Suuri museo

Wienin Taidehistoriallinen museo @KHM mit MVK und ÖTM

Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö Eero Ehanti kävi hanketiiminsä kanssa katsomassa dokumentin Wienin Taidehistoriallisesta museosta. 

Espoo Ciné -festivaalilla näytettiin Johannes Holzhausenin ”Das Grosse Museum” dokumenttielokuva, joka esittelee Wienin Taidehistoriallisen museon kulissien takaista toimintaa museon Kunstkamera -osion uudelleenavajaisten lähestyessä. Arkista menoa, varsin eleettömästi esitettynä ilman musiikkeja ja selittelyjä. Itse asiassa ilman minkäänlaista selostusta tai tekstitystä, mikä lienee leffan vahvuus museoammattilaisten silmissä mutta varmaankin heikkous suuremman yleisön kannalta.

Dokumentissa liikutaan varastoissa, konservaattorien työpisteissä, näyttelysaleissa ja suunnittelupalavereissa sekä mallaillaan maalauksia seinille ja esineitä vitriineihin. Välillä seurataan ylimmän johdon suunnittelu- ja strategiatyötä, jonka koomisin hetki koittaa heidän jalkautuessaan salivalvojien pariin kuulemaan ensi käden näkemyksiä yleisöstä ja heidän tarpeistaan. Näistä ei kuitenkaan puhuta yhteisöllisen tunnelman kariutuessa erään rouvan harmitellessa katkerana, että vielä 11 vuoden työskentelyn jälkeenkään häntä ei ole esitelty muiden osastojen väelle, ei edes joulujuhlissa, joissa salivalvojat jäävät aina omaan porukkaansa sivummalle. Näkyy olevan hierarkioita työyhteisössä, eikä strategisten näkemysten ja visioiden kommunikointi arjen haasteissa vähäisin resurssein puurtavalle henkilöstölle ole helppoa.

Muutenkin elokuvassa riittää hiljaista komiikkaa. Huvittavaltahan se vaasien ja maalausten sijoittelu näyttää. Ja totta kai naurahdukset irtosi kohtauksessa, jossa imuroitiin Canovan Theseus -patsaan haaroväliä. Mutta sympaattisessa valossa kaikki museoammattilaiset esitetään. Etenkin ehkä konservaattorit, nuo "museomaailman hammaslääkärit, joiden juttusille mennään vasta sitten kun on aivan pakko, etteivät vaan pääse kieltämään hyvää näyttelyajatusta" (en muista kenen konferenssipuheenvuorosta tämän sitaatin nappasin). Eivät muuten näytä Wienissä käyttävän valkoista takkia, tuota konservaattorin virkapukua!

Kaiserliche Schatzkammer Wien @KHM mit MVK und ÖTM

Työviihtyvyyttä takuulla lisää potkulauta, jollaisella nähtävästi liikutaan vanhan museorakennuksen toimistopuolen pitkillä käytävillä. Tämä myös korostaa museon suuruutta. Kyseessä tosiaan on maailmanluokan museo ja kokoelma, jonka dokumentti häpeilemättä tuo esiin kameran kulkiessa varastoissa loputtoman tuntuisten patsasrivistöjen editse. Huippuesineitäkin korostetaan, tyylikkään hienovaraisesti ja osoittelematta. Minä vaikutuin kohtauksesta, jossa Benvenuto Cellinin suola-astia on otettu osiin ja konservaattorit koettavat pistää sitä kokoon hiukan ymmällään olevan näköisinä. Cellinin omaelämäkerran lukeneet eivät tarvitse paisuttelevaa musiikkia tämän kohtauksen dramatisoimiseen, henki salpautui muutenkin. Etenkin kun omalla käynnilläni muutama vuosi sitten kyseinen esine oli näkymättömissä konservoitavana. 

Muissakin kohdin tarkkaavainen katsoja tunnistaa esineitä ja konteksteja. Välillä ryhdyin kertailemaan Habsburgien sukupuuta, välillä muistelin British Museumissa olevaa mekaanista kaljuuttia, josta hiljattain kuuntelin mainion podcastin (kuuluu British Museumin parin vuoden takaiseen "A History of the World in a 100 Objects" -sarjaan). Dokumentissa nimittäin British Museumin johtaja Neil MacGregor ihastelee Wienissä olevaa vastaavaa valistuksen ajan juhlapöytiä koristanutta liikkuvaa ja soivaa koristelaivaa. Sujuvaa saksaa puhui, ja suuresti innostui kultaisesta mekaniikan ihmeestä, jonka sanoi olevan hienompi kuin heillä Lontoossa oleva. Vaan rikki taitaa mekanismi olla päätellen laivan pohjaa tutkailevan konservaattorin scheisse -manauksista.

Arkisuuden ja hiljaisuuden lomassa eleettömästi korostuvien mestariteoksien ja historiallisten aarteiden kautta korostuu myös se menetetyn maailman tuntu, jota näihin valtaviin ensyklopedistisiin museoihin aina liittyy; tällaisia kokoelmia ja museoita ei enää voi syntyä. Samoin päädyn jotenkin melankolisena pohtimaan aina myös Louvressa, British Museumissa ja muissa maailman suurissa museoissa. Nämä ovat museoista mahtavimpia, jonka tämä dokumentti mielestäni tuo mainiosti esiin. Mutta vielä paremmin sen tuo esiin museoelokuvista mielestäni paras, Aleksander Sokurovin "Venäläinen Arkki" ("The Russian Ark", 2002), jossa kamera liukuu yhtenä henkeäsalpaavana puolitoistatuntisena otoksena läpi Pietarin Eremitaasin historian ja salien, joita kansoittavat tuhannet henkilöt, historialliset ja fiktiiviset, ja muun muassa kolme sinfoniaorkesteria. Erittäin vaikuttava elokuva, jollaisen tietysti Eremitaasi, ensyklopedistisista museoista itselleni tärkein, ansaitseekin. Fiktion kautta asia välittyy paremmin kuin dokumentin, joka itselleni varsin yleispätevä huomio. Hyvä tarina on parempi kuin totuus.

Das Grosse Museum on kiehtova mutta varsin sisäänpäin lämpiävä esitys siinä mielessä, että museotyön hienoudet, kuten konservaattoreiden työvälineet ja toimet jäävät tyystin selittämättä. Mikä on palkitsevaa asiaan vihkiytyneiden kannalta, mutta kenties turhauttavaa useimmille. Samaan tapaan kaksijakoista on osoittelemattomuus museon aarteiden suhteen. Jos katsoja ei tunnista esineitä, ei sitä hänelle missään selitetäkään. Moni varmasti kaipaisi tekstejä tai selostusta, etenkin jos haluaisi oppia jotakin.

Kuva:Kunsthistorisches Museum

Vaan miksi lopussa korostetaan hienosti ja pitkästi lähikuvin Brueghelin maalauksen Baabelin tornia? Mitä tässä vihjaillaan? Baabelin tornihan kuvaa ihmisten hybristä, suuruudenhulluutta, josta seurasi lopulta rangaistus. Onko tässä joku paralleeli museomaailmaan? Dokumentin lopuksi maalaus nostetaan pois seinältä.

Eero Ehanti

Kirjoittaja on Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö