Wienin Taidehistoriallinen museo @KHM mit MVK und ÖTM |
Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö Eero Ehanti kävi hanketiiminsä kanssa katsomassa dokumentin Wienin Taidehistoriallisesta museosta.
Espoo Ciné -festivaalilla
näytettiin Johannes Holzhausenin ”Das Grosse Museum” dokumenttielokuva, joka
esittelee Wienin Taidehistoriallisen museon kulissien takaista toimintaa museon
Kunstkamera -osion uudelleenavajaisten lähestyessä. Arkista menoa, varsin
eleettömästi esitettynä ilman musiikkeja ja selittelyjä. Itse asiassa ilman
minkäänlaista selostusta tai tekstitystä, mikä lienee leffan vahvuus
museoammattilaisten silmissä mutta varmaankin heikkous suuremman yleisön kannalta.
Dokumentissa liikutaan
varastoissa, konservaattorien työpisteissä, näyttelysaleissa ja suunnittelupalavereissa
sekä mallaillaan maalauksia seinille ja esineitä vitriineihin. Välillä
seurataan ylimmän johdon suunnittelu- ja strategiatyötä, jonka koomisin hetki
koittaa heidän jalkautuessaan salivalvojien pariin kuulemaan ensi käden
näkemyksiä yleisöstä ja heidän tarpeistaan. Näistä ei kuitenkaan puhuta
yhteisöllisen tunnelman kariutuessa erään rouvan harmitellessa katkerana, että
vielä 11 vuoden työskentelyn jälkeenkään häntä ei ole esitelty muiden osastojen
väelle, ei edes joulujuhlissa, joissa salivalvojat jäävät aina omaan
porukkaansa sivummalle. Näkyy olevan hierarkioita työyhteisössä, eikä strategisten
näkemysten ja visioiden kommunikointi arjen haasteissa vähäisin resurssein
puurtavalle henkilöstölle ole helppoa.
Muutenkin elokuvassa riittää
hiljaista komiikkaa. Huvittavaltahan se vaasien ja maalausten sijoittelu
näyttää. Ja totta kai naurahdukset irtosi kohtauksessa, jossa imuroitiin
Canovan Theseus -patsaan haaroväliä. Mutta sympaattisessa valossa kaikki
museoammattilaiset esitetään. Etenkin ehkä konservaattorit, nuo
"museomaailman hammaslääkärit, joiden juttusille mennään vasta sitten kun
on aivan pakko, etteivät vaan pääse kieltämään hyvää näyttelyajatusta" (en
muista kenen konferenssipuheenvuorosta tämän sitaatin nappasin). Eivät muuten
näytä Wienissä käyttävän valkoista takkia, tuota konservaattorin virkapukua!
Työviihtyvyyttä takuulla lisää potkulauta,
jollaisella nähtävästi liikutaan vanhan museorakennuksen toimistopuolen
pitkillä käytävillä. Tämä myös korostaa museon suuruutta. Kyseessä tosiaan on
maailmanluokan museo ja kokoelma, jonka dokumentti häpeilemättä tuo esiin
kameran kulkiessa varastoissa loputtoman tuntuisten patsasrivistöjen editse.
Huippuesineitäkin korostetaan, tyylikkään hienovaraisesti ja osoittelematta. Minä
vaikutuin kohtauksesta, jossa Benvenuto Cellinin suola-astia on otettu osiin ja
konservaattorit koettavat pistää sitä kokoon hiukan ymmällään olevan näköisinä.
Cellinin omaelämäkerran lukeneet eivät tarvitse paisuttelevaa musiikkia tämän
kohtauksen dramatisoimiseen, henki salpautui muutenkin. Etenkin kun omalla
käynnilläni muutama vuosi sitten kyseinen esine oli näkymättömissä konservoitavana.
Muissakin kohdin tarkkaavainen
katsoja tunnistaa esineitä ja konteksteja. Välillä ryhdyin kertailemaan
Habsburgien sukupuuta, välillä muistelin British Museumissa olevaa mekaanista
kaljuuttia, josta hiljattain kuuntelin mainion podcastin (kuuluu British Museumin parin
vuoden takaiseen "A History of the World in a 100 Objects" -sarjaan).
Dokumentissa nimittäin British Museumin johtaja Neil MacGregor ihastelee
Wienissä olevaa vastaavaa valistuksen ajan juhlapöytiä koristanutta liikkuvaa
ja soivaa koristelaivaa. Sujuvaa saksaa puhui, ja suuresti innostui kultaisesta
mekaniikan ihmeestä, jonka sanoi olevan hienompi kuin heillä Lontoossa oleva.
Vaan rikki taitaa mekanismi olla päätellen laivan pohjaa tutkailevan
konservaattorin scheisse -manauksista.
Arkisuuden ja hiljaisuuden
lomassa eleettömästi korostuvien mestariteoksien ja historiallisten aarteiden
kautta korostuu myös se menetetyn maailman tuntu, jota näihin valtaviin
ensyklopedistisiin museoihin aina liittyy; tällaisia kokoelmia ja museoita ei
enää voi syntyä. Samoin päädyn jotenkin melankolisena pohtimaan aina myös Louvressa,
British Museumissa ja muissa maailman suurissa museoissa. Nämä ovat museoista
mahtavimpia, jonka tämä dokumentti mielestäni tuo mainiosti esiin. Mutta vielä
paremmin sen tuo esiin museoelokuvista mielestäni paras, Aleksander Sokurovin
"Venäläinen Arkki" ("The Russian Ark", 2002), jossa kamera
liukuu yhtenä henkeäsalpaavana puolitoistatuntisena otoksena läpi Pietarin
Eremitaasin historian ja salien, joita kansoittavat tuhannet henkilöt,
historialliset ja fiktiiviset, ja muun muassa kolme sinfoniaorkesteria.
Erittäin vaikuttava elokuva, jollaisen tietysti Eremitaasi, ensyklopedistisista
museoista itselleni tärkein, ansaitseekin. Fiktion kautta asia välittyy
paremmin kuin dokumentin, joka itselleni varsin yleispätevä huomio. Hyvä tarina
on parempi kuin totuus.
Das Grosse Museum on kiehtova
mutta varsin sisäänpäin lämpiävä esitys siinä mielessä, että museotyön
hienoudet, kuten konservaattoreiden työvälineet ja toimet jäävät tyystin
selittämättä. Mikä on palkitsevaa asiaan vihkiytyneiden kannalta, mutta kenties
turhauttavaa useimmille. Samaan tapaan kaksijakoista on osoittelemattomuus
museon aarteiden suhteen. Jos katsoja ei tunnista esineitä, ei sitä hänelle
missään selitetäkään. Moni varmasti kaipaisi tekstejä tai selostusta, etenkin
jos haluaisi oppia jotakin.
Kuva:Kunsthistorisches Museum |
Eero Ehanti
Kirjoittaja on Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö