Avoimuutta kohti

Rajattu yksityiskohta Kawase Hasuin ja Watanabe Shôzaburôn teoksesta vuodelta 1925. Rijksstudio: https://www.rijksmuseum.nl/nl/collectie/RP-P-1979-131

Mistä lähtökohdista museot ponnistavat kohti avointa dataa? Mistä avoimuuden vaatimus kumpuaa – avoin data -aktiiveilta vai peräti EU:n komissiolta? Muun muassa näitä kysymyksiä pohdiskellaan Riikka Sainion tuoreessa kulttuuriperintöaineistojen avaamista käsittelevässä opinnäytetyössä.


Julkishallinnon puolella avointa dataa on tuotettu jo viitisen vuotta siihen tahtiin, että Suomi on tällä hetkellä datan avaamisen kärkimaita maailmassa. Julkisin varoin tuotetun tiedon tulee avoimen datan periaatteiden mukaisesti olla ladattavissa verkosta sekä uudelleenkäytettävissä ja jaettavissa ilman käyttöehtorajoituksia tai maksuja.

Myös muistiorganisaatioilta odotetaan kulttuuriperintöaineistojen avaamista, onhan suuri osa niiden kokoelmista digitoitu julkisin varoin. Kuitenkin museoiden aineistoja on vapaassa käytössä tällä hetkellä vasta marginaalinen määrä. Mistä tämä johtuu? Opinnäytetyössäni Avoin data ja museot – näkökulmia kulttuuriperintöaineiston avaamiseen pyrin muun muassa selvittämään, mitkä tekijät hidastavat museoaineistojen avaamista. Pohdin myös, mitkä museoiden nykykäytännöt asettavat rajoituksia aineistojen avaamiselle ja miten EU-tason suositukset ja direktiivit vaikuttavat datan avaamiseen.

Jo vuonna 2003 opetusministeriön asettama kulttuuriperinnön digitointityöryhmä linjasi strategisissa tavoitteissaan, että ”julkisin varoin digitoidut aineistot tuodaan maksuttomasti verkon kautta kaikkien saataville” (Kulttuuriperintö tietoyhteiskunnassa 2003, 10). Ajatus liippaa avoimen datan määritelmää – lähes kymmenen vuotta ennen ilmiön syntymistä. Tavoite ei kuitenkaan jostain syystä toteutunut, vaan muistiorganisaatiot ovat melko pitkälle voineet itse määritellä käytäntönsä digitoitujen aineistojen saatavuudesta. Vasta viime vuosina on museoaineistojen vapaaseen ja maksuttomaan käyttöön kohdistunut uudelleen odotuksia nimenomaan avoimen datan periaatteiden myötä.

Tietoaineistojen avaamisessa on kysymys koko yhteiskuntaa koskevasta toimintakulttuurin muutoksesta, johon EU-tason suositukset ja direktiivit myös museoita ohjeistavat.  PSI (Public Sector Information) -direktiivin laajennuksen myötä myös museoiden, arkistojen ja kirjastojen aineistojen tulee olla vapaasti uudelleen käytettävissä, jos siihen ei ole lainsäädännöllistä estettä.

Valitettavasti tätä lainsäädännöllistä estettä löytyy. 1960-luvulta peräisin oleva tekijänoikeuslainsäädäntö vääntyy vain vaivoin nykyiseen digitaaliseen aikaan, eikä sen tulkinta ole helpoimmasta päästä. Vielä suuremman ongelman kulttuuriperintöaineistojen avaamiselle muodostaa kuitenkin henkilötietolaki: mitään tietoa, jonka perusteella henkilön voi tunnistaa, ei saisi julkaista eikä välittää – niin absurdilta kuin se välillä vaikuttaakin.

Myös useat museoiden nykykäytännöt, kuten kuvamyynti ja vesileimojen käyttö, ovat ristiriidassa avoimen datan periaatteiden kanssa, joiden mukaan aineiston on oltava saatavilla maksutta ja ilman teknisiä rajoitteita. Avaamista saattaa hidastaa myös se, etteivät avoimen datan periaatteet tai hyödyt ole tuttuja museoille tai ei hahmoteta, että kysymyksessä on uusi toimintatapa, joka koskee myös museoita.

Hidasteista huolimatta museot ovat kuitenkin viime vuosina avanneet aineistojaan vapaaseen käyttöön, mikä on hieno juttu! Tuoreimpana esimerkkinä Porin taidemuseo, joka on avannut kokoelmiinsa kuuluvaa 1800-luvun taidetta Wikimedia Commonsissa. Kansallisgalleria on avannut muun muassa vuonna 2014 Hugo Simbergin ottamia valokuvia vuosilta 1891–1917 Flickr-kuvapalvelussa. Helsingin kaupunginmuseo on puolestaan avannut Finnassa yli 40 000 kuvaa, joista suosittuja ovat olleet etenkin Signe Branderin valokuvat Helsingistä. Aineistoja ovat avanneet toki muutkin museot, tässä vain muutamia esimerkkejä.

Jotta näiden avointen kulttuuriperintöaineistojen määrä saataisiin nousuun, pitäisi jotakin tapahtua. Vaatimus avoimista aineistoista tulee muun muassa EU-tasolta PSI-direktiivin myötä, mutta tämä ei näy käytännössä. Miksi ei? Lainsäädännöllisillä rajoitteilla ei voida selittää kaikkea, sillä museot voisivat avata aineistoa, josta tekijänoikeus on rauennut.

Tilanne voisi muuttua, jos muistiorganisaatioille saataisiin selkeät, kansalliset ohjeistukset aineistojen avaamiseen. Ohjeistusta tarvittaisiin ainakin lakikiemuroiden tulkintaan ja niiden soveltamiseen sekä aineiston käyttöoikeuksien merkitsemiseen. Nykyiset käytännöt käyttöoikeuksien suhteen ovat nimittäin varsin kirjavia, ja niiden selkeyttäminen helpottaisi myös aineiston jatkokäyttöä.

Tässä esiteltyjen aiheiden lisäksi käsittelen opinnäytetyössäni myös museoiden suhtautumista avoimeen dataan sekä esittelen avoimen kulttuuriperinnön toimijoita ja  esimerkkejä avoimista aineistoista.

Opinnäytetyö on tallennettu Theseus-tietokantaan ja se on luettavissa täällä.

Riikka Sainio

Kirjoittaja valmistuu Metropolian ammattikorkeakoulusta medianomiksi (YAMK) ja työskentelee Museo 2015 -hankkeessa tiedottajana.