tiistai 26. tammikuuta 2016

Mittaamista ei kannata ulkoistaa


Medialle ja muille museoalan ulkopuolisille toimijoille ei ole aina selvää, kuinka museoiden toiminnan vaikuttavuutta ja yhteiskunnallista hyötyä olisi syytä mitata. Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kannustaakin museoalaa aktiivisuuteen sopivien mittareiden kehittämiseksi.

Mitattavuus on museo- ja kulttuurialalle ongelma. Ongelma ei ole se, että emme haluaisi mitata toimintaamme, vaan se, että emme ole keksineet sopivia mittareita. Vastuu aloitteellisuudesta on muilla. Aloiteoikeuttaan on viime vuosina käyttänyt erityisesti Opetus- ja kulttuuriministeriö, ja merkit viittaavat siihen, että uusia aloitteita on tulossa. Mittaamisaloitteita generoi se, että vähenevällä rahalla halutaan saada aikaan näkyvää ja osoitettua vaikuttavuutta.

Myös muut käyttävät kelluvaa aloiteoikeutta museo- ja kulttuurialan mittarien kehittämiseen ja niiden perusteella tehtävien päätelmien tekemiseen. Viimeksi näin toimi Talouselämä-lehti, jonka vuoden 2015 viimeisen numeron pääjuttu käsitteli teattereiden ja orkestereiden tehokkuutta. Käytetty mittari ei ollut yllätys. Toimijoita arvioitiin ja laitettiin järjestykseen kävijä- ja pääsylipputulojen perusteella. Tehokkaimmiksi toimijoiksi arvioitiin ne, jotka keräsivät eniten kävijöitä ja rahaa suhteessa teattereiden ja orkestereiden saamiin avustuksiin.

Mittarithan olivat metsässä. Kävijämäärät ja pääsylipputulot eivät juurikaan kerro tehokkuudesta tai toiminnasta, joka liittyy avustusten käyttöön. Valtion osuutta ei makseta sen enempää orkestereille, teattereille kuin museoillekaan kävijämäärän tai pääsylipputulojen perusteella. Näin on myös muiden julkisten avustusten osalta. Tietämättömyys tässä asiassa aiheuttaa minulle aina keskikevyttä kyrsiintymistä. Ei ole aivan tavatonta, että media julistaa: "Näin paljon veronmaksajat maksavat jokaisesta museokäynnistä tai teatterivierailusta". Useimmiten tämän trollauksen kohteena on ooppera.

Julkiset avustukset maksetaan museoille ja muille kulttuuritoimijoille niiden yhteiskunnallisen tehtävän vuoksi. Useimmiten tämän tehtävän pääsisältö on mahdollistaa taiteesta ja kulttuurista nauttiminen kaikille taloudellisesta asemasta, asuinpaikasta tai iästä riippumatta. Tämä on kirjattu Suomessa ja maailmanlaajuisesti yhdeksi ihmisten perusoikeuksista.

Vaikka median ja muiden museo- ja kulttuurialan ulkopuolisten toimijoiden käyttämät mittarit ovat vääriä, koko synti ei lankea heidän kontolleen. Meillä on peiliin katsomisen paikka. Miksi emme tarjoa parempia mittareita ja paremmilla mittareilla tuotettuja tuloksia median ja muiden tietoa janoavien käyttöön?

Suurin syy tähän on se, että on helpompi mitata korjaavaa kuin ennaltaehkäisevää toimintaa. Museotoiminta on ennaltaehkäisevää. Teemme työtä sen eteen, ettei yhteisöllemme tärkeitä asioita häviä tai tuhoudu. Teemme työtä sen eteen, että ihmiset voivat hyvin. Näitä asioita ei mitata työkaluilla, jotka on luotu jälkiviisaaseen maailmaan.

Pystymme helposti arvioimaan korjaamisen ja korvaamisen hinnan, mutta emme pysty mittaamaan, mitä taloudellista tai muuta vaikuttavuutta on sillä, ettei meille tärkeää kulttuuriperintöä tuhoutunut. Pystymme arvioimaan, mitä sairastuminen maksaa, mutta emme sitä, jos emme sairastukaan.

Arvioinnin vaikeus ei kuitenkaan saa olla este mittaamisen aloittamiselle. Joku sen tekee joka tapauksessa, ja aina kannaltamme huonommin kuin tilanteessa, jossa mittaamme itse. Toimintamme arviointia ei kannata ulkoistaa.

Tällä hetkellä meillä on mitä parhaat mittarit taloudellisen vaikuttavuutemme arviointiin, sillä toisistaan riippumattomat selvitykset ovat päätyneet samaan tulemaan: Museot ovat yhteiskunnalle taloudellisesti kannattavia. Edelleen validi työkalu on Vaasan yliopiston vuonna 2013 tekemä Museoiden taloudellinen vaikuttavuus -tutkimus, joka on luettavissa Suomen museoliiton verkkosivuilta. Opetus- ja kulttuuriministeriö puolestaan julkaisi vuoden 2015 lopulla selvityksen kulttuurimatkailun indikaattoreiden kehittämisestä. Selvitys on luettavissa täällä.

Taloustutkimuksen viime viikolla julkaisema Guggenheim Helsinki -museon taloudellista vaikuttavuutta arvioinut selvitys antoi myös lisätietoa taloudellisen vaikuttavuuden arviointiin. Sen perusteella museot voivat laskea jokaisen ulkomaisen kävijän vaurastuttaneen kansantalouttamme 270–340 eurolla. Jokainen ulkomainen kävijä on täyttänyt valtion verokassaa 75 eurolla ja kaupungin kirstua 20 eurolla. Jos museossamme on käynyt yli 320 ulkomaista kävijää, voimme kirjata työllistäneemme suoraan tai välillisesti yhden museon ulkopuolisen henkilön.

Selvää on, etteivät kaikki turistit tule paikkakunnalle museon vuoksi, mutta suuri osa tulee. Edellä mainitun OKM:n selvityksen mukaan noin 30 % turisteista ilmoittaa museon olevan pääsyy tai tärkeimpien syiden joukossa sille, että matka suuntautui kyseiselle paikkakunnalle.

Taloudellisen vaikuttavuuden mittarit toimivat myös toisin päin. Suljettu museokohde tai toteutumaton näyttely ja sen myötä Suomeen saapumatta jääneet turistit aiheuttavat yhteiskunnalle samat summat tappioina ja menetettyinä työpaikkoina.

Kulttuuriperinnön säilyttämiseen liittyvä kokoelma- ja tutkimustyömme vaikuttavuus on väärien mittareiden vuoksi heikoissa kantimissa. Niin kauan kuin emme pysty mittareilla osoittamaan, että museot vaikuttavat positiivisesti yhteiskuntamme toimintaan ja hyvinvointiimme, museotoiminta avautuu ja näyttäytyy ulospäin kävijä- ja pääsylippumittarin kautta.

Mittarien kehittämisen voimme aloittaa vaikka tätä blogia kommentoimalla. Ottaisimmeko museotyön mittariksi sen, kuinka moni suomalainen ei käynyt lääkärissä vai sen, kuinka moni suomalainen tuntee mielihyvää siitä, että yhteiskunta osoittaa arvostavansa itseään sekä edellisten sukupolvien osaamista ja saavutuksia?


Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 18. tammikuuta 2016

Museosponsorointi mahdollisuutena


Kulttuuritoiminnan rahoitus on vaikeassa taloustilanteessa jatkuvasti uhattuna. Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa, että museoiden olisi viimeistään nyt suotavaa huomata sponsoritoiminnan mahdollisuudet rahoituspohjaansa monipuolistaakseen.


Sponsor Insight julkaisi pari viikkoa sitten selvityksen sponsoroinnin tilasta Suomessa. Hyvä uutinen oli, että huolimatta talouden alavireestä sponsorirahan määrä oli viime vuonna hieman kasvanut. Kaikkineen sponsorointiin käytettiin vuonna 2015 rahaa 212 miljoonaa euroa. Tästä pääosa eli 131 miljoonaa euroa tuloutui urheiluun.

Kulttuurin osuus summasta oli 33 miljoonaa, ja tästä museoiden osuus oli vuoden 2014 toteutuman perusteella noin miljoona euroa. Luvut osoittavat, että museot eivät aivan yllä benchmark-kohteeksi sponsoritoiminnan kehittämisessä. Kuvaavaa on, että kansallisperinteinen pesäpallomme kerää sponsorieuroja 6,5 kertaa sen, mitä suomalaiset museot yhteensä. Viime päivinä hehkutettu jääkiekko kerää yli viidenneksen koko sponsorirahapotista eli 45 miljoonaa euroa.

Syy eurojen jakautumisen epäsuhtaan ei ole ainakaan suosiossa. YouGov Finlandin toteuttaman, joulukuussa julkistetun selvityksen mukaan museoissa vierailee vuosittain useampi kuin joka toinen suomalainen, ja museoiden ahkerimmat käyttäjät ovat Suomen maksukykyisin kansanosa. En tiedä vastaavia lukuja pesäpallon tai jääkiekon osalta, mutta vahva hypoteesini on, että näiden muuttujien osalta museoala johtaa 6–0.

Yleisradio totesi sponsoriselvitystä uutisoidessaan, että julkisen rahoituksen vähentyessä sponsorirahoituksella on entistä suurempi merkitys kulttuuritoimijoiden taloudelle. Tämä pitää paikkansa. Hätäistä johtopäätöstä siitä, että sponsorirahoituksella voitaisiin korvata julkisen rahoituksen leikkuut, ei kuitenkaan voi tehdä. Museoiden kohdalla puolen prosentin julkisen rahoituksen leikkaus edellyttäisi kompensoituakseen 100% kasvua sponsorirahoitukseen.

Rahoituksen lisäksi sponsoreilla on tulevina vuosina entistä suurempi rooli museo- ja kulttuuripalvelujen näkyvyyden lisäämisessä ja kulttuuripalvelujen imagon muuttamisessa arkisempaan ja kaupallisempaan suuntaan. Tämä lisää mahdollisuuksia kasvaviin pääsylippu- ja palvelutuloihin.

Tälläkään näkymällä julkisen rahoituksen päättäjät ja museonomistajat eivät voi kuitenkaan tuudittautua ajatukseen, että julkisen rahoituksen leikkaukset olisivat sponsoritulojen välillisillä vastikkeilla kompensoitavissa. Puolen prosentin leikkaus julkisiin avustuksiin edellyttäisi 10 % kasvua pääsylipputuloissa.

Huolimatta siitä, että sponsorirahoitus ei ole pitkälläkään aikavälillä ratkaisu museoiden perustoiminnan ylläpitoon, meidän on kuitenkin lähdettävä nykyisen Amos Andersonin ja tulevan Amos Rexin museonjohtaja Kai Kartion Ylen haastattelussa kuvaamalle tielle. Sponsorirahoituksesta on tultava luonnollinen osa museoiden kokonaisrahoitusta. Yksittäisen tapahtuman tai investoinnin toteuttamisessa sponsorirahoitukselle voidaan suunnitella merkittäväkin rooli. Selvää toki myös on, että monipuolinen rahoituspohja on aina parempi kuin yksipuolinen.

Menestyäksemme entistä paremmin sponsorirahoitusmarkkinoilla meidän on varmistettava, että oma asenteemme sponsorirahoitukseen ja sen mukana tulevaan yritysyhteistyöhön on varauksettoman myönteinen. Emme voi ajatella, että olemme valmiita ottamaan, mutta emme antamaan. Pelko siitä, että sponsorit haluaisivat olla museoiden yhteydessä mukana muussa kuin museotoiminnassa, on aiheeton. Niin tyhmää sponsoria ei markkinoilla ole, että se haluaisi tehdä museoiden kanssa yhteistyötä jossain sellaisessa, mitä museot eivät osaa tehdä.

Kun oma myönteinen asenteemme sponsorointiin on varmistunut, meidän on myytävä sponsorituotteemme erittäin kilpailluilla markkinoilla. Vaikka tämä markkina on jonkin verran kasvussa, todennäköistä on, että museoiden osuuden kasvu merkitsee toisten osuuden vähentymistä. Oman osaamisen parantamisessa kannattaa ensimmäisenä tutkia, mitä tekevät ne, jotka homman osaavat. On siis hyvä pohtia, mitä urheiluväki ja erityisesti jääkiekkoilijat tekevät miljoonatulojensa eteen paremmin kuin museot. Tässä muutamia näkemyksiä:

- he saavat aikaan positiivista isänmaallista hurmosta,
- he kilpailevat keskenään,
- he luovat sankareita, jotka näkyvät,
- he kantavat ylpeydellä tukijansa tunnuksia,
- he saavat huomattavan medianäkyvyyden,
- he rakentavat näyttäviä tapahtumia – torilla tavataan.

Meidän siis kannattaa tutustua tarkemmin jääkiekkoon ja muihin sponsorointimenestyjiin. Sen sijaan homman kehittämiskonsultiksi ei kannata palkata Raipe Helmistä, sillä ny on aika tehrä museoista numeroo.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 11. tammikuuta 2016

Kulttuurin ääni Euroopan unionissa

Euroopan komissio käynnisti vuonna 2015 toimintamallin nimeltä Voices of Culture, jonka avulla kulttuurialan toimijat voivat käydä vuoropuhelua komission kanssa. Vuoropuhelussa keskitytään viiteen teemaan. Ensimmäinen teemoista oli Audience Development via Digital Means. Pauliina Kinanen ja Outi Salonlahti osallistuivat teemaa käsittelevän ryhmän tapaamisiin kesällä ja syksyllä 2015.

Kulttuurikentän ääni päättäjien kuuluville

Euroopan komissio on sitoutunut vahvistamaan vuoropuhelua kulttuurialan toimijoiden kanssa. Tämän tavoitteen täyttämiseksi ja strategisten päämääriensä saavuttamiseksi komissio on vuodesta 2007 saakka ylläpitänyt kahta työkalua: päätöksentekijöiden välistä avointa koordinaatiomenetelmää (Open Method of Coordination - OMC) sekä päättäjien ja kulttuurialan toimijoiden välistä jäsenneltyä vuoropuhelua (Structured Dialogue).

Vuonna 2015 päättäjien ja kulttuurialan toimijoiden välinen vuoropuhelu järjestyi uuteen muotoon: Voices of Culture. Vuoropuhelu järjestettiin viiden teeman ympärille. Prosessi on kaikkien teemojen kohdalla samanlainen: Ensin järjestetään noin 40 kulttuurialan toimijaa yhteen kokoava aivoriihi (Brainstorming session), jossa keskustellaan teemaan iittyvistä ajankohtaisista kysymyksistä kulttuurialalla. Session tuloksena on raportti, johon on tiivistetty osallistujien viesti OMC-ryhmälle ja komissiolle. Muutaman kuukauden päästä järjestetään vuoropuhelutapaaminen (Dialogue meeting), jossa kulttuurialan toimijat tapaavat komission edustajia, esittelevät raporttinsa ja keskustelevat sen tärkeimmistä viesteistä. Tavoitteena on saada kentän ääni EU:n päättäjien kuuluviin.

Työskentelyyn osallistumiseen oli avoin haku. Hakulomakkeessa tuli lyhyesti kertoa taustastaan ja esitellä näkemyksiään teemasta. Vaikka sitä ei hakuilmoituksessa tuotu ilmi, oli selvää, että järjestäjien tavoitteena oli saada 40 osallistujan joukkoon mahdollisimman monipuolinen joukko eri kulttuurialojen edustajia eri Euroopan maista. Ymmärtääksemme avointa hakua ei ole aikaisemmin järjestetty jäsennellyn vuoropuhelun tapaamisiin, joten Voices of Culture on tuonut myös muille organisaatioille kuin eurooppalaisille kattojärjestöille mahdollisuuden osallistua vuoropuheluun.

 

Aivoriiheilyä Amsterdamissa

Työskentelymme käynnistyi Amsterdamissa juhannuksen alla aivoriihellä, joka kesti puolitoista päivää. Osallistujat jaettiin neljään pienryhmään, joissa käsiteltiin digitaalisin keinoin toteutettavaa yleisötyötä eri taidealojen näkökulmista. Pienryhmät työskentelivät itsenäisesti keskustellen. Post-it-laput, tussit ja fläppitaulut olivat kovassa käytössä.
Pienryhmien työskentelyn tuloksia. Kuva: Pauliina Kinanen

Pienryhmätyöskentelyn jälkeen ryhmien ajatukset esiteltiin kaikille ja niistä käytiin vilkasta keskustelua. Työskentelyn tarkoituksena oli koota raportti, joka kiteyttäisi keskustelumme ja tiivistäisi komissiolle menevän viestin niin, että kaikki osallistujat voisivat seistä sen takana. Lopullista raporttia oli mahdotonta saada aikaan annetussa ajassa, joten valitsimme osallistujien joukosta kolme henkilöä viimeistelemään tekstin.

Työskentelyä leimasi kiire ja tarve pusertaa jotakin nopeasti ulos. Pienryhmien keskusteluja ohjattiin etukäteen päätetyillä kysymyksillä ja teemoitteluilla, mutta monien osallistujien mielestä teemoittelu ei ollut onnistunut. Keskustelu oli myös rajattu eri taidealoihin, vaikka monien mielestä olisi ollut järkevämpää aloittaa kulttuurialojen yhteisistä haasteista. Järjestäjät kertoivat myöhemmin, että luopuvat jatkossa näistä rajauksista saamansa palautteen perusteella. Kovin syvälliselle tasolle ei aiheessa päästy, koska aikaa oli niin vähän. Kuten aina uusien ihmisten kanssa, kesti jonkin aikaa ennen kuin keskustelussa päästiin samalle aaltopituudelle.

Ryhmämme brainstorming-raportti on luettavissa Goethe-instituutin verkkosivuilla (PDF).


Ryhmämme keskustelu kiteytyi seuraaviin seitsemään teemaan, joita raportissa avataan lisää:

1. Digital "as well as", and terminology
2. Public value versus commercial value
3. IPR and know-how - participation, dissemination and use of creative works
4. Data-centricity - collect, share and store
5. The preservation of our cultural digital memory
6. Accessibility, capacity and inclusivity
7. Resources - knowledge exchange, monopolisation and diversification


Aivoriihen tulosten esittelyä. Kuva: Outi Salonlahti

 

Vuoropuhelussa komission kanssa

Aivoriihen jälkeen lopullinen raportti valmistui ja valitsimme sähköpostiäänestyksellä kaksi edustajaa esittelemään raportin OMC-ryhmälle Brysselissä. Esittelyn jälkeen kaikki paikalle päässeet osallistujat kokoontuivat Brysselissä vuoropuhelutapaamiseen.

Vuoropuhelutapaamisessa vaihdettiin ajatuksia Voices of Culture -toimintamallista suoraan komission edustajien kanssa. Meille esiteltiin OMC-ryhmien toimintaa sekä EU:n muuta työtä, joka liittyy digitaalisin keinoin toteutettavaan yleisötyöhön. Kävimme oman brainstorming-raporttimme lyhyesti läpi ja keskustelimme sen sisällöstä. Lisäksi jokaisella osallistujalla oli vielä mahdollisuus kertoa komission edustajalle lyhyesti oma "viimeinen sanansa" eli asia, jonka erityisesti halusi nostaa esiin teemaan liittyen. Tässä tapaamisessa tahti oli rauhallisempi ja pääsimme ehkä syvemmälle aiheessa, koska olimme jo kerran keskustelleet samasta teemasta.


Vuoropuhelutapaamisessa komission edustajat olivat mukana keskustelussa.
Kuva: Outi Salonlahti
On hienoa, että EU:n päättäjät haluavat kuulla kentän ääntä ja että prosessiin on avoin haku. Osallistujat esittivät kuitenkin paljon kritiikkiä työskentelymuotoa ja työskentelyyn varattua aikaa kohtaan. Meille annettu tehtävä muodostaa ja muotoilla puolentoista päivän aikana yhteinen käsitys laajasta teemasta oli liian raskas. Suurelta osin tämän vuoksi aivoriihiraportista tuli melko yleisluontoinen. Raporttimme päätyi komissioon päättäjille, mutta se, mitä vaikutusta sillä tulee siellä olemaan, jää nähtäväksi.

Toimintaan osallistumisen suurin hyöty oli ehkä siinä, että se antoi mahdollisuuden tutustua mielenkiintoisiin kulttuurialalla toimiviin ihmisiin, oppia uutta Euroopan kulttuuripolitiikasta ja luoda kontakteja eurooppalaisiin organisaatioihin.


Vuoropuhelutapaamisessa Brysselissä. Kuva: Pauliina Kinanen


Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Voices of Culture -toimintamallin yhteen teemaan ehtii vielä mukaan. Viides teema, The inclusion of refugees & migrants through culture, valittiin avointen ehdotusten perusteella. Teemaan liittyvä haku on jo avattu.

Lisätietoja Voices of Culture -toimintamallista: www.voiceofculture.eu.


Kirjoitus on julkaistu myös Kulttuuria kaikille -palvelun blogissa.

Kirjoittajat:
Pauliina Kinanen, projektikoordinaattori, koulutussuunnittelija, Suomen museoliitto
Outi Salonlahti, suunnittelija, Kulttuuria kaikille -palvelu

tiistai 5. tammikuuta 2016

Olkoon 2016 museoviestinnän vuosi

Kansallismuseo on YouGov Finlandin tekemän tutkimuksen mukaan ”first in mind” -museo Suomessa. Samaa mieltä lienee myös Nelosen Hauskojen kotivideoiden suosikkijuontaja Sampo Marjomaa, joka esiintyy Kansallismuseon t-paidassa. 

Vuoden 2015 lopulla Suomen museoliitto julkaisi YouGov Finlandin tekemän tutkimuksen, jossa selvitettiin suomalaisten museoiden käyttöä ja museoihin liitettyjä mielikuvia. Kimmo Levä tarkastelee tutkimuksen tuloksia.

Museomielikuvatutkimuksen tulokset ovat sekä mielenkiintoisia että positiivisia. Myönteisin tulos on se, että useampi kuin joka toinen suomalainen vierailee vuosittain museoissa. Museoiden suurkuluttajia tutkimuksen mukaan on 11 prosenttia suomalaisista, kun kulutuksen rajaksi asetetaan vähintään neljä museokäyntiä vuodessa. Suurin osa näistä suurkuluttajista kuuluu jo aikaisemmistakin tutkimuksesta tuttuun kohderyhmään eli Etelä-Suomessa asuvaan, korkeakoulutettuun ja korkeimpaan tuloluokkaan kuuluvaan kansanosaan.

Tuttua on myös palaute, jota tutkimukseen osallistuneet antoivat museoiden toiminnasta. Palveluihin ollaan erittäin tyytyväisiä, museoissa viihdytään ja vierailusta jää hyvä mieli. Museovierailun pitkästyttäväksi kokeneita oli vain 5 prosenttia kävijöistä. Tämä osuus menee lähestulkoon virhemarginaalin sisälle.

Kun useampi kuin joka toinen suomalainen vierailee vuosittain museossa, toimintaamme joissain yhteyksissä liitetty elitistisyys ei voi pitää paikkaansa. Tätä tukee myös tutkimuksesta saatu tulos, jonka mukaan ”elitistinen” kuvasi annetuista vaihtoehdoista heikoiten suomalaisten museomielikuvaa. Sen sijaan museoita kuvasivat parhaiten sanat ”helppo vierailla”, ”kiinnostava”, ”rauhoittava” ja ”tarpeellinen”.

Museoiden tulevaisuuden kannalta on keskeistä, miten julkinen rahoitus meitä kohtelee jatkossa. Pääosa suomalaisista tietää, että museot eivät ole merkittävä julkisen talouden kuluerä, mutta huomattavan suuri osa kansasta on myös toista mieltä. Tutkimuksen mukaan lähes 30 prosenttia suomalaisista allekirjoittaa väitteen "Museo on merkittävä julkisen talouden menoerä".  Tietopohjalta tätä mieltä ei voi olla kukaan. On selvää, että emme ole onnistuneet parhaalla mahdollisella tavalla kertomaan, että museot ovat julkisessa talouden kulupuolella promillen luokkaa. Vaikutukset julkiseen talouteen ovat sen sijaan selvästi plussan puolella.

Tutkimus osoittaa, että viestinnässä meillä on eniten parannettavaa. Suurin yksittäinen syy sille, ettei museoissa ole käyty, on se, ettei vierailu ole tullut mieleen. "Poissa silmistä, poissa mielestä" sanoo vanha suomalainen sanonta ja se pitänee paikkansa myös museoiden osalta.

Uuden vuoden alku on lupausten tekemisen aikaa. Voisimme yhdessä luvata, että vuonna 2016 käytämme hieman enemmän aikaa ja muita resursseja viestintään. Hyvä lähtökohta viestinnälle on se, että museot ovat kiinnostavia kohteita, joiden asiakaskunnassa riittää sekä määrää että laatua.


Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri