tiistai 28. lokakuuta 2014

Suuri museo

Wienin Taidehistoriallinen museo @KHM mit MVK und ÖTM

Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö Eero Ehanti kävi hanketiiminsä kanssa katsomassa dokumentin Wienin Taidehistoriallisesta museosta. 

Espoo Ciné -festivaalilla näytettiin Johannes Holzhausenin ”Das Grosse Museum” dokumenttielokuva, joka esittelee Wienin Taidehistoriallisen museon kulissien takaista toimintaa museon Kunstkamera -osion uudelleenavajaisten lähestyessä. Arkista menoa, varsin eleettömästi esitettynä ilman musiikkeja ja selittelyjä. Itse asiassa ilman minkäänlaista selostusta tai tekstitystä, mikä lienee leffan vahvuus museoammattilaisten silmissä mutta varmaankin heikkous suuremman yleisön kannalta.

Dokumentissa liikutaan varastoissa, konservaattorien työpisteissä, näyttelysaleissa ja suunnittelupalavereissa sekä mallaillaan maalauksia seinille ja esineitä vitriineihin. Välillä seurataan ylimmän johdon suunnittelu- ja strategiatyötä, jonka koomisin hetki koittaa heidän jalkautuessaan salivalvojien pariin kuulemaan ensi käden näkemyksiä yleisöstä ja heidän tarpeistaan. Näistä ei kuitenkaan puhuta yhteisöllisen tunnelman kariutuessa erään rouvan harmitellessa katkerana, että vielä 11 vuoden työskentelyn jälkeenkään häntä ei ole esitelty muiden osastojen väelle, ei edes joulujuhlissa, joissa salivalvojat jäävät aina omaan porukkaansa sivummalle. Näkyy olevan hierarkioita työyhteisössä, eikä strategisten näkemysten ja visioiden kommunikointi arjen haasteissa vähäisin resurssein puurtavalle henkilöstölle ole helppoa.

Muutenkin elokuvassa riittää hiljaista komiikkaa. Huvittavaltahan se vaasien ja maalausten sijoittelu näyttää. Ja totta kai naurahdukset irtosi kohtauksessa, jossa imuroitiin Canovan Theseus -patsaan haaroväliä. Mutta sympaattisessa valossa kaikki museoammattilaiset esitetään. Etenkin ehkä konservaattorit, nuo "museomaailman hammaslääkärit, joiden juttusille mennään vasta sitten kun on aivan pakko, etteivät vaan pääse kieltämään hyvää näyttelyajatusta" (en muista kenen konferenssipuheenvuorosta tämän sitaatin nappasin). Eivät muuten näytä Wienissä käyttävän valkoista takkia, tuota konservaattorin virkapukua!
Kaiserliche Schatzkammer Wien @KHM mit MVK und ÖTM

Työviihtyvyyttä takuulla lisää potkulauta, jollaisella nähtävästi liikutaan vanhan museorakennuksen toimistopuolen pitkillä käytävillä. Tämä myös korostaa museon suuruutta. Kyseessä tosiaan on maailmanluokan museo ja kokoelma, jonka dokumentti häpeilemättä tuo esiin kameran kulkiessa varastoissa loputtoman tuntuisten patsasrivistöjen editse. Huippuesineitäkin korostetaan, tyylikkään hienovaraisesti ja osoittelematta. Minä vaikutuin kohtauksesta, jossa Benvenuto Cellinin suola-astia on otettu osiin ja konservaattorit koettavat pistää sitä kokoon hiukan ymmällään olevan näköisinä. Cellinin omaelämäkerran lukeneet eivät tarvitse paisuttelevaa musiikkia tämän kohtauksen dramatisoimiseen, henki salpautui muutenkin. Etenkin kun omalla käynnilläni muutama vuosi sitten kyseinen esine oli näkymättömissä konservoitavana. 

Muissakin kohdin tarkkaavainen katsoja tunnistaa esineitä ja konteksteja. Välillä ryhdyin kertailemaan Habsburgien sukupuuta, välillä muistelin British Museumissa olevaa mekaanista kaljuuttia, josta hiljattain kuuntelin mainion podcastin (kuuluu British Museumin parin vuoden takaiseen "A History of the World in a 100 Objects" -sarjaan). Dokumentissa nimittäin British Museumin johtaja Neil MacGregor ihastelee Wienissä olevaa vastaavaa valistuksen ajan juhlapöytiä koristanutta liikkuvaa ja soivaa koristelaivaa. Sujuvaa saksaa puhui, ja suuresti innostui kultaisesta mekaniikan ihmeestä, jonka sanoi olevan hienompi kuin heillä Lontoossa oleva. Vaan rikki taitaa mekanismi olla päätellen laivan pohjaa tutkailevan konservaattorin scheisse -manauksista.

Arkisuuden ja hiljaisuuden lomassa eleettömästi korostuvien mestariteoksien ja historiallisten aarteiden kautta korostuu myös se menetetyn maailman tuntu, jota näihin valtaviin ensyklopedistisiin museoihin aina liittyy; tällaisia kokoelmia ja museoita ei enää voi syntyä. Samoin päädyn jotenkin melankolisena pohtimaan aina myös Louvressa, British Museumissa ja muissa maailman suurissa museoissa. Nämä ovat museoista mahtavimpia, jonka tämä dokumentti mielestäni tuo mainiosti esiin. Mutta vielä paremmin sen tuo esiin museoelokuvista mielestäni paras, Aleksander Sokurovin "Venäläinen Arkki" ("The Russian Ark", 2002), jossa kamera liukuu yhtenä henkeäsalpaavana puolitoistatuntisena otoksena läpi Pietarin Eremitaasin historian ja salien, joita kansoittavat tuhannet henkilöt, historialliset ja fiktiiviset, ja muun muassa kolme sinfoniaorkesteria. Erittäin vaikuttava elokuva, jollaisen tietysti Eremitaasi, ensyklopedistisista museoista itselleni tärkein, ansaitseekin. Fiktion kautta asia välittyy paremmin kuin dokumentin, joka itselleni varsin yleispätevä huomio. Hyvä tarina on parempi kuin totuus.

Das Grosse Museum on kiehtova mutta varsin sisäänpäin lämpiävä esitys siinä mielessä, että museotyön hienoudet, kuten konservaattoreiden työvälineet ja toimet jäävät tyystin selittämättä. Mikä on palkitsevaa asiaan vihkiytyneiden kannalta, mutta kenties turhauttavaa useimmille. Samaan tapaan kaksijakoista on osoittelemattomuus museon aarteiden suhteen. Jos katsoja ei tunnista esineitä, ei sitä hänelle missään selitetäkään. Moni varmasti kaipaisi tekstejä tai selostusta, etenkin jos haluaisi oppia jotakin.

Kuva:Kunsthistorisches Museum
Vaan miksi lopussa korostetaan hienosti ja pitkästi lähikuvin Brueghelin maalauksen Baabelin tornia? Mitä tässä vihjaillaan? Baabelin tornihan kuvaa ihmisten hybristä, suuruudenhulluutta, josta seurasi lopulta rangaistus. Onko tässä joku paralleeli museomaailmaan? Dokumentin lopuksi maalaus nostetaan pois seinältä.


Eero Ehanti
Kirjoittaja on Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö

perjantai 24. lokakuuta 2014

Serlachius-residenssi elävöittää Mäntän taide-elämää

Nykytaide yhdistää ihmisryhmiä

Serlachius-museoilla on vahvat perinteet Mäntän kulttuurihistoriassa, mutta perinteiden päälle  haetaan rohkeasti myös uutta. Nyt Serlachius-museoiden katse on kohdistunut nykytaiteeseen. Tammikuussa 2015 avataan Serlachius-residenssi, jolloin Mänttään saapuu nykytaiteen tekijöitä. Residenssin myötä odotetaan toimintaa ihmisryhmien välille.

Pienestä koostaan huolimatta Mänttä on vilkas kulttuurikaupunki. Serlachius-museot värittävät Mäntän historiaa kuvataidekaupunkina, ja Mäntän kuvataideviikot tuovat kaupunkiin kulttuurillista aktiviteettia. Serlachius-museo Göstan laajennuksen myötä Serlachius-museot ovat saaneet paljon huomiota osakseen ja museon kävijämäärät ovat nousussa. Siitä huolimatta Mäntässä asuu pysyvästi hyvin vähän ammattitaiteilijoita. Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivonen on kaivannut Mänttään vakituista kulttuurielämää, ja  käyttöä piti keksiä myös vanhalle talonmiehen virka-asunnolle. Kumpaankin ongelmaan löytyi ratkaisu, kun  museoiden yhteyteen päätettiin perustaa vierasateljee. Residenssivieraiden myötä Mänttään saadaan ympärivuotista nykytaiteeseen keskittyvää toimintaa. Sivosta siteeraten kaupungin elämään tulee ”pörinää.”

Serlachius-museoiden pääkuraattori Laura Kuurne näkee residenssitoiminnan oivana keinona luoda uusia mahdollisuuksia: ”Serlachius-museo on uusi toimija nykytaiteen kentällä, ja residenssin kautta voi rakentaa kansainvälisiä suhteita ja levittää tietoa Mäntästä näyttely- ja työskentelypaikkana.”
Kuvanveistäjä Antero Toikka. Kuva: Antti Puskala

Vierasateljeen vetovoima

Residenssiä ylläpitää Serlachius-museot yhdessä Mäntän kuvataideviikkojen kanssa. Mäntän kuvataideviikoilla on ennestään vakaat yhteydet nykytaiteen kentälle. Kuvataiteilijoiden lisäksi vierasateljeehen voi hakea myös taiteen tutkijat sekä muut museoalan ammattilaiset. Kuurne mainitsee, että museon taidekokoelmat ovat kiinnostaneet tutkijoita.

Residenssiläisten valinnassa Sivonen painotti vuorovaikutteisuuden merkitystä.  ”Valinnassa suosittiin yhteisötaiteellisia projekteja, joiden kautta tulee elävyyttä ja toimintaa ihmisryhmien välille.”

Virallisesti toiminta käynnistyy tammikuussa 2015, jolloin Serlachius-residenssiin saapuu kaksi ulkomaista videotaiteilijaa. Kuitenkin jo tänä syksynä residenssitoiminnasta saatiin esimakua, kun kymmenen päivän ajaksi Mänttään tuli työskentelemään yhdeksän valokuvataiteilijaa. Erilaisten projektien myötä syntyi teoksia, jotka ovat esillä Serlachius-museo Göstan paviljongissa ensi kesänä. Näyttelyn kuraattorina toimii syntyperältään mänttäläinen Ville Lenkkeri, joka tulee kesän 2015 residenssiin nykyisestä kotikaupungistaan Tukholmasta työstämään valokuvaprojektiaan.

Sivosen mukaan Suomen taidemaailmassa näkyy pääkaupunkikeskeisyys, ja Kehä III:n ulkopuolelle ei hevin lähdetä. Kuitenkin jo ensimmäisen vuoden residenssiin hakemuksia tuli mukavasti, ja seuraavaksi vuodeksi odotetaan hakijamäärän kasvua. Hakijoista puolet olivat ulkomaalaisia. Sivosella on vahva usko Mäntän vetovoimaan:
”Mänttä on taidekaupunkina vireä ja iso läpimurto on meneillään.”

Residenssitoiminta on maailmalla tunnettua ja verkostoituminen on vahvaa. Sivonen kuvaa residenssin luomaa liikkuma-alaa: ”Toisille residenssielämä on jopa elämäntapa. Nämä residenssieläimet siirtyvät residenssistä toiseen. Ulkomaalaisille vierailijoille Mänttä tarjoaa suomieksotiikkaa.”

Yksi tulevan residenssin osallistujista on Yhdysvalloissa asuva japanilainen taiteilija Takeshi Moro. Moro on ennestään tuttu mänttäläisille, sillä hän toteutti valokuvaprojektin paikallisen vastaanottokeskuksen kanssa viime kesänä. ”Tällaiset pidemmät suhteet taiteilijoiden kanssa ovat residenssin parasta antia – kun Mänttä ja mänttäläiset tulevat tutuksi, on mahdollista toteuttaa monenlaisia yhteisöllisiä projekteja,”  kiteyttää Kuurne.

”Mänttä on eksoottisin paikka Suomessa tällä hetkellä”

Helsinkiläinen Kuvanveistäjä Antero Toikka istuu tilavassa ateljeessaan Oulunkylässä. Lokakuun sade ropisee taustalla, kun Toikka esittelee kuvia veistosmalleistaan. Suomen Taiteilijaseuran Ateljeesäätiön ateljeeasuntonsa Toikka jättää toviksi ensi keväänä, jolloin hän osallistuu Serlachius-residenssiin. Mäntässä on odottamassa asunto, ateljee ja polkupyörä. Ja ennen kaikkea Visio 2015 -näyttely, joka on esillä Göstan paviljongissa sekä museon ulkoalueella 12.6-13.9.2015.
Ovi, askel, taiteilija ja museo. Kuvanveistäjä Antero
Toikka. Kuva: Antti Puskala

Toikalla on vahvat siteet Mänttään entuudestaan, sillä kuvanveistäjä on asunut ja käynyt koulua lapsuudessaan ja nuoruudessaan Mäntässä. Toikka toteaa, että hänellä on kiinteä yhteys Serlachius-museoihin: ”museoilla oli voimakas vaikutus nuoreen ihmiseen.”

Osallistumisestaan Serlachius-residenssiin Toikka on otettu. ”On ainutlaatuinen tilanne olla mukana kansainvälisessä jengissä.” Samalla hän jatkaa, kuinka vuosien saatossa yleinen suhtautuminen nykytaidetta kohtaan on muuttunut Mäntässä. Siihen suhtaudutaan nyt aivan erilailla kuin 1990-luvulla. ”Mänttä on eksoottisin paikka Suomessa tällä hetkellä.”

Toukokuun ajan kestävä residenssi on ihanteellinen näyttelyn pystyttämisen kannalta, ja residenssiin majoittuvat myös Toikan tekniset apulaiset. Toikka on tyytyväinen, kun näyttelyn ripustamisen voi tehdä huolella. ”Galleriaan ripustus tehdään kahdessa vuorokaudessa, ja töitä painetaan yötä myöten. Nyt siihen on mahdollista satsata aikaa ja ajatusta.”

Serlachius-museoiden tiedottaminen ja tekninen puoli ovat Toikan mieleen. ”Museotekniikka on huipputasoa, ja materiaalit ovat viimeisen päälle. Lattiakin on mattapestattua valkotammea.”

Näyttelyn konseptin Toikka luo yhteistyössä museon kanssa. Visio 2015 –näyttelyn suunnittelemisessa ja toteutuksessa  mennään Toikan sanoin ”tekniikka edellä.”  Toikka paljastaa seuraavan kesän näyttelystä sen verran, että hänen töissään äänellä on suuri merkitys. Näyttelyn keskiössä on taiteen, arkkitehtuurin ja maiseman kohtaaminen, ja valaistus ja äänitekniikka ovat tärkeässä osassa. Matematiikka ja muotojen moninaisuus kietoutuvat Toikan veistoksiin.

Kuurne  painottaa, että Mäntässä on valmiina erilaisia toimijoita ja yhteistyötahoja, joita residenssivieraat voivat hyödyntää. Samoilla linjoilla on Toikka, jolla on jo valmiit suhteet solmittuna Mäntän metallimaalaamoon. Yritysyhteistyötä hän on tehnyt aikaisemmin Mäntässä.

Kaikkien etu

Suomalainen pikkukaupunki voi olla vetovoimainen taidekaupunki, jopa kansainvälisestä näkökulmasta katsottuna. Residenssin myötä Mänttä saa uuden taiteellisen ulottuvuuden, josta hyötyvät kaikki osapuolet. Kansainvälisyys, verkostoituminen ja uuden luominen kiteytyvät Serlachius-residenssin toimintaan.

Kuurne kiteyttää residenssitoiminnan siten, että se on pitkäkestoista taiteen tukemista.
”Toivomme, että residenssi luo uusia suhteita taiteen tekijöiden ja sitä tutkivien ja esittelevien tahojen välillä, niin Suomessa kuin kansainvälisestikin.”

Lokakuun alussa Teollisuus Taiteen Liitto Ornamon seminaarissa Helsingissä vieraili brittiläinen museobrändääjä David Whitmore, joka säväytti kysymyksellään siitä, kuka on museon tärkein henkilö. Vastaus oli yksiselitteinen: kävijä.  Toikka siteeraa pilke silmäkulmassaan Whitmoren painavaa kommenttia.

 ”Sherlachius-museot ovat tämän jo sisäistäneet.”


Larissa Raudas
Kirjoittaja toimii Suomen museoliiton yhteistyökoordinaattorina

Kuvat: Antti Puskala



Residenssin osallistujat 2015:
Tuike ja Simo Alitalo, Turku
Pirjo Berg, Yhdysvallat
Johanna Björkman, Helsinki
Heidi Maria Björklund, Helsinki
Sigbjörn Bratlie, Norja
Ninni Heldt, Helsinki
Päivi Häkkinen ja työryhmä, Helsinki
Raija Kallioinen ja työryhmä, Helsinki
Nathan Kelly, Yhdysvallat
Ville Lenkkeri, Ruotsi/Suomi
Suvi Leukumavaara, Helsinki
Jolene Mok, Hong Kong
Takeshi Moro, Yhdysvallat
Christoph Mügge, Saksa
Pälvi Myllylä, Valkeakoski
Auri Mäkelä, Tampere
Mayumi Niiranen-Hisatomi, Kajaani
Julia Norton, Yhdysvallat
Suvi Nurmi, Helsinki
Jonna Salonen, Helsinki
Sanna Sarva ja työryhmä, Helsinki
Antero Toikka, Helsinki
Ashley Williams, Yhdysvallat
Ilkka Väätti, Tampere


Syksyllä 2014 residenssissä vierailivat:

Inta Ruka, Latvia
Roger Ballen, Etelä-Afrikka
Trish Morrissey, Irlanti
Petros Efstathiadis, Kreikka
Pekka Turunen
Esko Mänikkö
Aino Kannisto
Elina Brotherus
Pekka Niittyvirta














maanantai 20. lokakuuta 2014

Maksuton ei ole ilmaista

Pääsymaksulla vai ilmaiseksi? Kuva: Seurasaaren ulkomuseo/Museovirasto

Pitäisikö museoiden olla maksuttomia? Aihe nousi jälleen ajankohtaiseksi Ruotsin uuden pääsymaksupolitiikan julkistuksen jälkeen. Kimmo Levä pohtii asiaa museon, sitä ylläpitävän yhteiskunnan ja muiden toimijoiden näkökulmasta.

Ruotsissa demarien paluu hallitusvaltaan palauttaa maksuttomat sisäänpääsyt valtion museoihin keväällä 2015. Ruotsin edellisen hallituksen valtionvarainministeri Anders Borg on tekemässä konsulttityötä Suomen hallitukselle siitä, kuinka taloutta pitäisi hoitaa. Koska selvityksen tekee Ruotsin vaalit hävinneen hallituskoalition entinen ministeri,  se ei tule sisältämään ehdotusta ilmaisista sisäänpääsystä suomalaisille museoille. Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö museoiden maksuttomuudesta keskusteltaisi Suomessakin näin vaalivuoden alla.

Ruotsissa valtion museoiden ilmainen sisäänpääsy hoidetaan lisäämällä museoiden rahoitusta vajaalla yhdeksällä miljoonalla eurolla. Hinta perustuu pääsymaksujen poistamisen kompensointiin. Jos Suomessa tehtäisiin vastaava operaatio, hintalappu olisi reilut viisi miljoonaa euroa.

Maksuttoman sisäänpääsyn yleisin peruste on se, että museot ovat yhteistä ja julkisilla varoilla rahoilla rahoitettuja toimijoita, joten niiden käytöstä ei pidä periä erillistä maksua. Toinen yleisesti käytetty peruste on se, että maksuttomuudella mahdollistetaan vähävaraisten ihmisten museovierailut. Kolmas peruste on museoiden kävijämäärän kasvattaminen.

Maksuttomuuden perusteet ovat sinällään ymmärrettäviä, mutta ne eivät pääosin toimi tavoitteidensa mukaisesti. Ensinnäkin ajatus siitä, että vapaa sisäänpääsy koskee vain valtion omistamia museoita, on vailla perusteita. Kaikki museot saavat keskimäärin 80 % käyttörahoistaan julkisista varoista, joten jos lisäpanostuksia maksuttomaan sisäänpääsyyn tehdään, ne pitää kohdistaa koko museosektorille. Näin ei ole tehty Iso-Britanniassa eikä olla tekemässä Ruotsissakaan. Seurauksena on monenlainen vääristyminen.

Ruotsissa ja Briteissä lisäpanostukset tehdään museoihin, jotka ovat jo nyt suosittuja ja korkeatasoisia. Tästä seuraa se, että suosituimmat museot ovat ilmaisia, kun taas pienemmät ja kapeammin rajatut museot ovat maksullisia. Kilpailuasetelmasta tulee epäreilu, eikä häviäjästä ole epäselvyyttä. Toiseksi valtion omistamien museoiden suosiminen suosii pääkaupunkiseutua niin meillä kuin muuallakin. Miten tasa-arvoista yhteisen omaisuuden ääreen päästämistä tämä on? Varmaa on, että tämän yhteisen omaisuuden äärelle pääsisi maksuttomasti enemmän esimerkiksi venäläisiä kuin rovaniemeläisiä.

Maksuttomuus ei merkittävästi laajenna museokävijöiden sosiaalista taustaa. Tätä ei ole havaittu esimerkkimaissa, eikä suomalaisissa vapaan pääsymaksun museoissa. Syykin on selvä: pääsymaksu ei ole se, joka museokäynnissä eniten maksaa. Vaasan yliopiston museoiden aluetaloudellista vaikuttavuutta tarkastellut tutkimus osoitti, että museokäynnillä käytetystä rahasta vain 3,6 % käytetään museossa. Jos esimerkiksi vähävaraisten museokäyntejä todella halutaan lisätä, ilmaisuus on kohdennettava bussi- ja taksiyrityksiin sekä kahvi- ja pillimehukaupantuotteisiin.

Kolmas peruste eli kävijämäärän kasvattaminen toteutuu suurella todennäköisyydellä maksuttomuuden seurauksena. Koska kävijöiden sosiaalinen tausta pysyy kuitenkin samana, maksuttomuudesta hyötyvät ne, joilla etuun ei sosiaalisista ja taloudellisista syistä olisi tarvetta.

Kävijämäärän itseisarvoinen kasvattaminen museotoiminnan tavoitteena on myös syytä
kyseenalaistaa. Edellä kerrotusta huolimatta maksuttomuus on hyvä tavoite niin yhteiskunnalle kuin museoillekin, kun lähtökohtana pidetään mielessä, että maksuttomuus on kaukana ilmaisesta.

Maksuttomuudesta olisi ainakin seuraavia hyötyjä:

Yhteiskunnalle
  • lisää museoiden palvelujen käyttöä ja sitä kautta lisää museotyön hyödyllisiä vaikutuksia
  • museoiden taloudellinen saavutettavuus paranee
Museolle
  • lisää museoiden palvelujen käyttöä
  • vahvistaa museon roolia yhteisössään
  • lisää museon houkuttavuutta kumppanina
  • säästää pääsymaksujen myyntiin liittyvät kustannukset
Muille toimijoille
  • museoiden alueella toimivat yritykset: kasvaneet museokävijämäärät tuovat lisää rahaa

Maksuttomuudesta olisi ainakin seuraavia haittoja:

Yhteiskunnalle
  • maksutaakka kasvaa
Museolle
  • tulorakenne kapenee
  • ”kasvava asiakasmäärä tuo lisää resursseja” –yhteys katkeaa 
  • itsenäisyys ja taloudellisen puskurin keräämisen mahdollisuudet vähenevät
  • riskinottohalu ja -mahdollisuudet vähenevät
Muille toimijoille
  • museoiden alueella toimivat yritykset: museoiden palvelut saavat kohtuutonta kilpailuetua erityisesti muihin matkailutoimijoihin verrattuna

Maksuttomuus on museoalalle tai yksittäiselle museolle hyvä strateginen valinta, jos
  • pääsymaksujen periminen maksaa enemmän kuin pääsymaksuista saatu tulo
  • jos pääsymaksujen tilalle löytyy maksaja, joka palkitsee museoita menestyksestä esim. avustukset kasvavat sitä enemmän, mitä enemmän museot houkuttavat kävijöitä 
  • pääsymaksuttomuus avaa mahdollisuudet sellaiseen ansaintamalliin, joka ilman pääsymaksuja ei olisi mahdollinen.
Maksuttomuus on museoalalle tai yksittäiselle museolle huono strateginen valinta, jos
  • avustustyyppinen rahoitus ei kasva huomattavasti (heti alussa enemmän kuin pääsymaksut)
  • pääsymaksuilla on jo nyt keskimääräistä suurempi rooli museon taloudessa.

Yhteenvetona voi todeta, että Ruotsi ja Iso-Britannia ovat hienoja museomaita, mutta pääsymaksuttomuutta parempiakin ideoita niistä on haettavissa.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

maanantai 13. lokakuuta 2014

Taidemuseopäivien viettoa seitsemällä vuosikymmenellä

Ilmakuva Göstan paviljongista. Kuva: Serlachius museot
Ensimmäisiä Taidemuseopäiviä vietettiin vuonna 1953.  Projektisuunnittelija Eeva-Liisa Taivassalo avaa päivien historiaa ja esittelee menneiden päivien mielenkiintoisia aiheita aloitusvuodesta aina tämän vuoden Taidemuseopäiviin asti.

Ensimmäiset taidemuseoiden neuvottelupäivät järjestettiin Ateneumin taidemuseon intendentin tohtori Aune Lindströmin aloitteesta ja organisoimana 5.–6.1.1953. Aune Lindström toimi taidemuseopäivien itseoikeutettuna puheenjohtaja 15 vuotta.

Lindström piti ensimmäisillä Taidemuseopäivillä alustuksen taideteosten näytteillepanosta. "Moderni taidemuseo on olemassa suurta yleisöä varten ja haluaa opettaa ja kasvattaa sitä – siinä sen perusero verrattuna menneiden vuosisatojen yksityiskokoelmiin, jotka olivat tarkoin varatut vain omistajiensa ja heidän lähipiirinsä iloksi." Katsojasta: "mutta tästä vaistomaisesta vaikutelmasta jää  riippuvaiseksi, haluaako hän palata toistekin museoon. Hyvä näytteillepano voittaa taidemuseolle yleisöä ja taiteelle uusia ystäviä." Alustus julkaistiin Museoliitto-Museiförbundet -lehdessä saman vuoden toukokuussa.

Ensimmäisillä neuvottelupäivillä hyväksyttiin ponnet, joissa kohdassa 6. ehdotettiin, että maan taidemuseoiden välisen kiinteämmän yhteistyön aikaansaamiseksi ja tehostamiseksi määräajoin pidetään vakinaisia taidemuseopäiviä. Tällöin voidaan myös neuvotella mahdollisesti myöhemmin perustettavasta taidemuseoliitosta.

Museoliitto reagoi tammikuun kokouksen ponsiin. Liiton keskushallitus hyväksyi 30.1.1953 päätöksen: ”Museoliiton toimintaa päätettiin laajentaa siten, että myöskin taidemuseoille tarjottaisiin mahdollisuus liittyä sen jäseneksi. Tähän liittyvistä periaatteellisista ja käytännöllisistä kysymyksistä velvoitettiin puheenjohtaja ja sihteeri neuvottelemaan Ateneumin johtohenkilöiden kanssa.”

Nykyisin Museoliiton jäsenenä on 49 taidemuseota ja 11 yhdistelmämuseota.

Taidemuseopäivät Mäntässä

16.–17.9.1961 vietettiin taidemuseopäiviä Mäntässä. Päiville osallistui 30 taidemuseoiden ja kulttuurihistoriallisten (nykyisin yhdistelmämuseo) museoiden edustajaa.

"Osanottajat kokoontuivat Mäntän klubin juhlahuoneistoon, jossa nautittiin coctail, minkä jälkeen Gösta Serlachius´en taidesäätiön hallituksen puheenjohtaja vuorineuvos R. Erik Serlachius piti taidemuseopäivien avajaispuheen, lausuen osanottajat tervetulleeksi sekä taidesäätiön, että G. A. Serlachius Oy:n puolesta ja ilmituoden ilonsa siitä, että Mänttä oli kunnioitettu vuoden 1961 taidemuseopäivien isännyydellä." Maisteri Leena Savolainen piti alustuksen "Taidemuseoiden kokoelmia esittävien luetteloiden toimittamisessa varteen otettavia näkökohtia." Edelliseen alustukseen liittyen seurasi Herra Aulis Halmetojan alustus maaseutumuseoiden luetteloista. Kolmannen alustuksen piti professori Aune Lindström aiheenaan taidemuseoiden kuvapalvelu ja valokuvat. FT Sakari Saarikivi esitelmöi Hannes Auteren taiteesta. Tutustuttiin Gösta Serlachiuksen Taidesäätiön kokoelmaan Joenniemen kartanossa ja vierailtiin Ruoveden ”Kalelassa” sekä Pekkalan kartanossa, missä tutustuttiin kartanon taidekokoelmiin ja nautittiin isännän tarjoama coctail.

28.–29.10.2014 Vietettävillä Taidemuseopäivillä Mäntässä tutustutaan museon uuteen paviljonkiin, näyttelypolitiikkaan ja kokoelmahankintoihin. Vietetään iltaa taiteilija -residenssi Aleksanterin linnassa. Keskustellaan ajankohtaisista - aiheista: Tekijänoikeuden alaisen aineiston saavutettavuus ja käytettävyys museoissa & esittämis- ja välittämiskorvaukset, Taiteilijalle palkkaa työstä museossa? Taidemuseo tänään - kansainvälistymisen lippulaiva vai apurahahakemusmylly?

Poimintoja Taidemuseopäivien aiheista

1962, Helsingin taidemuseopäivillä oli esillä Uusi tekijänoikeuslaki. Hallitussihteeri Ragnar Meinander selosti mitä esineitä taideteoksen suoja koskee, ”teoksen kappaleiden valmistamista”, näytteillepanoa ja oikeutta tulla mainituksi tekijänä.

1964, Taidemuseopäivät, Kuopio
Tohtori Kaarlo Wirilander esitelmöi aiheesta ”Taiteen asema yhteiskunnassa.” Sunnuntaina lähdettiin ”kartanokierrokselle.” Kierros aloitettiin Haminalahden kartanosta, jossa professori Aune Lindström piti esitelmän von Wright-veljeksistä.

1966, Taidemuseopäivät, Helsinki, Amos Andersonin taidemuseo
Amos Andersonin Taidemuseon kokoelman esittely, Ilja Repin -näyttely, Ateneum, Tutustumiskäynnit Arne Gyllenbergin kokoelmaan ja käynti Marie ja Gunnar Didrichsenin taidegalleriassa.

1967, XIII valtakunnalliset taidemuseopäivät Tampereella
Aiheina olivat Tampereen kaupungin kuvataidepolitiikka, taidelahjoitusten verovapaus Taiteen keskuskuva-arkiston perustaminen, Taidemuseoiden liiton tai neuvottelukunnan perustaminen.
 
1971, XV Taidemuseopäivät, Turku ja Tukholma 
Aiheita: ”Näytteillepanijan juridinen vastuu”, Maamme konservaattoripula.       

1972, XVI, valtakunnalliset taidemuseopäivät, Kemi
Päivien julkilausumassa esitetään, että kaikilla kansalaisilla asuinpaikasta riippumatta tulisi olla samanlaiset mahdollisuudet taidepalvelusten saantiin. Kokous esitti, että valtiovalta teettäisi kokonaissuunnitelman Kokeilu tulisi aloittaa välittömästi ensi sijassa kehitysalueilla, joissa tarve on suurin alueellisten keskustaidemuseoitten perustamiseksi.

1973, XVII, Vaasa ja Kokkola
Keskustaidemuseokokeilu, konservaattorikoulutus, taideteosten käsittely kiertonäyttelyissä, väärennökset, maastavienti, ammattijärjestötoiminta.

1974, XVIII, Joensuu
Kokeileva aluetaidemuseo, museolehtoritoiminta taidemuseossa.

1975, XIX, Rauma
Taidemuseot ja lähivuosien  taloudelliset näköalat, OPM edustaja, museolehtorin toiminta taidemuseoissa, taidemuseon inventointi ja varastokysymyksiä.

1976, XX Valtakunnalliset taidemuseopäivät, Jyväskylä. Alvar Aalto museo
Keskustelu taidemuseoiden kasvatuksellisista  tavoitteista.

1981, 22. Valtakunnalliset taidemuseopäivät, Pori (Porin taidemuseon vihkiäisjuhla)
Taidemuseoiden dokumentointiohjelma, yhteispohjoismainen mikrofilmausprojekti, keskuskuva-arkisto, taidekokoelmien tietokonerekisteri, aluetaidemuseon tietokonerekisteri.

1985, XXVI valtakunnalliset taidemuseopäivät, Turku
Taidemuseo - Moderni taide - Nykytaide

1986, Jyväskylä – Saarijärvi – Multia – Keuruu - Mänttä – Petäjävesi
Mikä on taideteos, mikä on kuvataidetta, Keskustaidemuseo – Mitä ja kenelle, Keskusmuseo Ruotsissa.
   
1991, XXXII, Valtion taidemuseo, Ateneum, Helsinki
Taidemuseokentän asettamat odotukset Valtion taidemuseolle, pyydetyt puheenvuorot.

1992, XXXIII, valtakunnalliset taidemuseopäivät, Oulu (74 h.)
Esimerkkejä taidemuseoiden taidekasvatukseen liittyvästä toiminnasta, valtakunnallinen taideteosrekisteri, taideteoslainat, kuvaston ajankohtainen tilanne.

1993, Rauma (79 h.) Museopedagogia / taidekasvatus, Lönnströmin taidemuseon rakennuksen vihkiäiset.

1994, Helsingin kaupungin taidemuseo (97 h.)
Nykytaide, valta ja yleisö.

1995, Valtakunnalliset taidemuseopäivät, Turku
Ympäristötaide, Taidemessut ”95, Turun messukeskus.

1996, Kajaanin kulttuuri- ja kongressikeskus Kaukametsä, Kajaanin taidemuseo ja Suomen Taiteilijaseura
Miltä Suomi näytti -projekti, ajankohtaista tekijänoikeudesta, laatuprojekti ja tulosbudjetointi, taitteen moraalista -paneeli, retki Kostamukseen.

1997, XXXVIII, Valtakunnalliset taidemuseopäivät, Järvenpää, Tuusula, Kerava
Vuosisadan vaihteen taiteilijoiden perintö ( 74 h.).
     
1998, XXXIX Valtakunnalliset taidemuseopäivät, Nykytaiteen museo, Kiasma-teatteri, British Council
Taidemuseo ja ympäröivä yhteisö.

1999, XXXX, Emil Cedercreutzin museo, Harjavalta
Museoiden eurooppalaiset yhteydet (64 h).

2000, XXXXI, Pori (80 h.)
Oleminen ja aika taidemuseon merkitys yhteisössään, Museo 2000 -toimikunnan mietintö taidemuseoiden näkökulmasta.

2001, XXXXII, Salo
Onko taidemuseo näyttelytoimintansa vanki? Taidemuseon tulkkina, FT Helena Sederholm (102 h.).

2002, XXXXIII, Vaasa, Pohjanmaan museo (83 h.)
Julkinen taide ja sen ympärillä käyty keskustelu, Valtion taidemuseon kehittämisyksikkö KEHYS esittäytyi.

2006, XXXXV, Valtakunnalliset taidemuseopäivät, Turku (73 h.)
Turun taidemuseo, Wäinö Aaltosen museo, Aboa Vetus & Ars Nova
Museoprofession muuttuminen. Luova talous.

2008, XLVI, Valtakunnalliset taidemuseopäivät, Ateneumin taidemuseo, Helsinki
Kokoelmat uudessa valossa – interventio – uudet ripustukset (105 h.)
Ateneumin taidemuseon 120-vuotisjuhlat.

2010, XLVII, valtakunnalliset taidemuseopäivät, Tampere
Sara Hildénin taidemuseo, Tampereen taidemuseo ja Suomen museoliitto
Taidemuseot – media – taidekeskustelu ( 76 h.)
Tekijänoikeusasioista: lakimies Tuula Hämäläinen, Valtion taidemuseo.

2012, XLVIII, Rovaniemi
Taidemuseoiden ajankohtaisia kysymyksiä, Kokoelma- ja hankintapolitiikka, TAHITI 5-konferenssi.




 Eeva-Liisa Taivassalo 
projektisuunnittelija

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Uskomusten ravistelua

Puitteiden lisäksi museon tulisi keskittyä ajatukseen asiakkaan kokemuksesta. Projektikoordinaattori Elina Björkqvist osallistui ajatuksia herättäneeseen Räjäytetään taidemarkkinat! -seminaariin.

Teollisuustaiteen Liitto Ornamo järjesti keskiviikkona 2.10. seminaarin Suomen taidemarkkinoiden nykytilasta ja tulevaisuudesta. Räjäytetään taidemarkkinat! –seminaarin päämääränä oli ravistella vanhoja uskomuksia ja määrittää taidemarkkinoiden tulevaisuutta. Erittäin mielenkiintoisen päivän pääpuheenvuoron piti brändäyksen, markkinoinnin ja digitaalisen kommunikoinnin asiantuntija Damien Whitmore.

Whitmoren ohjauksella moni museo on uudistunut ja saavuttanut sekä median mielenkiinnon että yleisön suosion. Puheessaan hän nosti hyvin nopeasti esiin ajatuksen, joka museotyössä välillä tuntuu unohtuvan. Tärkein henkilö museossa ei suinkaan ole johtaja, ei amanuenssi eikä intendentti, vaan museoon sisälle erilaisten syiden kautta löytävä kävijä. Museon tärkein henkilö on asiakas!

Uusi esimerkki galleriamaailmasta

Siivouspäivästä ja muista yhteisöllisistä tapahtumistaan tunnettu Yhteismaa järjesti keskiviikkona 1.10. ensimmäistä kertaa Euroopasta vaikutteita lainaavan Galleriakeskiviikon. Noin kerran kuukaudessa järjestettävä tempaus pitää gallerioiden ovia auki normaalia pidempään, kutsuu kävijän viihtymään ja tarjoilee taiteen lisäksi ohjelmaa musiikista taiteilijatapaamisiin. Monen mielessä elää ajatus, että galleriavierailu vaatii esimerkiksi keskustelua taiteesta, tietynlaisen vaatetuksen tai teosostoja. Ihmiset ovat kiinnostuneita, mutta epävarmuus käytännöistä vaikeuttaa vierailua. Voiko vierailulle tulla verkkareissa kauppareissun yhteydessä? Voiko ystävän kanssa keskustella ääneen? Onko lapsien tuominen suotavaa? Tapahtuman tarkoituksena on hälventää epävarmuutta ja madaltaa kynnystä astua gallerian ovista sisälle. 

Myös museokäyntiin liitetyt mielikuvat voivat olla ongelmallisia. Tilaa useammalle kävijälle olisi, mutta ovenkahvaan tarttuminen ja tuulikaapista sisälle asti astuminen tuntuu monesta vaikealta. Damien Whitmore korosti, että rakennus ei ole mitään ilman tarkoitusta ja päämäärää. Puitteiden lisäksi museon tulisi keskittyä sisällöntuotantoon ja ajatukseen asiakkaan kokemuksesta. Tärkeää on, mitä museoasiakkaalle tapahtuu ja mitä asiakas kokee, kun hän astuu sisälle museoon. Kokoelmatyön ja museaalisten arvojen tärkeyttä ei käy kiistäminen, mutta usein tarjolla on sisältöä ilman että ammattilaisuuden myyttiä on avattu. Sisältöä ei ole rakennettu asiakasta ajatellen. Käynti jää väliin, koska museo tuntuu pölyttyneeltä, tylsältä, ehkä jopa liian vakavalta paikalta. Mitä jos ei tiedä historiasta mitään? Kauanko tiloissa pitää kierrellä, jotta ei vaikuta epäkiinnostuneelta?

Whitmoren puheenvuoro oli provosoiva eivätkä esimerkit ja neuvot välttämättä ole suoraan sovellettavissa Suomen museokentälle, mutta maailmalla kysytyn brändigurun sanoman voisi ottaa rakentavana kritiikkinä ennen poteroon asettumista.

Minkälaisin keinoin voisimme tuoda museoita lähemmäs potentiaalisia kävijöitä? Tarjota mahtavat puitteet ja sisällön, elämystä ja kokemusta unohtamatta. Kuinka saisimme museokävijän viihtymään? Uskon, että myös museot hyötyisivät museokäyntiin liitettyjen uskomusten ravistelusta.

Elina Björkqvist
Kirjoittaja työskentelee projektikoordinaattorina Suomen museoliitossa Museot kulttuurimatkailun kärkeen -hankkeessa


Helsingin Sanomien artikkeli puheenvuorosta.