Kuva: NEMO |
Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä osallistui 9.–11.11.2017 NEMOn 25. vuosikonferenssiin Belgiassa. Konferenssin puheenvuorojen innoittamana hän miettii nyt, pitäisikö museoiden muistaa vai unohtaa.
”Kokoelmat ovat museotyön sydän” on kirjattu pysyvästi museologiseen DNA:hamme. Tämän aiheen ympärille kokoontuivat myös eurooppalaisten museoliittojen edustajat vuosittaiseen konferenssiinsa 9.–12.11.2017. Kokouspaikkana oli Ghent Belgiassa. Konferenssin järjestäjä, NEMO (Network of European Museum Organisations), oli muotoillut teeman haastavasti muotoon: ”Open heart surgery – the value of museum collections”.
Teema oli hyvin valittu. Hyvää oli myös se, että nyt ei keskitytty sellaisiin kokoelmadiskurssin keskiössä viime vuosina olleisiin teemoihin kuten saavutettavuus ja digitalisaation haasteet, vaan kokoelmatyön merkitykseen ja kokoelmatyöhön liittyviin arvovalintoihin. Konferenssin keynote-puhujana oli Peter van Mench, yksi Euroopan tunnetuimmista museoajattelijoista.
Suomalaista osaamista konferenssiin toi Teemu Ahola, joka TAKO-verkoston puheenjohtajana avasi suomalaisten museoiden kokoelmayhteistyötä eurooppalaisille kollegoille. Aholan esitelmä ja siitä seurannut keskustelu osoittivat vahvasti sen, että suomalaiset museot ovat TAKO-yhteistyön kehittämisessä oikealla asialla ja ottamassa edelläkävijän roolia Euroopassa.
Peter van Mensch NEMOn konferenssissa 10.11.2017. Kimmo Levä |
Peter van Mensch keskittyi kokoelmatyön merkitykseen ja kipupisteisiin. Se, että kokoelmat määrittelisivät ns. ”oikean museon”, ei Menschin mukaan ollut mitenkään kiinnostavaa eikä edes tärkeää. Epäselväksi ei kuitenkaan jäänyt, etteivät kokoelmat olisi myös hänelle museotyön sydän. Erityisesti hän nosti esiin dokumentaation merkitystä. Dokumenttitietojen osalta riittävää ei ole se, että kirjaamme, miksi jokin esine tai teos on otettu kokoelmiin, vaan meidän on myös avattava sitä, miksi valinta kohdistui juuri tähän esineeseen tai teokseen.
Mensch puhui myös siitä, kuinka kokoelmat ja historiatutkimus usein korostavat voittajia. Pysäyttävänä esimerkkinä toimi Amsterdamin kaupunki. Menschin mukaan museot ovat olleet huolissaan siitä, ettei Hollannin siirtovalta-aikaan liittyvästä orjuuden historiasta ole jäänyt esineistöä. Esineistön puuttuminen vaikeuttaa orjuusteeman käsittelyä. Mensch kuitenkin totesi, että kaikki rakennukset kaupungin ytimessä on rakennettu orjakaupasta ja muusta orjuuteen liittyvästä liiketoiminnasta saaduilla varoilla.
Orjuuteen liittyvää esineistöä on siis käytännössä kaikki, mitä Amsterdamin ydinkeskustassa on. Toisaalta kokoelmiin ei ole säilynyt mitään, mikä kertoisi orjista ihmisinä tai orjien elämästä ja asemasta Hollannissa. Jälkimmäinen syy ei kuitenkaan saa Menschin mukaan estää sitä, ettei orjuuteen liittyviä teemoja käsiteltäisi museoissa. Päinvastoin. Museoita ja osaamistamme tarvitaan kertomaan asioista, joista esineellistä perintöä ei ole jäänyt.
*****
Ajankohtaisena teemana keskusteluun nousi kysymys siitä, pitäisikö kokoelmatyössä välttää ei-toivottujen ilmiöiden tallentamista. Esimerkkinä mainittiin terroristihyökkäyksiin liittyvä esineistö. Onko museon edistettävä tällaisten ilmiöiden unohtamista ja kieltäydyttävä esim. tallentamasta hyökkäyksissä käytettyjä ajoneuvoja? Vai pitäisikö toimia päinvastoin? Olisiko meidän tallennettava nämä esineet juurikin siksi, etteivät hirveydet unohtuisi, vaikka samalla nostaisimme terrorismiin syyllistyneet ja heidän tekonsa ikuisesti muistettavien asioiden joukkoon?
Onko kokoelmatyön fokus siinä, että voisimme muistaa, vai siinä, että voisimme unohtaa? Tätä kysymystä pohdittiin myös Yhdysvalloissa meneillään olevien patsaiden kaato- ja siirto-operaatioiden näkökulmasta. Yllättävä tieto oli, että tehtyjen selvitysten mukaan amerikkalaiset eivät varsinaisesti halua tuhota epämiellyttävistä historiavaiheista kertovia patsaita, vaan he haluavat siirtää ne museoon. Tällä tavoin ne olisivat poissa maisemasta ja siirtyisivät osaksi kokonaisuutta, joka mahdollistaa riittävien kontekstitietojen esittämisen niiden yhteydessä.
Kysymykseen siitä, pitäisikö vaikeita aiheita välttää vai korostaa, ei varmastikaan ole yhtä ainoata vastausta. Minä käännyin käydyn keskustelun perusteella sille kannalle, että vaikeat aiheet pitää tallentaa museoihin. Perusteet tälle tiivisti omassa esitelmässään hienolla tavalla museo- ja perinneasioiden konsultti Diana Walters: ”We will never forget, but we cannot stay forever on the battlefield”.
Vaikeiden aiheiden tallentaminen vie eteenpäin myös Euroopan komission kulttuuriosaston pääjohtaja Martine Reichertsin määrittelemää museoiden tehtävää, jossa museoiden ei odoteta niinkään opettavan historiaa, taidetta ja kulttuuria, vaan sitä, miten osaamme elää yhdessä. Tämä on ajankohtainen tehtävä myös suomalaisille museoille, kun yhteiskuntamme on muuttumassa aikaisempaa moniarvoisemmaksi ja itsenäisyytemme juhlavuosi on vähitellen kääntymässä kohti sisällissodan muistovuotta.
Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti