tiistai 30. toukokuuta 2017

Olisi jo aika kysyä, ”mitä”

Alkuperäinen kuva: The Town Hall on the Dam, Amsterdam, Gerrit Adriaensz, Berckheyde, 1693. Rijksmuseum

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä kulttuurin rahoituksesta käytävässä keskustelussa ei ole osattu kysyä oikeita kysymyksiä. Rahoitusjärjestelmän uudistuksen vuoksi niiden kysyminen olisi kuitenkin tärkeää.

Kulttuurin tuki täysin uusiksi (HS 11.1.2017) ja Taiteen valtiontuesta pidetään kiinni kynsin hampain, vaikka se vaarantaa taiteen  vapauden (HS 21.5.2017). Näillä otsikoilla Helsingin Sanomissa on herätetty kuluvana vuonna keskustelua kulttuurin rahoituksen uudistamisen tarpeesta.

Molemmissa kirjoituksissa kantavana ajatuksena on ollut se, että kulttuurin rahoituksen pitäisi muuttua enemmän kysyntälähtöiseksi. Tarjotaan mallia, jossa kulttuurin rahoitus käytetään kohteisiin, jotka ovat ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiaisen (HS 21.5.2017) sanoin ”riittävän monen kuluttajan mielestä arvokkaita”.

Kirjoittajat menevät aloitteillaan suorinta tietä metsään. On helppo laukoa, että kulttuurin tuotosten täytyy olla ”riittävän monen kuluttajan mielestä arvokkaita”, jos ei tarvitse sen enempää pohtia, mikä on riittävästi ja kuka on kuluttaja.

On kuin populistin oppikirjaa lukisi, kun näkee sanottavan, että kulttuurin kuluttajat ovat hyvätuloista eliittiä. Kun lähteeksi otetaan vielä kulttuuritapahtumiin lippuja myyvän Lippupisteen tutkimus, on helppo ohittaa esimerkiksi se fakta, että yli 50 % museoiden näyttelyjen kuluttajista on ilmaiskävijöitä. He eivät näy sen enempää Lippupisteen myynti- kuin verotilastojenkaan kärjessä.

Museot eivät ole kulttuurilaitoksina poikkeuksia. Myös konserteissa ja teattereissa sekä Pursiaisen tikunnokkaan nostamassa oopperassa ilmaiskävijöiden tai huojennetuilla lipunhinnoilla vierailevien joukko on iso.

Molemmissa keskustelun herätteissä kiusallista on myös kapea näkemys siitä, mitä kulttuuri on ja mihin tarpeeseen kulttuuripalvelut ovat. Kulttuuri halutaan nähdä lähinnä taiteena, ja kulttuurin tarvetta mitataan kävijöillä. Nämä käsitykset ei sovi museoihin tai museoiden rahoituksesta käytävään keskusteluun. Museot toki ovat merkittävässä roolissa taidekentällä ja museoita arvostetaan kasvavassa määrin niiden huomattavan kulttuurimatkailullisen roolin vuoksi, mutta pihvi on muualla.

Museotoimintaa tarvitaan ja ylläpidetään ensisijaisesti itseisarvoisista syistä. Ihmiset haluavat sekä yksilöinä että yhteisöinä siirtää tietoa ja kokemuksia jälkipolville (tarinat, kertomukset, kirjoitukset), kunnioittaa edellisten sukupolvien osaamista ja saavutuksia (muistoesineet, tutkimukset, taideteokset, kunnioittamisen ja muistamisen paikat) sekä ylläpitää mahdollisuutta päästä tiedon ja muistojen ääreen silloin, kun tarve on (arkistot, kirjastot ja museot).  

Selvää lienee, että näiden palvelujen rahoittaminen kysyntä- tai käyttäjämaksuperusteisesti olisi vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Kysyntälähtöisyys istuu huonosti myös muiden kulttuurilaitosten palveluihin, kuten Suomen sinfoniaorkestereiden puheenjohtaja, säveltäjä Kalevi Aho mielipidekirjoituksessaan (HS 28.5.2017) totesi.

Populistin oppikirjasta on myös syviin riveihin uppoava ajatus: ”Koska ooppera koskettaa siis lähinnä pientä ja hyvin toimeentulevaa kuluttajaryhmää, kuluttajien pitäisi maksaa lystistä merkittävä osa itse… On käsittämätöntä, että rahapelejä pelaavat mummot ja työttömät rahoittavat eliitin kulttuuriharrastukset”. Ajatus sisältää kestämättömän näkemyksen siitä, että veronmaksajilla pitäisi olla suora oikeus päättää, mihin heidän maksamansa verot käytetään.

Kulttuuripalveluja käyttävät epäilemättä haluaisivat, että heidän yhteisiin verovaroihin keräämiänsä rahoja käytetään kulttuurilaitosten rahoittamiseen. Saattaa olla niin, että tässä joukossa on huomattavakin määrä ihmisiä, jotka eivät ole erityisen motivoituneita hyväksymään sitä, että heidän maksamiaan veroja käytetään sosiaali-, terveys-, koulutus-, tai puolustusmenoihin. Toistaiseksi en kuitenkaan ole törmännyt kirjoitukseen, jossa todettaisiin, että ”sosiaali- ja terveyspalvelut, koulut ja maanpuolustus on rahoitettava vain niitä tarvitsevien verovaroista.”

Kulttuurin rahoitusjärjestelmä on uudistumassa, ja julkisen keskustelun perusteella tälle uudistukselle on huutava tarve. Tässä huutelussa ovat vähemmälle jääneet esseet ja ajatuspajojen tuotokset, joissa arvioitaisiin, mitkä tulokset nykyisellä rahoitusjärjestelmällä ovat jääneet saavuttamatta ja miten uusi rahoitusmalli todetun puutteen korjaisi. Kirjoitukset ovat keskittyneet rahan jakamisen perusteisiin tai siihen, että kaikki eivät ole saaneet sitä, mitä ovat mielestään ansainneet. On tarjottu vastauksia kysymykseen ”miten” samalla kun tärkeämpi ja vaikeampi kysymys ”mitä” on jäänyt vaille huomiota.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 19. toukokuuta 2017

Rukinlavoista graffiteihin

Samaan kuvaan mahtuu sekä rukinlapoja että graffitia. Hävetkää-kuva: Olli Berg.

Kansa ei vaella museoihin tietämättä mitä saa, muistuttaa Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä, joka puhuu museoiden brändäämisen puolesta.



Kriitikko ja kolumnisti Otso Kantokorpi on huolissaan museoiden brändistä (Ylen Kulttuuricoctail 10.5.2017). Tarkemmin sanottuna hän on huolestunut museoiden nykymenosta, jossa uudistuksia tehdään brändääminen edellä.

Hänen huolensa kärkenä on se, että väheneviä voimavaroja kohdennetaan väärin. Tämä näkyy sisältöjen laadun heikkenemisenä ja kasvavien kävijämäärien tavoittelemisena. Sisältöesimerkkinä hän nostaa esiin graffitien nousun taidemuseoiden ohjelmistoon. Kaikkineen hän pitää brändäämistä turhana. Rukinlavat ja pöly ovat niin lujassa museomielikuvassa, ettei tähän brändimaakareiden opeilla muutosta saada.

Edellä mainitun tulemana museoinstituutio on Kantokorven mukaan ajautunut kriisiin. Kriisin keskiössä näyttää olevan Suomen tärkeimmällä museoalan palkinnolla, Vuoden museo -tittelillä, ja kansainvälisessä Museum + Heritagen kilpailussa palkittu Helsingin kaupunginmuseo.

Brändi-sanalla on epäilemättä monta määritelmää, ja sanaan liittyy monia mielikuvia. Yleisellä tasolla yksimielisyys vallinnee siitä, että brändi on tuotteen, palvelun tai muun sisällön tai toimijan identiteetin yhteenveto tai tiivistelmä. Brändin lupaus lunastetaan toiminnalla ja kuvataan liikemerkillä sekä tunnuslauseella tai niiden yhdistelmällä. Tältä osin on vaikea yhtyä Kantokorven näkemykseen siitä, ettei rukinlapojen tai pölyn varaan rakentuvaa museobrändiä murra mikään. Näin ei ole. Muutosta voimme nopeuttaa hyödyntämällä brändäämisen ja viestinnän asiantuntijoita, mutta välttämätöntä se ei ole.

Rukinlavat ovat maatalous- ja talonpoikaisyhteiskuntaa dokumentoivaa esineistöä ja aikakauden keskeistä kansantaidetta. Tämän esineistön tärkeys suomalaisen elämänmenon dokumentaationa on vähentynyt dramaattisesti sotavuosien jälkeen. Myös kansantaiteessa rukinlavat ovat luovuuden ja taiteellisten ilmaisun välineenä mennyttä aikaa. Tilalle on tullut muuta, muun muassa graffiti.

Voinemme olla samaa mieltä siitä, että rukinlapojen osuuden väheneminen museokerronnassa ja muussa toiminnassa on vain luonnollista kehitystä. Lienee jo tällä hetkellä niin, että pääosa museokävijöistä ei edes kyseistä kansantaiteen ilmentymää tunnista tai ei ainakaan tiedä sen alkuperäistä tehtävää.

Museot eivät lunasta myöskään pölyä brändilupauksena. Tästä pitävät huolta kasvavat kiinteistömenot. Museoiden toiminnan nopeasta muutoksesta voisi päätellä, etteivät ne lunasta pölyä myöskään toimintansa kuvauksen mielikuvana.

Museot ovat muuttumassa sekä välittämiensä mielikuvien että toimintansa tasolla. Kantokorven toivoma suunta, jossa keskitymme veret seisauttaviin näyttelyihin, ei vastaa kaikkiin niihin tarpeisiin, joita haastava toimintaympäristö museoille asettaa. Veret seisauttaviin näyttelyihin keskittyminen edellyttäisi myös lisääntyvää panostamista Kantokorven kritisoimaan markkinointiin ja viestintään sekä johtaisi entistä kävijämääräkeskeisempään toimintaan. Veret seisauttavat näyttelyt edellyttävät veriä, joita seisauttaa. Näitä ei saada paikalle, jos sisältöjä ei saada tiedoksi brändimarkkinoinnin ja tuoteviestinnän avulla.

Kävijäkeskeisen toiminnan tai veret seisauttavien näyttelyjen sijasta toimintaympäristön muutos ohjaa museoita entistä laveampaan asiakasmäärittelyyn. Nämä paineet tulevat ennen muuta sosiaali-, koulu- ja elinkeinotoiminnan sektoreilta. Painetta on myös toiminnan kehittämiseen laatuajattelu edellä. Laatukeskustelua käydään myös museoalan ulkopuolella ja erityisesti meneillään olevan VOS-uudistuksen yhteydessä.

Laatukeskustelu on taiteen ja kulttuurin osalta pääosin laadutonta. Keskustelu lähtee yleensä väärille jengoille heti alusta, kun aletaan miettiä kriteereitä ja mittareita taidenäyttelyn, esityksen tai muun tuotoksen sisällölle. Näitä kriteereitä ja mittareita ei ole eikä tule. Toiset vain tykkäävät tyttäristä ja toiset äideistä.

Laatua sen sijaan voidaan kehittää ja mitata sekä toiminnan että tuloksen osalta. Voimme laatia kriteerit ja mittarit toiminnan osalta esimerkiksi sille, kuinka taidenäyttelyt tuotetaan asiakaskeskeisesti johtajien ja henkilöstön voimin ja ennustettavilla toimintamalleilla. Voimme mitata myös onnistumistamme kysymällä asiaa kävijöiltä ja muilta asiakkailta, arvioimalla samaa asiaa itse sekä katsomalla, miten homma meni maaliinsa taloudellisesti kulujen ja tulojen osalta. Voimme myös mitata ja arvioida, kuinka tuloksemme toteutti yhteiskunnallisia tarpeita ja omia tavoitteitamme.

Kaikkea tätä laadun mittaamista tehdään jo. Helsingin kaupunginmuseo parhaiden joukossa, ja tulokset näkyvät. Kansa kiittää ja kollegat ylistävät. Aiheesta.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 12. toukokuuta 2017

Nyt on aika tuplata kulttuurin rahoitus

Hallituksen royal flush, jolla se ei uskalla pelata.


Kulttuuriin kannattaisi panostaa silloin, kun talous sakkaa ja leipäjonot pitenevät. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä ihmettelee, miksi hallitus ei ole panostusta tehnyt.



Paikkakuntien ja yhteisöjen hyvä taloustilanne ja panostukset kulttuuriin korreloivat. Tämän korrelaation perinteinen tulkinta on se, että paikkakunnilla ja yhteisöillä on varaa kulttuuripanostuksiin, kun talous on kunnossa.

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi huhtikuun alussa Anne Brunilan työryhmän esityksen Luova talous ja aineettoman arvon luominen kasvun kärjiksi. Esityksen nimi ja työryhmän ehdotukset eivät ole luovimmasta päästä, mutta sen taustatyö ja päätelmät ovat ansiokkaita. Aineeton pääoma nostetaan yritysten ja yhteisöjen keskeiseksi kilpailukykytekijäksi.

Perinteinen korrelaatiotulkinta kulttuurin ja talouden välillä on viimeistään nyt aika unohtaa tai ainakin kyseenalaistaa. Paikkakuntien ja yhteisöjen talous on kunnossa, kunhan kulttuuriin on investoitu riittävästi.

Brunilan työryhmän esityksessä todetaan: ”Kansakunnan tai yrityksen kilpailukyky ei määräydy enää yksinomaan perinteisiä tuotannontekijöitä (työvoima, pääoma ja tuotantovälineet) ja niiden välisiä suhteita kehittämällä, vaan aineettomasta pääomasta on tullut uusi keskeinen tuotannontekijä. Lisääntyvä osa investoinneista kohdistuu aineettomaan pääomaan aineellisen pääoman sijaan, koska aineettomasta pääomasta on tullut merkittävä kasvun ja tuottavuuden ajuri.”

Tämä on merkittävä huomio. Erityisen merkittävää on toteutunut kehitys. Aineettoman pääoman osuus yritysten kokonaisarvosta on 1970-luvulta lähtien kasvanut nopeasti. Kun vuonna 1975 aineettoman pääoman osuus yrityksen markkina-arvosta oli alle 20 %, on sen osuus tällä hetkellä reilusti yli 80 %.

Esityksessä konkretisoidaan myös erittäin hyvin kulttuurin merkitys kansantaloudelle. Tällä hetkellä kulttuuritoimiala tuottaa noin 3% kansantulostamme. Riippuu tietenkin näkökulmasta, onko 3% paljon vai vähän, mutta joka tapauksessa se on enemmän kuin esimerkiksi elektroniikka-, metsä- tai paperiteollisuuden tai hotelli- ja ravintola-alan osuudet.

Tärkeä huomio on myös se, että kulttuurialan osuus työllisestä työvoimasta on sen bkt-osuutta merkittävästi suurempi. Tämän myönteisen suhteen kielteinen selitys on siinä, että kulttuuritoimialalla palkat ovat keskimäärin muita toimialoja matalammat. Kulttuurialalla vähemmällä tulolla pystytään työllistämään enemmän.

Kulttuuritoimialan osuus bkt:sta ja työllisestä työvoimasta on viime vuosina ollut laskusuuntainen. Enimmillään kulttuuritoimialan osuus bkt:sta oli 3,2 % ja työllisestä työvoimasta 4,2 % 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Tämän jälkeen osuus on laskenut. Selitystä laskevalle osuudelle ei tarvitse kaukaa hakea. Bkt ja työllisyys lähtivät laskuun, kun julkinen sektori alkoi vähentää panostuksiaan.

Kun lukee Brunilan työryhmän esityksen ja tietää kulttuurirahoituksen viimeaikaisen kehityksen, tulee vähintäänkin kummallinen olo. Miten on mahdollista, ettei Sipilän hallitus, jonka keskeisin tavoite on kilpailukyvyn parantaminen ja työllisyysasteen nostaminen, ole tehnyt historiallisen suurta kulttuurirahoituksen nostoa?

Entistä kummallisemmaksi tunteen tekee se, että historiallisen suuri kulttuurirahoituksen nosto ei olisi kilpailukyvyn parantamisen ja työllisyyden nostamisen viitekehyksessä mitenkään historiallisen suuri panostus. Jos hallitus vaikkapa päättäisi tuplata kulttuurirahoituksen, se tarkoittaisi 400 miljoonan investointia. Se lisäisi valtion menoja 0,7 %, eli valtionbudjettiraamissa puhuisimme pyöristyksestä.

Sekä Brunilan työryhmän esitys että talonpoikasjärki sanovat, että kulttuurirahoituksen tuplaaminen kannattaisi tehdä. Erityisesti nyt. Koska näin ei ole toistaiseksi tapahtunut, olisi kohtuullista tietää, missä vastaavalla panostuksella saisi paremman tuloksen kilpailukyvyn ja työllisyyden parantamiseksi? Jos tämä kysymys on liian hypoteettinen, olisi vähintäänkin aika avata se poliittisen päätöksenteon logiikka, jolla kulttuurirahoituksen leikkauksiin on päädytty.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri