetään mahdollisimman laajalle ja oikeaan aikaan. Jos – tai oikeammin kun – museota markkinoivaa videota jakaa esimerkiksi Facebookissa, kannattaa kokeilla ajoittaa jako viikonlopun lähelle. Viikonloppua ennen näet – yllätys, yllätys – suunnitellaan viikonloppumenoja. Pidempien lomien mahdollisuudet jo tiedetäänkin.
Niin, se videoiden levittäminen… Etenkin editoitu video on sen verran kova satsaus tekijältään, että aina kun videon saa aikaiseksi, se kannattaa jakaa mahdollisimman monessa paikassa. Videot toimivat hyvin yhteen muiden sosiaalisen median kanavien kanssa, ja esimerkiksi Facebookin ja videosisällön suhde on varsin lämmin. Kuvalliset ja videolliset postaukset saavat Facebookissa enemmän näkyvyyttä kuin pelkkää tekstiä sisältävät, ja tämä on videon levittämisen kannalta erittäin mukava juttu. Facebookiin postattu video tuo näkyvyyttä paitsi videolle itselleen, myös museon Facebook-profiilille.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että Facebookin algoritmi suosii erityisesti vain Facebookiin suoraan ladattuja videoita, ei niinkään YouTubesta linkitettyjä videoita. Parhaan näkyvyyden takaamiseksi kannattaakin vain opetella pelaamaan Facebook-mafian kanssa ja miettiä, olisiko mahdollista tuottaa Facebookiin jotakin omaa, vain sinne tarkoitettua videosisältöä. YouTube-videoita voisi tietenkin myös levittää Facebookissa, vaikka Facebook ei niistä pidäkään.
Tavoitteena tietenkin olisi saada museokävijät ja suuri yleisö innostumaan videoista ja jakamaan niitä. Videoiden jakamista ja museoiden yleistä näkyvyyden parantamista helpottaa kuitenkin myös se, että museot itse levittävät toistensa sisältöjä ja kannustavat toisiaan. Kaveria voi aina auttaa mäessä. Museoliittokin voisi tietysti tehdä enemmän tällä saralla, myönnän sen.
Mietityttääkö videosisältö vielä? Eipä hätää, sillä tahdomme Museoliitossa kannustaa museoita videokuvaukseen erityisesti itsenäisyyden juhlavuonna 2017. Valmisteilla on 100 sekuntia Suomen historiaa -videosarja, jonka tavoitteena on osallistaa sekä museoita että museokävijöitä avaamaan kokemuksiaan ja kertomaan tarinoita videoiden avulla. Miten yhteinen kokemus Suomen satavuotisen itsenäisyyden historiasta rakentuu? Voit lukea projektista lisää täältä.
Sitten ei kun ideoimaan ja videoimaan.
Tanja Salonen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton tiedottaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti